Part 15

-- Kau'an ei kestänyt se autuus, jonka jumalat soivat minulle, kun _hän_ tuli meidän taloomme, -- alkoi Irmgard taaskin lausua. -- Silloin olin minä huoletoin satakielen laulellessa minulle riemulaulujansa, ja mustain marjain riippuessa hedelmäpuissa; ylpeänä tunsin minä ikäänkuin lentäväni höyhenpuvussa maan yli, kun _hän_ puhutteli minua. Nyt istun yksinäni ja tuijottelen ulos pimeyteen. Minun täytyy vihata itseäni, -- kujerteli hän, -- kun valitan omaa hätääni. Ingo, lemmittyni, katkera on se suru, jota tunnen itseni suhteen, mutta suurempi on huoleni sinun kohtalostasi, sillä sinä siirryit pois öisen tuulen kanssa, eikä kukaan tuo minulle viestiä sinulta, enkä tiedä, vieläkö sinä muistelet minua, vai joko olet minut unohtanut, ja josko sinä vielä elät kaukana täältä, murheessa kuten minäkin, vai joko minä peitän sinun purppurakankaasi maisen turpeen alle. Hän hypähti seisovallensa lausuen: -- Sydämessäni kätken niinä sinun salaisuutesi, sidottuna olen sinun elämääsi ja elää täytyy minun, kunnes saan tietää, missä minun kuninkaani pää lepää. Katsopas, joko aamu, jota minä pelkään, valkenee, -- huudahti hän tytölle. Frida riensi akkunaan ja väisti hiukan syrjään akutinta, vinkuen tunki eräs tuulenpuuska sisään, ruiskahutti sadevettä huoneesen ja kosketteli naisten poskia kylmällä hengähdyksellään. -- En näe vielä sarastusta taivaalla enkä kuule muuta ääntä kuin pauhun ilmassa, -- vastasi Frida ja sulki taaskin akkunan aukon luukulla ja peitteellä.

-- Kiitoksia, -- lausui Irmgard, -- vielä on aikaa iloita. Mutta kun aamu tulee, silloin kokoontuu häävieraat; juhlapuvuissansa saapuvat he ja tekevät piirin; he vetävät neitsyen sen sisään, lukevat hänen edellänsä sanat ja ivaavat häntä kysymyksellä, tahtooko hän antaa lupauksensa. En, -- huutaa hän. -- Silloin näen minä kauhistuneita kasvoja ja yhdet, jotka ovat mustanpuhuvat vihasta. Tämä tempaa miekkansa, Lävistä minut! -- Ja peittäen kasvonsa käsillään, valitti hän: -- Isä-parkani, sinäkin tulet kärsimään lapsesi kadottamisesta. Sillä minä, lähden pois kolkoille poluille, kuljen autioita aroja ja kahlaan hyisiä virtoja; ääntä ei kuulu matkalla, ja kylmä on yö mennessä manalan majoille, ja ympärilläni liikkuvat äänetöinnä nuot mustat haahmut.

Ovi narisi ja aukeni; eräs haahmu astui sisään, ja hänen jäljestänsä toinen sekä lopulta kokonainen joukko, jättiläisen tapaisilla jäsenillä, mustilla päillä ja mustissa puvuissa. Kauhistus valtasi naiset, nähdessänsä nuot öiset kummitukset. Mutta noiden vaitonaisten ja hiljaa liikkuvien peikkojen joukosta, juoksi yksi esiin. Ainoastansa yksi ääni -- oliko se kirkahdus, vai oliko se huokaus? -- kuului Irmgardin huulilta; sitten heitettiin musta huntu hänen päänsä yli, hän nostettiin ylös jättiläisvoimalla ja kannettiin ulos myrskyiseen yöhön. Hänen takanansa heitti toinen yökulkijoista peitteen Fridan pään yli ja tahtoi nostaa häntä koholle, mutta hän taisteli ankarasti vastaan ja huudahti huolimatta kauhistuksestansa: -- Vapaaehtoisesti tahdon minä käydä omilla jaloillani öisien peikkojenkin joukossa; karhunnahkaisen päähineen alta näen punertavan hivuskiemuran, jonka kyllä tunnen. -- Seuraavassa silmänräpäyksessä oli huone tyhjä, ovi suljettiin ulkoapäin, ja nuot öiset vieraat juoksivat aukealle kentälle erään suuren aukon kautta, jonka he olivat tehneet kartanon muuriin. Myrskyssä ja sateessa korskuivat tuliset ratsut ja ratsastajat laukkasi eteenpäin. Ja taaskin kirkuivat myrskyn henget vihlovia kostonhuutoja ja vuodattivat pilvistä vettä sen kartanon katolle, josta ruhtinaan lapsi oli kadonnut.

Ehtoon tultua seuraavana päivänä oli myrsky vaijennut, ja aurinko kultaili punertavalla iltaruskollansa Idis-linnan tammipuita. Silloin laukkasi ratsastajajoukko ylös linnan muuria kohti synkästä metsästä, joka yleni linnoituksen takana. Berthar, joka itse oli vahtina tornissa, riensi portille ja huusi ojennetuin käsivarsin tulijoille tervehdyksensä. Hevoiset nelistivät pihaan, kaksi huntuun peitettyä naista nostettiin ales ratsuilta, Ingo irroitti ensimäisen yllä olevan hunnun, ja auringonsäteet valaisivat Irmgardin kasvoja. Vandalit laskivat polvillensa hänen eteensä, tarttuivat hänen käteensä ja hameensa liepeesen sekä huusivat kuningattarellensa raikuvat tervetuliaiset. Mutta Berthar lähestyi kunnioituksella liikkumatointa Irmgardia, tarttui hänen käteensä ja lausui: -- Sulkekaat piiri, soturit, ja rukoilkaat korkeita jumalia siunaamaan kuningasparin avioliittoa. -- Ja hän teki avioliiton pyhät kysymykset Ingolle, Ingbertin pojalle, Vandalein kuninkaalle. Sitte kääntyi vanhus, joka tässä, oli isän sijassa, neitsyen puoleen samalla kysymyksellä. Silloin aukeni hänen suunsa ensi kerran tuon kauhean yön jälkeen, mutta nuot värisevät sanat olivat: -- Niin, minä tahdon. -- Ja Vandalin morsian peitti kasvonsa lemmikkinsä rintaa vastaan.

Tammien alla valmistettiin hää-ateria, miehet kantoivat esille puupöytiä ja asettivat niitä jaluksille, joita he olivat yhteenliittäneet. He olivat myöskin ennakolta veistelleet kunnia-istuimen hallitsijalle ja hallitsijattarelle ja varustaneet sen nojapuilla käsiä varten. -- Tyydy tänään, jalo kuningatar, miestesi halpaan tervetuliais-ateriaan. Puulautasia tarjoamme me sinulle hopeaisten sijasta ja lähde-veden sekä talonpoikain valmistaman siman kanssa metsistäsi pyydystetyn villisian lihaa. Ole armollinen ja lempeä kansallesi!

Ja iltaisella sanoi Berthar tammen luona Ingolle: -- Pitkässä iässäni olen minä usein ollut iloinen mielessäni, vaikka olenkin vaan kuljeskeleva urho; mutta iloisempana kuin tähän asti seison minä tänään kuninkaani edessä. Sillä se pesä, jonka me ikäänkuin haukat olemme rakentaneet tälle kallioille, näyttää minusta olevan hyvin tehty työ sinulle ja eräälle toisellekin. Ja siman vilkastuttamana tekee minun mieleni kehumaan sitä työtä, ja noita hyviä linnoituksia, syviä vallihautoja sekä miesten ahkeria käsiä. Monenlaisia ihmis-askareita olen minä toimitellut ja useimmin olen minä ollut särkemässä kuin rakentamassa, mutta parhaimpana työnä sotaleikin rinnalla pidän minä kirvestyötä, joka luo kodin erämaahankin. Lepää, kuninkaani, häävuoteellasi; ensimäisen kerran sitten lapsuutesi, nukut sinä nyt herrana omalla tiluksellasi ja lasket käsivartesi kuningattaren kaulalle. Lepää rauhassa, sillä sinun miehesi valvovat kunnioituksella kuninkaansa vihriäisen morsiushuoneen ympärillä. Onnellinen oli päivä, onnelliseksi tulkoon yö, ja ennustakoon teidän tulonne tähän taloon autuutta teidän elämällenne!

