Part 11

Hiljaa suhiseva ääni sekä jysäys keskeytti puheen, ja eräs nuoli tuli lentäen pihasta sitä paikkaa kohti, missä Ingo istui; sen rautainen kärki kilahti hänen rautaista miekanhuotraansa vasten, ja nuoli putosi laattialle. Molemmatkin miehet pysyivät liikkumattomina, mutta ei minkäänlaista melua eikä mitään uutta hyökkäystä seurannut tätä murhayritystä. -- Mene makaamaan, houkko, -- lausui Berthar, osoittaen erästä epäselvää haamua, joka katosi pimeässä huoneiden läheisyyteen. Hän otti ylös kuolon airuen. -- Nuoli, -- lausui hän, -- on jostakin metsästysviinistä.

-- Se on kapine, jonka Tertullus on jättänyt tänne meidän varaltamme, -- vastasi Ingo, -- niin mitätöintä tervehdystä ei Bisino-kuningas lähetä.

-- Urhot istuivat odottaen, mutta ei mitään enää kuulunut; tähdet kulkivat istuimillansa vitkallisesti eteenpäin taivaslaella, ja pimeänä oli kuninkaan linna kolkossa äänettömyydessään. Vihdoin lausui Berthar: -- Nyt kait on uni vaivuttanut meidän isäntämme viinistä juopuneet urhot, ja nyt on aika sinunkin ajatellaksesi lepoa. -- Hän meni makuulla olevien miesten luokse ja nykäsi kamaripalvelijan, Wolfin, hereille; nuori soturi kavahti vikkelästi jaloillensa ja saattoi herransa vuoteelle; sitte otti hän kilpensä ja keihäänsä sekä seisoi oven edessä, kunnes ensimäinen hämärä valo ilmautui taivahalle.

Seuraavaksi päiväksi oli suuri metsästysretki aijottu. Kuninkaan salin edustalla olevalla avonaisella paikalla kuoppivat hevoset maata, jänis- ja villisikakoirat alkoivat haukkua, jotta voimakkaiden metsästäjien oli vaikea pitää niitä vitjoissansa, ja soturit kokoontuivat iloisiin ryhmiin odottamaan kuningasta. Ingokin seisoi muutamain miestensä kanssa, nojaten hevoseensa, ja odotti lähtöä. Vihdoin tuli kuningas, joka rakasti metsästämistä vielä enemmän kuin hyvää juomaa lieden ääressä; hän oli metsästyspuvussa ja kantoi kädessään paskasta keihästänsä. Torvet puhalsivat hyvänhuomenen, ja ystävällisesti meni kuningas Ingon luokse sekä kysyi kaikkein kuullen: -- Saitko hyvää unta, orpanani? En minä vielä tähän asti tietänytkään sinun isäsi puolelta olevasi minun puolisoni, kuningattaren, sukulaisen; ole siis heimolaisenakin tervetullut minun hoviini.

Kuninkaan miehet kuultelivat hänen sanojansa ja silmäilivät hämmästyneinä toisiansa. Mutta Ingo vastasi kunnioituksella: -- Minä kiitän kuningasta niin ystävällisestä tervehdyksestä.

-- Noh niin, -- jatkoi Bisino, -- koettelepa tänään keihääsi kelvollisuutta meidän rinnallamme. -- Hän nousi ratsullensa, portti lensi auki, vipu-silta laskeusi ales, ulos ryykäsivät koirat ja metsästäjät heidän jäljessänsä. Ingo antoi iloisena hevoisensa ravata, joka samoinkuin omistajansakin riemuitsi, nähdessään aukean kentän jalkojensa alla. Hän ratsasti kuninkaan lähellä, ja tämä silmäili tutkistellen Ingon uljasta vartaloa ja ihmetteli sitä navakkata voimaa, jolla hän ohjasi vankkaa hevoistansa. Välistä kutsui hän Ingon rinnallensa ja jutteli ystävällisesti hänen kanssansa ikäänkuin vanhan tutun kanssa, jonka tähden kuninkaan miehet kuiskailivat keskenänsä: -- Miksi silittelee kissa hiirtä, vaikka se on hänen kynsissänsä? -- Mutta sellainen ei kuninkaan tarkoitus kuitenkaan ollut, hän oli mielistynyt Ingoon ja vielä kaikui hänen korvissansa ne ylistyssanat, joita kuningatar oli lausunut muukalaisesta ja kuninkaan omasta pojasta, joka oli hänestä rakkain maailmassa. Ja kuningas ajatteli: -- Hän on todellakin hauska toveri, ja häntä katselee iloksensa; miksi en osoittaisi hänelle hyvyyttä, niin kau'an kuin voin sallia hänen olevan elävitten joukossa? Onpa niitäkin, joiden kuolemasta minulle olisi suurempi hyöty. -- Sentähden lähti hänen lempeytensä todellakin sydämestä, ja hän salli iloisena kertoa itsellensä erään jalopeuran voimasta, jonka Ingo oli nähnyt Alemanein kuninkaan eläintarhassa.

Pian katosivat kuninkaat korkeaan tammimetsään. Tähän asti oli kuningattaren silmä tornin harjalta seurannut poismeneviä. Nyt kutsui hän luokseen kamaripalveliansa sekä hovinaisensa ja meni tyhjään pihaan. Seurueensa suureksi hämmästykseksi pysähtyi hän keittiörakennuksen luokse ja mainitsi muutaman sanan juhlapaistista keittäjälle, jolle tänlainen kunnia harvoin tapahtui ja joka iloisena lupasi tehdä parastansa juhlapäivällisen suhteen. Tultuansa saliin, jossa muukalaiset makasivat, kuuli hän vasaran pauketta. Berthar istui ovella teroittamassa vasaralla kiveä vastaan keihäänkärkiä ja lauleli sillä välin hiljaisella äänellä loitsulaulun aseiden pystymiseksi. Kuningatar pysähtyi, viittasi käskien seurueellensa vetäytymään pois ja seisoi portaiden lähellä, silmäillen tuota takovaa urhoa, kunnes tämä katsahti ylös, heitti pois rintineensä sekä vasaran ja astui kunnioituksella tervehtien kuningatarta vastaan. -- Minkä otuksen aijot kaataa tällä aseella, Ingo-kuninkaan urho, -- kysyi Gisela-rouva, -- koska sinä jäit linnaan, kun metsäkoirat samoavat ulkona.

-- Minä teroitan aseitamme, odottaessamme toista metsästyshuutoa, -- vastasi Berthar, -- kuninkaan metsästyshalua kehutaan laajalta maassa.

-- Eipä sinun isäntäsi taida mielellänsä metsässä olla asekumppanittansa.

-- Sen otuksen, joka juoksentelee päivän valossa, minun kuninkaani kyllä tappaa miestensä kanssa; jos taas on kysymyksessä yöllä liikkuvain susien pyydystelemistä, ei hän tule puuttumaan minun läsnäoloani. -- Kuningatar katsoi vakavasti hänen silmiinsä ja astui askeleen eteenpäin. -- Minä en tällä hetkellä näe sinua ensi kertaa, Berthar; vaikka sinun hivuksiisi siitä ajasta onkin satanut lunta, tunnen minä sinut kuitenkin.

-- Vanhan miehen muisto on epävakainen; monta ihmistä olen minä nähnyt siitä ajasta, kuin minun kuninkaani rupesi koditoinna kuljeskelemaan ympäri maailmaa; kypeniä sattui minun silmiini, kun taloni kotiseuduillani paloi poroksi, jonka vuoksi en enään tunne niitä ihania kasvoja, joita nyt näen.

-- Syystä sinä, vanhus, olet vihoissasi minun sukulaisilleni. Muinoin tekivät sinun kuninkaasi isä ja minun isäni liiton keskenänsä, mutta Gundomar-veljeni unohti vannotut valat; hän taisteli teidän vihollistenne liittolaisena Oder-virralla, ja minut lähetettiin vielä lapsena Thüringein kuninkaan puolisoksi. Tunnetko minua nyt, Berthar?

-- Vesa on kasvanut komeaksi puuksi; toiset linnut sen latvassa nyt laulavat kuin ennen aikaan.

-- Kuitenkin kantaa puu joka vuosi samanlaisia kukkia. Ja sinä, ijäkäs urho, saat kuningattaresta ystävän. Oletko tyytyväinen asuntoosi linnassa, ja ovatko kuninkaan miehet kohdelleet sinua kohteliaasti?

-- Hovissa kohtelevat palvelijat samalla lailla kuin heidän isäntänsäkin; sinun suosiosi, kuningatar, takaa meille hyvää tahtoa sinun palvelijaisikin puolesta.

-- Kuningattaren otsa synkistyi. -- Tuo on ylpeiden vieraiden puhetta, -- jatkoi hän väkinäisellä hymyllä, -- minä arvelen elämän tuntuneen sinusta hauskemmalta metsämajoissa.

-- Me olemme matkustelevaisia, kuningattareni; sitä, kun koditoinna kuljeskelee ympäri kansojen kesken, auttaa iloinen mieli; hänen täytyy olla ilman talotta ja vaimotta ja nauttia, mitä kukin päivä hänelle suo, saalista, juomaa, naisia; hänellä ei ole valitsemisvaltaa eikä tuskiakaan; huoletoinna ajattelee hän erotessaan seuraavan päivän työtä. -- Vanhus huomasi kuningattaren taaskin ystävällisesti hymyilevän hänelle ja lähestyvän häntä, lausuen: -- Tuolla tornissa on kuningattaren huone, ja jos sinä joskus vilkaiset keihäistäsi ylös tuonne akkunaan, palaa siellä kentiesi lyhty, joka edeltäkäsin varoittaa sinua susijahdista. Hän viittasi vanhukselle tervehdyksen ja palasi jälleen seurueensa luokse. Mutta vanhus katseli kummastuneena hänen jälkeensä, sitten otti hän taaskin vasaran ja antoi sen paukkua, mutta hän ei enään laulanut.

Seuraavana yönä ei mitkään nuolet, eikä kuninkaan sutten ulvonta häirinnyt vieraiden muukalaisten lepoa. Päivä päivältä muuttui kuningas ystävällisemmäksi heitä kohtaan ja kehui soturilleen heidän kohteliaisuuttansa ja heidän kykyänsä hevoisen ohjaamisessa leikkitaisteluissa. Hermin, tuo nuori kuninkaan poika, tuli usein Ingo-orpanansa luokse tämän asuntoon lapsellisten aseidensa kanssa ja silitteli Bertharin harmaata partaa sekä pyysi häntä kertomaan jonkun hauskan tarinan. Eräänä aamuna metsästysretkellä tuli Ingo vieläkin rakkaammaksi isännällensä, kuin hän tätä ennen oli ollutkaan. Kuningas oli metsästysinnossansa ratsastanut kau'aksi muiden edelle ja oli erään kallioseinän vieressä laskeunut ratsultansa sekä luiskahtanut kumoon iljanneella ja makasi nyt silmänräpäyksen turvattomana erään villihärjän sarvien edessä. Silloin astui Ingo oman henkensä vaaralla kuninkaan ruumiin suojelukseksi ja tappoi tuon raivoisan eläimen. Kuningas nousi seisomaan ja lausui, ontuen kaatumisestansa: -- Nyt, ollessamme kahden kesken, ja kun ei ketään sotureistamme ole ollut läsnä, olen minä tullut tuntemaan sinun rehellisen mielialasi; sillä jos et sinä olisi juossut apuun kuin metsäkoira, olisi tuo raivoisa elukka lingoittanut minut ilmaan turmioksi kylkiluilleni, eikä kukaan olisi voinut moittia sinua siitä. Mutta minä tiedän kuitenkin nyt, mitä ei kenenkään muun tarvitse tietää.

Sinä päivänä istui kuningas iloisena kunniaistuimellaan aterioidessansa; hänen rinnallansa oli Gisela-kuningatar ja hänen toisella puolellansa Ingo. -- Tänään riemuitsen minä metsästysonnestamme, -- alkoi kuningas lausua, -- minä riemuitsen vallastani ja kullasta, jonka te kaikki näette tässä silmäinne edessä, ja minä juon Ingo-urhon muistoa, koska hän oli hyvä kumppali ottelussa villihärjän kanssa. Riemuitkaatte tänään kaikki minun kanssani, nähdessänne hopea-astiat ja kultamaljat, jotka ovat asetetut silmäinne eteen minun ja teidän kunniaksenne. Sinäkin, Ingo, olet käynyt monen mahtavan hallitsijan hovissa; lausu minulle, urho, oletko koskaan nähnyt komeimpia aarrekammiosta tuotuja astioita?

-- Mielelläni ylistän minä sinun rikkauttasi, kuninkaani, sillä missä aarrekammio on täysi, siellä arvelemme me kuninkaan hallitsevan turvallisena ja vihollisten naapureinsa sekä kansassa olevien pahanelkisten pelkäämänä. Kahta avua olen minä aina kuullut kehuttavan mahtavassa hallitsijassa, niitä, nimittäin, että hän ymmärtää oikealla ajalla hankkia aarteita ja oikealla ajalla jaella niitä urhollisille miehillensä, jotta nämät seuraisivat häntä hädän hetkenä.

Nämät sanat olivat täydellisessä sopusoinnussa kuninkaan pöydässä istuvien urhojen mielipiteiden kanssa, ja he nyökkäsivät sekä lausuivat hänelle hyväksymisensä.

-- Alemanitkin olivat rikkaita kullasta, ennenkuin Caesar hävitti heidän maansa, -- jatkoi Ingo. -- Kuitenkin on minun luuloni heidän tulevan voittamaan paljon takasin, sillä he ovat kärkkäät saaliisen ja osaavat tinkiä kaupustelijain kanssa. Sitäpaitsi elävät he enemmän kuin muut kansakunnat romalaiseen tapaan; siellä asuu talonpojatkin kivikartanoissa, vaimot ompelevat neulalla kankaasen kirjavia kuvia, joiden ympärillä riippuu ihanoita rypäleitä viiniköynnöksissä.

-- Tunnetko sinä romalaiset naisetkin? -- kysyi kuningatar. -- Monta ihmeellistä asiaa kertovat kuninkaan miehet heidän kauneudestansa, vaikka heillä on ruskea iho ja tumma tukka.

-- He ovat vikkelöitä puheissansa ja ruumiinsa liikunnoissa, ja suloisesti viehättävät heidän silmänsä, mutta heidän siveyttänsä en kuullut koskaan kehuttavan, -- vastasi Ingo.

-- Oletko sinäkin ollut Romalaisten maassa? -- kysyi kuningas uteliaana.

-- Siitä on nyt kaksi vuotta sitten; -- myönsi Ingo, -- silloin ratsastin minä nuoren Athanarik-kuninkaan seuralaisena rauhallisesti suuren keisarikaupungin, Trierin, muurein sisäpuolelle. Minä näin korkeita holveja ja kivimuureja ikäänkuin jättiläisten käsillä rakennettuja. Siellä vilisee iloisia ihmisiä kaduilla, mutta niillä sotureilla, jotka siellä seisovat vahdissa porteilla, Romalaisten merkki kilvessään, on meikäläisten silmät, ja he puhuvat meidän kieltämme, vaikka he väärin kerskaavat olevansa Romalaisia.

-- Muukalaiset jakavat meille viisauttansa, he myyvät meille kultansa ja viininsä, ja me taaskin lainaamme heille jäsentemme voiman; sitä. vaihtokauppaa minä ylistän, -- lausui Hadubald, joka ei mielellänsä suonut romalaispalvelusta ylenkatsottavan.

-- Mutta minä, kuninkaani, -- alkoi Berthar, -- en anna paljon arvoa romalaiselle viisaudelle, jota muut niin suuresti ylistelevät. Olin minäkin kerran noissa suurissa kivilinnoissa, joita Romalaiset ovat rakentaneet, ensi kerran, kun Ingo-kuningas lähetti minut eteläänpäin Tonavan yli Augusta-linnaan, jossa Schwabilaisia nyt asuu. Suurella vaivalla ratsastin minä kaupungin murtuneiden muurein sisäpuolelle; siellä näin minä monta seikkaa, jotka ovat vastenmielisiä sillekin, joka on paljon nähnyt maailmassa. Romalaisten huoneet olivat niin yhteenpakatut kuin lammaslauma raju-ilmalla; en ainoatakaan sellaista minä nähnyt, jossa olisi ollut pihan sijaa, eipä edes tunkioläjänkään. Minä kysäsin tätä asiata isännältäni, ja hän sanoi heidän ujostelematta tekevän tarpeensa kadulle kuin koiranpennut. Minä makasin sellaisessa kivikolossa, jonka seinät ja laattia olivat siloiset ja kimaltelivat monivärisinä ja näiden yli olivat nuot hyvät Schwabilaiset asettaneet olkikaton; minä vakuutan teille, että minulle yöllä tuli tukala olo näiden kivien välissä, ja että minä olin iloinen aamulla kuullessani pääskysen visertelevän oljissa. Yöllä oli satanut ja eräässä vesilätäkössä näin minä aamuhämärässä kaksi sorsaa. Nämät eivät kuitenkaan olleet eläviä, vaan ikäänkuin laattiaan maalatuita. Minä lähestyin, löin kirveelläni kivi-permantoon ja huomasin sen olevan naurettavaa tekoa monesta pienestä kivestä; jokainen kivi oli vajoitettu maahan ja ylhäältäpäin tahkottu niin siloiseksi kuin kivikirves; sellaisista kirjavista kivistä olivat nuot kaksi lintua, joita me nimitämme sorsiksi. Ja tässä työssä oli monta miestä kuluttanut useita päiviä ainoastansa kovien kivien siloittamisella. Tämä näytti minusta aivan järjettömältä. Ja niin arveli minun isäntänikin, tuo schwabilainen soturi.

-- Kentiesi se on heille pyhä ja harvoin nähty lintu; sillä monta lintulajia on kaikkialla maailmassa ja toisia taas ei, -- lausui Valda, muuan järkevä mies kuningattaren seuruesta.

-- Niin minäkin luulin, mutta minun isäntäni tiesi kertoa, että lie tekivät sellaisia töitä huviksensa ja saadakseen astua niiden päälle.

-- Urhot nauroivat. -- Tekeväthän meidänkin lapset pieniä karhuja savesta sekä leivin-uunia hiekasta ja leikittelevät koko päivän turhan kanssa. Romalaiset ovat muuttuneet lapsiksi uudestaan, -- huudahti Valda.

-- Sinä lausut totta. He ovat tahkonneet pieniä kiviä linnuiksi, mutta heidän metsissänsä on schwabilaiset soturit rakentaneet heille linnoituksia. Ja syödessänsä makaavat he ruoka-pöydässä kuin naiset lapsisaunan jälkeen.

-- Mitä sinä tässä kerrot meille sorsista, -- huudahti kuninkaan kamaripalvelija, Wolfgang, suuttuneena, -- on aivan väärin ja hullusti. Sillä Romalaisilla on se omituisuus, että he voivat jäljitellä kaikkea väreillä ja kivillä, ei ainoastansa lintuja vaan jalopeurojakin ja taistelevia sotureja. He osaavat kuvailla kaikki jumalat ja sankarit, että ne ovat kuin eläviä. Sen tekevät he omaksi kunniaksensa ja muistoksensa.

-- He kehnäilevät kiviänsä, ja meidän verta ovat ne urhot, jotka taistelevat heidän sotansa. Jos heidän tapansa on orjain toimien rakastaminen, on meidän tapamme orjain hallitseminen. Minä en ylistä sitä urhoa, joka menee orjain palvelukseen, -- vastasi vanhus.

-- Orjiksiko nimität sinä heitä, jotka kuitenkin hallitsevat milt'ei puolen maailmaa? Vanhempi on heidän sukunsa ja mainehikkaampi heidän elämänsä tarina kuin meidän, -- huudahti Wolfgang taaskin.

-- Jos he ovat lörpötelleet sinulle sellaista, ovat he valehdelleet, -- vastasi Berthar. -- Josko heidän maineensa on ansaittu ja heidän elämänsä tarina tosi, sen voi kukin huomata siitä, onko nämät taistelussa kiihoittaneet niiden rohkeutta, jotka näistä kerskailevat. Sentähden vertaan minä Romalaisten kunniaa hyökylaineesen, joka kerran on tulvannut yli maan ja sitten muodostunut lätäköksi, mutta meidän urhojemme kunnia on kuin virta, joka hölisee kivien yli ja ajaa laineitansa alas laaksoihin.

-- Kuitenkin luottavat Romalaisten viisaat siihen, -- keskeytti Ingo, -- että heidän valtansa on tullut entistä lujemmaksi. Sillä he kerskaavat erään uuden jumalan tulleen heidän esi-isäinsä aikoina tähän valtakuntaan, joka antaisi heille voiton.

-- Minä olen usein kuullut, -- lausui kuningas, -- että heillä pitäisi olla suuri salaisuus Kristuksessansa. Eikä heidän uskonsa olekaan turha, sillä he ovat nyt todellakin voittorikkaampia kuin ennen. Monenlaista saa tästä kuulla puhuttavan, mutta ei kukaan tiedä siitä tarkallensa mitään.

-- Heillä on aivan harvalukuisia jumalia, -- selitti Berthar salaperäisesti, -- tahi kentiesi vaan yksi ainoa, jolla on kolme nimeä; yhden nimi on isä, toisen poika ja yhden nimi on kolmas.

-- Kolmannen nimi on perkele, -- sanoi Wolfgang, -- sen tiedän minä, joka itsekin joskus olen ollut kristittyjen joukossa, ja minä vakuutan sinulle, kuninkaani, heidän noitumisensa olevan tehokkaamman kuin kenenkään muiden. Minä opin heidän salaiset merkkinsä ja erään loitsuluvun, jota he nimittävät _nosterpater'iksi_ [Isämeidäksi] ja jota lukemalla voi parantaa kaikkia ruumiinvammoja. -- Hän teki hartaasti ristinmerkin viinisarkkonsa yli.

-- Sittekin on minun uskoni se, -- väitti Berthar itsepäisesti, -- että Romalaisillekin, huolimatta heidän muureilla varustetuista kaupungeistansa ja uusista jumalistansa sekä taidostansa tehdä kivistä sorsia, valkenee se päivä, jolloin he saavat kokea, että toisessa paikassa maailmaa elää voimakkaimpia miehiä, jotka antavat tuulen vapaasti puhaltaa puu-kattojensa harjalle.

-- Meillekin on Romalaisten taito hyödyllinen -- päätti kuningas. -- Kuninkaalle on kunniaksi, jos hän tekee hyödyksensä sen, mitä viisasta muut ajattelevat. Kuitenkin ilahuttavat minua sinun sanasi, Berthar, sillä se mies on järkevä, joka ajattelee parempaa omastaan kuin vieraasta kansasta.

Ja kun aterian loputtua kuningas istui Ingon kanssa yksinänsä maljan ääressä, alkoi hän puheliaasti lausua: -- Minä huomaan, urho, kohtalon jumalattarien lahjoittaneen sinulle syntyessäsi monta murhetta, mutta myöskin paljon hyvää, sillä he ovat sovittaneet niin, että ihmisten sydämet aukenevat sinulle ystävällisesti. Minäkin haluan olla suosiollinen sinua kohtaan, kuullessani sinun puhettasi ja nähdessäni sinun uljaana astuvan minun sotilaini joukossa. Yksi seikka kuitenkin minun mieltäni häiritsee, se, nimittäin, että sinä olet oleskellut minun talonpoikieni luona metsämajoissa, sillä heidän luonteensa on aina ollut kapinallinen, ja minä pelkään sinun siellä olosi olleen minulle vahingoksi.

-- Te, kuningas, olette levotoin ilman syyttä, -- vastasi Ingo vakaisesti; -- tuskinpa minä enään tulen lepäämään Answald-ruhtinaan liedellä.

-- Unohtuiko vala ja liitto niin äkkiä? -- kysyi kuningas mielissänsä. -- Uskoakseni sinua, mainitessasi niin kummallisia asioita, täytyy sinun kertoa, jos suvaitset, mikä vaikutti sinun erosi hänestä.

-- Vastenmielisesti näkee isäntä vieraita muukalaisia asuvan talossansa, -- lausui Ingo kierrellen.

-- Haltijoiden välillä oleva ystävyys pakoittaa palkollisetkin olemaan sovussa, -- vastasi kuningas, -- sinä et sano minulle kaikkia, ja sentähden en minä voi luottaa sinuun.

-- Jos te, kuningas, lupaatte minulle miekkanne nimessä, että syy minun riitaani Answald-ruhtinaan kanssa jää salaisuudeksi meidän kahden kesken, tahdon toden mukaisesti sen sinulle kertoa, sillä sinun epäluulosi olisi minulle vahingoksi, ja minä toivon hyvää sinun suosiostasi. -- Kuningas nosti äkkiä miekkansa, laski sormensa sen päälle ja vannoi lupauksensa.

-- Noh, tiedä siis, kuninkaani, että ruhtinaan tytär, Irmgard, on minulle rakas, ja että hänen isänsä sentähden vihastui minuun, koska hän on luvannut tyttärensä puolisoksi eräälle miehelle Sintram-sankarin suvusta.

