Part 10

Häntä seurasi Rothari korkea-äänisillä tervehdyshuudoilla. -- Teidän ensimäinen olinpaikkanne olkoon minun talossani, -- huudahti tuo turpea mies ja ojensi kätensä hevoisen seljästä pudistaaksensa kättään monen kanssa. -- Heitä huolet jälkeesi, urho, äläkä pidä vihaa meille muille sentähden, että sinä erosit epäsovussa yhdestä. -- Ja ratsastaen Ingon rinnalla jatkoi hän avosydämisemmin: -- Meidänkin kihlakunnassamme tulee moni kummeksimaan sitä, ett'ei sinun miekkasi, suonut tuolle riitelijälle viimeistä kunniapalvelusta, sillä tällä miehellä ja hänen suvullansa on vihamiehiä kansassa syystä, että he ovat kohtuuttomia, ja minä olen yksi noista. -- Sitten ratsasti hän, lohdutellen sanoilla, vieraiden joukossa, huiskutteli väliin keihästänsä ilmassa ja kertoi lystillisiä seikkailuja, kunnes hän sai kuuntelevat muukalaisetkin nauramaan.

Kun seuraavana aamuna ensimäinen sarastus tunki Irmgardin hämärään huoneesen, nousi neitsyt hiljaa vuoteeltaan, jott'ei hän herättäisi nukkuvaa palvelijatarta, ja lausui itseksensä: -- Minä uneksin tuolla metsäpuron luona olevan jonkun, joka minua vartoo. Jään peittäminä on tuon juoksevan puron rannat, honganvesa, joka tarttui kiinni meidän maahamme, on irtautunut ja nyt ajelehtelee se veden mukana ales laaksoon päin hyyhmän ja kivien välitse, enkä minä saa nähdä sitä enään milloinkaan. En tiedä, mitä minä tästälähin enään elämässä tulen rakastamaan, kun hän on lähtenyt meiltä. -- Hän heitti tumman viitan pukunsa yli, avasi hiljaa oven ja kävi tyhjän pihan poikki. Kuka auttaa minua siirtämään salvan portista? -- sanoi hän, ehdittyänsä sinne, mutta koskettaessansa porttia, huomasi hän salvan puuvaajan olevan poissysättynä. Hän meni ulos portista ja riensi lumen läpi vuorta kohti sille paikalle, jossa hän jo kerran ennenkin oli kohdannut lemmittynsä. Mutta päästyänsä lähemmäksi ja huomattuansa hämärässä pitkävartaloisen henkilön, säikähtyi hän ja pidätti askeleitansa. Silloin riensi Ingo häntä vastaan. -- Minä luotin tapaavani sinut täällä, -- sanoi hän, -- aavistus ajoi minua yön läpi nopeajalkaisella ratsullani.

-- Kuningas ratsastaa vihamiesten läheisyydessä, -- vastasi Irmgard, -- koska minun sukuni rikkoi uskollisuutensa häntä kohtaan. Katkera on minusta se ajatus, kiusallista on minusta elämä. Sillä sinäkin tulet vihastumaan meihin, kun sinä hädässä ollessasi muistelet minun isieni huonetta.

-- Sinua minä ajattelen, missä ikänänsä ollenkin, -- lausui Ingo, -- sinulta toivon minä koko elämäni onnea. Sinä olet minusta rakkahin, ja reipas on sinun mielesi, sentähden lasken minä nyt sinun käteesi ne langat, joista naispappi sanoi minun kohtaloni riippuvan. -- Hän tarjosi Irmgardille pienen saukonnahkaisen laukun, jossa riippui vankat remelit. Irmgard katsahti arasti lahjaan. -- Siinä on lohikärmeen taika, -- jatkoi Ingo hiljaa, -- Romalaisten voitto, kuten meidän soturit luulevat, ja minunkin kohtaloni. Romalainen on tuhlannut kultaa kuninkaanlinnassa; mahdollista on, että kuninkaan miehet aikaansaavat minulle onnettomuutta. Jos he tappavat minut, ei Romalaiset sittenkään tule saamaan takasin sitä, joka kansan puheen mukaan tuottaa heille voiton. Talleta siis purppurakangas minun varaltani, kunnes minä vaadin sen sinulta takasin; mutta jos minun viholliseni onnistuvat toimessansa, tuo tämä ihmeellinen kapine kummulle, jonka he kohottavat minun haudalleni, ja kaiva se siellä niin syvään maahan, ett'ei se koskaan tule muukalaisen käsiin.