10.

Lähteen luona.

Yhden kerran oli kesä pukenut Idis-linnan tammet viimaiseen verhoon ja yhden kerran oli talvi karistanut pois niiden oksien lehvät, mutta kirkkaana paloi koko vuoden ympäri valkea uuden, puiden varjossa olevan talon liedessä Nyt oli taaskin suvi ja herttainen aika; pitkässä jonossa kulkivat pienet, valkoiset pilvet taivahalla, ja lehtometsää kasvavan kukkulan juurella kuljeskeli rauhallisesti lammas- ja lehmälaumoja. Tammien välistä kohousi suuri puurakennus, kuninkaansali. Portaita ylös nouseva tuli oven kautta avaraan saliin; perällä näki hän pyhänä pidetyn lieden, katossa vankat orret, sivuilla kohopermannon ja sen takana perheen isännän ja emännän huoneesen johtavat ovet. Ulkona pihalla oli miesten matala makuuhuone ja tallit sekä varasto-aitat linnoituksen suojassa.

Tammen alla, johon lehtimaja oli rakennettu, istui Irmgard ja katseli täynänsä iloa eteensä, sillä maassa makasi hänen pieni poikansa isänsä kilvellä, ja Frida tuuti häntä. Pojut tapaili pienillä kätösillänsä erästä mehiläistä, joka surisi hänen edessänsä. -- Mene pois, hunajan kantaja, -- lausui Irmgard, hätistellen pois mehiläistä, -- äläkä tee tuolle pienoiselle urholle mitään pahaa, eihän se vielä tiedä sinulla olevan asetta turkissasi. Lennä toveriesi luokse ja ole ahkera valmistamaan makeata hunajaa, että minun pojuni talven tultua saisi iloita sinun ahkeruudestasi. Sillä hän on nuori linnan isäntä, ja me otamme hänelle kymmenykset kaikesta, mitä aavassa metsässä on saatavana. Katso, Frida, kuinka hän puristaa nyrkkiänsä ja kuinka julmasti hän katselee; hänestä tulee aikaa myöten soturi, jota miehet pelkäävät. Tuolla tulee isänsäkin hänen luoksensa metsästyssaaliinensa, -- huudahti hän iloisesti, otti poikasen kilveltä ja nosti hänet korkealle ilmaan, sill'aikaa kuin Ingo lähestyi sarvesta tehdyllä jousella, keihäällä ja metsäkauris olallansa. Ruhtinas kumartui ales, silitteli tervehdykseksi puolisonsa kähäriä ja laski sitten saaliinsa puun juurelle. -- Tämä nopsajalka tuli minun vastaani tiellä, mennessäni vuorten yli Burgundein aineelle. Se on hyvinkin lähellä, ja sinne pääsee hevoisen tarvitsematta tehdä montakaan hyppäystä, -- lisäsi hän nauraen. -- Kaksi härkää varastettiin Marvingeilta viime yönä tarhasta, me seurasimme niiden jälkiä, ne johtivat rajan yli ja meidän lähettiläämme menevät eteläänpäin vaatimaan takasin varastettua. Minä pelkään kuitenkin sen olevan turhaa, sillä sielläpäin asuva rajakansa on vääryydenpuoltaja, emmekä me voi muulla tavalla saada takasin omaisuuttamme, kuin että me vuorostamme teemme hyökkäyksen heidän maallansa oleviin karjalaumoihin. Kehno sankarityö sellainen yöllinen retki on, ja me olemme hiirtä vaanivan kissan kaltaiset; mutta suuttuneet talonpojat vaativat sitä, eikä päämies rohkene kieltää.

-- Sentähden oletkin sinä suuressa arvossapidetty maamme miesten kesken, ja sinun puolisosikin iloitsee siitä kunniasta, jota he hänelle osoittavat, -- lohdutti häntä Irmgard.

-- Hyvä puoliso minulla on, joka on iloissaan minun tähteni, -- vastasi Ingo. Kuitenkin pelkään hänen nyt enään harvoin saavan kuulla runoilijan ylistävän miehensä urhotöitä. Viime yönä uneksin minä, että meidän vuoteemme yli riippuvat aseet helisi, ja noustuani ylös, näin minä miekkani hyppivän huotrassansa. Tiedätkö, mitä se uni merkitsee, sinä, joka osaat merkkejä selittää?

-- Se merkitsee, että minun kuninkaan haluaa lähteä, -- vastasi Irmgard vakaisesti, -- pois lapsensa ja sen äidin luota. Ahdas on piha ja maineetoin sinun olosi metsässä. Kylläpä näen välistä varjon otsallasi ja kuulen sotaisia sanoja huuliltasi, kun nukkuessasi sinua katselen.

-- Sellainen on miehen luonto, kuten tiedät, -- vastasi Ingo, -- että hän kotona ollessansa haluaa sotaretkelle ja kotiin palatessaan sodan lakattua puolisonsa syliin. Mahdollista on, että minun miekkani tanssi ennustaa meille ottelua Burgundein kanssa, sillä meidän välillämme on ankarat riidat, ja Gundomar alkaa käydä nurjamielikseksi. Katsopas tuonne, kun ukkokin on ruvennut salvumieheksi, -- hän osoitti Bertharia, joka kävi pihan poikki, kirves ja suuri nahkalaukku olallansa.

-- Vipusilta on jotenkin joutunut epäkuntoon, -- selitti urho ja lähestyi tervehtien, -- ja meillä on harvalukuisia käsivarsia työhön. Sinun miehesi, kuningas, valmistavat talonpoikain kanssa sydänsuven juhlaa ja latovat puu-rovioita ilovalkeiksi.

-- Mutta sinä valvot meidän kaikkein edestä, -- lausui Irmgard.

-- Varovaisuus on tarpeen vartijalle, joka vartioitsee aarretta, -- vastasi Berthar, kumartaen päänsä Irmgard'ille ja lisäsi vakavasti: -- Pohjoiseen päin on tämän salin päätökatto ja vuoristossa nousee myrskyilma. Pohjoiseen katselen minä usein silloinkin, kun päivä on helteinen kuten tänään. Suo minulle anteeksi, kuningatar, että minä herätän sinun uinuvan murheesi. Niin kau'an kuin minun vanha Isanbart-ystäväni vielä oli hengissä, hääti hän hyväntahtoisesti vuorten tuolla puolen elähytettyjä koston aikeita, sillä Answald-ruhtinas kuulteli hänen sanojansa. Mutta sitten kun hänen hautakumpunsa valmistettiin, kuultelee ruhtinas ainoastansa meidän vihamiehiämme. En minä vielä pelkää kansan nostavan sotaa, vaan salaista kostoretkeä vuorten tuolta puolelta. Minä en näe mielihyvällä, että te, kuningatar, käyskentelette yksinänne laaksossa.

-- Pitäisikö minun elää vankina, isä? -- kysyi Irmgard surullisesti.

-- Suo ainoastansa lähimmäksi ajaksi meidän levottomuutemme anteeksi. Moni haava menee umpeen jälleen; Theodulf'inkin on jo parantunut, ja hän astuskelee nyt, kuten olen kuullut kerrottavan, ylpeänä kuninkaan hovissa.

