Part 18

Riemuissansa ryykäsivät kuningattaren miehet laaksosta ylöspäin. Ulospäin pyrkijät olivat raivanneet tien sisäänpyrkijöille; ryntääjät löivät rikki portin salvat ja hyökkäsivät salin edustalla olevalle paikalle. Mutta äkkiä peräytyivät he; sillä siitä lingoitusvehkeestä, jonka Berthar oli asettanut portin eteen, lensi teräviä puunuolia heidän riveihinsä. He hakivat suojaa linnoituksesta, ja uudelleen lensi keihäitä kaikille suunnille, ja alhaaltapäin lensi tulinuolia katolle.

Pitkin salin katto-ortta tuprusi valkoinen savu, ja savun läpi kuului huuto;: -- Tuokaa vettä tänne ylös! -- Eräs mies kiipesi tikapuita myöten ylös ja huusi täältä: -- Katossa sähisee tuli, ja vuodat paisuvat; yksi Burgundilaisten nuoli sytytti tulen katon räystääsen, se kiiluu sekä leimuaa, ja ämpärit ovat tyhjät.

-- Kuningatar vilvoittelee itseänsä meidän kaivoillamme, -- huudahti Berthar; -- jos sinulta puuttuu vettä, kaada oluttynnyrit liekkeihin. -- Eräs tuulenpuuska kulki vinkuen katon yli ja ajoi ylös savupilven sekä tuliliekkejä. Vihollisten puolelta kuuluvat riemuhuudot seurasi tuulenpuuskaa, ja siellä sekä täällä mursivat liekit itsensä suojelevien vuotien läpi. -- Tule ales, Wolf, -- huudahti Berthar ylhäällä olevalle urholle, joka tukka kärvennettynä ja nokisilla käsillä vaikeasti pysytteli kiinni tikapuussa, -- juokseehan lähde omasta ruumiistasikin ja tikapuista tippuu punaista.

-- Se ei riittänyt sammuttamaan tulta, -- vastasi Wolf; hän riensi ales, pudisti veristä kättänsä ja tempasi kouraansa kilven sekä keihään.

-- Avatkaa ovi, urhot, -- käski Berthar, -- jotta ilmaveto karkoittaisi sauhun meidän kuningattarestamme. Kuningatarko on yksinään vahdissa? Heittäkäätte keihäitänne ympäri salia; niin pitkälle, kuin ne lentävät, ulottuu nyt Vandalein valtakunta.

Ingo seisoi salin portailla kilpensä suojaamana, ja hänen ylitsensä tuprueli paksuja savupilviä, joita rajutuuli ajeli vihollisten joukkoja vastaan ja peitti heidän sota-aseensa sekä kasvonsa.

-- Salin ovi on avattu, huudahti Ingo liikkumattomalle vihollisjoukolle, -- ja isäntä vartoo saadaksensa sanoa tervetuliaiset. Miksi nuot pelkuri-vieraat viipyvät?

Savun keskeltä juoksi häntä vastaan eräs kilvettä oleva mieshenkilö, ja eräs ääni huusi: -- Irmgard, lapseni! Isäsi kutsuu sinua, pelasta itsesi, onneton!

Irmgard kuuli sanat saliin; hän syöksi äkkiä seisovillensa ja laski poikansa Fridan käsivarsille. Ja uudestansa kuului ääni tuolla ulkona huutavan kimeämmin ja tuskallisemmin: -- Irmgard! Lapsi-raukkani!

Ingo laski kilpensä maahan ja katsoi taaksensa: -- Haukka huutaa poikaansa, tottele kutsumusta, Thüringein kuningatar!

Irmgard riensi puolisonsa ohitse isänsä luokse ja vihollisten keihäiden lävitse. Riemu- ja eläköönhuudot kaikuivat Thüringiläisten joukosta. Hän kietoi kätensä isänsä kaulalle ja huudahti: -- Onnellinen minä, koska silmäni näkee sinut taaskin, ja sinä pidät minua suljettuna rintaasi.

Answald-ruhtinaan sydän vavahteli, ja hän veti Irmgardin mukanansa. -- Äitisi odottaa sinua, rakas lapseni.

-- Siunaa minua, pyysi Irmgard; -- kuuma on huone, jossa lapsiraukkani huutaa äitiänsä; siunaa minua, isä, -- huudahti hän ja piti isästänsä suonenvedontapaisesti kiinni.