Irmgard otti laukun ja piteli sitä kummallakin kädellänsä, jolloin hänen kyyneleensä vierivät laukulle. Vieraaksi olet sinä tullut minun isäni liedelle, minun vuoro-vieraanani pysyt sinä, Ingo, kuitenkin ja sydämessäni tulet sinä aina olemaan. Tänne minä piiloitan, mitä sinä olet minulle antanut, ja minä rukoilen kohtalon jumalia, että tämä taikakapine tekisi minutkin osalliseksi sinun kohtalostasi. Jos olisin syntynyt poikana, kuten minun vanhempani olivat toivoneet, saisin minä nyt seurata sinua matkallasi. Mutta yksin täytyy minun istua suljetuin suin ilottomassa kodissa, ja sinua minä ajattelen, jota ainoastansa haukat, nuot kesyttömät linnut, saavat nähdä, lentäessänsä taivaan ja maan välillä. Sillä rauhatta vaellat sinä, jalomielinen, vihollisen maassa, tuulen suhistessa ja huurteen peittäessä maan.

-- Älä sure, kultani, -- pyysi Ingo, -- sillä minä en pelkää sitä, että vihollinen voisi ottaa minun henkeni; jospa kylmä lumi minun ympärilläni tuprueleekin, riemuitsee kuitenkin minun sydämeni, sillä minä luotan sinuun, jota minä lemmin. Yöt ja päivät minä ajattelen, miten voisin saada sinut omakseni.

-- Keneen isä vihastuu, ja ketä äiti vihaa, häntä lempii tytär, -- onko tuskallisempaa oloa maailmassa, -- valitti Irmgard.

Silloin kietoi Ingo käsivartensa Irmgardin ympärille ja lausui hellästi: -- Salaa lempesi muilta, samoinkuin puu salaa voimansa maahan, tulevata kevättä odottaessa. Nyt meitä ahdistaa Puhurin julma voima, niityn vihannes on jo peittynyt valkoiseen lumivaippaan. Kanna sinäkin, lemmittyni, jääkylmää taakkaasi. Kun urvut heilimöivät, ja nurmi vihriöi, silmäile silloin kevät-aurinkoa ja kuultele, josko kuulisit noiden villijoutsenten laulua, kun ne viiltävät ilmaa.

-- Minä vartoon ja odotan, -- vastasi Irmgard hiljaa, -- mutta myrskyn raivotessa läheisyydessäsi, ajatellos silloin minun muistavani ja kaipaavani sinua, ja kun ihanainen aurinko hymyilee sinulle, että minä itken sinun tähtesi. -- Hän repi nauhan vaatteistansa ja solmisi sen hänen käsivartensa ympärille. -- Näin sidon minä sinut itseheni, tietääksesi sinun olevasi minun omani samoinkuin minä olen sinun. -- Ja hän kietoi käsivartensa hänen kaulallensa ja piti häntä kovasti puristettuna rintaansa vasten.

