Part 3

Ruhtinas seisoi linnasalin ulkopuolella ottamassa vastaan ylimyksiä ja vapaita talonpoikia, jotka lähestyivät joka taholta ratsastaen sekä jalkaisin, ja joita Hildebrand avatun portin lähellä tervehti. Ken oli tullut ratsastaen, hyppäsi tässä ales hevoiseltansa, ja nuorukaiset taluttivat hänen juoksijansa avaraan tarhaan ja köyttivät sen, jotta palvelijat saisivat kuivata siitä vaahdon oljilla ja panna tuulehtuneita kauroja seimeen. Kohteliaat olivat tervehdykset ja puheet, avarassa piirissä seisoivat vieraat pihassa, jalo joukko mahtavia miehiä kahdestakymmenestä kylästä lähiseudulta, kaikki sota-asussansa, saarnipuuvartiset keihäät kädessänsä, miekka ja väkipuukko vyöllänsä, uljaissa nahkapäähineissä, jotka olivat koristetut metsäsian hampailla ja korvilla; monella oli rautalakki ja nahkavarus tahi rengaspaita valkoisen mekon yllä ja korkeat nahkasäärykset, jotka ylettyivät lonkkaan asti, monella taaskin, joka oli rikas ja oli ottanut huomioonsa Rhen-virran varrelta tulleen kaupustelijan tavaroita, oli kaapu ulkomaalaisesta kankaasta, joka oli koristettu monenkiiltävillä karvoilla ja loisti kuin petoeläimen sileä talja. Vaitonaisina seisoivat miehet riemuiten kokouksesta, ainoastansa jotkut lähestyivät toisiansa ja kuiskailivat matalalla äänellä sanoja, jotka tarkoittivat niitä huhuja, jotka kulkivat maassa erään suuren, lännessä olleen taistelun johdosta ja uhkaavista ajoista. Mutta se, joka kuten Hildebrand, ymmärsi selittää ihmisten mietteitä, huomasi kyllä heidän mielensä olevan horjuvan ja heidän ajatustensa vaihtelevan. Tervehdykset kesti kau'an, sillä yhä tuli miehiä yksitellen, jotka olivat myöhästyneet, mutta vihdoin astui tallipäällikkö ruhtinaan eteen ja osoitti auringon asemaa.

Silloin vei isäntä vieraansa saliin; juhlallisessa kulussa vaelsivat he portaita ylös; ovella otti heitä vastaan perheen emäntä ja hänen vierellänsä seisoi hänen tyttärensä sekä seuranaisensa. Kunnioituksella tervehtivät miehet naisia. Ruhtinatar ojensi kättänsä kaikille ja kysyi, kuten säädyllistä oli, heidän vaimojensa vointia ja suhteita kotona; miehille omasta suustansa tarjosi hän poskensa suudeltavaksi. Kansan päämiehet asettautuivat juhlallisina korkolaattialla oleville istuimille, ja alkoivat vakavan keskustelun keskenänsä, sill'aikaa kun juomanlaskija ja pitkä jono palvelijoita astuivat saliin; nämät kantoivat puuhulikoissa aamujuoman ja maukasta särvintä, valkoisia, maustettuja leipiä ja savustettua lihaa.

Sill'aikaa valmisti nuoriso maltittomuudella radan sotaisia leikkejä varten kartanon ulkopuolella olevalle niitylle. Kylän pojat alkoivat kilpailun saadaksensa hekin kiitoslauseita sankareilta; he juoksivat kilpaa, he hyppäsivät hevosen ylitse ja ampuivat ruokoisilla nuolilla salkoon. Mutta pian valtasi into nuorukaisetkin, he heittivät keihästä, he nakkelivat raskaita kiviä ja juoksivat niiden jäljessä, ja kun Theodulf aimo vauhdilla oli nakannut suurimman kiven ja tehnyt pisimmän harppauksen, hyvin syltä pitemmän kuin muut, silloin tunki raikuvat riemuhuudot saliin asti. Ja kansan vanhimmat ja viisaat eivät enää viihtyneet paikoillansa, vaan hekin kiiruhtivat niitylle katselemaan. Sinne kerääntyi suuri joukko katselijoita, kylän vaimot olivat tulleet juhlapu'uissansa, erillään heistä seisoivat miehet, ja yhä korkeammaksi nousivat kiihoitushuudot ja voittajille ylistyslauseet katselijain piirissä.

Katselijain joukossa seisoi Ingokin ja silmäili vaijeten vikkelyyden ja voiman leikkejä. Silloin astui hänen luoksensa Isanbart, muuan piirikunnan vanhoja päälliköitä, heitti hänen tutkaisevan silmäyksen ja alkoi vakaisesti lausua, josta toisten puhe vaikeni: -- Sinunkin kansassasi, muukalainen, mistä sinun sukusi lieneekin, harjoittavat kaiketi nuoret soturit itseänsä hypyissä ja aseissa. Silmästäsi ja käsivarrestasi voi huomata, ett'et sinä ole vento vieras leikkeihin; kentiesi haluaisit sinä näyttää meidän nuorille miehille, minkälainen tapa teidän maassanne on, vaikk'et sinä voisikaan tehdä päällikön temppuja. Jos sinä tulet idästä päin, kuten minä olen kuullut kerrottavan, voit sinä kumminkin heiluttaa puista nuijaa, ja sellainenkin heitto saattaa voiman näkyviin, vaikka minun kansalaiseni harvoin sitä harjoittavat. Salissa näin minä isännän istuimen kohdalla sellaisen nuijan.

Ingo vastasi tuolle kunnianarvoiselle vanhukselle: -- Jos ruhtinas ja kansan päämiehet sallivat, tahdon koetella, mitä ennen muinoin olen oppinut.

Ruhtinas antoi merkin, yksi seurueesta juoksi saliin ja palaisi tammipuusta tehdyllä aseella, joka kädensijalta oli taaksepäin taivutettu ja jolla edessäpäin oli terävä terä.

Nuija kulki miesi miehelle, ja hymyillen punnitsivat miehet tätä keveätä asetta. -- Tällaista asetta, kuin tämä on, kantaa meidän sikopaimen susia tappaakseen, -- huudahti Theodulf ylenkatseella, mutta ijäkäs Isanbart vastasi hänelle nuhdellen: -- Sinä puhut kuin hupsu, minä olen nähnyt sellaisen nuijan, joka ei ollut niinkään raskas kuin tämä musertavan pääkallon kuin savi-astian. -- Ja hän laski nuijan isännän käteen.

-- Se, joka joskus on ratsastanut taistelukentän yli tuolla idänpuolella, puhui ruhtinas, -- tietää minkälaisia haavoja tämä puunkappale tuottaa. Mutta vanhoilta sotureilta olen minä kuullut, että joku salaisuus piilee nuijassa ja että sitä heittäessä on vaikea käsitellä, sillä oikullisena sanotaan sen sattuvan varomattoman omaan päähän. Tämä ase ei ole arvoton olemaan jalosukuisen miehen kädessä, sillä se oli erään kuninkaan oma ja minun isäni toi sen kotiinsa vieraasta maasta.

-- Sittenpä se saa näyttää ominaisuuksiansa pojalle, -- huudahti Ingo iloissansa ja tempasi sen käteensä. Äkkinäisellä käsivarren heilauksella lingoitti hän nuijan, se lensi viistellen ilmassa, mutta juuri kun kaikki luulivat sen putoavan maahan, kiiti se ikäänkuin rihmasta vedettynä jälleen takasin heittäjällensä; tämä tempasi sen lennossa kiinni käden sijalta ja lingoitti sitä taas, milloin sinne, milloin tänne, yhä rivakkaammin, ja aina palasi se joka heiton jälkeen tottelevaisena takasin hänen käteensä. Niin helpolta ja hauskalta tuntui leikki tammisella nuijalla, että katselijat astuivat lähemmäksi ja korkeaääninen nauru kaikui katselijajoukossa. -- Tuo on kuljeskelevan silmänkääntäjän temppuja, -- huudahti Theodulf ylenkatseella.

