Part 12

Ingo tähysteli epäluulolla kuninkaan kasvoja, hänen istuessansa noin iloisena Ingon edessä; hän ihmetteli, josko viini olisi kentiesi hämmentänyt kuninkaan ajatuksia ja lausui: -- Sinun sanasi tarkoitus, herra, on minulle epäselvä, sinä kehut ja moitit minua samasta asiasta. Kuinka voit sinä olla minulle avullinen kosimisessa, jota sinä itse tahdot estää, vaikk'ei morsiamen isäkään tekisi esteitä? -- Mutta Bisino-kuningas vastasi ylpeästi: -- Istu jälleen maljasi ääreen. Sinulla on paljon sellaista, mikä on miehelle kunniaksi; mutta kaikkein vaikeinta et sinä ole onnistunut itsellesi saamaan, sinä et tunne hallitsemisen taitoa. Sinun ajatuksesi rientävät esiin suoraa tietä kuin hirvenjäljillä oleva koira, mutta kuningas ei saa olla suora suosiossansa eikä kostossansa; paljon täytyy hänen miettiä, ei kenellekään saa hän täydellisesti uskoa itseänsä ja jokaista täytyy hänen ymmärtää käyttää hyödyksensä. Siispä suon minäkin Irmgardin, ruhtinaan tyttären, ennemmin sinulle kuin monelle muulle; käsitä minua oikein: neitsyen, mutta ei hänen perintöänsä eikä hänen isänsä kuolemansa jälkeen herrautta metsämajain yli.

Ingo istahti hänen viereensä ja kallisti nöyrästi päänsä kuullaksensa häntä kau'emmin. -- Aina siitä asti kun minä tulin kuninkaaksi, -- jatkoi Bisino, -- on minun valtani ollut epävarma metsänasukkaiden uppiniskaisuuden ja heidän ruhtinaansa Answald'in voiman vuoksi, ja minä olen kau'an etsinyt tilaisuutta heitä kukistaakseni. Sentähden olikin sinun olosi metsämajoissa minulle vastenmielinen, koska sinusta olisi voinut tulla johtaja heidän laumoillensa. Ja jos sinun Vandalilais-sikiösi olisivat halunneet sijoittua siellä olevan valta-istuimen ympärille, olisin täytynyt tappaa sinut vihollisenani, vaikka olisinkin sinua kohtaan suosiollinen. Mieti tätä, urho! Jos sinä sitävastoin voitat tyttären hänen isänsä vihollisena sellaisella väkivallalla, jota sankarit harjoittavat, kun lemmenhalut heitä pakoittaa, niin katoaa perillinen talosta, eikä minulla ole enään syytä olla levotoin siitä, että valta heidän ylitsensä menisi uudelle ruhtinassuvulle. Käsitätkö nyt, mitä minä tarkoitan, sinä juropäinen Ingo.

Neitsyttä minä haluan, enkä valta-istuinta sinun maassasi. Kuitenkin tuntuu minusta julmalta, että minun vaimoni pitää menettämän perintö-oikeutensa sentähden, että hän menee naimisiin minun kanssani.

-- Anna minun pitää huolta siitä, lausui kuningas kolkosti. -- Jos sinä haluat viedä neitsyen mukanasi vieraasen maahan, tulen minä olemaan sinun uskollisena auttajanasi; älä vaan pakoita minua kuninkaana puolustamaan maani oikeutta sinua vastaan. Toimita niin, Ingo, että sinä voitat neitsyeen uhkarohkeudella, niin tulen minä sinua ylistämään.

-- Jos sinä, kuningas, suot minulle neitsyen, niin suo minulle myöskin linna tahi kartano, johon minä voin viedä hänet turvaan vainojiltansa, -- huudahti Ingo ja tarttui anellen kuninkaan käteen. Bisino-kuninkaan kasvot menivät syviin ryppyihin, mutta taas loisti hänen silmistänsä rehellinen hyväntahtoisuus, kun hän vastasi: -- Taaskin pakoittaa minua valtioviisaus hylkäämään, sinun rukouksesi. Kuinka voisin minä suojella valtaani kansan yli yleiseltä suuttumukselta, jos minä julkisesti auttaisin sinua salaamaan saalistasi? Jos minä voin salaisesti auttaa sinua, teen sen mielelläni ystävyydestä sinua kohtaan, ja koska se hyödyttää minuakin. Mutta miten minä voisin auttaa sinua neuvoilla ja salaisella toiminnalla, sen saat itse punnita. Ainoastansa aarre-aittaani en voi sinulle avata, sillä rannerenkaita ja romalaista rahaa täytyy minun säilyttää itseni varalta, jotta minun soturini taistelisivat puolestani hädän hetkellä.

-- Kansan mahtava yliherra osoittaa siten suosiotansa, että hän jakelee lahjojansa tahi pitää suojelevan kilpensä hädässä olevan yli. Miten aikoo kuningas auttaa minua, koska hän kieltää minulta kummankin? -- kysyi Ingo, petettynä toiveissansa.

Bisino-kuningas vinnisti silmiänsä ja iski niitä viekkaasti. -- Kuningas, -- sanoi hän, -- ummistaa silmänsä, niinkuin minä nyt teen; tyydy sinä, urho, siihen! -- Vaikka suutuksissansa täytyi Ingon nauraa kuninkaan leveälle naamalle, tämän istuessa ja kurkistaessa häneen ummistettujen silmäluomiensa välistä. Ja kuningas oli hyvillään vieraansa naurusta. -- Se on oikein, -- sanoi hän; -- häädä nyt mielestäsi se levottomuus, joka sinua vaivaa, ja ole iloinen minun seurassani, sillä mieluummin juon minä sinun kuin muiden kanssa, tiedettyäni, ettei tällä nuorella karhulla ole muuta tyys-sijaa kuin minun häkkiini. Sentähden tahdon minä nyt uskoa sinulle yhden salaisuuden. Romalainen Tertullus on nykyään kuiskannut minun korvaani kaikenlaisia asioita ja tehnyt minulle suuria tarjoumuksia, jos minä jättäisin sinut Caesarin käsiin. Ja sinun tänne tullessasi ei minulla juuri ollut aivan ystävällisiä aikomuksia sinua kohtaan. Mutta nyt, kun minä tunnen sinut, minkälainen sinä olet, tahdon minä mieluummin pitää sinut itselläni.

8.

Viimeinen yö.

Kuninkaanlinnan tornien ympärillä raivosi talvijättiläisten ikivanha taistelu niitä hyviä jumaluusvoimia vastaan, jotka suojelevat maan kasvullisuutta. Nuot julmat henget nostivat harmajan pilven taivaan valon ja maan välille, ja ne häiritsivät Ingo-urhoakin synkillä ajatuksilla ja murheella niiden henkilöiden menestyksestä, jotka olivat hänen sydämellensä rakkaat. Myrskyn henget tuiskuttelivat asumuksen seinäin ra'oista lumikinoksia aina muukalaisten peitteiden päälle asti; sekin soturi, joka oli puettu karhunnahkaan, tunsi pakkaisen kireän puremisen, lähenteli päivällä lieden tulta isäntänsä saleissa ja lauloi huolissansa: "Ei talvi oo ystävä kuljeksivan, hän turvaapi silloin puun palahan." Elon tuimat viholliset eroittivat myöskin virran raskaalla jäävaipalla vapaasta ilmasta, ja Ahti, jonka asunto on syvyydessä, löi ja koputteli vihoissansa alhaaltapäin kristallikattoa. Mutta mitä sen jäävaipan alla liikkui, joka peitti kuningattaren ajatukset, ei tietänyt kukaan; hän yksinänsä istui vaitonaisena riitelevien miesten keskellä; hänen valju ystävyytensä muukalaisia kohtaan oli aina yhtäläinen; kuningas ainoastansa luuli huomaavansa Gisela-rouvan käyttäyvän vähemmin ylpeästi kuin ennen. Pohjatuulen vinkuessa kuolonvirsiänsä kuninkaanlinnan tornin ympärillä, nurisi Bisirid väliin vieraillensa, mutta yhä voitti ystävyys muukalaiseen hänen kiukkunsa, ja niin usein kuin joku auringon säde valoi rusokimallettansa lumivaipalle, huudahti hän: -- Tätä talvea minä kiitän, sillä hyviä sanoja saan minä kuulla kunnia-istuimella ja kamarissa. -- Niiden metsästysretkien joukossa, joita kuningas pani toimeen urhoille, oli myöskin sotaretki erästä Sachsilaisosakuntaa vastaan; sinne ratsastivat Vandalit kuninkaan soturein seurassa, ja kun urhot palasivat kotia voittajina sekä runsaalla sotasaaliilla, ylisti kuningas kovin Ingon hyvää miekkaa, ja hänen soturinsa elivät tästälähin hyvässä sovussa muukalaisten kanssa.

Lumi suli kevätauringon paisteessa, uusi vihannes nousi maasta, koivussa ja pähkinäpuussa riippui ruskeita norkkoja; ihmistenkin rinnassa elpyi toivo uudesta elämästä ja halu päästä ulos talvipesästänsä. Ensimäiset muuttolinnut saapuivat etelästä ja niiden mukana Volkmar, runoilija; hän kertoeli kuninkaan salissa jumalien ja sankarein urhotöistä muinaisina aikona ja lauleli hiljaa Ingon korviin erään metsälinnun murheesta ja kaipauksesta. Sitten kertoi hän, että metsämajoissa kiukku ja vihaiset sanat herättivät levottomuutta viisaiden mielissä. Theodulf oli vielä potilaana ruhtinaan talossa, Sintramin suvulla oli suuri valta siellä, ja Answald-ruhtinas hallitsi tylysti miehiänsä ja oli kutsunut runoilijan tyttärensä Toukokuussa vietettäviin häihin. Mutta kuninkaan linnastakin lähetettiin ystävällisiä viestiä metsä-asukkaille. Wolf sai luvan ratsastaa kotiansa. Ennen lähtöänsä oli hänellä salainen keskustelu herransa ja Bertharin kanssa, hän viivähti välillä Rotharin ja Beron taloissa ja ratsasti Beron kanssa harvastaan kuljetuilla metsäpoluilla etelään päin Main-virtaa kohti. Hänen palatessaan nähtiin iloisia kasvoja muukalaisten asumuksessa.

Vihdoin mursi virtakin jääpeitteensä ja loi valtaavana laineensa niittyjen vihoittavalle nurmelle; sen kohiseva vesitulva nousi äkkiä äyräidensä yli, ja pelvolla katselivat ihmiset tuon hillitsemättömän voimaa. Mutta itätuuli nosti sitä vastaan ankaran myrskyn ja masensi sen laineet sekä kuivasi maan kukkuloiden juurelta. Haukkamies oli opettanut kuninkaanpojan vavalta kaksi nuorta hiirihaukkaa pyydystämään pienempiä lintuja, ja eräänä aamuna pyysi Hermin isältänsä saada ratsastaa kukkuloille, koetellaksensa noiden siivekkäiden metsästäjien taitoa. Jo seisoi kuninkaan hevonen valmiiksi satuloituna metsästysretkeen, kun eräs sanansaattaja nelisti pihaan, tuoden viestejä, jotka panivat kuninkaan julmasti rypistämään kulmakarvojansa. Hän antoi taluttaa hevoisensa pois ja lähetti poikansa sekä kuningattarensa ja Ingon kukkuloille. Aurinko paistoi lämpimästi ja ensi kerran ratsasti Ingo ulkona kuningattaren kanssa seuruetta. Haukkamies irroitti hiirihaukan hunnun, ja nuori kuninkaan poika riensi Valda-urhon sekä seuralaistensa kanssa riemuiten eteenpäin tuon linnun kohdalla. Vitkallisemmin seurasi kuningatar. Hän antoi tulisen ratsunsa temmeskellä, hänen poskensa hohtivat, ja hän hymyili seurakumppalillensa, joka riemuitsi tuosta rinnallansa olevasta ihanasta naisesta ja huolellisesti silmäili hänen hevoisensa hyppyjä. Kun Ingo kerran, auttaaksensa kuningatarta, tarttui hänen hevoisensa suitsiin, pysähtyi kuningatar ja lausui: -- Minä muistan sen päivän, jona sinä teit lapselle saman palveluksen, kun me kaukana täältä ratsastimme toistemme rinnalla kukoistavalla niityllä; sillä kertaa olin minä arempi mielessäni, mutta minä en tahtonut antaa sinun huomata sitä.

-- Pulleammat olivat sinä päivänä minun kuninkaallisen orpanani kasvot, -- huudahti Ingo iloisesti, -- ja lyhyempi oli kiemura, joka liehui hänen päänsä ympärillä. Mutta kun sinä tulit minua vastaan täällä salissa ja niin ystävällisesti muistutit kuningasta menneistä ajoista, silloin tunsin minä taaskin uljaasta silmäyksestä tuon pikku tytön kasvot ja minä käsitin kyllä, että minä tulisin olemaan sinulle kiitollisuuden velassa, jos minulle kuninkaanlinnassa osoitettaisiin suosioa.

Kuningatar hymyili ja temmellytti taaskin hevoistansa hurjissa hypyissä, kunnes hänen edellänsä kulkevat ratsastajat olivat kadonneet erään kukkulan taakse, jolloin hän taaskin hillitsi ratsunsa ja lausui sydämellisesti: -- Kiitä minua Ingo, sillä riemulla kuulen minä olevani sinulle rakas. Kumpikin olemme me karkoitetut kodistamme vieraaseen maahan, sittekuin minun sukuni viha meidät eroitti. En ole minäkään unohtanut sinua; usein olen minä kysellyt sinua, milloin vaan joku matkustaja etelästäpäin saapui linnaan. Minä pidin sinua veljenäni onnettomuudessa ja ylpeydellä kuulin minä sinun käyttäyneesi jalosti kovassa kohtalossasi. Vihdoin saapuessasi meille, tulin minä iloisemmaksi kuin koskaan ennen. -- Hän katsoi niin ystävällisesti Ingoon, että tämä lumottuna hänen silmäyksistänsä innokkaasti tapasi hänen kättänsä; hän ojensi Ingolle valkoisen käsivartensa ja ratsasti näin hetkisen hänen rinnallansa, kasvot käännettynä Ingoon päin. Sitten veti hän leikitellen kätensä takasin, ratsasti uudestansa hurjissa hypyissä kentän poikki ja käänsi päänsä takaperin, nähdäkseen, josko Ingo häntä seuraisi. Ja taaskin alkoi hän hymyillen lausua: -- Eräs toinen aikoo pitää sinua kuin jahtihaukkaa huntu silmilläsi, mutta minun luuloni on, että kotka kerran tulee vapaana kiitämään avaruudessa ja ohjaamaan kulkunsa omilla teillään auringon valossa. Sillä sinä, orpana, et ole luotu olemaan toisen palvelija, ja ken tahtoo pidättää sinua, katsokoon, ett'ei sinun kyntesi häntä raapaise.

Kun kuningatar alkoi ystävällisen puheensa Ingon kanssa, aikoi tämä kertoa hänelle jotakin olostansa metsämajoissa, joka muutoin aina oli hänen mielessänsä, mutta kuningattaren sanat ja silmäykset estivät häntä siitä, kunnes tämä vihdoin itse lausui muuttuneella äänellä: -- Ja kuitenkin istui jalohaukka sidotuin siivin talonpojan kartanossa. Minä ylistän sen isän typeryyttä, joka katkaisi nuot kehnot siteet, sillä sinun tulee tähdätä mitä korkeimmalle. Ainoastansa uhkarohkeus voi kohottaa sinut muiden pään yli, muista se, Ingo. Tule nyt minun poikani luokse, minua ilahuttaa, että poikanen liittyy sinuun, sillä parempaa opettajaa kaikissa urhotöissä, kuin sinä olet, en voi hänelle toivoakaan. -- Taaskin ratsasti hän Ingon edellä; hänen kuninkaallinen viittansa ja kiemuratukkansa liehuivat tuulessa, hän lennätti pientä keihästä, joka hänellä oli kädessään edellänsä ilmassa ja tempasi sen taas käteensä lennosta; mutta Ingo pysyi nyt etäämpänä, kunnes kumpikin liittyivät metsästäjäjoukkoon ja huudoillansa kehoittivat taistelevaa haukkaa, joka laskeusi ales, nokikana kynsissänsä.