Läheisyydessä kuului petolinnun ilkeä rääkyntä. -- Vartija muistuttaa meille, että sinun on luopuminen minusta, -- sanoi Ingo. -- Siunaa minua, Irmgard, jotta minun matkani tulisi onnelliseksi minulle ja sinulle. -- Hän kumarsi päänsä, Irmgardin pitäessänsä ylhäällä käsiänsä sekä liikuttaen sormiansa ja kuiskaten hänelle siunauksen. Sen jälkeen puristi urho häntä vielä kerran sylihinsä eron hetken katkerimmilla tuskilla ja syöksyi sitte honkametsään. Taaskin oli Irmgard yksinänsä, vuori ja metsä lähellänsä, ja hänen ympärillänsä tuprusi lumipyry.

Varhain aamulla ratsastivat Vandalit ulos Rotharin talosta, näiden joukossa Ingokin rohkaistuneella mielellä, vaikka hän oli vaiti, sillä hänen ajatuksensa lensivät takasin ruhtinaan talossa olevan neitsyen luokse. Puolipäivän aikana saapuivat he siihen kylään, missä Beron kartano oli. Aurinko paistoi iloisesti valkoiseen lumipeitteeseen ja jalavan latvassa kimalteli huurre. Kylää ympäröivän kaivannon yli johtava silta oli koristettu vihriöivillä honganoksilla, ja sen vieressä olevan vahtimajan luona seisoivat talonpojat juhlapuvuissansa, etimäisenä Bero ja hänen kuusi poikaansa, rotevia nuorukaisia jyhkeillä jäsenillä ja suurilla käsillä. Ja Bero sanoi: -- Kihlakunnan rajalaisina asumme me sinun tiesi varrella ja me aiomme pitää teidät lämpöisinä meidän kaislakattomme alla, kunnes te ratsastatte vieraasen maahan. -- Ratsastajat astuivat riemulla hevoisiltansa ja menivät kylään maanmiesten seurassa: -- Me jaamme isännöitsemisen välillämme, -- jatkoi Bero, -- jotta kukin meidän naapureistamme olisi tilaisuudessa kunnioittaa meidän vieraitamme ja, jos noita nuoria miehiä haluttaa, voivat he aterian perästä meidän omien nuorukaistemme kanssa viedä meidän nuoria tyttäriämme tanssimaan avaraan tupaan tahi puhdistettuun luhtiin, kuten meillä on tapana. -- Sitten tarttui hän itse Ingon hevosen ohjaksiin ja johti jaloja vieraitansa portista sisään. Sill'aikaa kun hänen poikansa sitoivat kiinni hevoiset ja jakelivat näille kauroja, menivät miehet tuvan ovelle, jonka kynnyksellä Fridan äiti seisoi palvelijattarinensa, odottaen muukalaisia, joille hän tarjosi päivettyneen kätensä. Avaran etehisen tiivistetyllä savipermannolla oli katettu pöytä ynnä puusta tehtyjä istuimia, ja tuolta peremmällä olevalta korkeammalta paikalta kurkisteli sinisilmäisiä, valkotukkaisia lapsia, jotka ujoina piilottivat päänsä puitteiden taakse, kun vieraat heille hymyilivät. -- Kutsu aterialle, -- kehoitti isäntä vaimoansa, -- ja pane esille parasta, kuin meillä on, sillä meidän vieraamme ovat tottuneet herrasruokiin. -- Ingo pyysi emäntää istumaan viereensä, mutta hän hylkäsi tämän tarjoamisen ja kantoi itse pöytään sekä vei pois ruoat. -- Se on minusta hyvä tapa, -- selitti Bero, -- sillä emännän silmä näkee nopeimmin, mitä hänen vieraaltansa puuttuu, ja se tuntuu pahalta isännästäkin, jos palkolliset saavat kuulla mitä puhutaan.