Meluavia ääniä kuului linnoituksen puolelta, kun tornin vartija puhalsi torveensa ja antoi toitahduksensa perästä tulla aivan liikoja, iloisia säveleitä. Irmgard naurahti. -- Siellä on joku ystävä, -- lausui Ingo, -- ja vartija tahtoo osoittaa hänelle, kunnioitusta. -- Volkmar, -- huudahti Irmgard rientäen runoilijaa vastaan, joka rivakkaasti astui pihaan. Mutta hän pysähtyi, nähdessänsä matkamiehen vakaiset kasvot. -- Synnyinseudultani sinä tulet, mutta minä huomaan, ett'et sinä tuo meille ystävällisiä terveisiä.

-- Kuninkaan linnasta minä tulen, -- lausui Volkmar, ja hänen huulensa värisivät liikutuksesta kumartaessaan ruhtinattarelle ja päämiehelle, -- ja ainoastansa vähän aikaa viivyin minä metsämajoissa. Answald-ruhtinas antoi satuloida hevoisensa, ratsastaakseen kuninkaan linnaan, ruhtinatar istui palvelijattariensa joukossa, pihassa oli kaikki hiljaista, eikä kukaan kysynyt, mihin minä olin matkalla. Irmgard kääntyi pois, mutta seuraavana silmänräpäyksenä tarttui hän puolisonsa käteen ja katsoi häneen lempeästi.

Kuninkaan lähettiläänä sinä tulet, -- lausui Ingo, -- minä toivon hänen antaneen sinulle rauhallisen asian toimeksesi.

-- Suljettu on kuninkaan suu, -- vastasi Volkmar, -- hänen murheensa valta-istuimestaan ja aarrekammiostaan ovat loppuneet; hän löydettiin kuolleena vuoteellansa, sittekun hän edellisenä iltana oli iloisesti juonut urhojensa kanssa. Rovio tehtiin, ja liekit leimusivat hänen ruumiinsa ympärillä.

-- Hän oli mahtava herra ja urhollinen soturi; paremman lopun olisin hänelle suonut kuin kuolemisen juopuneiden henkivartijainsa joukossa, -- lausui Ingo, kovin liikutettuna. Kuinka hän lienee käyttäytynytkin muita kohtaan äreässä epäluuloisuudessansa, mutta minua on hän auttanut onneeni ja kokonaisen vuoden on hän estänyt vihollisiani karkaamasta päälleni.

-- Aarrekammion avainta säilyttää nyt kuningatar pojallensa, -- jatkoi runoilija, hän hallitsee pontevuudella kuninkaan linnassa ja lähettää miehiänsä retkeilemään sisämaahan. Jalosukuisia ratsastaa kilvassa hänen hoviinsa voittamaan hänen suosionsa; ei kukaan uskalla nousta hänen valtaansa vastaan. Jo arvelee moni kuningas-vainajan puristetun nyrkin tuntuneen vähemmin raskaalta kuin Gisela-rouvan valkoiset sormet. Tätä en ilmoita sinulle, ruhtinas, kenenkään lähettämänä; harkitse itse, voiko se ennusta turmiota sinulle.

-- Samalla synkällä vakavuudella kerrot sinä sekä surulliset että iloiset sanomat, -- vastasi Ingo hymyillen. -- Kuningas pidätti itsensä minua vahingoittamasta, mutta kuningattaren tiedän minä olevan lempeän ja jalomielisen. Nyt vasta voin huolettomalla rinnalla ylistää onneani, mikäli se riippuu naapurieni tahdosta.

-- Epävakainen on vallanhimoisen naisen suosio, -- lausui runoilija.

-- Minä olin uskollinen rajavahti kuningasvainajalle, miksi en olisi samoin hänen pojallensakin? Ja niin kau'an kuin Gisela-rouva hallitsee Thüringiläisiä, odotan itselleni hyvää siltä taholta. Olitko sinä kuningattaren puheella?