-- Tämä on miehen puolustusase, -- vastasi muukalainen, -- tuskinpa liene sinun kallosi kovempi kuin tämä kypäri. -- Hän virkkoi muutaman sanan Wolfille, ja tämä asetti keihäsheiton matkaa siitä vanhan rautakypärin pylvään päähän. Muukalainen silmäili tätä, punnitsi kädessänsä olevaa asetta, lingoitti sen kaaressa kypäriä kohti ja otti senjälkeen aimo harppauksen. Heleästi kilahti metalli haljetessansa, ja kuitenkin lensi nuija takasin ja taaskin kaappasi Ingo sen voimakkaaseen käteensä ja kohotti sen korkealle päänsä päälle. Kummastelemisen huudot kaikuivat piiristä, ja joukko uteliaita kerääntyi muserretun kypärin ympärille.

-- Noh, -- lausui Theodulf alavasti, koska sinä nyt olet näyttänyt meille, miten teidän maassanne ollaan totuttu, niin koettelepa nyt meidänkin maamme tapoja. Taluttakaa esiin hevoiset niille, jotka haluavat uskaltaa hyppäyksen.

Aluksi asetettiin kaksi hevoista vierekkäin pää päähän ja häntä häntään. Kilpailijat astuivat takaperin ja juoksivat lyhyeltä matkalta; hyppäys onnistui melkein kaikille, mutta kolmen hevosen yli hypätessä onnistui ainoastansa harvat, ja neljän yli hyppäsi Theodulf yksin, ja kun hän hevoisten toiselta puolen palasi takasin väkijoukkoon, katsoi hän ilkkuen muukalaiseen ja kehoitti häntä viitaten kädellänsä tekemään saman tempun. Muukalainen nyökäytti hiukan päätänsä ja teki saman hypyn sellaisella varmuudella, että keto kaikui mieltymyshuudoista. Silloin huusi Theodulf esille viidennen hevosen, tehdäksensä aimo hypyn; sellainen onnistui kuitenkin kaikkein vikkelämmälle. Mutta hän oli äreissänsä ja lujasti päättänyt uskaltaa viimeisimmänkin. Hän järjesti itse hevoiset toisin kuin ennen, niin että hiiro nyt tuli seisomaan viidentenä, sitten katsoi hän ympärillensä, sai onnentoivotushuudahtuksia ystäviltänsä ja uskalsi näin tuon hirveän hypyn. Ja ylitse hän pääsikin, vaikka hän ales tullessansa seljällään pyyhkäsi hiiroa. Mutta samassa kun hän palasi takasin mielissänsä kansan riemuhuudoista, kaikui hänen takanansa vieläkin kovemmat mieltymyksen äänet, ja kun hän käänsi päänsä, näki hän muukalaisen, joka tällä kertaa nopeasti ja ilman ponnistuksetta oli tehnyt saman hypyn hänen selkänsä takana. Thüringiläinen miesi kalpeni vihasta, äänetöinnä meni hän paikallensa ja koki turhaan salata sitä kateutta, joka hänen silmissänsä ilmaantui. Mutta vanhat astuivat muukalaisen luokse, ylistäen hänen taitavuuttansa ja tuo ijäkäs päällikkö lausui: -- Minä huomaan, muukalainen, jollei sinun olentosi petä, ett'et sinä ole tottumatoin hyppäämään kuudenkaan hevoisen yli, jota hyppyä nimitetään kuninkaanhypyksi ja joka ei onnistu kaikenikäisille uroille. Minä näin sen kerran nuorena ollessani; minun kansani ei ole sitä koskaan nähnyt. -- Ja hän huudahti korkealla äänellä: -- Taluttakaat tänne kuudes hevoinen! -- Silloin syntyi sorinaa väkijoukossa, ja etäämpänä olevat tunkivat lähemmäksi, sill'aikaa kuin nuorukaiset riensivät tuomaan hevoista. Mutta ruhtinatar lähestyi Ingoa, hän oli huolissansa orpanansa häviölle jäämisestä ja puhui hiljaa vieraallensa: -- Mieti ensin tarkkaan, uros, asiata; helposti tapaa metsämiehen nuoli koppelon, kun se levittää siipensä ja kohottaa äänensä. -- Mutta Ingo katsoi Irmgard'iin, joka iloisena odotellen seisoi äitinsä takana sekä hymyili ystävällisesti hänelle, ja hän vastasi hehkuvin poskin: -- Älkäätte minuun närkästykö, ruhtinatar, minua on kehoitettu kilpailuun, itsestäni en minä ole tunkenut kilpatantereelle; vastenmielisesti hylkää miesi tarjotun kunnian. -- Hän vetäytyi takaperin ottaakseen vauhtia hyppäykseen, harppasi korkealle ilmaan ja onnistui päästä hevoisten yli, jolloin kaikki kansa riemuitsi, ja palatessansa takasin ei hän huolinut ruhtinattaren kasvoilla ilmestyneestä tyytymättömyydestä, vaan iloitsi, että hänen kokeensa oli onnistunut, ja että Irmgardin posket hohtivat kuin ruusut. Kau'an tulvaili katselijat sinne tänne, puhuivat muukalaisen rohkeudesta ja ylistivät häntä, kunnes toisia koetetemppuja valmisteltiin miesten kilpailulle. Ingo seisoi yhä alallansa päämiesten rinnalla, eikä kukaan vaatinut häntä uusiin otteluihin.

Jo alkoi aurinko laskea korkeudestaan, kun tallipäällikkö lähestyi ruhtinasta ja kutsui seuran illallisaterialle. Iloisessa odotuksessa tottelivat miehet kutsua, ja joukko palasi taaskin taloon takasin ja salin portaita ylös. Tallipäällikkö ja hovimestari kulkivat heidän edellänsä ja osoittivat kullekin sijansa pöydässä näiden arvon ja kunnia-asteensa mukaan. Tämä oli huolestuttava toimi, sillä kukin vaati sitä sijaa, joka näytti hänestä arvokkaammalta, joko ruhtinaan pöydässä tahi sitä lähellä, ennemmin oikealla kuin vasemmalla puolella. Siellä oli pitkä jono pöytiä ja arvokkaimmat vieraat saivat istuimia korkealla selkänojalla ja nuoremmat soman rahin. Vaikeata oli kaikkein tyydyttäminen, mutta tallipäällikkö ymmärsi asiansa ja tiesi kerskata monen sijalla lähellä istuvan naapurin vuoksi, tahi vaimoväen läheisyyden takia, tahi sen vuoksi, että siitä oli mukava katsella ympäri salia. Lähimmäksi ovea pantiin ruhtinaan miehet istumaan pitkään riviin, jossa Theodulfilla oli kunniasija, ja häntä vastapäätä kaikkein viimeisenä istui muukalainen. Kaikkein istuessa siinä odotuksessa, astui juomanlaskija sisään palvelijoineen ja toi mukanansa tervetuliaisjuomaa kauniissa, puusta tehdyissä maljoissa; isäntä nousi seisovallensa, joi tervetuliaismaljan vieraillensa ja kaikki nousivat seisomaan tyhjentäen maljansa. Sitten tuli hovimestari sauvoinensa ja hänen takanansa pitkä jono palvelijoita, jotka asettivat ensimäiset ruokalajit pöydälle; kukin otti nyt vyöllänsä kantaman veitsen ja rupesi mielihalulla aterioitsemaan.

Alussa vallitsi äänettömyys istuimilla, sillä nälkä esti vielä puhelemista ja ainoastansa matalalla äänellä lausuttiin ylistyksiä emännän vieraanvaraisuudesta. Mutta vanhukset, jotka istuivat ruhtinaan läheisyydessä vaihtelivat vakavia sanoja, he muistelivat urhojen töitä menneillä ajoilla ja kerskailivat hevoisiensa hyvistä avuista. Muut kuuntelivat syödessään mielellänsä näiden puheita.

Ja eräs ruhtinaan vieressä istuva päämies alkoi puhella: -- Kaikkein ihanimmalta näyttää minusta suvella todellakin tällainen kokous, jossa kansalaiset tervehtivät toisiansa sotapu'ussa vihriällä niityllä, harmajaparrat muistelevat silloin muinaisia sotaretkiä ja sotaisa nuoriso ilmaisee leikillänsä, että se joskus tulee voimallansa lisäämään esi-isäin kunniaa. Aurinko paistaa lämpimästi ja isännän kasvot loistavat vieraillensa; karjalaumatkin juoksentelevat sinne tänne, ja ohran tähät kypsyvät etelätuulessa, riemuiseksi tulee sellaisella hetkellä miehen sydän ja vastenmielisesti muistelee hän suruja. Kuitenkaan ei sovi miehen kokouksessakaan laskea miekkaa kauemmaksi, kuin käsi ulottuu, sillä vaiheita täynänsä on koko elämä ihmisten asunnoilla, helposti peittyy taivas synkällä pilvellä ja maa valkoisella vaipalla; ei mikään ihmis-onni ole pysyväinen, ja seuraava päivä voi tuoda muassansa uusia kohtaloita. Niinpä kerrotaan nyt kansan kesken uutisia Romalaisten maasta, moni on niistä levottomana ja niiden ajatukset kysyvät meidän isännältämme, josko hän on saanut kuulumisia, jotka olisivat meille tarpeen tietää.

Nämät sanat ilmaisivat kaikkien mielen, ja jokaisesta pöydästä kuului myönnytyshuutoja; sitten syntyi syvä äänettömyys. Mutta ruhtinas vastasi arvoisesti: -- Suuresta tappelusta olemme me kaikki kuulleet puhuttavan ja neuvottelemme nyt, josko se on oleva meille miksikään hyödyksi. Kuitenkaan en minä kehoita meitä, vuorelaisia, tänään huolellisena kääntämään tiedustellen silmäyksiämme juomasarvesta. Vielä tiedämme me ainoastansa, mitä kaukaa tulleet matkamiehet ovat meille kertoneet, kentiesi mitä he itse ovat nähneet, kentiesi myöskin pelkkiä huhuja. Sentähden ovat meidän tiedustelijamme ratsastaneet metsän poikki eteläänpäin saamaan uusia tietoja. Varrotkaamme heidän palajamistansa ja sitte viisaat tutkikoot, josko tiedot ovat sellaisia, että kansan niistä tarvitsee olla huolissansa.

Koska nämät sanat viittasivat sinnepäin, ett'ei isäntä aikonut kertoa mitään romalaissodasta, kuului nurinan ääniä, ja Answald-ruhtinas huomasi, että vieraat mielellänsä olisivat toivoneet saavansa kuulla enemmän ja ett'eivät he hyväksyneet hänen vaitioloansa.

Sentähden astui nyt esiin salaisen merkin saatuansa ruhtinaalta tallipäällikkö ja huusi korkealla äänellä: -- Miekkatanssailijat tulevat ja pyytävät suosiollista vastaanottoa. -- Silloin vaikeni jokainen ja asetti istuimensa paikoilleen valmiina katselemaan, ja vaimot nousivat istuimiltansa.

