Part 1

INGO

Romani

Kirj.

GUSTAV FREYTAG

Suomennos --r--r.

Tampereella, Hj. Hagelberg'in kustannuksella, 1885.

SISÄLLYS:

1. Vuonna 357 2. Pidot. 3. Avonaisia sydämiä. 4. Kuninkaan hovissa. 5. Metsänajoissa. 6. Jäähyväiset. 7. Ingo kuninkaan hovissa. 8. Viimeinen yö. 9. Idis-linna. 10. Lähteen luona. 11. Salaman isku.

1.

Vuonna 357.

Vuorenkummulla, rytöhakkauksen lähellä, joka eroitti Thüringiläisten metsät Katteista, seisoi nuori vartija vahtimassa jyrkkää polkua, joka Kattein laaksoista johti ylängölle. Hänen päänsä päällä levitti suuri pyökkipuu latvansa, kummallakin puolella kulki raja-aitaus pitkin vuoren harjaa ja tiheässä pensastossa kukki karhunmarjat ja itsestänsä kasvavat ruusupensaat. Nuorukaisella oli heittokeihäs kädessänsä ja seljässään hihnasta riippuva, pitkä sarvi; huolettomana nojautui hän puun runkoon ja kuulteli metsästä tulevia ääniä, tikan nolottamista, tahi oksien hiljaista kahinaa jonkun eläimen hiipiessä pensaston lävitse. Väliin katsahti hän maltitoinna aurinkoon tahi heitti silmäyksen ta'aksensa sinnepäin, jossa linnoitus ja eläinten tarhat olivat.

Äkkiä kumartui hän eteenpäin kuuntelemaan; hänen edessänsä olevalla polulla kuului keveätä astuntaa, ja lehdistön lävitse haamoitti eräs mieshenkilö, joka läheni häntä nopein askelin. Vartija nykäisi rintapuolellensa hihnan, jossa sarvi riippui ja tempasi keihään, valmiina heittämään; miehen astuessa ulos lehdiköstä ja tultua avonaiselle rajankohdalle, huusi hän tälle, pitäen keihäänsä kärjen tähdättynä tätä kohtaan: -- Pysähdy, metsänvaeltaja ja lausu ne taikasanat, jotka pelastavat sinut minun raudastani! Muukalainen heittäytyi viimeisen puun taakse sillä puolella rajaa, jossa hän oli, ojensi avonaisen oikean kätensä ja sanoi: -- Minä tervehdän sinua rauhallisesti, minä olen muukalainen tässä maassa, enkä tiedä tunnussanaa.

Kaiheksuen huusi hänelle vartija: -- Sinä et tule kuten ruhtinas hevoisella etkä saattoseuran kanssa, sinulla ei ole sotilaan kilpeä, et sinä myöskään ole matkustavaisen kaupustelijan näköinen, jolla on laukku ja kärryt. -- Ja muukalainen huudahti takasin: -- Pitkältä olen minä matkustanut vuorten ja laaksojen yli, hevoseni menetin minä virran pyörteessä, minä etsin vierasvaraisuutta sinun maisemillasi.

Jos sinä olet perki vieras, täytyy sinun varrota siksi, kun minun veljeni sallivat sinun tulla maahan. Siihen asti lupaa minulle rauhaa ja olla itse rauhassa.

Molemmat miehet olivat terävillä silmäyksillä katselleet toisiansa, nyt laskivat he keihäänsä kukin rajan puoleista puuta vasten, astuivat tuolle avonaiselle paikalle ja tarjosivat kättä toisillensa. Kättä lyödessänsä tutkistelivat he tarkkaan toisensa ajatuksia. Vartija katseli teeskentelemättömällä ihmettelemisellä tuon muutamaa vuotta itseänsä vanhemman muukalaisen voimakasta käsivartta, uljasta ryhtiä ja ylpeätä katsantoa.

-- Ei olisi helppoa miekkaileminen sinun kanssasi vihriöivällä nurmikolla, -- sanoi hän avosydämisesti -- minä olen milt'ei pisin miesi meidän simanjuojista ja sittenkin täydyn minä kurkottaa sinua katsellessani. Ole tervetultu minun puuni alle ja huo'ahda, kunnes minä ilmoitan sinun tännetulosi.

Sillä välin kun muukalainen huoletoinna totteli kutsua, pani vartija sarven huulillensa ja puhalsi kaikuvan ilmoitushuudon kansansa laaksoihin. Vuorien karut kertoivat noita ankaria ääniä. Vartija katsoi etäisessä uutismaassa oleviin majoihin ja nyökkäsi päätään tyytyväisenä, sillä liikettä alkoi näkyä huoneiden ympärillä; tuokion perästä riensi eräs ratsastaja ylängölle. -- Ei mikään voita villihärjän sarvesta lähtevää, tenhokasta ääntä, -- lausui vartija hymyillen ja heittäytyi kanervikolle muukalaisen viereen, sill'aikaa kun hänen silmäyksensä nopeasti lensi pitkin metsässä olevaa rytöhakkausta ja hänen edessään olevaa vierasta laaksoa. -- Puhu, matkustaja, hiipiiköhän kentiesi vihollinen sinun jäljestäsi tahi oletko muutoin nähnyt sotureja metsässä?

-- Ei ääntäkään kuulu metsässä muuta, paitsi mitä siellä on kuuluva, -- vastasi muukalainen, ei kukaan Kattein vakojista ole vaaninut minun polkuani sitten kuuteen päivään ja yöhön.

-- Kattein lapset syntyvät sokeoina maailmaan kuten koiran penikat, -- lausui vartija ylenkatseella. -- Kuitenkin luulen minä sinun hyvin osanneesi käyttää metsän piilopaikkoja, kun olet voinut välttää heidän etuvartijoitansa.

-- Minun edessäni oli valo takanani pimeys, -- vastasi muukalainen uljaasti. Vartija katseli säälillä miestä, jonka ruskeoista kasvoista nyt oli selvästi nähtävänä väsymys ja jonka ruumis hervotoina nojasi puun runkoon. Vartija mietiskeli hetken itseksensä; sitten sanoi hän: -- Jos sinulla on ollut pelkäämistä Kattein kostoa, on sinun kaiketi täytynyt monta päivää olla ilman tulta ja savua sekä olet ollut huonolla matkaeväällä, sillä metsä ei nyt tarjoa edes marjoja eikä hedelmiäkään.

-- Näetkö, minä olen vartijana ruhtinaani seurueessa, enkä tiedä, jos hän tulee tarjoamaan sinulle suolaa ja leipää; mutta nälkäistä miestä en tahdo metsässä nähdä. Ota ja syö minun laukustani! Näin sanoen ojensi hän kätensä puun taakse, otti esille mäyrännahkaisen laukun ja tarjosi muukalaiselle sinä olevaa karkeata leipää ja lihaa. Tämä vilkasi kiitollisena häneen, mutta oli vaiti. Silloin tarjosi vartija hänelle pienen sarven, avasi sen puisen kannen ja sanoi, ystävällisesti tarjoten: -- Ota suolaakin, tässä puun alla on minun asuntoni ja kotini, tässä olen minä isäntänä. -- Vieras otti sarven. -- Siunaus seuratkoon lahjaa, olkaamme ystäviä. -- Hän söi hyvällä ruokahalulla ja nuorukainen katseli sitä tyytyväisillä silmäyksillä.

-- Kun armas aurinko lähettää säteitänsä metsästön läpi, silloin on vartian virka hyvä -- alkoi muukalainen vihdoin puheen; -- mutta kuin metsä humisee öisestä myrskystä, silloin vaaditaan rohkeutta metsäiseltä vartijalta.

-- Tämä rajamaa on pyhitetty kansan hyville jumalille, -- vastasi vartija, -- kummaltakin puolelta virtaa pyhiä lähteitä ales laaksoihin, ja me, metsän asukkaat, olemme tottuneet puiden öiseen lauluun.

-- Sinä olet nuori iältäsi, -- jatkoi muukalainen, -- sinun isäntäsi panee sinuun suuren luottamuksen, jättäessänsä maan rajan vartioimisen sinulle yksinänsä.

-- Raja-aituuksella on paljo miehiä -- ilmaisi vartija. -- Meillä ei ole suurta pelkoa vihollisten joukkojen päällehyökkäyksestä vuoristossa, sillä vieraan jalalle käynyt öinen maan sisäpuolelle tunkeutuminen kallioiden ja metsäpurojen kautta vaikeaksi. Mutta huhu kertoo tuiman tappelun joku aika sitten syntyneen roomalaisten rajalla Allemanein ja Caesarin välillä, jota he nimittävät Julianukseksi, ja kymmenen päivää sitte lensi meillä yönaikana jumalan kesyttömätöin lauma ilman läpi, -- hän katsoi arasti korkeuteen, -- siitä ajasta asti vahdimme me maan rajaa.

Muukalainen käänsi päänsä ja heitti nyt ensimäisen kerran silmäyksen toverinsa kotimaahan. Siellä kulkivat vuorenharjanteet suurissa kaarteissa jono jonolta, niiden keskivälillä oli syvä laakso, ja missä se laajeni aavikoksi, näkyi vuorelta juoksevan virran vaahto kimaltelevan auringonpaisteessa.

-- Ja nyt, toverini, annapa minun tietää, kenen lippua sinä kannat ja mihin sinä aiot johtaa minua.

-- Kaikissa laaksoissa, joita sinun silmäsi näkee, ja vielä etemmäksi aina tasangolle asti vallitsee haltijana herra Answald, Irmfriedin poika, jonka palvelija minäkin olen.

-- Kaukana ollessani kuulin suuren kuninkaan hallitsevan Thüringiläistä kansaa; häntä nimitettiin Bisino-kuninkaaksi, -- vastasi vieras.

-- Sinä olet kuullut oikein, -- vakuutti nuorukainen, -- Mutta tämä metsäseutu on ikivanhoista ajoista ollut vapaa oman herrassukunsa hallinnon alaisena, ja maan suuri kuningas tyytyy siihen, että me vahdimme hänen rajojansa ja vuosittain lähetämme hevoisia hänen hoviinsa. Vähät huolimme me, metsän asukkaat, kuninkaalta, ja Answald-herra käy ani harvoin kuninkaanlinnassa.

-- Eikö Bisino kuningas pidä luetteloa teidän karjoistanne, joita minä näen tuolla majain luona? -- kysyi muukalainen taaskin.

-- Hm, kerran syntyi aseenkalsketta kylissämme, koska kuningas tahtoi syöttää sikojansa meidän tammimetsissä ja kerta sai hän halun metsästää villihärkiä meidänkin metsissämme, mutta sen koomin ei siitä olla kuultu mitään.

Muukalainen katseli vakaisena ales laaksoon. -- Ja missä sinun isäntäsi talo on?

Vartija osoitti laakson aukeamaan. -- Tuolla vuoren juurella se on, kolmen tunnin matka alespäin rivakkaalle kävelijälle, mutta meidät voi laitumelta otettu hevoinen viedä sinne lyhyemmässä ajassa. Kuuletko kavion kopsetta? sarvi on ilmoittanut tovereilleni, että vieras oli saatettavana; minun vahdista päästäjäni tulee.

Muuan ratsastaja tuli ravissa vuoritietä ylös, uljas nuorukainen, vartijan näköinen kasvoiltaan ja ryhdiltään; hän laskeutui hevoisen seljästä ja puhui hiljaa toverinsa kanssa. Vartija jätti hänelle torven, heitti nahkalaukun hartioillensa ja tarjosi hevoisen muukalaiselle. -- Minä tulen sinun jäljessäsi, -- sanoi hän, hyljäten tarjoumuksen; vieras tervehti kädellään ja päällänsä uutta vartijata, joka uteliaana katseli häntä, ja ohjasi seuraajansa kanssa matkansa ales laaksoon päin.

Kaita tie johti jyrkkään ales kiemurtelevaa virtaa kohden jättiläispuiden välitse, joiden naavat loistivat hopealta auringon valossa, puunjuurien ylitse, jotka luikertelivat tiellä ikäänkuin jättiläiskäärmeet ja kohosivat korkeisiin kaariin niillä paikoilla, joista vesi oli huuhtonut pois niiden alla muinoin olleen soran. Virran rannalla sulki tien vedenrajalla olevat puut ja paljous kuihtuneita kaisloja; veden voima oli kevään aikana kuljettanut sinne tuulenkaatamia puunrunkoja, jotka nyt kellottivat sikisokin lehdittömine oksineen; mutta metsän asukkaan veitsi oli leikannut ahtaan polun oksakisojen läpi. Joutuisilla askelilla, kiiruhtivat miehet ales laaksoon, he hyppivät rohkeilla harppauksilla kiveltä kivelle, puulta puulle, nuori vartija etimäisenä; usein teki hän korkean hypyn ilmassa samoinkuin heitetty pallo kepeästi hyppii jyrkkää vierua ales, ja missä joku leveä rotko keskeytti heidän kulkunsa, uudisti hän hyppynsä taaksepäin rohkaistaksensa täten seuraajaansa.

Ohjakset oli hän laskenut hevoisen kaulalle ja tämä juoksi haltijansa perässä tottelevaisena kuin koira; he voisestakin näytti tuo raivaama toin tie tuntuvan hauskalta. Tyytyväisen näköisillä silmäyksillä mittaili vartija erästä rivakkaa harppausta, jonka muukalainen oli ottanut puron yli ja tutki sitte hänen jalkansa jättämää jälkeä pehmoisessa maakamarassa. -- Sinä astut voimakkaasti ollaksesi väsynyt miesi, -- sanoi hän; -- minusta näyttää, että sinä varmaan ennenkin olet uskaltanut tehdä rohkeita hyppyjä verisellä arolla. Jalkasi jäljestä näen sinun olevasi meidän kansaa, sillä varpahat ovat taipuneet ylöspäin ja paino kohtaa enimmäkseen jalan etuosaa. Ensin pidin minä sinua puheestasi päättäen vieraan maan miehenä. Oletko koskaan nähnyt roomalaisen jalanjälkeä?

-- He kulkevat pienillä jaloillaan lyhyillä askelilla ja nojaavat koko jalkapohjaansa, kuten väsynyt ihminen tekee.

-- Niin sanovat ne meidänkin miehistä, jotka ovat olleet lännessä. Minä olen itse tähän asti nähnyt ainoastansa aseettomia kaupustelijoita tuosta mustatukkaisesta kansakunnasta, -- lisäsi hän puolustellaiden.

-- Pitäköön onnen jumalattaret roomalaisten jalat kaukana teidän maastanne, -- vastasi muukalainen.

-- Sinä puhut kuin meidänkin vanhukset; me nuoret sitä vastoin ajattelemme siten, että joll'eivät he tule meidän luoksemme, menemme me heidän luoksensa, sillä ihmeellisen sanotaan heidän maansa olevan, kaikki huoneet kirjavasta kivestä, suloinen auringon paiste ympäri vuoden ja vihriöivä maa keskellä talvea; makea viini tavallisempaa kuin kalja, istuimet ja penkit hopeasta, tytöt tanssivat puettuina silkkiin ja kultaan ja sotilas on kaiken tämän komeuden herra.

Vartija odotti turhaan muukalaiselta vastausta, he kulkivat hetkisen vaitonansa rinnatusten, vihdoin tarttui nuorukainen hevoisen ohjaksiin. -- Tässä alkaa tasaisempi tie,-- sanoi hän, -- nouse selkään, että ennen iltaa saapuisimme määrämme päähän. -- Muukalainen laski kätensä hevoisen säkeelle ja hyppäsi raskaasti satulaan, hänen johtajansa nyökkäsi tyytyväisenä ja vihelti hiljaa, jonka jälkeen hevoinen vilkkaalla juoksulla vei ratsastajansa ales laaksoon päin, sillävälin kun nuorukainen juoksi jalkaisin hänen rinnallansa, heiluttaen keihästänsä ja väliin huudahtuksella kehoittaen hevoista, joka silloin hirnahti ja käänsi päätänsä vastaukseksi.

-- Keitä ovat naiset tuolla etäällä, vaaleissa pu'uissa? -- kysyi muukalainen, kun he seisahtuivat eräällä lähellä uutismaata olevalla kukkulalla ja katselivat aitausta. -- Haa! -- huudahti vartija, -- herraskartanon tytöt ovat tulleet, tuolla on Fridan ruskea lehmä, kuuletko sitä kaunisäänistä kelloa, joka sillä on kaulassansa? Ja tuossa on tyttö, itse! -- Hänen punastuneet kasvonsa ilmaisivat, että kohtaaminen oli hänestä mieluista.

-- Noissa vanhoissa mökkilöissä, näetkö tuolla etäällä, on paimenen asunto; kesällä menee kylän karja suvilaitumelle, ja meidän tyttömme tulevat kuljettamaan kellarin tulot herraskartanoon. Tuolla pyökkimetsässä taas elää sikopaimen väkinensä; eipä ole kauniimpaa tammenterholaiduinta koko maassa niin pitkälle, kuin aurinko paistaa. -- He olivat nyt ennättäneet uutismaalle, vartija otti pois salvat, jotka estivät pääsöä juhtatarhoihin, ja muukalainen ratsasti aitaukseen, jossa lehmät ammuen juoksentelivat, sill'aikaa kun paimenen vaimo palvelijattarinensa kantoi maitoastiat viileään kellariin, joka, ollen rakennettu kivistä ja sammalista, oli pohjoiseen päin ja johon sopi pitkiä rivejä maitokehloja. -- Meillä on onni mukanamme, muukalainen, -- huudahti vartija, -- Irmgard, meidän ruhtinaamme tytär, on täällä itse katsomassa karjaa; jos hän mieltyy sinuun, saatat olla huoleti hyvästä hoidosta.

-- Missä hän on, jonka nimen sinä mainitsit? kysyi muukalainen.

-- Tuolla hän seisoo jakelemassa käskyjä palvelustytöille, sinä voit helposti eroittaa hänet niistä muista, -- Neitsyet seisoi kärryn luona, jolla, valjastettuna kahden härjän jälkeen, kuljetettiin herraskartanoon maitohuoneen tuotteet: kovaan puserrettua voita puuastioissa, jotka olivat tehdyt metsässä kasvavista luumupuista, ja kuminajuustoja ladotut viheriäisten lehtien väliin.

-- Mene hänen luoksensa, toverini, ja sano hänelle, että täällä on vieras, joka lähestyy rukoillen suojelusta. Minä en tahdo puhutella sinun herrasi tytärtä niin kau'an, kuin hänen isänsä ei ole suonut minulle sijaa liedensä ääressä. Ja koska sinä olet ystävällinen minua kohtaan, niin puhu hyvää minusta niin pitkälle, kuin voit. -- Muukalainen laskeutui hevoisen seljästä ja kumarsi etäältä neitsyelle.

Hänen keltaiset kähäränsä kiemuroivat vapaana hänen korkean vartalonsa ympärillä, ne aaltoilivat hänen nuorten kasvojensa voimakkaiden juonteiden ympärillä ja ulottuivat aina uumaan saakka. Hopealla huolitettu vyö piti kiini hänen valkoista pellavapukuansa, jonka yllä hän kantoi lyhyttä kaappua hienosta, runsailla koruompeluksilla kaunistetusta villakankaasta ja alastomissa käsivarsissansa oli hänellä kultaisia renkaita. Suurin silmin katseli hän muukalaista, ja nyökkäsi hiljaa päätänsä vastaukseksi hänen nöyrälle tervehdyksellensä.

Vartija astui neitsyen luokse: -- Muukalainen etsii sijaa meidän istuimillamme ja vuodetta väsyneen päänsä varalta; minä johdan häntä taloon, jossa ruhtinas ratkaiskoon hänen kohtalonsa.

-- Me suomme lepoa matkustajalle, jonka jumalat meille lähettävät. Olkoon hän kuka hyvänsä, hyvä tahi paha, joka rukoillen lähestyy meidän liesiämme, on hän kolme päivää meidän vieraamme; sitten kysyy minun isäni, onko hän rehellinen mies eikä arvotoin oleskelemaan meidän kattomme alla. Sillä tiedäthän sinä itsekin, Wolf, että monta julmaa muukalaista kuljeskelee kurjuudessa ympäri maata ja tuovat sen kirouksen, joka seuraa heidän askeliansa, mukanansa rehellisen miehen huoneesen.

-- Käytöksestänsä päättäen näyttää hän kohtelevan rehellisesti sekä ystävää että vihollista, -- lausui vartija.

Neitsyt heitti muukalaiseen lyhyen silmäyksen: -- Jos hän on sellainen, kun sinä sanot, saatamme olla iloissamme hänen tänne tulostansa. Tarjoa hänelle maitoputina, Frida!

Muukalainen joi ja kun hän kiitellen antoi putinan takasin Fridalle, sanoi hän: -- Siunaus sinun laupiaalle kädellesi! Ensimäisen tervetuliaisen tässä maassa lausui minulle ystävällisesti tuo lämminsydäminen nuorukainen, olkoon tämä toinen nyt minulle enteenä, että minä hovikartanossakin tulen löytämään sen rauhan, jota minä niin hartaasti halajan.

Sillä välin oli vartija itseänsä varten ottanut kiinni yhden hevoisista, jotka juoksentelivat eri aitauksessa. Kun hän valmistiihe nousemaan selkään, astui rusoposkinen Frida hänen luoksensa: -- Onni on sinulla ollut unissasi, Wolf, -- pilkkasi hän; -- sill'aikaa kun sinä lepäsit on vieras lintu tarttunut rajalle viritettyyn ansaan. Minkälainen oli unesi, vartija, orjantappuraisella vuoteella?

-- Huuhkain ei sallinut minun nukkua, se vaikeroi Fridan takia, joka öiseen aikaan seisoo ravistelemassa aitausta, saadaksensa tietää, miltä taholta hänen tuleva miehensä on ilmestyvä.

-- Mutta minä näinkin kuivettuneella pensaalla erään tikli-varpusen, joka lähetti vanhaa takkiaisen höytyä häävuoteeksi sille rikkaalle sudelle.

-- Ja minä tunnen erään ylpeän kaunottaren, -- vastasi Wolf mieliharmilla, -- joka polki jalkainsa alla orvokit, joita hänen piti poimia ja lankesi tätä tehdessänsä nokkosiin.

-- Ei sinun pellollasi kasvaviin nokkosiin, sinä typerä Wolf! -- vastasi Frida vihaisesti.

-- Minä tiedän tytön, jota en pyydä tanssimaan, kun täällä tästälähin pidetään tanssiaisia, -- vastasi Wolf.

-- Kun susi [Wolf suomeksi susi. Suoment.] tanssii, lentävät hanhet puuhun nauramaan -- ivasi Frida.

-- Sido itsellesi seppele kauranoljista, neiti hanhi, -- huudahti Wolf vastaukseksi hevoisen seljästä ja lähti ajaen ravia pois muukalaisen kanssa, joka tämän puheen ajalla siivosti oli pysynyt keihäsheiton matkan päässä.

