Chapter 2

Riittää, sanoin! (On hetken vaiti ja lisää vakaumuksella.) Sinä erehdyt, Elina; -- se, jota odotan, ei ole mikään henkipatto.

ELINA

(nousee)

Sitten olen ymmärtänyt teitä väärin.

INGER-ROUVA.

Kuule minua, lapseni! Mutta harkitse asiaa, jos yleensä jaksat hillitä hurjaa mieltäsi!

ELINA.

Minä hillitsen, kunnes olette asianne puhunut.

INGER-ROUVA.

Kuule siis, mitä minulla on sinulle sanottavaa. -- Minä olen, niin paljon, kuin suinkin voin, koettanut pitää sinua tietämättömänä kaikesta siitä hädästä ja ahdingosta, jossa nyt elämme. Sillä mitä hyötyä siitä olisi ollut, että olisin valanut surua ja huolta nuoreen sieluusi? Itku ja surkea valitus ei meitä pahasta päästä. Tarvitaan rohkeutta ja miehenvoimaa.

ELINA.

Ken teille on sanonut, ettei minulla ole rohkeutta ja voimaa, jos sitä vaaditaan.

INGER-ROUVA.

Vaiti, lapsi; -- minä voisin ehkä sanaasi vedota.

ELINA.

Kuinka, äitini?

INGER-ROUVA.

Minä ehkä vaatisin sinulta niitä molempia; minä ehkä --; mutta anna minun puhua ensin loppuun.

Tiedä siis, että nyt näyttää lähestyvän aika, jota Tanskan valtakunnanneuvosto on valmistanut, -- aika, tarkoitan, jolloin se voisi antaa meidän oikeuksillemme ja vapaudellemme viimeisen iskun. Katso, sentähden meidän täytyy --

ELINA

(vilkkaasti).

Lyödä itsemme irti, äiti?

INGER-ROUVA.

Ei, täytyy voittaa aikaa. Köpenhaminassa istuu neuvosto paraikaa harkitsemassa, miten se parhaiten voisi ryhtyä asiaan. Enimmät kuuluvat olevan sitä mieltä, ettei riitaisuuksista voida päästä niin kauan kuin Norja ja Tanska eivät ole yksi ja sama maa; sillä jos vapaan maan oikeudet meillä säilyvät, kun uudet kuninkaanvaalit tulevat, on selvää, että taistelu puhkeaa jälleen ilmiliekkiin. Kas, sen tahtovat Tanskan herrat estää.

ELINA.

Niin, he tahtovat estää sen, -- tahtovat! Mutta me, siedämmekö sellaista? Katselemmeko rauhassa, miten --?

INGER-ROUVA.

Ei, me emme sitä siedä. Mutta turvautua aseihin --, nousta ilmi otteluun, -- mihin se johtaisi, niin kauan kuin me emme ole kaikki yksimielisiä? Ja onko yksimielisyys tässä maassa ollut koskaan vielä huonompi kuin nyt? -- Ei, jos aiomme saada jotakin aikaan, täytyy meidän toimia salaisesti ja hiljaisuudessa. Meidän täytyy, niinkuin sinulle sanoin, voittaa aikaa, että keksisimme neuvoja. Eteläisessä Norjassa on suuri osa aatelistoa tanskalaisten puolella; mutta täällä, Dovrefjeldista pohjoiseen, on asia vielä epävarma. Siksi on kuningas Fredrik lähettänyt erään uskotuimpia miehiään tänne, näkemään omin silmin, millainen meidän mielenlaatumme on.

ELINA

(jännityksessä).

Niin; -- ja siksi --?

INGER-ROUVA.

Tuo ritari tulee Östråtiin tänä yönä.

ELINA.

Tänne? Ja tänä yönä?

INGER-ROUVA.

Eräs kauppalaiva toi hänet eilen Trondhjemiin. Äsken sain viestin, että hän saapuu vieraakseni. Tunnin kuluessa voidaan häntä odottaa.

ELINA.

Ettekö ajattele, äitini, mihin vaaraan maineenne joutuu, jos annatte tuon Tanskan lähettilään tulla luoksenne sellaiseen kohtaukseen? Eikö ympäristön rahvas jo entuudestaan ole epäluuloinen Teitä kohtaan? Kuinka saatatte toivoa, että se kerran antaisi teidän johtaa ja vallita itseään, kun sanotaan sitten, että --

INGER-ROUVA.

Ole huoletta. Kaiken tämän olen tarkoin ajatellut; mutta siitä ei ole hätää. Hänen asiansa tähän maahan on salaisuus; siksi saapui hän tuntemattomana Trondhjemiin; ja yhtä outona ja tuntemattomana hän myöskin tahtoo vierailla Östråtissa.

ELINA.

Ja nimeltään on tuo tanskalainen herra --?

INGER-ROUVA.

Se on komea nimi, Elina. Tanskan aatelilla on tuskin parempaa mainitakaan.

ELINA.

Mutta mikä on aikomuksenne? Vielä en ole tarkoitustanne ymmärtänyt?

INGER-ROUVA.

Ymmärrät pian. -- Kun emme voi tallata käärmettä jalkoihimme, täytyy se pistää kiinni.

ELINA.

Varokaa, ettei pihti petä.

INGER-ROUVA.

Sinusta riippuu, miten lujasti se puristaa.

ELINA.

Minusta?

INGER-ROUVA.

Kauan olen huomannut, että Östråt on sinulle vankila. Ei ole nuoren haukan ilo istua häkin rautasäleiden takana.

ELINA.

Siipeni ovat leikatut. Vaikka antaisitte minulle vapauden, vähän se auttaisi minua.

INGER-ROUVA.

Siipesi eivät ole leikatut kauemmin kuin itse tahdot.

ELINA.

Minäkö tahdon? Tahtoni on teidän käsissänne. Olkaa, mikä kerran olitte, niin tahdon minäkin --

INGER-ROUVA.

Siitä seikasta riittää. Kuule minua edelleen. -- Östråtista poistuminen ei liene sinulle vastenmielistä?

ELINA.

Ehkäpä ei, äitini!

INGER-ROUVA.

Sanoit minulle kerran, että olit elänyt iloisimmat aikasi unelmissa ja saduissa. Se elämä saattaa sinulle palata.

ELINA.

Mitä tarkoitatte?

INGER-ROUVA.

Elina, -- jos nyt tulisi mahtava ritari ja veisi sinut linnaansa, jossa sinulla olisi kamarineitseitä ja kannuspoikia; silkkivaatteet ja loistavat salit?

ELINA.

Ritari, sanotte?

INGER-ROUVA.

Ritari.

ELINA

(hiljemmin).

Ja tuo tanskalainen lähettiläs tulee tänne tänä yönä.

INGER-ROUVA.

Tänä yönä.

ELINA.

Jos on niin, niin pelkään tulkita sanojanne.

INGER-ROUVA.

Niissä ei ole pelon syytä, ellet tahdo tulkita niitä väärin. Aikomukseni ei tosiaan ole pakottaa sinua. Oman mielesi mukaan on sinun valittava ja päätettävä tämä asia.

ELINA

(tullen askelen lähemmäksi).

Oletteko kuullut tarinan äidistä, joka ajoi yöllä tunturien poikki, pikku lapset mukana reessä? Susilauma juoksi kintereillä; kysymyksessä oli elämä tai kuolema -- ja hän heitti pienokaiset taakseen tielle, toisen toisensa jälkeen, voittaakseen aikaa ja pelastaakseen itsensä.

INGER-ROUVA.

Satuja! Äiti raastaisi ennen sydämen rinnastaan kuin heittäisi lapsensa susille!

ELINA.

Ellen olisi äitini tytär, myöntäisin teidän olevan oikeassa. Mutta te olette kuin tuo äiti, ja te olette heittänyt tyttärenne susille, toisen toisensa jälkeen. Ensin vanhimman. Viisi vuotta sitten lähti Merete Östråtista; nyt on hän Bergenissä Winzents Lungen vaimona. Mutta luuletteko, että hän on onnellinen tuon tanskalaisen ritarin puolisona? Winzents Lunge on mahtava, melkein kuin kuningas; Meretellä on kamarineitseitä ja kannuspoikia, silkkivaatteet ja loistavat salit, mutta päivä ei anna hänelle aurinkoaan, ei yö lepoa, sillä hän ei ole koskaan pitänyt Lungesta. Ritari tuli tänne ja kosi häntä, koska hän oli Norjan rikkain perijätär ja koska mies silloin tarvitsi tässä maassa lujaa pohjaa jalkainsa alle. Minä tiedän sen; tiedän aivan tarkoin! Merete oli teille kuuliainen, hän seurasi vierasta herraa täältä. Mutta mitä on se hänelle maksanut? Niin paljon kyyneleitä, ettei mikään äiti voi niistä viimeisenä päivänä vastata!

INGER-ROUVA.

Tiedän tilini, eikä se peloita minua.

ELINA.

Tilinne ei ole vielä sillä selvä. Missä on Lucia, toinen lapsistanne?

INGER-ROUVA.

Kysy Jumalalta, joka otti hänet pois.

ELINA.

Teiltä kysyn; sillä teidän on vastattava siitä, että hänen täytyi heittää nuori henkensä. Iloinen hän oli kuin keväinen lintu, kun hän purjehti Östråtista Mereten vieraaksi Bergeniin. Vuoden kuluttua seisoi hän jälleen tässä huoneessa; mutta silloin olivat hänen poskensa valkeat ja kuolema oli syöpynyt hänen sydämeensä. Niin, te hämmästytte, äitini! Te luulitte kai, että tämä ilkeä salaisuus hautautui hänen kerallaan; -- mutta hän kertoi minulle kaikki. Hieno ritari oli voittanut hänen sydämensä. Ja tahtoi häntä puolisokseen. Te tiesitte, että kysymyksessä oli tyttärenne kunnia. Mutta te olitte taipumaton, -- ja teidän lapsenne täytyi kuolla. Näette nyt, että minä tiedän kaikki!

INGER-ROUVA.

Kaikki? Hän lienee sanonut sinulle ritarin nimenkin?

ELINA

Nimen? Ei, hänen nimeään ei hän sanonut. Hän tunsi ikäänkuin ahdistavaa pelkoa siitä puhua -- hän ei maininnut sitä kertaakaan!

INGER-ROUVA

(helpoittuneesti, itsekseen).

Ah, siispä et kaikkea tiedäkään. -- -- Elina; -- se asia, jota nyt kosketit, on minulle täysin tuttu. Mutta siinä on eräs puoli, jota et ehkä ole huomannut: Se herra, jonka Lucia Bergenissä kohtasi, oli tanskalainen --

ELINA.

Senkin minä tiedän.

INGER-ROUVA.

Ja hänen rakkautensa oli valhetta. Viekkaudella ja sulavin sanoin oli hän kietonut Lucian ansaansa.

ELINA.

Sen tiedän; mutta Lucia rakasti häntä kuitenkin; ja jos teillä olisi ollut äidin sydän, olisi lapsenne kunnia ollut teille kaikkein tärkeintä.

INGER-ROUVA.

Ei tärkeämpi hänen onneansa. Luuletko, että minä, Mereten kohtalo mielessäni, tahdoin uhrata toisen lapseni miehelle, joka ei häntä rakastanut?

ELINA.

Viisaat sanat monen sokaisevat; mutta eivät minua. -- Älkää luulko minulle tuiki tuntemattomaksi, mitä maassa tapahtuu. Minä huomaan täydellisesti tarkoituksenne. Tiedän hyvin, ettei Tanskan herroilla ole teissä laisinkaan uskollinen ystävä. Te ehkä vihaatte heitä, mutta te samalla pelkäätte heitä. Silloin kun te annoitte Mereten Vinzents Lungelle, oli tanskalaisilla herroilla ylivalta joka kulmalla maassa. Kolme vuotta myöhemmin, kun kielsitte Luciaa menemästä miehelle, johon hän oli sielunsa siteillä liittynyt, vaikka mies olikin vietellyt hänet, -- silloin oli asema vallan toinen. Kuninkaan tanskalaiset voudit olivat tehneet häpeällisiä ilkitöitä rahvaalle, eikä teistä ollut viisasta sitoa itseänne lujemmin kuin jo olitte sitonut muukalaisiin väkivallantekijöihin.

Ja mitä olette tehnyt kostaaksenne häntä, jonka täytyi niin nuorena kuolla? Ette mitään. Hyvä; minä täytän teidän velvollisuutenne; minä tahdon kostaa häpeän, mikä on kohdannut kansaamme ja meidän omaa sukuamme!

INGER-ROUVA.

Sinä? Mitä sinä aiot?

ELINA.

Minä käyn omaa tietäni, niinkuin tekin omaanne. Mitä aion, en tiedä itsekään; mutta minä tunnen, että minulla on voimaa uskaltaa kaikki oikean asiamme puolesta.

INGER-ROUVA.

Silloin sinulla on tuima taistelu edessä, Olen itse kerran luvannut samaa kuin sinä, -- ja hiukseni ovat harmenneet lupaukseni kuorman alla!

ELINA.

Hyvää yötä! Vieraamme saattaa jo tulla, ja siinä kohtauksessa minä olen liikaa.

Ehkä teillä on vielä aikaa -- --; niin, Jumala vahvistakoon teitä ja johtakoon tekojanne! Älkää unohtako, että tuhansien silmät seuraavat teitä! Muistakaa Mereteä, joka yöt ja päivät itkee hukattua elämäänsä. Ajatelkaa Luciaa, joka nukkuu mustassa arkussaan. Ja vielä asia: Älkää unohtako, että pelaatte tänä yönä arpaa viimeisestä lapsestanne.

(Poistuu vasemmalle.)

INGER-ROUVA

(katsoo hetken hänen jälkeensä).

Viimeisestä lapsestani? Siinä puhuit todempaa kuin aavistitkaan! -- -- Mutta nyt ei ole kysymys ainoastaan minun lapsestani. Auta minua, Jumala; tänä yönä heitetään arpaa koko Norjan valtakunnasta.

Ah, -- eikö joku ratsastanut sisään portista?

(Kuuntelee ikkunan ääressä.)

Ei, ei vielä. Se oli vain tuuli. Puhuu kylmästi kuin haudasta. -- -- Onko taivaan Jumalalla oikeus tällaiseen? -- Luoda minut naiseksi, -- ja sälyttää hartioilleni miehen työ.

Sillä minun käsissäni *on* nyt maan kohtalo. *Minun* vallassani on nostaa heidät yhtenä miehenä aseisiin. *Minulta* odottavat he merkkiä; ja jos en sitä nyt anna, niin ei se tapahdu ehkä enää milloinkaan.

Viivytellä? Uhrata monet yhden pelastukseksi? -- Eikö olisi parempi, jos voisin -- --? Ei, ei, ei, -- minä en _tahdo_ sitä! Minä en _voi_ sitä!

(Hän vilkaisee kuin varkain ritarisaliin, kääntyy poispäin ikäänkuin hädissään ja sanoo kuiskaten.)

Nyt ne ovat taas tuolla. Kalpeat haamut -- kuolleet isät, kaatuneet sukulaiset. -- Hyi, tuo silmien tuijotus, joka nurkasta!

(Hän huitaisee kädellään taaksepäin ja huutaa.)

Sten Sture! Knut Alfinpoika! Olaf Skaktavl! Pois, -- pois! Minä en _voi_ sitä!

(Vieras vankkarakenteinen mies, harmahtavin päin ja parroin, pukuna rikkonainen lampaannahka-takki, ruostunein asein, on astunut sisään ritarisalista.)

VIERAS MIES

(pysähtyy ovelle ja sanoo hillityllä äänellä).

Terve teille, rouva Inger Gyldenlöve!

INGER-ROUVA

(kääntyy huudahtaen).

Ah -- auta, Kristus!

(Vaipuu tuolille. Vieras mies tuijottaa häneen, liikahtamatta, nojaten miekkaansa.)

TOINEN NÄYTÖS.

(Huone Östråtissa, sama kuin edellisessä näytöksessä.)

(_Rouva Inger Gyldenlöve_ istuu oikealla pöydän ääressä, ikkunan edessä. _Olaf Skaktavl_ seisoo vähän matkan päässä hänestä. Kummankin kasvoista näkyy, että heidän välillään on ollut kovin kiihtynyt keskustelu.)

OLAF SKAKTAVL.

Viimeisen kerran, Inger Gyldenlöve, -- te pysytte siis horjumatta päätöksessänne?

INGER-ROUVA.

Minä en muuta voi. Ja neuvoni teille on: tehkää niinkuin minä. Jos on taivaan tahto, että Norjan on mentävä perikatoon, niin se menee, tuemme sitä tai emme.

OLAF SKAKTAVL.

Ja sellaiseen uskoon pitäisi minun muka tyytyä? Minun pitäisi rauhassa katsoa syrjästä, nyt, kun hetki on tullut? Oletteko unohtanut, mitä kaikkea minun on kostettava? Minun kotini, kontuni ovat he ryöstäneet ja paloitelleet keskenään. Minun poikani, ainoan lapseni, sukuni viimeisen jälkeläisen he tappoivat silmäini edessä kuin koiran. Minua itseäni he ovat ajaneet kaksikymmentä vuotta henkipattona pitkin metsiä ja tuntureita. -- Huhu on tiennyt minun monta kertaa kuolleen; mutta minulla nyt on *se* usko, etteivät he saa minua kuopatuksi ennenkuin olen kostanut.

INGER-ROUVA.

Toivonette siis sangen pitkää ikää. Mitä aiotte nyt tehdä?

OLAF SKAKTAVL.

Tehdä? Mistä minä tiedän, mitä tehdä? Minä en ole koskaan antautunut rakentelemaan suunnitelmia. *Siinä* suhteessa täytyy teidän minua auttaa. Teillä on siihen kyllä älyä. Minulla on ainoastaan nämä kaksi kättä -- ja miekkani.

INGER-ROUVA.

Miekkanne on ruostunut, Olaf Skaktavl! Kaikki Norjan miekat ovat ruostuneet.

OLAF SKAKTAVL.

Siksipä kai eräät taistelevatkin *kielellään*. -- Inger Gyldenlöve, -- te olette suuresti muuttunut. Oli aika, jolloin teidän rinnassanne sykki miehen sydän.

INGER-ROUVA.

Älkää muistelko, millaista *silloin* oli.

OLAF SKAKTAVL.

Ja kuitenkin minä tulin juuri sitä varten luoksenne. Teidän täytyy kuulla minua, vaikka sitten --

INGER-ROUVA.

No hyvä; mutta tehkää se nopeasti; sillä, -- minun on se teille sanottava, -- te ette ole varmassa turvassa tässä talossa.

OLAF SKAKTAVL.

Östråtissa ei lainsuojaton ole turvassa? Sen olen kauan tiennyt. Mutta te unohdatte, että henkipatto on turvaton kaikkialla, missä hän vain harhaa.

INGER-ROUVA.

Puhukaa; minä en estele teitä.

OLAF SKAKTAVL.

Siitä on nyt lähes kolmekymmentä vuotta, kun näin teidät ensi kerran. Se tapahtui Akershusissa Knut Alfinpojan ja hänen puolisonsa kotona. Silloin olitte vielä melkeinpä lapsi; mutta kuitenkin olitte uljas kuin saalista ajava haukka, ja joskus sekä hurja että vallaton. Moni mies teitä kosi. Ja minullekin te olitte rakas, -- rakkaampi kuin yksikään nainen sitä ennen tai sen jälkeen. Mutta teillä oli vain yksi silmämäärä ja yksi miete. Se oli valtakunnan onnettomuuden ja vaikean ahdingon ajatus.

INGER-ROUVA.

Minä olin viisitoista-vuotias, -- muistakaa se! Ja eikö tunnu nytkin kuin olisi hurjapäisyys vallannut siihen aikaan meidät kaikki?

OLAF SKAKTAVL.

Sanokaa sitä miksi mielitte. Mutta sen minä ainakin tiedän: vanhat ja kokeneet meistä arvelivat piirretyksi itse Luojamme kirjaan, että te olitte olento, joka oli musertava orjuutemme ikeen ja antava meille kaikki oikeutemme takaisin. Ja senkin minä tiedän: te itse ajattelitte siihen aikaan samaa.

INGER-ROUVA.

Se ajatus oli synnillinen, Olaf Skaktavl! Ylpeys, eikä Herran kutsumus, suustani puhui.

OLAF SKAKTAVL.

Teistä olisi *voinut* tulla se valittu, jos olisitte tahtonut. Te olitte Norjan jaloimpien sukujen jälkeläinen; teitä odotti valta ja rikkaus; ja te kuulitte valitushuudot siihen aikaan. -- -- Muistatteko tuon iltapäivän, jolloin Henrik Krummedike tuli Tanskan laivastolla Akershusin edustalle? -- Laivaston herrat ehdottivat neuvottelua ja sovinnollista ratkaisua, ja luottaen varmaan suojeluskirjeeseen antoi Knut Alfinpoika viedä itsensä venheellä laivaan. Kolme tuntia senjälkeen kannoimme hänet takaisin linnanportista --

INGER-ROUVA.

Ruumiina, ruumiina!

OLAF SKAKTAVL.

Norjan jaloin sydän murtui, kun Krummediken palkkasoturit hänet kaatoivat. Yhä vieläkin olen näkevinäni pitkän kulkueen, kun se tuli ritarisaliin, surun sortamana, pari toisensa perästä. Siellä hän makasi paareilla, kirveen haava otsassa, valkeana kuin kevätpilvi. Uskaltanen sanoa, että Norjan uljaimmat miehet olivat siellä koolla sinä yönä. Margarete-rouva seisoi miesvainajansa pääpuolessa, ja kaikki, kaikki me vannoimme uhraavamme henkemme ja onnemme kostaaksemme sekä tämän viimeisen konnantyön että kaikki muut. -- Inger Gyldenlöve, -- ken avasi silloin tien itselleen miesten parveen? Neito, -- melkein lapsi vielä, -- leimuavin silmin ja kyyneleisin äänin. -- Mitä vannoi hän? Toistanko sananne?

INGER-ROUVA.

Vannoin samaa kuin te muutkin; en enempää enkä vähempää.

OLAF SKAKTAVL.

Te muistatte valanne, -- ja olette kuitenkin sen unohtanut.

INGER-ROUVA.

Ja kuinka pitivät muut, mitä olivat luvanneet? Teistä en puhu, Olaf Skaktavl, vaan teidän ystävistänne, koko Norjan aatelista. Heissä ei ole ainoatakaan, joka olisi näinä pitkinä vuosina uskaltanut olla mies; ja kuitenkin lukevat he viaksi minulle, että olen nainen.

OLAF SKAKTAVL.

Ymmärrän, mitä tarkoitatte. Miksi he alistuivat eivätkä uhmanneet väkivallan tekijöitä viimeiseen asti? Totta kyllä; huonoa ainesta ovat sukumme nykyään; mutta jos niiden välillä olisi ollut yhteyttä, -- kuka tietää, mitä olisi tapahtunut? Jos te olisitte voinut pitää yhdessä heitä; sillä teidän edessänne he olisivat kaikki taipuneet.

INGER-ROUVA.

Helposti voisin teille vastata; mutta te tuskin pitäisitte vastausta pätevänä. Älkäämme siis enää puhuko siitä, mitä ei muuttaa voi. Lausukaa sen sijaan, mikä teidät lähinnä toi Östråtiin? Tahdotteko suojaa? Hyvä; minä koetan kätkeä teitä. Jos jotakin muuta tarvitsette, sanokaa; te saatte nähdä, että minä olen valmis --

OLAF SKAKTAVL.

Kaksikymmentä vuotta olen ollut kodittomana. Jemtlannin tuntureilla ovat hiukseni harmaantuneet. