Part 14

Metsäseuduillakin asuvissa nuorissa miehissä heräsi matkustamisen halu, kun puitten oksat alkoivat paisua nesteistä ja tulivat hiirenkorvalle. Taloissa kuiskaeltiin salaperäisesti, ja rivakkaat nuorukaiset pitivät salaisesti neuvottelujansa metsän peitossa, sillä retkeä eivät olleet kihlakunnan vanhat ja viisaat käskeneet, eikä sitä aljettaisi kihlakunnassa tavallisilla julkisilla uhrijuhlilla, vaan ainoastansa joukko tyytymättömiä erosi rakkaasta kotiseudustansa omin päinsä ja omalla hulvallansa sentähden, että heidän mielensä teki suurempia maan-aloja. Aluksi olivat vaan muutamat harvat päättäneet kokea onneansa vieraassa maassa ja näitä johti Beron pojat, Baldhard ja Bruno; mutta pian rupesi muidenkin rehellisten maanviljelijäin nuorempain poikain mieli tekemään matkalle, ja näiden kera lähti villipäitä ja metsässä samoilijoita, joista tappeleminen oli mieluisempaa kuin maansa viljeleminen ja vieläpä moni naapurinsa kanssa riitaantunut perheenisäkin. Moni sai myöskin sydänkäpyseltään kehoituksia lähtemään; ennen lähtöänsä kosi hän lemmittyänsä, ja kun perheessä oli useampia tyttäriä, uskalsi isä luopua lapsestansa, luottaen tulevaisuuden toiveesen. Tällä kertaa ei ollut kysymyksessä retki kaukaisiin maihin, ainoastansa kuun ja tähtein, suhisevan tuulen tahi lentävän korpin opastamana, sillä seutu, johon uutismaata aiottiin raivata, oli vaan muutaman päivämatkan päässä kihlakunnan rajasta, ja tie kulki metsän ja viljelysten kautta, joita omisti ennen samaa tietä tänne siirtyneet kansalaiset. Sentähden ei matkaanlähtevillä ollut pelkoa, että heitä tiellä hätyyteltäisiin, eivätkä he suuresti huolineet eväästä eikä eläimenruo'asta. Sitäpaitsi toivoivat he tulevansa ystävällisesti vastaanotetuiksi siinä seudussa, johon aikoivat rakentaa majansa, sillä muuan viisas perheenisä oli ennakolta varovasti tehnyt sovinnon tämän kansan kanssa matkasta, johon he aikoivat lähteä. Ja sittenkin valmistivat lähtijät itseänsä matkaan vieläkin salaisemmin, kuin heidän tapansa muutoin olikaan; sillä ei ollut kaikille kihlakunnan päämiehille mieluista matka, joka vähensi heidän nuorten sotilainsa lukua, ei Answald-ruhtinaalle eikä Sintramin suvulle, jotka koettivat hillitä muuttamisen halua niin paljon kuin heidän voimassansa oli. Myöskin oli poismuuttajilla kuninkaan viha peljättävänä, sillä hän voisi häiritä heitä uutis-viljelysten raivaamisessa ennenkuin he olisivat ennättäneet saada jalansijaa tuossa uudessa maassa. Sentähden olivat ne, jotka mielivät muuttaa pois, ryhtyneet öiseen keskusteluun ja valinneet Beron pojat johtajaksensa ja viimeisinä kuukausina varustaneet itseänsä matkaan sekä hankkineet itsellensä apua sukulaisiltansa, tehneet vankkureja ja maanviljelyskaluja sekä ostaneet niin paljon karjaa, kuin irti saivat. Ja he aikoivat lähteä matkaan yksi erällänsä kaikessa hiljaisuudessa, kokoontuakseen rajan toisella puolella järjestetyksi matkueeksi.