-- Hän on epäkohtelias nuorukainen, -- valitti Frida hallitsijattarellensa.

-- Kuten metsässä huusit, sait vastauksen, -- lausui tämä hymyillen. Ja heittäen silmäyksen vieraan ratsastajan jälkeen, jatkoi hän: -- Hän näyttää sangen suuren kansan hallitsijalta.

-- Ja sittekin oli hänen jalkineensa rikkinäiset ja nuttu kulunut, -- sanoi Frida.

-- Luuletko kallion repivän köyhän matkustajan jalkoja ainoastaan? Sen, joka tulee kaukaa, otaksumme nähneen paljon ja olleen monessa seikkailussa; meihin koskee kipeästi, jos hänestä nälän ja puutteen pakoittamana on tullut huono miesi, ja me soisimme hänelle rauhaa, niin paljon kuin meidän voimissamme on.

Aurinko laski ja puiden pitkät varjot laskeusivat tielle ratsastajien ehtiessä laakson laitaan. Vuoret erkanivat kummallekin puolelle, puron varrella kasvoi vaaleanvihreätä ruohoa ja kirjavia nurmikukkia, punakarvainen repo juoksi tien poikki heidän nähdensä. -- Punaturkki tietää ihmisasuntoja olevan läsnä, -- lausui vartija, -- se hiiviskelee mieluummin, missä se kuulee kukonlaulun.

Heidän edessänsä oli kylä ilta-auringon valossa, hautojen ja puita kasvavien vallien ympäröimänä: oksien lomatse nähtiin siellä täällä valkoisia, ruskean olkikaton alla olevia, lisärakennuksia, ja savupyörteitä, jotka nousivat katoilta. Kylän syrjässä sijaitsi pienellä kukkulalla ruhtinaan asumus, eri suojeluaitauksen ja haudan ympäröimänä, ja korkealle kartanon monien huoneiden ja pihattojen yli kohosi vierashuoneen katto, jonka harjua koristi kauniilla leikkauksilla somistetut metsäeläinten sarvet.

Heidän edessänsä olevalla nurmikolla harjoitteli poikajoukko sankaritemppuja; he olivat asettaneet pystyyn korkeat telineensä ja kiipesivät vuorottain riemulla ylös ja ales. Ratsastajani lähestyessä juoksi koko joukko tien vierelle ja katselivat rohkeoilla silmäyksillä tuota muukalaista miestä. Vartija huusi yhden pojista luoksensa ja kuiskasi jotakin hänelle; poika juoksi nuoren hirven tavoin korkeilla harppauksilla hovikartanoa kohti, ratsastajien töin tuskin saadessa virmojen hevoistensa juoksua hillityksi. Kylän kujalla pölyävässä tomussa leikkivät pienet lapset hyppien, pojat ainoastansa villapaidassaan ja pikku tytöt valkoisessa aivinaisissaan; avokintuin pöllyttivät he maata ja lauloivat. Joukko hajosi ratsastajien lähestyessä, kylässä olevien huoneiden akkunoista pilkisteli vaimojen päitä, ja jokaisesta ovesta tuli näkyviin alastomia lapsia. Miehiä näyttäytyi ovilla, tähystäen vieraita haukansilmillä, ja vartija ei unohtanut kehoittaa toveriansa heittämään silmäyksen milloin mihinkin ja tervehtää hevoisen seljästä huoneiden asukkaita, -- sillä -- lausui hän, ystävällinen tervehdys avaa ihmisten sydämet ja sinä voit kentiesi pian tulla tarvitsemaan naapurien apua.