Kuningas hymyili mielissänsä. -- Väärin teit sinä, Ingo, vaikka oletkin mainehikas urho, pyytäessäsi ruhtinaan tytärtä. Kuinka voisi hänen isänsä antaa tyttärensä ja perillisensä perinnöttömälle muukalaiselle? Koko kansa nimittäisi häntä mielettömäksi, eikä koskaan suvaittaisi muukalaisen istuvan metsäseudun ruhtinasistuimella. Vaikkapa isä itse todistajien läsnäollessakin tahtoisi kihlata sinulle tyttärensä, en kuitenkaan minä, joka olen kuningas, voisi koskaan sallia sitä, vaan täytyisin antaa miesteni ratsastaa ulos keräämään sotajoukon teitä estääkseni.

Ingo heitti niin hirveän silmäyksen kuninkaasen, että tämä veti miekkansa lähemmäksi.

-- Sinä puhut vihollisia sanoja maanpakolaiselle. Paljon häväistystä olen minä vieraana kärsinyt penkkilöillä, mutta vaikeasti tottuu miehen mieli suvaitsemaan ylenkatseellisia puheita, ja minusta nähden pitäisi kuninkaan jalomielisyyden sääliä onnettoman miehen ylpeyttä.

-- Suosiollisemmalla mielellä minä nyt olen sinua kohtaan kuin koskaan ennen, -- vastasi kuningas iloisesti. -- Mutta vieläkö sinä yhä toivot voittavasi hänen isänsä vastahakoisuutta?

-- Ruhtinasta sitoo hänen valansa, Sintramin suku on mahtava metsäseuduissa, ja ruhtinaan puolisokin on hänen sukulaisensa.

Kuningas napsahutti viinisarkkohonsa, kuten hänen tapansa oli, kun jotakin tapahtui hänelle mielen mukaan. -- Ennemmin naittaisin minä sen tytön jollekin minun sotilaalleni; minusta ei olisi laisinkaan mieluista, jos Sintramin suku kerran tulisi saamaan haltuunsa ruhtinaan tilukset ja aarteet, sillä minä tunnen heidän ilkisisuisuutensa. Matta kaikkein enin vastenmielistä olisi minulle, jos sinä hänen isänsä suostumuksella tulisit hänen vävyksensä. Sillä niinkuin hunajan haju houkuttelee karhuja metsän puille, tulisi runoilijani ylistykset keräämään sinun talohosi kaikki sotaisat käsivarret, Vandalit ja muut kuljeksivat soturit, ja sinä tulisit pian Thüringein suojelijana minun vihollisekseni, vaikka et tahtoisikaan. Mieti tätä, -- lopetti kuningas houkutellen ja täytti omin käsin vieraansa maljan. -- Juo, Ingo, ja ole iloinen! Kun sudet pitävät kestiä tappotantereella, ylistävät he miekan, ystävällisyyttä, joka hankkii heille runsaan aterian, mutta älä sinä enään ajattelekaan juomakemuilla houkutella minun metsämajoissa asuvia Thüringiläisiäni.

-- Kuule siis sinäkin, kuningas, muukalaisen neuvoa, -- huudahti Ingo vihastuneena: -- älä sinäkään ajattele sen immen naittamista toiselle miehelle, sillä niin kau'an, kuin minä elän ja voin liikuttaa käsivarttani, ei kukaan muu tule viemään häntä puolisonansa kotiinsa. No on minun miekkani yhden kerran kaatanut Theodulf'in maahan ja sattumasta vältti hän kuoleman; minä estän hänen ja jokaisen muun sinunkin miehesi häämatkan.

Nyt nauroi kuningas katketaksensa. -- Jota kau'emmin sinä minulle puhut, sitä mieluummin minä sinua kuultelen, vaikka sinä puhutkin minulle ynseästi. Sinä ajattelet urhon tavoin, ja minä olen vakuutettu sinun töissäsikin näyttäyväsi urholta. Kukista tytön isä, kaada Theodulf, tuo pitkäkinttuinen houkko, verisellä taistelutantereella ja nosta tyttö häävuoteellesi. Kaikesta sydämestäni tahdon minä olla avullinen, että onnistuisit.