Ruhtinas laski kätensä hänen päälaellensa; tämä kumartui syvään hänen eteensä, sitten nousi hän nopeasti ylös, astui takaperin, ojensi kätensä isäänsä kohti, huudahtaen: -- Sano terveisiä äidilleni! -- ja riensi nopein askelin takasin palavaan rakennukseen. Ingo oli seisonut liikkumattomana, silmäyksensä yhä käännettynä vihollisiinsa. Mutta hänen vaimonsa kääntyessä taaskin hänen puoleensa kuolemanhädässä, meni hän tätä vastaan levitetyin käsivarsin, sulkeaksensa hänet syliinsä. Silloin lensi keihäs suhisten Theodulf'in kädestä, ja sattui sivulta kuninkaan kylkeen. Äänetönnä vaipui Ingo puolisonsa sylistä salin kynnykselle. Berthar juoksi esiin suojelemaan kilvellänsä haavoitettua, jonka valittavat miehensä kantoivat kunnia-istuimelle, Irmgard oli polvillaan hänen edessänsä, mutta Berthar huudahti salissa: -- Vaimot valittakoot kuninkaan haavoista; rivakkaasti, miehet, seuraamaan kuningasta hänen viimeisellä matkallansa. Neljä on ovea kuninkaan salissa, ja niistä kaikista johtaa tie taivaaseen. Kostakaatte kuninkaan haavat. Walbrand, sinä olit viimeinen herrasi penkillä, sentähden tehkös ensimäisenä hyppäys tuonne ales, ja viimeisenä tulen minä.

Vandalit juoksivat oville, ja näiltä portaita myöten ales, yksi toisensa jälkeen, sen mukaan kuin vanhus heitä kutsui. Ja uudelleen raivosi taistelun meteli rakennuksen ympärillä. Rajumpana kulki myrsky palavan katon yli, korkealla pilvissä jyrisi ukkonen, salin katto paukkui, ja tuhkaa sekä palavia lastuja sateli ales. Frida laski murheellisena lapsen kuninkaan vuoteelle.

-- Pojut hymyilee, -- lausui Irmgard, heittäen itsensä nyyhkien lapsen yli, joka iloisena potki jaloillansa ja ojensi käsivartensa laattialla leimuavia liekkiä kohtaan. Irmgard piti lastansa kovasti puristettuna poveensa, ja hiljainen äänettömyys vallitsi huoneessa. Silloin veti hän hameensa poimusta saukonnahkaisen laukun, naispapin lahjan, kietoi sen pienen poikansa ympärille, kääri hänet peitteesen, suuteli vielä kerran lastansa ja lausui Fridalle: -- Pelasta hänet ja laulele hänelle vanhemmistansa! -- Mutta Frida juoksi Wolfin luokse, joka seisoi kunniavartijana kuninkaan vuoteen vieressä, ja lausui: -- Tule, takaportin vieressä seisoo miehiä meidän kotiseuduiltamme; paetkaamme metsään.

Silloin huudahti vanhus käheällä äänellä: -- Missä hän viipyy, joka tulee tanssin alkamaan?

Toiset jo vartoavat.

-- Hyvästi, Frida, -- vastasi Wolf, me emme mene molemmat tulesta saman oven kautta, hyvästi, äläkä minua unohda. -- Vielä kerran heitti hän Fridalle lemmen silmäyksen, sitten syöksi hän aimo harppauksella ulos ovesta, hyppäsi portaiden edessä olevien, hehkuvien hirsien yli ja lähetti keihäänsä erään kuningattaren miehen rintaan, että tämä kaatui maahan, ja korkea-ääninen huuto kuului miesten joukosta. Nuolia lenteli urhoa kohti, hän vuoti verta useoista haavoista, mutta hän heittäysi, heiluttaen miekkaansa, Theodulf'in johtamaan joukkoon; haavoitettuja kaatui oikealle ja vasemmalle, rajuna nosti hän aseensa entistä sotatoveriansa vastaan, mutta kaatui samassa itse kuolevana maahan.

Ja taaskin kuului Theodulf'in ääni kehoittavasti: -- Orret notkuvat, pelastakaatte vaimot! -- Ja Answald-ruhtinas huudahti rynnätessänsä ovelle: -- Irmgard! Pelastakaatte lapseni! -- Silloin nousi hänen eteensä oven luota Bertharin kokoon lyykistynyt vartalo, pää tuhkan peittämänä, parta kärvennettynä sekä silmät palavina kostonhimosta. Ja hän huudahti äreästi:

-- Kuka niin rohkeasti pitää melua kuninkaan makuuhuoneen edessä ja vaatii sisäänpäästäksensä? Sinäkö houkko, joka kerran kaduit tarjoamaasi vuorovieraisuutta? Kylmä oli tervehdys, jolla sinä päästit kuninkaamme lähtemään talostasi, kylmä kuin rauta olkoon Vandalin antama vastauskin. -- Ja nopeasti kuin metsän peto juoksi hän portailta ales sekä työnsi miekkansa kuninkaan panssaripaidan ja rinnan läpi. Sitten huudahti hän kauhistuneille sotureille: -- Kaikki on täytetty, ja hyvä oli loppukin. Menkäät kotianne, kelmeänokkaiset houkot, auttamaan orjattaria pyörittämään kuningattaren myllynkiviä! Vandalein suuri kuningas menee isäinsä luokse. -- Keihäitä lenteli hänen ympärillänsä, mutta hän ravisteli ne itsestänsä kuni haavoitettu karhu, kääntyi vaivoin takasin saliin päin, laskeusi kilpinensä kuninkaan vuoteen viereen eikä enään puhunut.

Kuningatar ratsasti sisään murretusta portista ja palavaa salia kohti. Ukkoinen jyrisi ankarasti ja salamat leimusivat; kulta-ompelukset hänen rintaansa ympäröivässä panssaripaidassa loistivat tulipunaisilta palavan rakennuksen leimussa. Hän laskeusi ales ratsultansa, arkoina väistivät häntä soturit, sillä hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja ohimoisensa synkästi rypistetyt.

Hän seisoi liikkumattomana tuijottaen liekkiin. Ainoastansa kerran hän liikahti ja heitti syrjään tulisen silmäyksen, huomatessansa erään naisen joka lapsi sylissä puollusti itseänsä miehiltä, mitkä pitelivät häntä kiinni. -- Se on vaan hänen palvelijattarensa, -- lausui Theodulf puoliääneen, vaalistunein poskin. -- Kuningatar käski uhkaavalla eljeellä viemään naista pois hänen näkyvistänsä. Tuli nuoleskeli katonharjaa ja nousi korkealle ilmaan, rajutuuli yllytti liekkejä, että ne liehuivat lavealle ympäriinsä, sekä heittelivät palavia lastuja ja hiiliä Gisela-rouvaa ja sotureja kohti. Mutta kuningatar seisoi liikkumatta ja tuijotti valkeaan.

Salin sisällä oli hiljaista; Irmgard oli polvillaan puolisonsa vuoteen vieressä; hänen hiuksensa peittivät tämän haavoja, ja hän piti puolisoansa lujasti syleiltynä sekä kuulteli hänen hengitystänsä.

Tuo kuolettavasti haavoitettu mies kietoi käsivartensa hänen kaulallensa ja katseli ääneti hänen silmiinsä. -- Minä kiitän sinua, Ingo, -- lausui Irmgard, -- ota, lemmittyni, jäähyväiseni, me lepäämme toistemme rinnalla kuolinvuoteellamme. -- Ukkonen jyrisi lähempänä. -- Kuuletko sinä heidän huutavan minua tuolla ylhäällä? -- jupisi kuoleva. -- Pidä minusta kiinni, Ingo, -- lausui Irmgard. Välkkyvä salama täytti salin, ukkonen jyrähti, ja katto-orret putosivat sisään.

Tuolla ulkona pieksi raesade kuningattaren ymmälle joutuneita miehiä, jää-kiteitä rapisi heidän kypäriinsä ja panssaripaidallensa. -- Jumalat kutsuu poikoaan salihinsa, -- huudahti kuningatar, peittäen päänsä viitallaan. Mutta miehet heittäysivät maahan kilpensä alle ja peittivät kasvonsa ukkosen vihastuneelta jumalalta. Kun miehet rajuilman tauottua arkoina nousivat seisovallensa, ja katselivat ympärillensä, oli vihanta maa jään peittämänä, rakennus oli rauniona, ja pieniä liekkejä leimusi vielä kosteasta rauniosta. Kuningatar seisoi yhä vielä ikäänkuin kivettyneenä palopaikan edustalla, puhuen itseksensä: -- Toinen makaa hiljaa kuumalla vuoteellansa, toinen seisoo tässä raju-ilman pieksemänä; jumalien kateus on vaihtanut kohtalot; minunpa oikeuteni olisi tuolla sisällä oleminen ollutkin.

-- Missä hänen lapsensa on? -- kysyi hän katsellen ympärillensä tuimilla silmäyksillä. Frida ja poika olivat kadonneet. Soturit etsivät vuorelta ja laaksoista, he vaanivat jokaisen oksistansa yhteenliittyneen pensastonkin. Theodulf samosi joukkoinensa koko metsäseudun halki ja tiedusteli jokaisella liedellä. Mutta kuningatar ei saanut koskaan minkäänmoista vihiä Ingon ja Irmgardin pojasta.