Emäntä tarjosi vieraille joukon ruokalajeja, hän toi esille tuomistansa ruoka-astioita ja pakoitti vieraiden syömään kaikkia. Lopulta vei isäntä kuninkaan ja Bertharin huoneesensa, siellä istahtivat nuot kolme miestä pienen pöydän ympärille, ja isäntä tarjosi heille väkevää simaa, joka oli tummankarvaista vanhuudesta ja paksua kuin hunaja. -- Tämän juoman teki minun äitini, tultuansa taloon, -- lausui hän, kehoittaen juomaan simaa. Hän kohotti sarkkonsa, joi vieraidensa maljan sekä alkoi juhlallisesti lausua: -- Vanhat sanovat jumalan muinoin vaeltaessansa maan päällä luoneen jalosukuiset, vapaat talonpojat ja orjat. Kullekin säätyluokalle jakeli hän erilaisia lahjoja, teille, jalosukuiset, antoi hän tehtäväksi sodassa kansan johtamisen, kun me teitä seuraamme; meille sitävastoin kesällä ja talvella peltojen yli vallitsemisen ja orjille raskaan, selkä köyryssä tehtävän työn. Jalosukuinen ja vapaa talonpoika -- ne molemmat eivät voi olla toistansa paitsi. Te, sankarit, ette voi saavuttaa kunniaa, joll'emme me seuraa teitä taistelutantereelle, ja me emme voi turvassa viljellä maatamme, joll'ette te neuvolla ja toimella suojele meitä vihollisilta naapureilta. Teille tulee suurin kunnia sodassa, sillä harvoin ylistää laulaja talonpoikain urhotöitä, mutta levotointa on teidän elämänne, ja pian sammuu jalo suku. Mutta me istumme pysyväisessä rauhassa tiluksellamme, ja vaikka talonpoika tapetaankin, ja hänen talonsa poltetaan, astuvat pojat isänsä jälkiä ja rakentavat uudestansa samalle paikalle.

Vieraat iloitsivat tuosta järkevästä puheesta ja nyökkäsivät myönnytystänsä. Ja Bero jatkoi varovasti: -- Nyt olen minä monta viikkoa tarkastellut teitä, urhot, ja minä olen nähnyt sekä huomannut teidän olevanne rehellisiä miehiä ja elävänne säädyllisesti. Sentähden on minun ajatukseni, että me voisimme olla toisillemme hyödyksi. Älkäätte luottako vähintäkään meidän jalosukuisiimme; monet heistä eivät voi auttaa itseänsäkään, älkäätkä odottako mitään kuninkaalta, sillä hän on epäluuloinen ja kadehtii kaikkia, jotka ovat hänen palveluksessansa. Koettakaatte siis onneanne talonpoikain kanssa. Kun minä saatoin sinut, Berthar, tänne etelästäpäin, mainitsin minä jo silloin hiukan minun salaisuudestani, niinkuin vieraan kanssa puhutaan; mutta tänään tahdon minä puhua teidän kanssanne täydellä luottamuksella. Aina esi-isäin ajoilta olen minä vuorovieraisuuden liitossa Idispuron varrella olevien vapaiden miesten kanssa. He ovat rehellistä kansaa, ja heitä nimitetään Marvingeiksi. He ovat meidän, Thüringiläisten, veriheimolaisia, mutta jo ammoisista ajoista asuvat he itseksensä pienenä heimokuntana sen virran varrella olevassa laaksossa, joka on pyhitetty Idikselle, ihmis-onnen suurelle jumalattarelle. He ovat muutama vuosi takaperin menettäneet herrassukunsa ja parhaat soturinsa, koska nämät joutuivat riitaan heidän kanssansa ja läksivät länteenpäin voittamaan saalista ja kunniaa Frankilaisten luona.

Siitä ajasta alkaen hätyyttelevät noita jäljellä olevia meidän vuorien toisella puolen olevat uutisasukkaat ja etelästä, Main-virran puolelta, Burgundit. Tämä kaksinkertainen ahdistus on tullut heille tukalaksi, ja yksi osa heistä varustaikse salaisuudessa myöskin lähtemään maailman ja seuraamaan ylimyksiänsä, kun puut taaskin rupeavat viheriöimään. Sentähden ratsastin minäkin viime syksynä vuorten yli vaihtamaan hevosiani ja vetohärkiäni heidän sikoihinsa, joita he eivät itse tahdo teurastaa. Siellä näin minä lihavia laitumia, jotka olivat kaupaksi kohtuullisesta hinnasta, ja minä ajattelin täällä kotona olevia poikiani. Mutta ne minun vuorovieraistani, jotka vielä halusivat jäädä paikoillensa, valittivat, että heidän pieni siirtokuntansa puuttui johtajaa, sillä heillä ei ole yhtään ruhtinassukua, joka voisi hankkia heille hyvän sovinnon naapurien kanssa tahi käydä mainehikasta sotaa saaliinhimoisten naapuri ylimysten kanssa. Mutta Idislaaksossa asuvat talonpojat eivät tahdo olla Thüringiläisiä eikä Burgundeja, vaan pysyvät omana heimonansa ja ennemmin tahtovat he tehdä liiton vieraan suvun kuin meidän ylhäistemme kanssa, mutta kaikkein vähimmin kuninkaiden kanssa. Sentähden ajattelen minä sinua, Ingo. Sillä te olette harvalukuiset, he ovat lukuisemmat, ettekä te voisi sortaa heitä. Sinne neuvon minä sinua kevään tullessa menemään. Pitäkäät itse huolta siitä, että se tulee teille hyödyksi, mutta se olisi menestykseksi monelle, joka viljelee maata, ja sentähden neuvon minä teitä näin tekemään.

-- Tottele hänen sanojansa, kuninkaani, -- huudahti Berthar, -- tämä on parhain sanoma, kuin sinä isoon aikaan olet kuullut, ja jokainen sana on totta; minä olen itse nähnyt maan ja puhellut sen asujanten kanssa. Me ratsastimme pohjoiseen päin Burgundein rajan yli laihojen mäntymetsäin ja hiekka-arojen kautta, sitten huomasimme me kukkulalta avaran laakson ja siinä virtaavaan veden, jota he nimittävät ihmis-onnen jumalattaren, pyhän Idiksen, puroksi. Siellä, on lehtometsää kasvavia, jyrkkiä mäkiä, ja niityllä oli ruoho niin korkeata, että meidän hevoisemme töin tuskin pääsi sen lävitse. Siellä tiedän minä myöskin erään jyrkän kallion, jolle hyvin sopii rakentaa kuninkaan linnan; ikäänkuin vahtitornista voi tästä nähdä Idislaakson ja metsäin yli kau'aksi Mainvirran toiselle puolelle.

-- Ingo hymyili. -- Sinäkin harmajapäinen matkamies, -- lausui hän, -- haluat rakentaa itsellesi pirtin ja saada lämpöisen paikan oman lietesi ääressä? Kummallinen on matkamiehen kohtalo, ruhtinas ajaa minut pois talostansa, ja talonpoika tarjoaa meille maata juuri silloin, kun me olemme lähdössä pois omaamatta jalan sijaa maailmassa, ikäänkuin pilvet, jotka kulkevat edestakasin auringon alla. Vaan yhtä minä kuitenkin pelkään, kuulehan sinä, meidän viisas isäntämme: Bisino-kuninkaan muurein kautta täytyy minun ratsastaa Idispurolle.

-- Vältä kuningasta, -- neuvoi Bero, -- lähde rajan yli, niin pääset hänestä.

-- Älä närkästy, -- vastasi Ingo, -- vaikka minä tällä kertaa juoksen vaaran keskelle kuten ympäri kuljeskeleva sankari sen sijaan, että kierteleisin sitä kuten mies, jolla on vakinainen asunto. Minä olen itse vastannut kuninkaan kutsuun tulevani ja minä pidän sanani, vaikka hän olisikin tyly minua kohtaan. Sinullakaan ei pitäisi oleman mitään sitä matkaa vastaan. Sillä jos minä nyt kartan kuningasta, huomaa hän siitä meidän vihollisen mielialamme, ja jos meidän miehet, kuten sinä toivot, tulevana keväänä rupeavat asumaan hänen maansa rajain läheisyydessä, tulisi hänen kostonsa luomaan surkean kohtalon Idispurolla oleville uutisasukkaille. -- Hän tarttui talonpojan käteen. -- Muussa tahdon minä seurata sinun neuvoasi, ja sano nyt minulle siis, millä lailla minun tulee ryhtyä maan ostamiseen sinun vuorovierailtasi, että me vihannalla poislähtöajallamme solmisimme liiton keskenämme. Urhot kallistivat päänsä yhteen ja istuivat kau'an neuvotellen, mutta tuolla ulkona soivat sorapilli sekä sakkipeli, ja riemuitsevat joukot riensivät tanssimaan.

7.

Ingo kuninkaan hovissa.

Erään mäen kukkulalle pysähtyi Wolf, joka johti etujoukkoa, ja osoitti kädellänsä etäisyyteen. Tuon kulkevan joukon edessä kohosi lumellapeitetyssä maisemassa erään kuninkaanlinnan suunnatoin kivirakennus, korkeita muureja, paksuja, harjoilla varustettuja torneja, ja sen vieressä kuninkaan asumusten punaiset tiilikatot, hirveä näky maan talonpojille. -- Varsin helppoa on linnuille pääsö tuollaiseen häkkiin, mutta sieltä uloslentäminen jälleen ei mahtane onnistua kaikille, -- murisi Berthar. Lyhyt torventoitahdus helähti etäisiltä harjoilta. -- Tuolla rupeaa torninvartija liikkumaan, antakaapa nyt ratsunne ravata, että meidän intomme nähtäisiin.

Erästä kahden kallioseinän välissä olevaa rotkotietä ratsastivat muukalaiset niitä kivestä tehtyjä ulkovarustuksia kohti, jotka olivat rakennetut sillan eteen, ja joiden rintavarustuksien taakse oli sijoitettu aseellisia sotureja. -- Miehet ovat sulkeneet portit varustaaksensa itseään meidän vastaanottoomme, -- lausui Berthar ja löi portille rautaisella portinkolkuttimella. Korkeudesta kysyi tornin vartija heidän nimiänsä ja asiatansa. Ingo vastasi. Mutta kauan sai joukko odottaa ja maltittomina polkivat hevoset maata, ennenkuin tuo raskas portti naristen avattiin, ja sen takana oleva silta laskettiin ales. Ratsastajat ryykäsivät linnapihaan, jokaisessa ovessa tunkeili aseellisia miehiä; kuninkaan tallipäällikkö tuli vieraita vastaan, vielä kerta uudistettiin kysymys ja vastaus, sitten käski mies heitä synkällä katsannolla laskeumaan hevoisiltansa ja johti heidät, näiden taluttaessa hevoisiansa suitsista, kuninkaansalin eteen. -- Missä isäntä on? -- kysyi. Berthar äreästi tallipäälliköltä, -- minun herrani ei ole tottunut astumaan huoneiden kynnyksen yli, ennenkuin isäntä seisoo siellä vastaanottamassa. -- Mutta samassa silmänräpäyksessä aukeni salin ovi, ja Bisino-kuningas seisoi ovella etevimpäin miestensä seurassa ja hänen rinnallansa Gisela-kuningatar. Ingo nousi portaita myöten ylös ja kumarsi itsensä. -- Kau'an olemme me turhaan odottaneet sinua, muukalainen, ja hidas oli sinun ratsusi juoksu metsästä minun linnaani, -- alkoi kuningas synkällä katsannolla. Mutta Gisela-rouva astui heti askeleen eteenpäin, ojensi valkoisen kätensä urholle tervehdykseksi ja nyökkäsi tervetuliaiset hänen seuruellensakin. -- Lasna ollessani, ei suurempana kuin tämä minun poikani nyt on, näin minä sinut, herra, Burgundein salissa; mutta me muistamme menneitä aikoja ja vanhaa ystävyyttä. -- Anna kättä orpanallesi, -- käski hän poikaa, -- ja laita niin, että sinustakin tulee yhtä mainio urho kansan keskuudessa, kuin hänkin on.

Poika antoi kättä vieraalle, Ingo nosti pienokaisen syliinsä ja suuteli häntä, ja poika karkasi heti ystävällisesti hänen kaulaansa. Nyt astui kuningaskin lähemmäksi; kuningasparin välissä kulki Ingo saliin, vaihtaen tervehdyssanoja heidän kumpaisenkin kanssa, kunnes kuningas käski tallipäällikköä saattamaan vieraat heidän asuntoonsa. Ingo palasi seurueensa luokse, Thüringein kasvot kirkastuivat hiukan, yksi ja toinen soturi lähestyi muukalaisia, tervehti heitä ja saattoi heitä siihen saliin, joka oli määrätty vieraiden asunnoksi. Palvelijat kantoivat sinne ruokaa ja juomaa, patjoja ja peitteitä. Ja taaskin tuli kuninkaan tallipäällikkö kutsumaan Ingoa kuninkaan illallis-aterialle.

Vasta myöhään illalla palasi Ingo erään kuninkaan palvelijan ja soihdunkantajan seuraamana miestensä asuntoon. Salin ovella istui Berthar yksinänsä, pitäen miekkaansa jalkojensa välissä: hänen kilpensä oli nojallaan ovenpieltä vastaan ja hänen harmaja partansa sekä nutun alla oleva panssaripaitansa kimalteli soihdun valossa. Ingo päästi tervehtien kuninkaan palvelijat menemään. Berthar asetti soihdun erään rautaisen kynttiläjalan, joka oli miehen korkuisena keskellä laattiaa, isoon torveen. Soihdun valo kohtasi urhojen rivejä, missä he makasivat patjoillansa laattialla, miekka vieressänsä ja kypäri sekä panssaripaita päänalustan kohdalla.

-- Sinä olit uskollinen vahti, isä, -- lausui Ingo, -- miltä tuntuivat meidän uudet isännät sinusta?

-- He ovat kierosilmiä, -- hymyili ukko, -- ja sananparsi on oikeassa, kun se lausuu: mitä suurempi kuningas, sitä äkäisempiä kirppuja peitteessä, jonka hän levittää saapuneen vieraan ylle. Laiha oli kuninkaan tarjoama illallis-ateria, mutta kuningatar lähetti meille viiniä sekä hyvää haukkapalaa, ja sinun miehesi lepäävät nyt kylläisinä ja väsyneinä matkastansa sota-asunsa vieressään. Tämä on avara asumus, -- jatkoi hän, samassa kuin hänen silmäyksensä tähystellen lensi pitkin noita pimeitä nurkkia, -- tuolla korkealla paikalla on sinun herrasvuoteesi valmistettu. Ota se huomioosi, kuninkaani, että jättiläislinnan kivimuurien joukossa on tämä sali yksinänsä puusta, ja syrjässä se on muurin vierustalla, joka nouseikse sen takana, ja jos joku kuninkaan palvelijoista kentiesi yön aikana tuo soihdun lähelle puuseinää ja sulkee oven, palaa sali kaikessa hiljaisuudessa, ja tulen sähinä ei tule suuresti häiritsemään linnan isännän lepoa. Ingo heitti vanhukselle salaisen silmäyksen ja kysyi hiljemmällä äänellä: -- Miten kohtelivat teitä kuninkaan miehet?

-- He hiipivät kuin ketut pesänsä ympärillä, he eivät ole tottuneet hovitapoihin, vaan kerskailivat herransa mahtavuudesta ja tutkivat tarkasti meidän aseitamme. Minä huomaan, herra, että kaikki toivoi saada vaihtaa aimo iskuja meidän kanssamme. Sinä, kuninkaani, olet jonkun kerran ollut vihollisen saarroksessa, mutta ei koskaan ennen ole aitaus ollut niin luja.

-- Bisino-kuningas ei tiedä vielä, minkälaisia käskyjä hänen pitäisi antaa, -- vastasi Ingo, -- ja kuningatar on meille suosiollinen.

-- Ei yksikään hovin palvelijoista kehunut kuningattaren kauneutta, -- lausui vanhus, -- ja siitä päätän minä heidän pelkäävän hallitsijatartansa. Kentiesi auttaa tämä minun pelkoni kuningastani saamaan rauhallista unta tänä yönä. Minä sammutan soihdun, ett'ei sen valo ilmaisisi kenenkään keihäälle sinun makuupaikkaasi. Ensimäinen yö makuuhuoneessa on aina huolellisin vieraalle.

-- Kentiesi on se viimeinenkin, -- vastasi Ingo.

-- Minun tulee pitää vahtia, isä: sinut lähetän minä yösijallesi.

-- Luuletko sinä vanhuksen voivan nukkua, missä sinä et ummista silmääsi? -- Hän nosti Ingolle istuimen lähelle ovea, jossa varjo peitti istujan, sitte istahti hän itse jälleen paikallensa rahille, laski kätensä miekan kahvaan, kuulteli pihasta tulevaa jyryä ja silmäili väliin viileän talviyön tähtitaivasta. -- Tähtienkin sanotaan tuolla ylähällä istuvan hopeaisilla istuimilla ja poistavan onnettomuuksia hädässä olevilta ihmisiltä, jotka rukoillen heitä silmäilevät, -- lausui Berthar hurskaasti. Minä olen vanha puu, ja minun kaatamiseni aika on jo tullut: sinunkin takiasi, kuninkaani, olen joskus ikävöinyt taistelua jaloja vihollisia vastaan, joka tekisi kunniakkaan lopun sinun vaivoistasi. Mutta nykyään näin minä metsässä jalon immen, joka sinua lempii ja on sinulle uskollinen, ja nyt pelkään minä sinun puolestasi yön synkkää pilveä, joka eroittaa meidät tähtien valosta, ja minä pelkään öistä myrskyä, kun se vinkuu tämän puukaton harjalla. Sillä pimeässä, niin minä arvelen, tulee kuningas panemaan toimeen, mitä hänen ilkeä luonteensa neuvoo.

-- Sinä tiedät, isä, meidän usein voittaneemme petollisesta vuorovieraisuudesta syntyneet vaarat, -- vastasi Ingo.

Ukko hymähti tätä muistellessansa ja jatkoi laverrellen: -- Avonainen kenttä ja parempi valo, kuin minkä savuavat puut antavat, on minusta mieluinen, aseiden kiitäessä ilman läpi. Kuitenkin puhut sinä viisaasti, kuningas, sillä paljon epävarmaa on maailmassa, mutta ei mikään petä niin usein kuin aavistukset tappelun edellä. Jota kau'emmin olemme vaeltaneet keihään ja miekan välillä, sitä vähemmin ajattelemme loppuamme. Ja sanoakseni sinulle kaikki, luulen minä kohtalon mahtavan jumalattaren hymysuin määräävän meidän arpamme jo ennen tappelua. He paiskaavat meidät ikäänkuin leikillänsä suurimpaan hengenvaaraan, ja vetävät meidät siitä taas veikeästi tukasta takasin ja toisen kerran lumoavat he meidän mieltämme voiton unelmilla ja sallivat meidän kaatua taistelutantereelle. Mutta kuinka he koettelevatkin miehen rohkeutta, iloitsevat he kumminkin meistä, sotilaista, täällä maan päällä ja sitte muualla.