Ensimäisenä kävivät pilliinpuhaltaja ja säkkipillinsoittaja, heidän jäljessänsä tuli kaksitoista tanssailijaa, kansan nuoria sotureja ja ruhtinaan seuruelaisia, puettuina valkoisiin housuihin ja kirjavaan vyöhön, välkkyvä miekka kädessänsä; heidän edellänsä astui kolmantenatoista Wolf, miekkakuningas, punaisessa pu'ussa. He pysähtyivät ovelle ja tervehtivät, antaen aseensa vajota, ja tämän jälkeen alkoivat he laulaa erästä leikkilaulua sekä kulkivat vitkallisilla askelilla kunniaistuimen edessä olevalle tyhjälle paikalle. Keskellä seisoi miekkakuningas ja ne muut kaksitoista asettuivat juhlallisina piiriin hänen ympärillensä kohoitetuin miekoin. Hän antoi merkin, pilliinpuhaltajat soittivat, liikkeet muuttuivat nopeimmiksi, puolet miehistä kääntyivät oikealle sisempään piiriin, muut päinvastaiseen suuntaan ulkopiiriin, ja kukin jakeli määrätyssä järjestyksessä miekaniskuja jokaiselle vastaantulijalle. Nyt pujoitteli kuningas itsensä välkkyväin miekkain lävitse liihotellen kaarteissa milloin sisäpuolelle milloin ulkopuolelle piiriä ja varosi aseellansa sekä kosti toisten iskuja. Yhä monimutkaisemmaksi muuttui tanssin pyörteet, liikkeet tulivat kiivaimmiksi, yksi toisensa perään luikahti kuten sodassa toisten muodostaman rivin läpitse. Sitten jakaantuivat he ryhmiin, juoksivat yhtaikaa toistensa kanssa ja taistelivat aseilla, kunnes he yhtä haavaa kihertyivät miekkailijajoukoiksi, kolme tahi neljä miestä kussakin. Äkkiä asettuivat kaikki suureen piiriin, vajoittivat miekkansa laattiaan ja liittivät ne silmänräpäyksessä yhteen kummalliseksi, kilvenmuotoiseksi kutomukseksi. Miekkakuningas astui sille, ja hänen kaksitoista toveriansa osaisivat nostaa hänet laattiasta olkapäidensä yli tällä miekoista muodostetulla kilvellä, jolla hän nyt seisoi, ja omalla miekallansa tervehti ruhtinas vieraita ja naisväkeä. Samalla tavalla laskivat he hänet sitten hiljaa laattialle, irroittivat miekat toisistansa ja alkoivat uudestaan juosta kiertokulussa toisiansa vastaan; nyt seurasivat juoksu ja miekan iskut nopeasti kuin salama, tuskin ennätti silmä eroittaa eri lyöntejä, heiluen välkkyivät nuot kiiltävät aseet, miesten vartalot pujahtelivat teräväin miekkain välitse, huilu soi, säkkipilli puhalsi raivosia ääniä ja miekoista lenteli säkeniä. Näin jatkui urhojen kisa ruhtinaan salissa, kunnes tanssijat yht'äkkiä ikäänkuin lumottuina seisahtuivat miekkailu-asentoon, mies miestä vastaan. Sitten alkoi laulu uudestansa, ja vitkallisilla askelilla sekä kohteliaasti tervehtien liihoittelivat tanssijat toistensa ohitse ja menivät sotakulussa ulos salista. Raivoisia mieltymyksen ositteita kuului istuimilta, vieraat ryykäsivät seisovalleen ihastuksissansa ja huusivat taitelijoille riemulliset suurkiitokset.

Ruhtinaan läheisyydessä nousi Rothari-päämies seisomaan ja alkoi lausua:

-- Minä puhun, niinkuin minä ajattelen, taiteellisempaa miekkatanssia ei minun silmäni konsanaan ole nähnyt muissa kansoissa, ja me Thüringin miehet olemme tulleet maailman mainioiksi sellaisista leikeistämme. Mutta tuolla ruhtinaan alimaisella penkillä on muukalainen, joka on hyvin harjaantunut sotaisiin toimiin. Ja jos minä arvostelisin häntä sen miehuullisuuden mukaan, jota hän tänään on osoittanut, muuttaisin minä hänen istuimensa tänne korkeammalle väkeväin urhojen joukkoon. Mutta erilailla jakelevat jumalat lahjojansa; muukalaisestakin, joka ei tunne esi-isiäänkään, voi tulla kunniassa pidetty soturi. Kansa sanoo tiedot romalaissodasta ensin levinneen maahan ruhtinaan hovista, ja nähtyäni muukalaisen, arvelin hänet viestintuojaksi; nuijanheitto osoittaa kuitenkin hänen olevan kotosin idänpuoleisista kansoista. Minä lausun tälle salissa olevalle vieraalle tervehdykseni.

Ingo nousi seisovallensa ja kiitti. Silloin huudahti Theodulf ääneensä: -- Monen olen minä nähnyt juoksevan ja hyppivän pehmeällä niityllä, joka taistelussa unohtaa rohkeat hyppynsä.

-- Oikein sinä puhut, -- vastasi Ingo kylmäkiskoisesti, -- mutta monen sielua kalvaa myöskin kateus sentähden, ett'ei hän itse ole tehnyt korkeinta hyppyä niityllä.

-- Suuremmassa arvossa kuin ilmassahyppijää pidetään meillä sitä miestä, joka kantaa arpensa edessäpäin ruumistansa, -- vastasi Theodulf.

-- Mutta minä olen oppinut vanhoilta ja viisailta, että ei ole vähemmin kunniakasta lyödä kuin saadakaan syviä haavoja. -- Varmaankin tulee sinulle päämiehen kunnia, jonka edessä seurue pitää kilpensä vihollisten keihäitä vastaan, jotta hänen kasvonsa hempeys säilyisi iloksi hänen kansallensa, -- ivasi taaskin ruhtinaan soturi.

-- Ja minä olen kuullut monen, joka on saanut miekan iskun, kaakattavan tästä kuin kana munastansa, -- vastasi Ingo ylenkatseella.

-- Kunniattomiakin haavoja saattaa, paita peittää, arpia lyönneistä, jotka ovat sattuneet selkään, -- huudahti Theodulf säkenöivin silmin.

-- Kunniattomaksi nimitän minä puolestani sitä pahanelkistä kieltä, joka salissa koettaa pistää vierasta. Eipä tunnu minusta kunnialliselta sellainen puhe, Thüringiläisten miesten ei sovi noudattaa petollisten Romalaisten tapaa.

-- Jos sinä tunnet niin tarkoin Romalaisten tavat, -- huudahti toisesta pöydästä muuan julma soturi, joka oli Theodulfin sukulaisia, -- niin olet kaiketi oppinut tuntemaan heidän lyöntejänsäkin.

-- Tappelussa taistelin minä Romalaisia sotureja vastaan, -- huudahti Ingo, unohtaen asemansa. -- Kysypä heidän leirissänsä heimolaisiasi, niin eivät kaikki tule vastaamaan, jotka ovat olleet minun miekkaani lähellä.

Korkeaäänisiä huutoja nousi salissa, kun muukalainen ilmaisi olleensa osallisna taistelussa Romalaisia vastaan. -- Hyvin puhuit, muukalainen, kuului kaikkialta, ja taaskin toisista pöydistä: -- Turhia lavertelee muukalainen, terve, Theodulf!

Ruhtinas nousi seisovallensa ja huudahti ankaralla äänellä: -- Minä käsken riitelemiset herkeämään, minä julistan rauhan juhlasalissa. Silloin vaikenivat nuot korkeaääniset huudot, mutta väittely eri ajatuksista kohisi vielä jokaisen pöydän ympärillä, silmät säihkyivät ja vahvoja käsivarsia kohotettiin. Sekamelskan kestäessä juoksi muuan nuorukainen ruhtinaan seurueesta portaita ylös ja huudahti saliin: -- Volkmar-runoilija ratsastaa pihaan.