Kun metsästäjät palasivat takasin kuninkaanlinnaan, huomasivat he siellä tavattoman liikkeen. Ratsastajia tuli ja meni, palvelijat kantoivat mattoja ja patjoja siihen kivirakennukseen, jota pidettiin ylhäisten vieraiden varalta, ja kuninkaan salista päin kuului aseenkalsketta ja monilukuisten hevoisien kavionkopsetta. Ingo sekä kuninkaan nuori poika laskeusivat hevosiltansa Vandalein makuuhuoneen edustalla, ja Bertha riensi hänen vastaansa lausuen: -- Silläaikaa, kun siellä ulkona tähystelit jahtihaukkoja, laskeusi toinen petolintu kuninkaan kartanoon. Caesar on lähettänyt uuden viestin, ja kenenkähän luulet tulleen tänne hänen airuenansa? Julmin heittiö koko romalaisessa sotajoukossa, Frankilainen Harietto, joka kerran metsässä katkaisi päät ryöstäviltä Sachsilaisilta ja kantoi ne kaupunkiin, ikäänkuin ne olisi olleet junkkia. Jo ennen hänen tuloansa käveli kuningas synkällä katsannolla huoneiden väliä; hän oli hämillänsä vastatessaan minun tervehdykseeni ja hänen miehensä katselivat meitä yli olkansa sekä väistivät meidän seuraamme. Äsken juuri oli eräs kuninkaan kamaripalvelijoista meidän asunnossamme ja ilmoitti änkyttäen tuovansa sinun ateriasi tänne, ett'et tapaisi Romalaista kuninkaan pöydässä.

Joll'ei se tapahdu aterialla, tapahtukoon se pihassa, -- vastasi Ingo, me emme peitä pedolta kasvojamme; jos hänen viestinsä koskee minua, on hyvä, että me saamme sen ajoissa tietää. Tule, orpana, -- lausui hän kuninkaan pojalle, -- käykäämme katsomaan, miten muukalaiset ratsastavat, ja miten kuningas tervehtii Romalaisten lähettilästä. -- Poika kävi hänen rinnallansa pihan poikki kuninkaan salin edustalla olevalle suurelle avonaiselle paikalle. Siellä seisoivat muukalaiset hevoisiensa edessä, mutta kuningas esitteli etevimmät miehensä lähettiläälle, joka kävi miehestä mieheen, tervehtien soturin tavalla ja lausuen siellä täällä sanasen. Lähes päätänsä pitempi kuin kuninkaan kookkaat sankarit oli Roomalaisten lähettiläs. Ikäänkuin jättiläinen seisoi hän siinä, hartiakkaana ja jyhkeänä, renkaita käsivarsissaan ja keisarin kuvalla leimattu kultaraha panssaripaidassaan. Kypärin alta pistäysivät hänen tuuheat kulmakarvansa näkyviin, synkkä oli hänen katsantonsa, ja tuskin huomattava hänen kohtelias hymyilynsä.

Kun Bisino vieraansa kanssa kääntyi ympäri, seisoi hän äkkiarvaamatta Ingon edessä, joka ääneti tervehti kuningasta ja jätti pojan hänen huostaansa. Kuningas tarttui kiihkoisesti poikansa käteen ja veti hänet luoksensa. Mutta muukalaisen silmäys oli hellittämättä kiintynyt Ingoon, ja vaistomaisesti tapaili hänen kätensä miekkaansa, ikäänkuin aikoisi hän yksin tein tappaa herransa vihollisen. Ingo astui kuitenkin tervehtien hänen luoksensa ja lausui: -- Kun me, urho, viimeiseksi tapasimme toisemme, oli kuuma päivä; rehellisempi oli sinun silmäyksesi, heiluttaessasi miekkaasi minua vastaan verisellä taistelukentällä, kuin täällä, jossa vieraan hallitsijan tahto estää sinun kättäsi minua tervehtimästä.

-- Mielelläni sanoisin sinulle, Ingo, olevan; iloissani, että kohtaisimme toisemme, mutta minä seison tässä mahtavan Romalaisen lähettiläänä, ja hänen mielialansa ei ole juuri ystävällinen sinua kohtaan.

-- Mutta minä en ylistä sellaista asiaa, -- lausui Ingo, -- joka estää urhollista miestä rauhan aikana ojentamasta kättänsä sotakumppalille, jonka kanssa hän sitä ennen on vaihtanut kelpo iskuja.

-- Vihastuneet jumalat heittivät sinut ja minut kotiseuduiltamme vihollisiin sotajoukkoihin, molemmatkin noudatamme me valaa, joka meidät sitoo, -- lausui frankilainen mies.

-- Sinä seuraisit muukalaisten lippua, minä omien kansalaistemme sotahuutoa.

-- Romalaisten riveissä laulaa runoilija samoja lauluja kuin tässäkin maassa, -- vastasi Harietto.

-- Minua opettivat ne laulut, joita minä poikana opin, kammoksumaan muukalaisten iestä, -- vastasi Ingo.