Sillävälin oli poika ennättynyt pihaan. Answald-ruhtinas istui lehtimajassa, joka oli päärakennuksen varjoa suovana etehisenä; hän oli pitkänläntä mies, hartiakas, harmaiden hiuksien ympäröimillä, vilpittömillä kasvoilla; paidan yllä oli hänellä majavan nahalla reunustettu villapaita hänen nahkasukkarisa olivat kurotut kirjavilla remeleillä, ja ainoastansa hänen uljas ryhtinsä ja kunnioitus, jolla muut häntä puhuttelivat, ilmaisi hänen olevan isännän. Näin istui hän tässä miehiensä ympäröimänä ja katseli mielihyvällä kahta hyvin syötettyä sonnia, joita palvelijat ajoivat hänen ohitsensa, koska ne olivat määrätyt uhrieläimiksi pian valmistettavassa juhla-atriassa. Poika tunki kiiruusti erään vanhan viisaannäköisen miehen luokse, joka seisoi päämiesten vasemmalla puolella ja osasi antaa kohteliaita vastauksia herransa sanoille; tälle sanoi poika hiljaisella äänellä asiansa. -- Nuori Wolf tuo tänne erään muukalaisen, -- vastasi vanhus ruhtinaan kysyvän silmäyksen; -- se miesi on tullut Kattein luvatta, hevoisetta ja asutta, yksinäisenä, köyhänä miehenä, hän pyytää vieraanvaraisuutta.

-- Varustakaat hänelle tervetuliaismalja vierashuoneesen, -- käski Answald-ruhtinas tyynesti ja antoi palvelijoille merkin poistumaan. Sitten sanoi hän ystävällensä: -- Levottomuudella näen minä näitä kuljeksivia muukalaisia. Romalaissodan sytyttyä Rhen-virran rannoilla, lentelee kuumia kipinöitä maissamme, ja moni mies, jolle on tehty väkivaltaa, kuljeksii ympäri ja tekee hirmuisia pahatöitä katkerassa vihassaan.

-- Jos hän tulee pakolaisena etelästäpäin, voi hän kentiesi antaa tietoja roomalaissodasta.

-- Hän voi myöskin tuoda maahan roomalaista viekkautta. Velsiläisten tavat hiipivät ruttotaudin tavalla meidän laaksoissamme, ne ovat täyttäneet kuningasten linnoja korskeudella. Meidänkin kuninkaat haluaisivat koreilla purppurassa ja syöttää joukon konnamaisia henkivartijoita, jotka työntävät puukon vapaan miehen selkään, kun tämän kasvot ovat tulleet vastenmielisiksi heidän herrallensa Kuitenkin tulkoon muukalainen vaikka ken tahansa; mitä hädässä oleva miesi tarvitsee, pitää hänen saaman. Mutta pidä sinä huolta siitä, että viisaalla puhelemisella saat tietää hänen salaisuutensa.

Ruhtinas astui huoneesensa ja istui kunnijasijalle, joka, tammipuusta tehtynä, seisoi oven vastapäätä ja oli nuoren, mustan karhun nahalla peitetty. Ruhtinaan jalat lepäsivät rahilla ja kädessänsä piti hän valkoista valtikkaansa.

Oven edessä hyppäsivät ratsastajat ales hevoisiltansa, muukalainen asetti keihäänsä ovenpieltä vastaan ja istahti vaitonansa oven ulkopuolella olevalle penkille. Tallipäällikkö tuli ulos ja pyysi häntä kohteliaasti tervehtien istumaan kunniaistuimelle. Solakkana astui muukalainen salin kynnyksen yli, hän ja ruhtinas katselivat hetken tarkasti toisiansa, ja kumpikin olivat hyvillänsä siitä, mitä olivat nähneet.

-- Terve sinulle, Answald, Irmfrieden poika.

-- Terve sinullekin! -- kaikui vastaus kunniasijalta.

-- Suo väsyneelle matkustajalle virvoitusjuoma lähteestäsi, hedelmä pellostasi ja suojaa kattosi alla. Minä tulen ilman ystävittä, ilman koditta, ilman turvatta sinun liedellesi; anna minulle, mitä sinun kansasi vieraanvaraisuus suo matkustajalle.