Ensi aamuhämärässä seisoivat vankkurit kuormattuina elolla ja huonekaluilla. Näiden paksuista palkeista tehtyjen ajopelien päälle oli levitetty vuotia katoksi, härjät ammuivat ikeessä, vaimot ja lapset ajoivat karjan kokoon vankkurien taakse, ja suuret koirat, jotka olivat uskollisia matkatoveria, haukkuivat ajopelien ympärillä. Sukulaiset ja naapurit saapuivat ottamaan jäähyväisiä ja toivat mukanansa eväitä tahi muistoja kotiseudusta. Jäähyväiset eivät suinkaan olleet iloiset, sillä rohkeinkin oli salaisuudessa levotoin tulevaisuudestaan. Vaikka se uusi maa ei ollutkaan äärettömän kaukana, oli se kuitenkin tuntematoin milt'ei kaikille, ja epätietoista oli, josko isänmaan jumalat sielläkin tulisivat heitä suojelemaan ja jollei vahingolliset toukat tahi männinkäiset rupeaisi hävittämään karjaa sekä eloa, tahi viholliset polttaisi heidän kartanoitaan. Lapsetkin olivat haikealla mielellä sekä istuivat hiljaa säkkien päällä ja pienokaiset itkivät, vaikka heidän vanhempansa olivat kietoneet heidän päänsä ja kaulansa terveellisillä, pyhillä ruohoilla. Auringon noustessa nousivat matkallelähtijätkin seisovallensa, ja vanhin heidän suvustansa tahi joku viisas vaimo lausui siunauksen heidän matkallensa, ja kaikki kuiskasivat hiljaisen rukouksen menestyksestä ja loitsun metsänpetoja sekä kuljeskelevia rosvoja vastaan. Mutta kylän muut, kotiin jäävät asukkaat katsoivat arasti matkamiehiin ikäänkuin menneisiin ihmisiin ja kauhistuivat niiden rohkeutta, jotka hylkäsivät kotiseudun onnen. Sillä yhä paloi miesten mieli vilkkaasti kaukaisiin maihin, ja kuitenkin hirvitti heitä aina elämä kaukana synnyiseudun pyhyyksistä, sen tavoista ja lakiloista.

Vankkurit rupesivat ratisten liikkeelle vuorta kohti; matkamiehet lähettivät kukkulalta silmäyksen isäinsä kylään ja kumarsivat päänsä seudun näkymättömille jumaluusvoimille; moni tyytymätöin veitikka lausui myöskin kirouksensa niille vihollisille, jotka olivat tehneet hänelle olon isänmaassa tukalaksi. Sitte katosivat kaikki metsään. Vaivalloista oli kulku kivisillä teillä, joihin lumiräntä oli uurtanut syviä kuoppia, usein täytyi miesten astua ales ratsuiltansa raivaamaan tietä kuokilla ja lapiolla, härkäinajajien huudot ja ruoskanlyönnit kaikuivat julmasti, pojat juoksivat vankkurien takana ja estivät niitä kivien avulla vierimästä takasin, ja sittekin ponnistelivat vetäjät turhaan, kunnes toinen valjakko auttoi toistansa, tahi miehet ja vaimot asettivat vahvat olkapäänsä pyöriä vastaan. Missä tie oli enemmän raivattu, ratsastivat miehet tähystellen ja aseet suorana matkueen ympärillä, valmiina taistelemaan petoja tahi kuljeksivia rosvoja vastaan. Mutta kun matkustajat ensimäisen päivämatkan perästä ennättivät siihen laaksoon, joka oli määrätty yhtymäpaikaksi, silloin unohtui päivän vaivat ilosta, nähdessänsä korvessa heidän edellänsä saapuneita kansalaisia. Vuorelta tulijat nostivat korkea-äänisiä riemuhuutoja, ja ne, jotka jo olivat asettuneet leiriin alahalla, vastasivat samalla; nekin, jotka tätä ennen tuskin olivat olleet tuttujakaan, tervehtivät toisiansa ikäänkuin veljekset. Miehet tulivat koolle, ja Baldhard, jolla oli taitoa mittauksessa eroitti leiripaikan seipäillä. Siellä riisuttiin juhdat valjaista, vankkurit vedettiin vierettäin linnoitukseksi, ja ylt'ympäri sytytettiin rovioita kasaan kannetuille kiville. Sill'aikaa kun karjaa söi laitumella aseellisten nuorukaisten ja koirien paimentamina, valmistivat vaimot illallisaterian. Miehet paaluttivat karjalle tarhan yöksi, määräsivät vahdit ja toivat vankkureista esille mukanatuodut varastot virkistäviä juomia; sitten istuivat he vakavina juttelemaan noista hyvistä laitumista, joita he odottivat kohtaavansa Idispurolla, ja tuosta äärettömästä metsästä vuoriston eteläpuolella, kuinka maa siellä oli kivinen, polut jyrkät, ja kuinka tämä vuoriseutu sentähden oli harvaan asuttu. Aterian loputtua kokosivat he kalliimmat hevoiset ja härjät vankkurilinnoituksiin, ja uneliaat lapset sijoitettiin vuotakatoksen alle. Näiden jälkeen menivät vaimot tuohon ahtaaseen asuntoon, ja ainoasti miehet istuivat vielä hetkisen ystävällisesti yksissä maljan ääressä, kunnes heidänkin silmänsä uupuivat, ja kylmä yö-ilma jäähdytti heidän riemunsa. Sitten kietoivat he itsensä nahkasiin ja peitteisiin sekä laskeusivat maata valkeain viereen tahi vankkurein alle. Seutu kävi yhä hiljaisemmaksi; ainoastansa tuuli puhalsi vuorilta, vartijat kulkivat vankkurilinnoituksen ja tarhan ympäri sekä heittivät väliin puita leimuaviin rovioihin. Mutta koirat haukkuivat lakkaamatta, sillä etäältä kuului käheää ulvontaa, ja rovioiden ympärillä juoksentelivat saaliinhimoiset pedot, jotka näyttivät varjoilta maasta nousevassa sumussa.

