Part 17

-- Jos minä olisin päällikkö, -- vastasi Wolf suuttuneena, -- asettaisin sinut seisomaan portin päälle koko sotajoukon eteen, haavoittamaan vihollisten rintoja pistopuheillasi. Auta minua pystyttämään tikapuut saliin kattoluukun kohdalle ja pidä kiinni köysistä, että saisin vuodat erilleen tuolla ylhäällä.

Mielellänsä täytti Frida hänen pyyntönsä, ja kun hän oli levittänyt kaikki vuodat sekä tullut katolta ales, katsoi hän ympärillensä tyhjässä salissa ja antoi yht'äkkiä Fridalle suudelman. Frida ei tehnyt vastarintaa, vaan otti kiiruusti esille nauhan ja sanoi: -- Pidä ylähällä käsivartesi, Wolf, jotta saisin sitoa sinut itseeni. Jos me saamme nähdä huomen-illan, tahdon ruveta sinun vaimoksesi, Usein olen minä ollut tyly sinua kohtaan, vaan tänään sanon sinulle, että sinä, eikä kukaan muu, olet minun lemmittyni -- Hän sitoi nauhan Wolf'in käsivarteenpa tämä huudahti: -- Tahdonpa kiittää kuningattaren vihaa, joka katkasi pistimen ohdakkeeltani. -- Frida suuteli häntä lämpimästi, sitten tempasi hän itsensä irti ja juoksi pois vaimojen luokse.

Taaskin kulkivat pilvet kuun ohitse julmina, ihmisen ruumiin ja hevoisen jalan kaltaisina muodostuksin, milloin sysimustina, epäselvässä hämärässä. Usvaa nousi Idispurosta ja levisi muurin sekä linnan ympärille. Eläinten kirkumista ja ihmisten huutoa kuului linnan portin luona, ja laaksostapäin tulevilla teillä ajoivat talonpojat hevoisia, nautoja ja ruskeavillaisia lampaita. Miehet kantoivat puisia kilpiänsä ja jouduttivat keihäillänsä karjan askeleita, ja vaimot sekä lapset riensivät eteenpäin, kantaen talouskapineita. Surullinen oli heidän matkansa vuorta kohti, sillä kun joku kääntyi katsomaan takaperin, ajatteli hän levottomuudella, vieläkö hän palajaisi taloon, jonka hän nykyään oli rakentanut, vai hukkuisiko kentiesi koko talo liekeissä. Alimman ympärysmuniin portilla oli pakenevien aikaansaama ahdinko niin suuri, että tällä paikalla vahdissa seisovan Vandalin täytyi auttaa heitä neuvoilla ja viittauksilla, ett'eivät he pimeässä poikkeaisi portille johtavalta polulta. Kukkulan huipulla oleva linnapiha täyttyi ihmisistä ja eläimistä. Lehmät ammuivat, hevoiset juoksivat hurjasti ympärinsä, ja vaimot vetäysivät kärryinensä muuria lähemmäksi. Mutta Berthar kehoitti miehiä järjestämään elukat riveihin ja sulkemaan lampaat karsinaan. Pihan keskellä leimusi tuli, jolla kiehui nälkäisiä varten olevat padat, ja juomanlaskija kaatoi janoisille olutta, jota ahkerasti nautittiin. Berthar kulki yhden luota toiseen, tervehti heitä tyynesti, ikäänkuin olisi rauha maassa, kysyi heidän ajatustansa ja urkki samalla kertaa viisaasti tietoja heidän luvustansa sekä rohkeudestansa. -- Miksi viipyvät puron toisella puolen olevat naapurit, missä ovat käsivoimistaan tunnetut, vaahterametsissä ja peippoisen lempimän lähteen luona asuvat talonpojat? -- huudahti hän thüringiläiselle Balthardille; onko tuo valkoinen sumu niin soaissut Marvingein mielen, ett'eivät he kuule vartioiden ääntä tornista eivätkä näe valkeata?

-- Hitaasti he liikuttavat jäseniänsä, -- vastasi Balthard huolellisena, -- minä näin heidän ajavan karjaa ja kärryjä heidän metsissänsä oleviin pyhiin paikkoihin, eivätkä he taida olla kärkkäät jättämään hevoisiansa ja lapsiansa. Kuitenkin olisi kiirut hyvä, sillä eilen illalla kulki eräs joukko pohjoisesta päin pitkin puroa, ja siellä kimalteli kilpiä sekä rautakypäriä. Ja minä pelkään heidän olleen kuningattaren hurjia miehiä, jotka etsivät itsellensä yösijaa noissa taloissa.

Muuan ratsastaja tuli nelistäen laaksosta johtavaa tietä pitkin ja riensi nuolennopeana vaahtoisella ratsullansa portista sisään sekä antoi ohimennessänsä vanhukselle viittauksen. -- Radgais! -- lausui tämä ja riensi hänen perässänsä saliin, jossa Ingo vanhempien talonpoikain kanssa kuulteli soturien ilmiantoja. Sanansaattaja riensi tervehtien hevoisen seljästä. -- Loistavin joukoin tunki kuninkaan miehet meidän aluellemme -- lausui hän, -- heitä on koko joukko ja Theodulfin sankareja lisäksi. Töin tuskin pääsin minä pakoon vuorien yli, sytytettyäni vahtirovion. He piilevät puiden takana laaksossa, sillä heitä on tuskin sataa kilpeä enemmän.

-- Näitkö sinä kuningatarta?

-- Paitsi Theodulf'ia näin ainoastansa tuon vanhan Hadubald-rosvon.

-- Jos ei Gisela-rouva pannut useampia miehiä liikkeille, -- lausui Berthar ylenkatseella, -- tulee luultavasti harvat hänen sotureistansa enään näkemään kotona viinimaljaansa.

-- Tuolla tulee yksi Main-virran luota, -- lausui Ingo. Vandalilainen Valbrand riensi saliin.

-- Ratsastaessani eteläänpäin honkametsän läpi vaanimaan rajaseutua, kuulin kilpien kilinää rajalla olevalla tiellä. Minä piiloitin hevoiseni ja hiivin jalkasin metsän läpi; silloin näin minä pitkän miesjonon lähestyvän, tämä oli kolmeen osaan jaettu burgundilaisjoukko, jossa oli ratsastajia ja jalkaväkeä. Päällikön rinnalla ratsasti eräs muukalainen, Caesarin henkivartijaväessä, joita nimitetään protektoreiksi, palveleva Romalainen. Minä tunsin hänen kypärinsä ja sota-asunsa ja kuulin hänen naurunsa sekä romalaisia sanoja. Huolettomina kulkivat he hietikolla ilman etuvahtia ja vaanijata, täydellisesti varmoina voitostansa. Parin miehen kanssa olisin minä voinut peljästyttää heitä. Minä matkin metsässä kehrääjälinnun ääntä, jolloin he säikähtäen pysähtyivät ja töllistelivät puiden välistä pilviin. Mutta minä lingoitin puiden takaa keihääni Romalaista vastaan. Urho kaatui ähkyen hietikolle; he rupeisivat kovasti huutamaan, ja minä pakenin pimeässä. Minä toivon tämän olevan heille huonon enteen.

-- Me ylistämme kuningattaren viisautta, -- lausui Ingo, -- kun hän on nostattanut muukalaisjoukon minun miehiäni vastaan. Luottiko hän niin vähän Thüringiläisten taipuvaisuuteen, ett'ei hän kutsunut kansalaisiansa aseleikkiin? Missä säikähdytit sinä hänen urhojansa linnun äänellä?

-- Puolitiessä tästä Mainiin, -- vastasi Valbrand, -- näin minä heidän viimeksi valmistavan leiriä yöksi. Burgundilaiset nousevat myöhään makuulta; vaikka he kiiruhtavatkin, eivät he sittenkään tule ennättämään laaksoon ennen päivännousua. Tuolla sumussa, puron takana huomasin minä hevoisenjälkiä.

Ingo viittasi häntä menemään ja lausui Bertharille: -- Pidä huolta, isä, että kaikki muut paitsi vahdit menevät makuulle, sillä huomenna tulevat he tarvitsemaan teräviä silmiä ja levähtäneitä jäseniä. Pidä tarkkaa vahtia portilla, ett'ei kukaan vihollinen pääse hiipimään sisään pakenevien joukkojen kanssa. Aamuhämärässä kokoamme me talonpojat ja luemme miehemme. Heitä tulee olemaan liian vähän ympärysmuurin varalta. Mutta me taistelemme hengestämme, ja nuot toiset vähäisestä saaliista. Rauhallinen tervehdys sinulle, isä, viimeisen kerran, ennenkuin antaumme taisteluun. Me iloitsemme tänään siitä, että he pitävät meitä, maanpakolaisia miehiä, suuren sotaretken arvoisina, ja siitä tulee minun kiittää sinua, uskollinen ystäväni.

Aamu joutui, ja pilvet olivat veripunaiset reunoiltansa sekä peittivät auringon. Linnassa nousivat maassa makaavat jalkuvillensa. Miehet valmistivat itsensä hirveän sotajumalan palvelukseen; he voitelivat ja pörröttivät tukkansa niin, että se tuli punaiseksi ja seisoi pystyssä; he panivat kulta- ja messinkirenkaita käsiinsä ja kaulaansa ja kiristivät vyönsä kovempaan, voidaksensa käydä kepeämmin ja saadaksensa jäsenensä nopeammaksi juoksuun. Moni otti hirvennahkaisen, rautalevyillä varustetun paidan päällensä ja moni heitti myöskin päältänsä ruskean villanutun sekä avasi paitansa, jotta heidän rinnassansa olevat, kunniaa tuottavat arvet tulisi näkyviin. Synkät olivat urhojen kasvot, tuima heidän mielensä, ja vaitonaisina toimittivat he askareitansa. Sillä sotajumalan palveluksessa ei suvaittu minkäänmoista turhaa puhelemista.

Berthar kääntyi Wolf'in puoleen, joka vyötti itsensä aseilla hänen vieressänsä, ja lausui, tarjoten hänelle paksun kultasormuksen: -- Kau'an olen minä tallettanut tätä kalleutta, jonka muinoin sain eräältä kuninkaalta palkinnoksi. Ota sinä se tänään lahjaksi sotatoveriltasi, eikä sinun pidä kunnioittamattomana heittämän keihästäsi meidän puolestamme, jott'ei viholliset pääsisi sanomaan: -- Nähkäät, kehnon palkan Thüringiläinen saikin muukalaisilta. -- Wolf pani renkaan käsivarteensa, katsoi kiitollisena vanhukseen ja vastasi:

-- Muista, sinäkin, isä, järjestäessäsi sotaa, ett'et jätä minua vaimojen kaitsijaksi, äläkä vihastu, jos minä vielä lisään sanasen; kuninkaan vihollinen on myöskin hänen miestensä vihollinen, mutta mieluummin nostasin minä käteni Burgundialaisia vastaan, jotka eivät ole minun heimoani.

Vanhus hymyili synkästi. -- Sinä haukut suotta, nuori metsäkoira. Vielä ei haiskahda veri sinun nenääsi, ja päivän noustessa sekä tuolla ylähällä olevien pilvien muuttuessa synkemmiksi, tulee huolesi tuntumaan sinusta itsestäsikin vähäpätöisiltä.

Kuninkaan salin eteen oli uhrikivi asetettu. Soturit kokoontuivat kiven ympärille. Ingo astui miehineen ulos saalista, ja hänen yllänsä oli harmaja teräspuku ja päässänsä villisian pään kuvalla koristettu kypäri; hampaat olivat hopeasta, ja pedon silmät paloivat punaisina. Miehet taluttivat esiin varsahevoisen, Berthar työnsi uhriveitsen sen rintaan ja repäisi siihen kuolinhaavan. Kuningas veisasi uhrirukouksen, ja jokainen miehistä astui esiin, kastoivat oikean kätensä eläimen vereen, ja kaikki vannoivat toisillensa uskollisuutta kuolemaan saakka sekä kuuliaisuutta kuninkaallensa.

Puiden latvasta huudahti heleä naisen ääni: -- Ole varoillasi, kuningas, sillä kilvet ja keihäänkärjet välkkyvät. -- Tornissa olevan vartijan torvi varoitti huimilla äänillä, ja eräs sanansaattaja riensi kuninkaan luokse. -- Pitkin puronvartta ratsastaa kuninkaan miehet, ja kuningatarkin on heidän joukossansa. -- Silloin kaikui sotahuuto linnan pihassa, soturit tarttuivat kilpiinsä ja keihäisinsä ja asettuivat piiriin soittaakseen sotalauluansa kilven koverrukseen. Tuo hurja laulu antoi kovan kaiun laaksoissa, alussa vitkaan ja juhlallisesti, mutta paisui sitten ikäänkuin rajutuuli, kunnes se kuului kolkolta ja mieltäjärisyttävältä kuni myrskyn immen kirkuminen. Laulun vaijettua, vastasi kimakat äänet linnan alapuolelta. Berthar jakeli käskyjänsä, ja järjestetyissä joukoissa kulkivat soturit vuorta ales sekä miehittivät ympärysmuurin. -- Epäsointua oli sotalaulussa, -- lausui Berthar hiljaa Ingolle, -- erilailla kaikui se meidän miehiltä ja erilailla talonpojilta; -- luota tänään ainoastansa isänmaallisiin ääniin. -- Vielä kerran nousi Ingo vanhuksen kanssa puun latvaan ja lausui. -- Gisela-rouva, ei todellakaan tuo muita omassansa kuin noita lystikkäitä miehiä omasta linnastansa ja Sintram'in joukon. Hän on kutsunut tänne Burgundit, jotta nämät rivakkaasti tekisivät työn hänen eduksensa. Ja mielellänsä nämät ovat tulleetkin, sillä heitä on kymmenen yhtä meidän miestä vastaan. Katso, urho, jo muodostavat he varustuksen kilvistänsä meidän vallihautamme ympärille. Ales vallille! Tapa vaatii minua tervehtimään kuningatarta; minä suojelen sitä puolta, jolla hän johtaa joukkoansa, mene sinä miehinesi eteläpuolelle muukalaisia vastaan!

Nopein askelin riensivät urhot vallitukselle. Ylt'ympäri kaikui sotahuutoja ja lenteli nuolia sekä keihäitä; pienissä joukoissa karkasivat ryntääjät esiin, kantaen kiviä ja vitsakimppuja ulkomuurin luokse, täyttääksensä näillä vallihaudan.

Kaikkialla, missä vallin pohjoispuolella ottelu oli tuimin, kaikui voimakkaasti Ingon sotahuuto, ja eteläpuolelta vastasi Bertharin ääni; ja missä hyvänsä kuningas heitti keihäitänsä, sinne riensi Theodulf'kin etimäisenä, himoten kostoa. Useamman kerran järisytti hänen keihäänsä vallin hirsiä Ingon pään lähellä, ja Thüringiläisen kilpi halkesi kuninkaan aseiden iskuista. Mutta ryntääjien päällekarkaus ei onnistunut, ja hehkuvin poskin vetäysivät he takaperin, järjestivät hajonneet joukkonsa, kantoivat kokoon palkkeja Thüringiläisten kylästä ja metsästä sekä työskentelivät näiden kanssa innokkaasti kirveellä ja vasaralla.

-- Voimakkaasti heittivät sinun miehesi keihäitänsä, -- huudahti Berthar kehuen Beron pojalle. -- Ovatko kuningattaren miehet ruvenneet salvumiehiksi? Kurja on se soturi, joka lyykistäikse laudasta tehdyn kilven taakse. -- Ja Ingolle lausui hän hymyillen: -- Burgundilaiset eivät juuri näytä innostuneilta ryntäämään, ja ne uhrit, joita me minun puolellani olemme kaataneet sotajumalalle, eivät suinkaan ole monilukuisia. Ja meidän täytyi huutaa hänelle: tyydy vähään, kuten käki sanoi karhulle, tarjotessaan tälle kestingissä kolme kuollutta kärpäistä.

Harmaita ukkosenpilviä vyöryili sydänpäivän helteisten sädeitten alla; silloin kutsui ryntäävien sotatorvet uuteen taisteluun, ja taaskin kuului kummaltakin puolelta nuot ulvovat sotahuudot. Nyt oli ryntäys voimallisempi ja vaara suurempi, sillä päällekarkaajat eivät olleet suotta käyttäneet kirveitänsä. Kaikilta haaroilta ryntäsivät he esiin vahvojen rintavarustuksiensa takana ja taaskin heittelivät he kiviä ja vitsakimppuja vallihautaan sekä kantoivat puunrunkoja ja pitkiä hirsiä tehdäksensä sillan syvyyden yli. Myöskin olivat Burgundit pystyttäneet telineitä, joissa riippui hirsi muurinmurtajana; jyskien löivät heilutetut hirret että kaikin varustusta vastaan, ja pitkät koukut repivät ales hirsiä varustuksesta vallihautaan. Tuimin ottelu syntyi näiden vaarallisten koneiden ympärillä. Kun yksi joukko ryntääjistä peräytyi, riensi toinen sijaan sillä taistelevien takana istui kuningatar ratsunsa seljässä ja kiihoitti sanoilla sekä viittauksilla alituisesti ryntäykseen. Vihdoin onnistuivat viholliset joukot siellä ja täällä repimään ales ulkopuolimaisen vallin ja pääsemään haudan yli. Silloin riehui sota hetkisen muurin aukoissa, ja linnanväki ponnisteli tukkiakseen kilvillänsä sekä ruumiillansa lävet. Mutta ikäänkuin tulva särjettyjen tokeiden läpi ryntäsivät voittopuolella olevat vihollisetkin sisään, ja puollustajien pienet joukot tungettiin peräytymään kukkulata kohden. Ingo seisoi portin ulkopuolella muutamain harvalukuisten miesten kanssa, jotka tänään taistelivat hänen rinnallansa, ja turvasi kilvellä sekä keihäillä soturiensa peräytymistä. Viimeiseksi juoksi hän itsekin portista sisään, ja vipusilta vedettiin ylös hänen jäljestänsä.

Päällekarkaajat nostivat voittohuudon ja ryntäsivät sitä vallia vastaan, joka ympäröi vuoren kukkulata. Mutta heidän riemunsa oli lyhytikäinen sillä jyrkältä kukkulalta lensivät nyt keihäät taajemmin, ja isoja kiviä vieri ales, jotka raivasivat itsellensä verisiä teitä ryntäävien joukkojen läpi. Puolustajien rivi oli nyt taajempi, ja he taistelivat epätoivon vimmalla, sillä he sotivat nyt viimeisen linnoituksensa puolesta, joka heillä oli suojana turmiota vastaan; kaikki kädet olivat toimessa; vaimotkin seisoivat hameenhelmat korkealla ja nostelivat maasta kiviä sekä antoivat näitä sotureille. Vihdoin ei viholliset enään kestäneetkään jyrkällä vierulla, vaan vetäysivät aimo harppauksilla takasin, ja moni sai ilmaan kohotetun säärensä lingoitetun kivimöhkäleen musertamaksi.

Silloin ratsasti kuningatar vihaisena sotamiestensä eteen ja lausui: -- Jos teitä, pakenevia urhoja, haluttaa kau'emmin juoda kuningattaren simaa, rynnätkää halavapuiden luo kaatamaan kivi-allas, josta he noutavat vettä, niin saavat he kentiesi huulillaan imeäksensä nuot juoksevat vesipisarat. -- Theodulf riensi vuoren ympäri ja käski yht'aikaa ryntäämään joka haaralta; taaskin soivat torvet, ja sotahuudot kaikui, ja taaskin lenteli keihäitä sekä kiviä vuoren kukkulalta ales. Mutta sill'aikaa kun ryntääjät alhaaltapäin lennättivät nuoliansa joka taholle, missä he vaan näkivät jonkun pään tahi käden kohoavan rintavarustuksen yli, hiipi Hadubald neljän miehen seurassa rotkotietä myöten halavapuiden luokse, ja kaikki lyykistyivät kilpensä suojaan sekä pitivät vahvoja tankoja käsissänsä. He hiipivät puiden taakse, missä kallio salasi heidät. Mutta tuo uhkaava vaara ei jäänyt Berthar-urhon silmältä huomaamatta; hän kokosi lähimäiset toverinsa ja riensi heidän seurassansa portista ulos. -- Me hyökkäämme heidän päällensä alhaaltapäin, vaan lennättäkää te nuolianne kukkulalta, ett'ei yksikään pääse pakoon. -- Silloin juuri kun vanhus syöksi puiden sekaan, kuului jyminä suuresta kivi-altaasta, jonka he olivat kaataneet kumoon. Berthar huudahti vihoissansa Hadabald'ille: -- Surma sinun perii, viininjuoja, käynnistäsi vesilähteen luona, -- ja hän musersi nuijallaan Hadabaldin pään, ennenkuin tämä ennätti nostaa sota-asettansa. Muutkin kuninkaan miehistä kaatuivat Vandalein iskuista, paitsi yhtä, joka riensi pakoon, mutta hänkin sortui maahan, saaden paetessansa kuolettavan nuolen selkäänsä, ja kukkulalta kuuluvat, korkea-ääniset riemuhuudot tervehtivät hänen kuolemaansa. Sitten vaikeni sotamelu ja vilkas keskustelu syntyi sekä kukkulalla että tuolla alhaallakin olevien soturien kesken.

-- Kivi-allas on kaadettu kumoon, -- lausui Berthar, palatessaan, hiljaa Ingolle; -- vesi juoksee nyt kiivaasti pois, ja meidän miehille taitaa tulla vaikeaksi vedensaaminen itsellensä ja karjalleen.

-- Kuningatar tiesi lähteen, -- vastasi Ingo synkällä hymyllä. -- Mutta koska nuot alhaalla olevat jaksoivat vääntää kivi-altaan kumoon, voimme kait me nostaa sen jälleen pystyyn. Etsi tankoja, järjestä miehesi ja suojaa kilvillä talonpoikia, sill'aikaa kun he nostavat kivi-altaan pystyyn.

Ingon puhuessa lensi eräs nuoli vinkuen torniin hänen päänsä päällä olevaan katto-orteen; se tarttui kiinni, ja pieni liekki rupesi leimuamaan sen ympärillä.