-- Hän olkoon tervetullut, -- vastasi ruhtinas. Ja kääntyen sinnepäin, missä vaimot istuivat, jatkoi hän: -- Irmgard, lapseni, mene lausumaan opettajaasi tervetulleeksi ja saata hänet meidän pöytäämme. -- Näin käski tuo järkevä isäntä, muistuttaen riiteleviä vaimojen läsnäolosta.

Hänen sanansa vaikuttivat kuin taikavoima tuohon kohisevaan joukkoon, synkät kasvot kirkastuivat, ja moni tempaisi maljan sekä joi pitkän kulahduksen, poistaakseen ajatuksiansa ja valmistuakseen kuulemaan runoilijan laulantoa. Mutta Irmgard astui ulos lehtimajastapa meni miesten penkkein välitse kynnykselle. Saliin johtaville portaille oli kylän nuoriso kokoontunut kurkistelemaan uteliaasti saliin. Silloin kävi Irmgard joukon läpi ja odotti pihassa runoilijaa, joka eräässä rakennuksessa oli valmistanut itseänsä astumaan pitoihin. Kohteliaalla tervehdyksellä lähestyi tyttöä runoilija, joka oli keskimittainen miesi, kirkkailla silmillä, ja hänen kähäräinen, kullankeltainen tukkansa oli hiukan harmoissa; tottuneella tavalla kantoi hän kirjavasta kankaasta tehtyä päällysvaatettansa, hänen alastomat käsivartensa olivat koristetut kultarenkailla ja kädessänsä oli hänellä soittimensa.

-- Sinä tulet otolliseen aikaan, Volkmar, -- lausui neitsyt hänelle, -- he alkavat kiistellä keskenänsä, ja tarpeellista on, että sinun laulusi tulee asettamaan heidän mieliänsä. Anna meille tänään todistus taiteestasi, ja jos sinun voimassasi on, laula heille jotakin iloista.

-- Mikä on häirinnyt tasapainon heidän mielessänsä? -- kysyi runoilija, joka oli tottunut harjoittamaan taidettansa kuten taitava lääkäri.

-- Vihoittelevatko he taaskin Bisino kuninkaan ylenpalttisesta hovielämästä, vai väittelevätkö he romalaissodasta?

-- Nuot nuoret miehet eivät pysy sovinnossa keskenään, -- vastasi ruhtinaan tytär.

-- Eikö mitään muuta? -- lausui runoilija huolettomalla äänellä. -- Olisipa turha vaiva, jos kokisi estää heidän sotaisia leikkejänsä vihriällä tanhualla. -- Huomattuansa kuitenkin neitsyen vakaiset kasvot, lisäsi hän: -- Jos ne ovat hovin villipäitä, pelkään, neitsyeni, ett'ei minun lauluni voi häätää heidän kateuttansa. Jospa minä voisin sovitella lauluuni sinun ystävällisen hymysi ja laulaa sitä kaikkein korviin, tulisi he kaikki tottelemaan minua kuin lampaat. Mutta ne viestit, joita minä tänään tuon, -- lisäsi hän muuttuneella äänellä, -- ovat niin huolettavia, että he varmaankin niiden kuultua tulevat unohtamaan riitansa. Ne ovat huonoa tarjoamista juhlatilaisuudessa. Mutta sittekin täydyn minä mennä sisään kertomaan heille tarinani, en tiedä, josko he sitten haluaisivat kuulla minun lauluanikin.

-- Aiotko ilmaista surusanoman ruokapöydässä? -- kysyi neitsyt alakuloisena, -- se tulee perin ärsyttämään heidän mieltänsä ja herättämään heidän kiukkuansa.

-- Kaiketi tunnet sinä minut, vastasi runoilija, -- minä annan heille vaan niin paljon, kuin he voivat sietää. Keitä on ruhtinas kutsunut pitoihinsa?

-- Meidän vanhoja heimolaisiamme.

-- Onko heidän joukossansa muukalaisia?

-- Ei muita, -- vastasi neitsyt epäröiden, -- paitsi muuan köyhä matkustaja.