-- Tulkaat, te kaikki, Caesarin lippujen alle; silloin olemme me Romalaisia.

-- Kaikkia sinä, Harietto, kutsut, jotka tässä seisovat; yhtä sinä vaan, luulen minä, et kutsu ja sentähden ällös vihastuko, jos minä pidän niskani taivuttamisen Caesarin hirsipuun alle sopimattomana.

Kumpaisetkin kumarsivat ylpeästi päätänsä ja erkanivat toisistansa. Mutta kuninkaan urhot olivat liittyneet heihin ja ääntäneet myönnytystänsä sekä puheelle että vastaukselle, kovemmin, kun Harietto puhui, mutta oli Ingonkin sanat saaneet hyväksymistä, ja viimeiseksi lausuttuansa näki hän itse kuninkaankin myöntäen nyökkäävän päätänsä.

Lähettiläs meni kuninkaan kanssa saliin, jossa hänen seuralaisensa latoivat esille Caesarin lahjat. Bisino silmäili iloisena kulta-astioita sekä maljoja ja noita jalokivillä koristettuja teoksia ja vakuutti lähettiläälle olevansa Caesarin ystävä ja taipuva tekemään hänelle monta hyvää palvelusta. Silloin pyysi Harietto salaista keskustelua, ja kun kuningas oli lähettänyt pois kaikki salaiset kuultelijat, vaati Romalaisten lähettiläs, että Ingo annettaisiin hänen valtaansa.

Bisino säikähti; hän istui kau'an epäröivänä ja vastasi vihdoin sellaisen vaatimuksen olevan liian ankaran hänelle, ja että hän tarvitsi aikaa miettiäkseen vastausta; sillä välin voisi lähettiläs nauttia talon vieraanvaraisuutta. Mutta Harietto vaati äkillistä päätöstä, tarjosi enemmän lahjoja ja uhkasi. Silloin heräsi kuninkaan ylpeys, ja hän huusi vihoissansa, että mitä hän kielsi ystävälliseltä pyynnöltä, sitä ei hän millään ehdolla myöntäisi sillenkään, joka esiintyi uhkauksilla. Sitte päästi hän vieraansa menemään ja tämä liittyi seuralaisinensa kuninkaan miehiin ja joi heidän kanssansa sekä jakeli heille lahjoja. Mutta Bisino-kuningas istui huoneessaan levottomalla mielellä; vihdoin meni hän aarre-aittaansa, istahti eräälle tuolille ja tarkasteli raskaalla sydämellä vielä kerran noita uusia lahjoja, ja laski sitten niiden nauhojen luvun, joihin kultaisia rannerenkaita oli pujoteltu sekä suuret astiansa ja kannunsa, kultamaljansa ja juomasarvensa. Vaivalla nosti hän erään hopea-astian, katseli siitä kuvaansa ja lausui huolissansa: -- Murheelliset ovat ne kasvot, jotka tuossa näen. Muukalainen, on tuonut minulle runsaita lahjoja, vaikka suurin astia onkin kullatusta hopeasta, eikä sellainen, kuin suurelle kuninkaalle lahjaksi sopii. Sittekään en tahtoisi mielelläni menettää niitä muita lahjoja, joista hän puhuu, eikä Romalainen anna niitä minulle, joll'en anna hänen käsiinsä miestä joko elävänä tahi vaikkapa kuolleenakin. Mutta jos minä teen tämän vääryyden ja jätän hänet vihollistensa käsiin, tulen minä kauhistukseksi kaikelle kansalle, ikäänkuin olisin muukalaisten palkkalainen ja sentähden, että annoin vuorovieraani häpeällisen kuoleman uhriksi. Ja minuun koskee kipeästi hänen itsensäkin takia, sillä hyväsydäminen ja rehellinen hän on sekä uskollinen toveri maljan ääressä ja ratsun seljässä. Mutta jos minä tahtoisin suojella häntä, huolimatta Romalaisista, on minun edessäni uuvuttava työ, sota tyhjentää kentiesi aarrekammioni, vähentää kansan voimaa ja saattaa valta-istuimeni horjumaan. -- Hänen silmäyksensä sattui erääseen miekkaan, joka riippui seinällä kiiltävän metallin yli. -- -- Tämä on minun kuninkaallinen sukumiekkani, ylistetty lauluissa ja peljätty kansan keskuudessa; monta vaikeaa työtä on se tehnyt ja joku jumala on muinoin, kertoo tarina, takonut sen terän; minua kummastuttaa, ett'en minä tänään voi kääntää silmiäni siitä pois. -- Ja huoaten jatkoi hän: -- Minä olen juonut ja metsästänyt hänen kanssansa sekä taistellut hänen rinnallansa ja minä soisin hänen loppunsa tulevan yhtä mainehikkaaksi, kuin hänen esi-isiensäkin on ollut, joilla myöskin oli kiire saamaan kuolinhaavan rintaansa. Jos en minä voi pelastaa häntä, tahdon kuitenkin osoittaa hänelle kaiken kuninkaallisen kunnian.