-- Tuossa muistuttaa Gisela-rouva meidän miehiä hävitetystä lähteestä, -- lausui Berthar. Joutsimiehiä juoksi nyt yksitellen joka haaralta vuorta ylöspäin ja ampuivat tulisia nuolia linnoitusta vastaan, koettaen huolellisesti vilkkailla liikkeillä välttää heidän päällensä heitettyjä kiviä. Siellä ja täällä nuoleskeli liekki orsia ja pylväitä; piiritetyt ravistelivat tangoilla ales nuolia sekä koettivat sammuttaa tulta, mutta liekit alkoivat leimuta yhä laajemmalta; hurjia varoitushuutoja kuului, lapset parkuivat, hevoiset nousivat pystyyn tulinuolten lentäessä heidän alitsensa, katkaisivat riimunsa ja syöksyivät hurjina kokoontuneesen ihmisjoukkoon. Silloin tuli työ raskaaksi, ja rohkeus sekä toivo petti monen urhon.

Muuan ratsastaja, harvalukuisten miesten seuraamana, lähestyi nelistäen kuningattaren joukkoa. Theodulf'in miehet tervehtivät häntä ja hänen toverejansa raikkailla riemuhuudoilla. Answald-ruhtinas laskeusi ratsultansa: -- Petolliset airuet, -- lausui hän, -- kutsuivat minua hoviisi, kuningatar, sill'aikaa kun sinä olet täällä hankkimassa kostoa minun asiassani.

-- Kutsumatta sinä tulet ja suomattomana, -- vastasi kuningatar; -- älä yritäkään estää minun kostoani; sillä kutsumattomaan, välittäjään sattuu nuolet molemmilta puolin. Noiden kukkulalla olevien kohtaloa ei yksikään kuolevainen voi muuttaa, jos eivät he itse voi sitä tehdä.

-- Jos kuningatar haluaa hallita Thüringiläisiä, tulee hänen kunnioittaa maan tapoja. Minä näen tuolla vaimoja ja lapsia, jotka ovat meidän vertamme, ja hirveätä on keihäiden sekä tulinuolien lingoittaminen turvattomia ihmisiä vastaan, jotka ovat meidän omaa heimoamme. Ken on vapaa Thüringiläinen ja toivoo pääsevänsä voitolle rehellisessä taistelussa, olkoon minulle avullinen tämän häpeän poistamisessa. Pyytäkäätte kuningatarta luopumaan teosta, joka häpäisee meidät kaikkein ihmisten silmissä.

-- Ruhtinas puhuu hyvin, -- lausui harmajapäinen soturi, ja Thüringiläiset heittivät keihäänsä läjään sekä lausuivat. -- Terve, Answald-ruhtinas! -- Kuningatar heitti synkän silmäyksen miesjoukkoon, mutta hän oli vaiti.

-- Kuule minua, kuningatar, -- huudahti päämies, kauhistuneena hänen kasvoillansa ilmautuvasta kovuudesta, -- minun oma lapseni, jonka minä muinoin kihlasin Theodulf'ille, on tulinuolien seassa, ja hänen kanssansa muita metsämajoista kotosin olevia vaimoja. Minun asiani yksinään on lapseni rankaiseminen, eikä kukaan, et edes sinäkään, tule riistämään minulta tätä oikeutta. -- Hän asettausi miesjoukkojen tielle. -- Tässä seison minä, Answald, Thüringiläisten päämies. Monta kertaa olen johdattanut teidän soturejanne taisteluun. Mutta ennenkuin te rohkenette surmata nuot turvattomat, jotka nostavat käsiänsä tuolla ympärysmuurin sisäpuolella, täytyy teidän ensiksi tappaa minut, jott'en enää eläisi sellaisen häpeän jälkeen. -- Taaskin huusivat soturit korkealla äänellä hyväksymistänsä.

-- Tännepäin, te kuninkaan miehet, -- huudahti Gisela-rouva, ojentaen itseänsä ylpeästi. Mutta Theodulf ja Sintram'kin ohjasivat hevoisensa aivan kuningattaren lähelle sekä puhuivat hiljaa hänen kanssansa. -- Jos et sinä, vanhus, olisi kiivaissasi, -- saneli vihdoin kuningatar, ja hänen äänensä värisi vihasta, -- rankaisisin sinua siitä; että sinä tyhmänrohkeana kiihoitat näitä uppiniskaisuuteen. En minä ole liioin kärkäs talonpoikain veren vuodattamiseen, vaikka he ovatkin omavaltaisesti ruvenneet asuskelemaan kotimaansa rajain ulkopuolella. Toitota torveesi, Theodulf, ja kerro minun käskyni linnassa oleville. Talonpojista pääsevät vapaasti lähtemään, ei ainoastansa vaimot ja lapset, vaan miehetkin; aseettomina lähtekööt he ympärysmuurin suojasta, eikä heitä vahingoiteta henkensä eikä omaisuutensa suhteen, josta heidän tulee kiittää kuningattaren armoa. Taaskin kajahteli hyväksymishuutoja joukoista. Torvi kehoitti pitkäveteisillä äänillä urhoja lakkaamaan taistelusta. Theodulf meni porttia kohti, pysähtyi noin keihäisheiton matkan päähän ja ilmoitti mahtavalla äänellä linnan puollustajille kuningattaren tarjoavan heille armoansa.

Ympärysmuurin sisäpuolella syntyi vilkas liike. Portti pysyi lukossa, mutta julmia miehiä ryntäsi epätoivossansa vallia ja paalutusta vastaan; he heittelivät ales pölkkyjä ja hirsiä hautaan ja vierivät itse puiden perässä. Pakeneva joukko tulvasi sieltä ja täältä etuvarustuksien ulkopuolelle, hevoset ja nauta-eläimet sekaantuivat vaimojen ja lasten kanssa hurjassa sekamelskassa. Joku soturikin, käsi vielä punaisena uhriverestä, juoksi ales epätoivon ahdistamana ja väsyneenä toivottomasta taistelusta. Useammat talonpojista seisoivat kuitenkin paikoillansa tiheässä ryhmässä kukkulalla; kilpi jalalla silmäilivät nuot kahdella päällä olevat naisia ja alaspäin juoksevia nautoja. Ainoastaan heidän valansa ja häpeä esti heitä pakoon lähtemästä.

Nyt astui Ingo heidän eteensä ja huudahti korkealla äänellä: -- Vapaaehtoisesti olette te tulleet, vapaasti myös menkäät täältä, kansalaisienne teitä kutsuessa. En minä tarvitse teidän karsaita silmäyksiänne enkä vastahakoista palvelustanne. Vähätpä kunniaa minulla on sellaisesta soturista, joka tappelun ajalla ikävöi vaimonsa ja lapsiensa luokse. Mielelläni päästän minä teidät vapaiksi valastanne; miettikäät omaa pelastustanne, jos mielenne tekee.

Silloin laski moni pois kilpensä linnavarustuksen juureen ja juoksi matkoihinsa, jälkeensä katsomatta. Mutta Berthar huusi taaksensa jääneille: -- Eipä yhdellä lyönnillä saa luhdissakaan kaunoja erkanemaan vehnästä. Vielä nytkin näen minä monta, joita tuuli vieköön muurin ylitse. Koettakaapa kerran vielä, te uhkeat urhot. Emmepä pidäkään väliä talonpoikain ystävyydestä.

Uudestaan putosi kilpiä maahan, ja niiden kantajat katosivat synkän näköisinä.

-- Miksi viipyy kuningas näkemässä heidän kehnouttansa? Nopeamminpahan juoksevat, kun ei häpy raskauta heidän askeliansa. Valitkaat itse; toinen tie johtaa ylös kuninkaan saliin päin, toinen ales sontatunkiollenne päin. -- Hän juoksi saliin menevän kuninkaan perässä. Jäljelle jääneet seisoivat vielä hetkisen yhdessä; huomattuaan olevansa yksinään, hävisi heidän sota-intonsa. Ainoastansa harvat riensivät kuninkaan jäljestä; muut heittivät aseensa pois ja pakenivat linnasta. Viimeisinä linnaa jättämässä oli Baldhard ja Bruno.