Tällä tavoin matkustivat siirtolaiset kolme päivää metsäseudussa vitkallisesti eteenpäin; sade valui heidän päällensä, ja tuuli kuivasi jälleen heidän läpimärjät vaatteensa. Väliin pysähtyivät he kansalaistensa taloihin, joissa he tapaisivat joko vallattomia veitikoita, jotka olivat karaistut taistelussa metsän hankaluuksia vastaan, tahi köyhiä uutisasukkaita, jotka valittivat kivisistä pelloistansa ja masensivat matkustajienkin rohkeutta. Neljäntenä aamuna kulkivat he sen puisen tornirakennuksen ohi, joka oli rakennettu Thüringiläisten rajalle; kummastuksella katseli heitä tornin juurella sijaitsevassa talossa asuva vartija, joka harvoin joutui tekemisiin matkustavien joukkojen kanssa; mutta siirtolaiset tervehtivät häntä ilolla, sillä vaikka hän olikin yksinäinen metsänasukas, oli hän kuitenkin viimeinen heidän heimoansa. Sitten kulkivat he hetken aikaa rajakorven läpi hedelmättömien, räkämäntyjä kasvavien hiekkamaiden poikki, johon seutuun ei yksikään uutisasukas ollut sijoittunut asumaan ja jossa harvoin kirveen kajahdus oli kuulunut, sillä maisema oli synkkä ja kolkko, ja pahojen henkien sanottiin liikkuvan sen rajalla, koska ne olivat suljetut pois niistä maaseuduista, joita kansan suopeat jumalat vartijoitsi näiden vakinaisille asukkaille. Mutta mäntymetsän toisella puolen näkivät siirtolaiset riemulla avaran laakson, jota korkeat kummut ja tiheä lehtometsä ympäröi. Sinne polveili Idispuro niittyjen lävitse, ja kukkuloiden juurella oli taloja ja viljavainioita. Aurinko paistoi herttaisesti vihannalle nurmikolle ja hiirenkorvalla oleviin lehtiin, hevoiset korskuivat, haistaessaan raikkaan ilman laaksosta, ja härjät tervehtivät laiduinta ammumisella, mutta siirtolaiset nostivat kätensä, rukoillen sitä jumalatarta, joka laaksoa hallitsi ja joka kyllä voisi suojella miesten henkeä: jos he vaan pääsisivät hänen suosioonsa.

Muuan ratsastaja laukkasi matkustajia vastaan ja antoi jo kaukaa keihäänsä heilua ilmassa tervehdykseksi; siirtolaiset vastaanottivat häntä riemulla, tuntiessaan hänessä kansalaisensa, Wolf'in; naisetkin tunkivat hänen hevoisensa ympärille, ja lapset ojensivat hänelle pieniä kätösiään vankkureista. -- Tervetultuanne, rakkaat kansalaiset, -- huudahti Wolf, -- teidän matkanne on lopussa. Sijoittukaatte taloihin, sillä tuolla kummulla odottavat kihlakunnan vanhimmat uhrikiven luona, tehdäksensä vahvan liiton teidän kanssanne, jotta te pääsisitte osallisiksi kansan oikeuksista ja saisitte maa-osuutenne. -- Silloin lähtivät taaskin kaikki liikkeelle uudella innolla ja kulkivat laaksoon kuivaa niittytietä.

Ja Baldhard lausui ystävällisesti Wolf'ille, joka ratsasti hänen rinnallansa: -- Thüringiläisten kuninkaanlinnasta kuljitte te meidän talon ohitse öisessä sumussa ikäänkuin pimeässä kummittelevat peikot. Silloin ehdimme tuskin lyödä kanssasi kättäkään ja sopia matkallemme määrätystä päivästä. Sen koomin emme ole teitä kuulleet emmekä nähneet; minä olin kovin levotoin teidän kohtalostanne, ja kuitenkin täytyi minun salata levottomuuteni muilta.

Wolf nauroi. -- Vandalit, -- lausui hän osaavat tehdä itsensä näkymättömiksi, ja erittäinkin näyttää minusta Berthar-urho olevan keijukaisten sukua, sillä hän liikkuu saniaiskasvien alla yhtä varmasti kuin me omassa kylässämme, silloinkin kun hän matkustaa tuntemattomissa seuduissa. Heidän hevoisensakin lyykistyvät maahan metsän piilopaikoissa ikäänkuin koiranpennut vaaniessansa. Me pääsimme kenenkään huomaamatta tähän maahan. Täällä otettiin meidät hyvin vastaan, sillä sinun isäsi oli ennakolta valmistanut kaikki. Minun herrani, Ingo, hallitsee nyt päämiehenä täällä ja minä huomaan Marvingein talonpoikain olevan tyytyväiset häneen. Täällä asuvan kansan tulet sinä huomaamaan vanhanaikuiseksi ja rehelliseksi. Se juo vielä oluttansa puisevista, tammesta tehdyistä sarkoista, jotka todellakin ovat raskaita käsitellä, mutta heidän juomansa on oivallista. Meillä ei ole kuitenkaan ollut paljon jouto-aikaa, sillä osa meistä työskentelee vasaroilla ja kirveillä linnoituspuuhissa vuorilla, ja toiset ovat seuranneet kuningasta etelään päin Main-virran yli Burgundein luokse; tänään tulette te otolliseen aikaan, sillä ruhtinas, jolle te aiotte vannoa uskollisuutta, on juuri ikään palannut takasin. Ingo-ruhtinas odottaa teitä uhrikivellä.

Jos sinä tapaat Berthar-urhon, -- vastasi Baldhard, -- niin jätä tämä hänelle minun Frida-sisareltani; hän uskoi sen minun erinomaiseen huostaani, ja se on käärittynä hänen varaltansa ruhtinaan kartanossa. -- Ja hän laski kerän hänen käteensä.

Leiripaikalta menivät Thüringit eräälle vuorelle, joka kohoitti pyöreätä lakeansa muiden kukkuloiden yli. Viimeisen pengerryksen edessä oli Ingo seuruenensa hevoisensa seljässä. Siirtolaisten lähestyessä laskeusivat Vandalit ratsuiltansa ja tervehtivät iloisesti tulijoita. Thüringiläistenkin rohkeus kasvoi, nähdessänsä edessään urhon, jolle he tätä onnen olivat suoneet vieraanvaraisuutta synnyinseudullansa, ja josta nyt voisi tulla heille hyvä johtaja vaaroissa ja puolueetoin tuomari. Ingo vei joukon vuorta ylöspäin uhrikiven luokse, jossa laakson miehet seisoivat taajoissa ryhmissä, ja kaikkein etimäisenä vanha Marvalk, heidän uhraajapappinsa. Uhraavat jakautuivat kolmeen joukkoon kiven ympärille, kolme kertaa kolme sonnia talutettiin esille uhriksi hyville jumalille, kolme kunkin kansan puolesta. Uhrikattilan yli yhtyivät miehet liittoon ja lupaisivat kunnioittaa Ingo-urhoa päämiehenänsä. Sitten valmistettiin uhri-ateriat puiden varjossa, ja kaikista tuntui ikäänkuin ruhtinaalliselta lahjalta, kun päämies nousi seisomaan ja ilmoitti kansallensa tuon vanhan rajariidan Burgundein kanssa nyt olevan sovitun.

Uhri-aterian jälkeen ratsasti Ingo Bertharin kanssa ales laaksoon päin ja eräälle toiselle kukkulalle, jossa Vandalit valmistelivat linnoituksiansa. Tiellä lausui hän iloisesti: -- Nyt olemme siis tehneet liiton kahden kuninkaan kanssa, ja voimme menestyä täällä hyvinkin, jos jumalat pysyvät meille suosiollisina. Sinun Burgundein kanssa tekemääsi sotaretkeä tulee minun kiittää siitä menestyksestä, joka minulla oli Gundomar-kuninkaan luona; hän nureksii nyt Romalaisten ylpeyttä ja pysyne, kuten toivon, lähimäisessä tulevaisuudessa alallansa.

-- Ja sillä välin rakennamme me itsellemme täällä, kivien välissä, vahvan jalansijan, -- hymyili Berthar, -- ja muutaman vuoden kuluttua käy mahtavallekin kuninkaalle vaikeaksi hävittää meidän uutta kotiamme. Tuolla, kuninkaani, näet oman kartanosi sijan.

Metsää kasvavasta vuoriharjanteesta pistäytyi Idispuron varrella olevaan laaksoon jyrkkä vuorenkukkula, joka notkolla oli eroitettu sen takapuolella olevasta harjanteesta. Kukkula kohousi mahtavana vihriän laakson yli; laellansa oli sillä vanhoja tammipuita ainoana koristuksena. Sillä vuoren kupeilta oli puut hakattu maahan ja ladottu päällättäin yli vuoren puolen korkeuden, joten ne kivien ja mullan kanssa olivat vankkana varustuksena, ja tämän edustalle oli kaivettu vallihauta, joka oli niin etäällä kukkulasta, ett'ei sinne ennättäneet mitkään heittoaseet. Vanhus oli viisaasti käyttänyt hyväksensä vesi-ojia ja pieniä solateitä, saadaksensa varmoja polkuja kukkulalta ympärysmuurille, joten piiritetyt sodan aikana voivat mennä ylös ja tulla ales vihollisen aseiden tapaamatta heitä alhaaltapäin; mutta tuon linnoituksella varustetun vierun oli hän tehnyt niin jyrkäksi, että kivillä ja heittokeihäillä oli vapaa tie ales ylimmäiseltä kukkulalta. Siellä, missä kukkula yhtyi vuoriharjanteesen, oli hauta syvempi ja muuri korkeampi. Tällä puolen pulppuili runsas vesilähde erään kalliolohkareen alta ulommaisen muurin sisäpuolella eikä erittäin kaukana vuoren kukkulasta. Siihen olivat hakkuumiehet jättäneet puut seisomaan, että lähteelle vievällä tiellä olisi siimestä ja suojaa. Myöskin oltiin tasoitettu kukkulan laki ja sen reunalle rakennettu toinen muuri kivistä ja puunrungoista. Tämä ympäröi tammipuita ja alan, joka oli kylläksi avara hätätilassa suomaan tilaa siirtolaisten karjalle, vaimoille ja lapsille. Siellä, missä ratsumiehille raivattu jyrkkä tie johti laaksosta ympärysmuurin läpi linnaan, sulki sisäänpääsöä portti ja vartijata varten rakennettu, puinen torni. Kukkulan korkeimmalla paikalla, puiden keskellä, salvoivat Ingon miehet kuninkaan salia suurista hirsistä; lähellä olevat, maahan lyödyt palikat osoittivat niitä paikkoja, joihin oli aikomus rakentaa asumuksia miehille, suojia hevoisille ja sarvikarjalle sekä varastohuoneita. Mutta ett'ei kuningas olisi huoneetta, sillä aikaa, kun rakentaminen kesti, oli hänelle valmistettu asumus korkeimman tammen latvaan. Sen vahvojen oksien väliin olivat miehet sovittaneet vaakasuorassa olevia salkoja ja näiden yli olivat he naulanneet palkkeja, karsineet pois sisimmäiset tammenoksat, tahi taivuttaneet ne ulospäin, ja ympäröineet tuon lehtimajassa olevan aukon laudoilla siten, että kaksi huonekerrosta oli päällättäin tammen latvassa. Kaidat portaat johtivat sinne ylös pitkin tammenrunkoa, ja kumpikin noista pienistä huoneista oli alhaaltapäin suljettu laattialuukulla.

Riemulla katseli Ingo tehtyä työtä. Vieläkin suuremmalla riemulla vei häntä tuo vanha rakennusmestari paikasta paikkaan: -- Maanpakolaisina tulimme me kuin linnut tähän maahan, -- lausui hän nauraen, -- ja lintujen joukossa pitää teidän, kuninkaani, asua, kunnes liesi ja sali ovat valmiina. Ja katso, tuolla alahalla, onnen jumalattaren purolla, tekevät jo thüringiläiset nuorukaiset vankkurilinnoitusta sille paikalle, jolle he tulevat rakentamaan kylänsä. Minä lähetin sinun kamaripalvelijasi, Wolf'in, heidän luoksensa, sillä hän on tottunut heidän tapoihinsa. Katsopas alemmaksi laaksoon, siellä on oivallinen laiduin karjalaumoille, ja sen takana olevassa metsässä liikkuu hirvi, ja villihärkä ammuu. Mutta kaukana eteläänpäin, missä Idispuro juoksee Main-virtaan, näet sinä Burgundein synkät metsät ja kukkulat, joille he ovat rakentaneet rajalinnansa.

Häkki on valmis, -- vastasi Ingo, ojentaen kätensä tuolle uskolliselle sotilaalle, -- mutta metsälintu, jonka minä aioin siihen sulkea, kujertelee vielä vuorien tuolla puolla. Tärkein on vielä tekemättä. Ilottomana minä kuljeskelen, ja pelko erään toisen kohtalosta ei salli minun vapaasti henkiä.

-- Kuultele siis minun terveisiäni. Tämän lähetti Beron tytär ruhtinaanlinnasta, -- lausui Berthar, ja veti esiin nauhan, johon oli pujoteltu pähkinöitä. -- Huomaa kuningas, kuinka älykkäästi se nuori neiti on merkinnyt ajan, jonka sinun vielä tulee odottaa. Ensimäinen pähkinä, joka on puoleksi valkoinen, puoleksi musta, tarkoittaa päiväntasauksen aikaa ja jokainen noista muista seuraavia päiviä; joka seitsemänteen on hän piirtänyt kuun kääntymisen merkin ja viimeinen pähkinä on musta, ja siihen on pistetty rautainen neula; se merkitsee, luullakseni, sitä päivää, joka on määrätty hääpäiväksi. Laske nyt, herra! Lyhyt on aika, joka sinulle enään annetaan, sillä kuu on jo kääntynyt tuon viimeisen kerran.

Silloin lausui Ingo: -- Valitse minulle, isä, toveria uhkarohkeaan työhön, ja varusta meidän synnyinseutumme tavan mukaan sotilaita ja hevoisia salaiseen retkeen. Mutta rukoile sinä meidän kanssamme öisiltä hengiltä myrskyä ja pimeyttä.

* * * * *

Synkkiä pilviä ajelehteli metsämajain yli, varjot laajenivat ja pienenivät vuorotellen, milloin kulki kuun ohitse ihmispään varjo, milloin ikäänkuin hevoisen kullaltahohtava kavio. Sakea sumu laskeusi ales vuorien kukkuloilta, harmaana kiemuroi se kumpujen ympärillä, valui ales laaksoihin ja peitti synkkään vaippaan kaikki, joka oli maanpintaa ylempänä, kalliot ja lehdot sekä liikkeellä olevat ihmiset. Myrsky vinkui vuoristossa kau'an kajahtelevia valitusääniänsä ja tuiverteli puiden latvoja, että nämät taivuttivat oksansa syvään ales laaksoon; silloin tällöin kuului metsässä kova jysähdys; ikivanhoja, onteloksi lahonneita hirsiä kaatueli kumoon, puu putosi toisensa päälle ja lingoitti kaatuessaan ryskävän vastaanottajansa syvään ales ahtaaseen laaksoon. Kovasti kirkuen lensivät korpit erillensä ja pakenivat erääseen vuoren onkaloon, jossa pitelivät itseänsä kiinni nokallaan ja kynsillään. Mutta tuolla alhaalla kohisi puro vihaisissa, vaahtoavissa laineissa; se paisui puiden yli, jotka tukkivat siltä tien, ja nousi kalliolta kalliolle; puiden oksat ja rungot kiersivät ympäri huimissa pyörteissä, ja hyrsky kohosi ylös vuorien rinteelle.

Vuorijonon yli häämöitti heikko valo; kentiesi tuli se maasta, kentiesi myöskin taivaan pilvistä; epäselvään saattoi nähdä vuorien kohoavan laakson pimeästä yöstä. Äkkiä leimahti salama. Ja hirveämpänä kuin metsän kohina ja puiden ryske jylisi ukkosen jumalan mahtava ääni.

Ingo seisoi puron jyrkällä äyräällä; kädellään pidätteli hän itseänsä kiinni eräästä puunjuuresta, joka pisti ulos maasta ja kunnioituksella kumarsi hän päänsä salamalle ja ukkosenjyrinällä: -- Niistä öisistä jumaluusvoimista, joita minä olen huutanut avukseni, lähestyt sinäkin, -- jupisi hän; -- mahtava hallitsija, minkä viestin tuo rukoilevalle miehelle se taivaallinen tuli, jossa sinä liikut? Kutsutko minua pois ihmisten ilmoilta valoisiin saleihin, ja tulenko minä murtumaan kuin puiden latvat myrskyssä, vai suotko minun puusta putoavan hedelmän kaltaisena viipyä niissä laaksoissa, joissa ihmiset majaelevat? Jos sinulla on antaa merkki minulle, niin salli minun huomata, tuleeko se työ, jonka minä aion tehdä, onnistumaan. -- Silloin iski salama pilvestä hänen allansa olevaan kallioon, ja kalliosta leimahti sininen valo salamaa vastaan, ukkonen jyrisi, kallionlohkare irtautui, ja vieri, hyppien penkereeltä penkereelle, ales laaksoon päin; yhä rajummaksi tuli sen vauhti, se mursi itsensä metsän läpi ja musersi kallion, kunnes se vieri puroon, että vaahto pirskui korkealle taivasta kohti. Mutta salaman ja jyrinän jälkeen syntyi hiljaisuus, ja kaukaa kuului huutavien ihmisten ääniä. Silloin lausui Ingo hurjalla riemulla: -- Minä kuulen sulhaispoikien äänet, he kutsuvat minua häihin; siunaa meidän hankettamme, sinä mahtava hallitsija, -- ja heiluttaen miekkaansa juoksi hän ukkoisen pilvien ja yön pimeyden läpi ales laaksoon. Kuu oli kadonnut vuorien taakse, synkkä yö peitti metsämajat, myrskyn jättiläiset liikkuivat pauhinalla ruhtinaan kartanossa olevien asumusten ympärillä, ne ropisuttivat hyistä sadetta kattoihin, viskelivät pois palkit salin harjalta ja jytisyttivät vinkuen suljettuja portteja. Ne miehistä, jotka valvoivat näiden öisten henkien hirveässä temmelyksessä, peittivät vapisten päänsä patjoihin; vahtikoiratkin makaisivat vinkuen kojuissansa ja portaiden alla. Naisten huoneessa liehui lampun liekki kovassa ilmavedossa, joka tunki sisään ovista ja seinistä. Irmgard istui vuoteellansa, laattialla hänen edessänsä oli Frida polvillansa, joka oli kietonut käsivartensa leikkisiskonsa vyötäisille ja peljästyneenä kuulteli öisten henkien ulvontaa.

-- Myrskyn impi kulkee kartanon ylitse jättiläisten ahdistamana, -- valitti Irmgard; -- ken rohkenee iskeä miekkansa tuuliaispäähän, hänen sanotaan haavoittavan tuota pakenevaa impeä. Minuakin on isäni miekallansa uhannut sentähden, että minä polvillani rukoilin häntä säästämään minua huomenna antamasta lupaustani tuolle pahalle miehelle. Mieluummin tahdon minä kulkea kuin jättiläisten morsian, ennenkuin lausua nuot pyhät sanat tuolle ilkiölle.

-- Älä puhu niin hirveitä, -- rukoili Frida, -- ett'eivät nuot kuolemattomat tuolla ulkona sinua kuulisi ja muistuttaisi sinulle sanojasi. -- Ja taaskin nosti hän päänsä sekä kuulteli.