-- Kuningattaren silmäys muuttui teräväksi ja vihaiseksi, huomatessansa minut väkijoukossa.

-- Jos sinä vast'edeskin aiot hovissani soittaa tanssihuveissa minun naisilleni, -- huudahti hän, -- niin karta matkustuksia vuoristossa. Harakan lentäessä metsän yli repii haukka siltä höyhenet. Kerran olit sinä tätä ennenkin laverteleva sanansaattaja, vaan varo kieltäsi. Sitte viittasi hän minua menemään, ja minä riensin nopeasti metsien läpi tänne, sillä minua ahdisti levottomuus sinun ja ruhtinattaresi tähden.

-- Vaikka olisitkin suotta levotoin, ole kuitenkin kiitetty uskollisuudestasi. Joku panettelija on herättänyt kuningattaren vihan sinua kohtaan. Mitä mieltä hän on minua kohtaan, sen olen saanut eräällä vaikealla hetkellä kokea; meidän ystävyytemme on koeteltu, ja meidän veremme juoksee yhtäläisestä lähteestä. Sillä meidän kumpaisenkin kohtaloa ohjaa korkeat esi-isämme jumalien salissa, ja kuten kaksi lasta samasta heimosta olemme me muukalaisten joukossa vuorten kumpaisellakin puolella, minä miehenä, hän naisena.

-- Mutta ei sinun naisenasi, herra, -- keskeytti Berthar.

Ingo hymyili. -- Hän on kuitenkin nainen, ja huonosti soveltuisi meille, miehille, naisen oikkujen pelkääminen.

-- Vieläkin huonommin hänen ystävyyteensä luottaminen, -- vastasi vanhus. -- Emäkarhun ollessa pienenä nuolee se sen miehen kättä, jonka kurkkuun se sittemmin käy kiinni.

-- Sinun epäluulosi menevät liian pitkälle, nuhteli Ingo sävyisesti. -- Mutta minä tahdon menetellä varovasti, kuten sinä minua kehoitat. Me ratsastamme itse kyliin ja kutsumme vanhukset neuvottelemaan, lähetämmekö airueen uuden kuningattaren luokse, ja pidämme tarkasti huolta, että olisimme puolustukseen varustetut. Jos se tulee olemaankin turha työ, niin saammehan sitte nauraa huolillemme. Ja sinä, Volkmar, jää meidän vieraaksemme siksi, kunnes huomaat Gisela-rouvan taaskin tulevan sinulle suosiolliseksi; tiedäthän itsekin, kuinka mielellämme me näemme sinut keskuudessamme.

-- Suo anteeksi, herra, -- lausui runoilija kolkosti, -- jos en minä pysäytä retkeäni; nopeampana hirven juoksua ja haukan lentoa rientää tämän naisen viha. Hän on kokonansa unohtanut, että hän muinoin kuningas-vainajalle ylisti minua sanansaattajana. Jos sinä luuletkin voivasi olla levollinen hänen suhteensa, en minä kuitenkaan toivo mitään omasta puolestani.

-- Kukapa rohkenee estää runoilijan jalkaa, kun häntä halutta lähteä? Mutta jos sinun täytyy meistä eritä, niin levähdä ensin ruhtinattaren lieden ääressä ja salli meidän taas pian nähdä sinut tammiemme suojassa.

-- Minä palajan jälleen takasin paikkaan, missä tammet seisovat, -- vastasi runoilija, kumartuen käden yli, jonka ruhtinas hänelle tarjosi.

Ingo meni Bertharin kanssa hevoisten luo; Irmgard heitti silmäyksensä hänen jälkeensä. -- Monta salaista temppua sinä, Volkmar, osaat, -- lausui hän hiljaa, -- mutta sinä et voi kuitenkaan selittää tuskan ahdistamalle vaimolle kaikkia niitä ajatuksia, jotka liikkuvat hänen puolisonsa aivoissa.

-- Ajatukset liikkuvat aivoissa, kuten pääskyset katolla, ne lentävät ulos ja sisään, -- lohdutti runoilija, -- mutta sinä olet kotiliedellä olevan tulen kaltainen, joka suo riemua ja herättää iloa; älä ole milläsikään varjoista, jotka syntyvät ja katoavat. Sinunkin luoksesi, ruhtinatar, tulen minä salaisena sanansaattajana. Lähtiessäni metsämajoilta vei Gundrun-rouva minut tarhaan, missä talon siipikarjaa pidetään. Hän osoitti erästä naarashaikaraa ja lausui: -- Tuokin lintu, tuossa, lensi kesällä pois talostamme, mutta palasi ennen talvea takasin ja toi poikansa tullessaan; nyt elätämme me kumpaakin. Eräs, jonka sinäkin tunnet, katosi täältä, koska hän piti kiinni erään villijoutsenen siivistä; vie nyt hänelle toisellainenkin matkamerkki. -- Ja runoilija tarjosi Irmgardille merkin, erään haikaran höyhenen ja erään linnunpojan siipisulan, jotka olivat sidotut toisiinsa langalla. Irmgard piti äitinsä lähettämää merkkiä kädessänsä, ja hänen kyyneleensä valuivat sen päälle. -- Adebar-rouva, naishaikara, lensi takasin taloon, -- lausui hän, -- sentähden, että eräs petolintu oli surmannut hänen puolisonsa. Mutta minun sydämeni käskee minua taistelemaan niitä metsähaukkoja vastaan, jotka laukovat siipiänsä minun herrani vastaan. Tule, Volkmar, jotta saan näyttää sinulle pientä haikaranpoikaani, joka riemuiten puristaa kiinni pienet kätösensä, kun hänen isänsä kumartuu häntä katsomaan.

-- Jälkeenpuolipäivänä oli hiljaista ympärysmuurin sisäpuolella. Runoilija oli sanonut jäähyvästit, Ingo ratsasti talonmiesten seurassa pitkin laaksoja, ja Irmgard-rouva seisoi lähteen luona, joka pulppuili erästä kalliosta asumuksen lähellä. Siihen oli ruhtinattaren miehet hakanneet oivallisen kivisammion, johon vesi kokoontui. Aurinko paistoi lämpimästi, viileä vesi juosta lorisi ja valui kivisammiosta laaksoon päin. Erään saarnipuun oksat riippuivat kallionrinteeltä suojaavana katoksena ja lähteen ympärillä kasvoi pajupensaita, jotka harmahtavilla lehdillänsä salaisivat paikan vieraiden silmiltä.

Irmgard piti pientä poikaansa lähteen yli. -- Sinä vierivän veden hyvä haltijatar, -- rukoili hän, -- ole laupias minun lapselleni, että hänen jäsenensä vahvistuisivat, ja hänen vartalonsa tulisi yhtä pulskaksi kuin puolisonikin. -- Hän kylvetti poikaa, joka parkui maltittomasti ja potki pienillä jaloillansa; sitten kuivasi hän poikansa hennon vartalon liinavaatteella, kietoi hänet lämpösiin, ja laski hänet sammaleelle sekä laverteli hänen kanssansa, kunnes hän lakkasi parkumasta ja taaskin hymyili äidillensä. Sitten nousi hän seisovallensa, riisui pois päällimmäisen vaatteensa, jotta hän tuli seisomaan siinä vyöttämättömässä hameessansa; hän huuhtoi lähteessä läpimärjän vaatteensa helman ja levitti sen niittypolulle auringonpaisteesen. -- Muinoin oli minulla palvelijattaria, jotka kietoivat ylös helmansa minun palveluksessani, ja harvoin kajosin minä käsilläni lieteen ja vesisammioon; nyt elän minä yksinäni erämaassa Fridan ja myllyä jauhattavien orjattarien seurassa; minun käteni käyvät karheiksi, ja minä pelkään, ett'ei se ole minun mieheni mieleen. Mutta jos minun käteni olisi pehmeät niin kuin ennen, puuttuisi häneltä monta mukavuutta. Kuinka voisi hän minun avuttani elää erämaassa? -- Hän katseli kuvaansa, joka hyppeli edestakasin läikkyvässä vedessä, ja irroitti tukkanauhansa. Hänen pitkät, kiemuraiset suortuvansa valuivat ales ja niiden päät kastuivat veteen, mutta hän tuijotti lähteesen ja lausui hiljaa: -- Sellaisena olin minä hänen mieluisensa ennen; haluaisinpa tietää, vieläkö hän nyt ajattelee samoin kuin sillä kertaa, jolloin hän suuteli minua aamuvalossa, vai onko minun salainen levottomuuteni isäni vihasta ja äitini murheesta minua muuttanut? Minä salaan kuitenkin huokaukseni kuninkaalta ja vääntelen käsiäni ainoastansa yksin ollessani. Mutta hänen uljas mielensä kärsii tästä yksitoikkoisesta, rauhallisesta elämästä, hän ikävöi mainehikkaita urhotöitä, sillä jalo on hänen mielensä, ja koko ikänsä on hän tottunut valmistamaan kotkille tappotantereita. Nyt piilee hänen päänsä puukaton alla minun tähteni.

Näin istui Irmgard, ja raskaat huokaukset painoivat hänen päänsä ales kivisäiliön reunalle. Vartija huudahti tornista, ja askeleita kuului kalliolta Irmgardin näitä huomaamatta. Silloin korskui hevoinen hänen lähellänsä, ja muuan kopea naisen ääni lausui: -- Miksi sinä, vaimo, istut kyyrysissäsi lähteen reunalla katselemassa niin hartaasti omia kasvojasi, ett'et näe etkä kuule?

Irmgard hypähti seisovallensa. Hänen edessänsä istui ylpeästi ratsunsa seljässä eräs uljas nainen; huntu riippui hänen keltaisesta tukastansa ja hänen olkapäitänsä sekä hevoisen selkää peitti purppuraviitta; hevoisen tamineet loistivat kullasta ja sen kaviot polkivat liinavaatetta, jonka Irmgard oli levittänyt maahan. Ja vieraan takana näki hän Sintramin kalpeat kasvot. Hehkuva puna nousi hänen poskillensa, hän tiesi, kuka tuo vieras oli, jonka edessä hän seisoi avohamein ja paljain jaloin. Mutta hänen samoinkuin kuningattarenkin silmistä säihkyi viha. Näin seisoivat kumpaisetkin naiset ääneti ja tähystelivät toisiansa vihollisilla silmäyksillä, sitten antoi Irmgard tukkansa valua huntuna ales rinnallensa ja kyyristyi lähteen vieressä kasvavaan sammalikkoon, peittääksensä alastomia jalkojansa. Hän otti lapsen syliinsä ja piti sitä edessänsä. -- Onko tuo maahan kyyristyvä vaimo mykkä? -- kysyi kuningatar seuralaiseltansa. -- Se on Irmgard itse, kuningatar, -- vastasi Sintram. -- Kuningatar kutsuu sinua, orpanani. Irmgard jäi liikkumattomana istumaan, mutta hän lausui käskevällä äänellä: -- Käännä pois kasvosi, Sintram, sinun ei sovi silmäillä minua, kun sinun kuningattaresi hevoinen polkee minun hamettani.

-- Oletko sinä saanut niin hyvän tiedon siitä, mitä naiselle sopii, isäsi talossa, josta sinä karkasit vieraan miehen jalkavaimona?

-- Valhetta on sinun herjauksesi, niin kuningatar kuin oletkin, -- vastasi Irmgard vihoissansa; -- kunniallisesti ja siveästi elän minä aviomieheni kanssa. Tokkohan sinä, karsastelija, voit kerskata samanlaisesta kunniasta.