Kuningas nousi seisovallensa ja tempasi aseen. Silloin tunsi hän itseänsä hiljaa otettavan käsivarresta; hän säpsähti ja veti miekkansa; hänen edessänsä seisoi Gisela-rouva ja katsoi häneen ivallisesti: -- Aikooko kuningas lähteä sotaan pöytähopeittensa kanssa, koska hän pitää katselmusta niiden kanssa?

Missäpä kuninkaan voima on, joll'ei rikkauksissa?-- kysyi vuorostansa kuningas närkästyneenä, -- miten voin minä voittaa ahnaiden mielet ja saada heiltä uskollisuuden valaa, joll'en lahjoita heille tuota vierasten metallia? Harvoilla sitä on minun maassani, ja kaikki sitä vaativat, mistä minä sitä ottaisin, jos en ostaisi sitä muukalaisilta?

-- Aiotteko, kuningas, myydä urhon Romalaisille? -- kysyi kuningatar, ja hänen silmänsä säkenöivät tulta.

-- Miettisinkö minä sitten, jos sen tahtoisin tehdä? -- mörisi kuningas. -- Mutta tämä muukalainen istuu nyt kuin tarhapöllö minun puissani; kaikki ilman linnut kokoontuvat tänne kirkumaan häntä vastaan, eikä kait kulu pitkää aikaa, ennenkuin Oderin varrella asuvat kuninkaat lähettävät tänne miehiänsä vaatimaan hänen henkeänsä.

-- Sinä et petä minua, -- lausui kuningatar hirveästi vihastuneena; -- mietipä, kuningas, voisitko elää semmoisen häpeän perästä; minä en suinkaan tahdo sitä. En koskaan tahdo minä jakaa vuodettani ja asumustani valapattoisen miehen kanssa, joka romalaisesta kullasta myy hänen valansa saaneen vuorovieraan.

Kuningas katseli häntä kieroilla silmillä: -- Rajusti riehuvat sinun ajatuksesi, Gisela-rouvani; minä arvelen niiden menevän liiallisuuksiin.

-- Kellä on suurempi oikeus suojella kuninkaan kunniaa kuin kuningattarella? -- vastasi Gisela-rouva, koettaen pakoittaa itseänsä tyyntymään. -- Jos et sinä luule voivasi suojella häntä Romalaisilta, päästä hänet menemään kartanostasi. Parempi on näyttäytyä heikolta kuin petolliselta.

-- Ja hän eläisi tämän häväistyksen perästä minun vihollisenani, -- lausui kuningas.

-- Sido hänet kalliilla valalla; hän on, luullakseni, niitä, jotka täyttävät lupauksensa.

-- Tahtooko minun kuningattareni puhutella häntä, ett'ei hän koskaan! muistelisi häväistystänsä? -- kysyi linnan haltija viekkaasti.

-- Tahdon, -- vastasi Gisela-rouva kolkosti, -- jos se hyödyttää kuningasta. -- Kumpikin seisoi toisensa edessä synkillä ajatuksilla; vihdoin lausui kuningas: -- Hädän ollessa pitää toimia rivakkaasti; koetapa onneasi, Gisela, ja lähetä hänelle tänä iltana sana, että hän saapuisi sinun torniisi salaiseen neuvotteluun, kentiesi voit sinä siellä auttaa häntä onnelliseen poispääsöön.

Kuningatar antoi silmäyksensä vajota, hänen kasvonsa olivat kalpeat, kun hän vastasi: -- Minä tahdon kehoittaa häntä lähtemään, koska sinä sen käsket. -- Hän käänsi äkkiä selkänsä kuninkaalle, joka katsoi synkästi hänen jälkeensä.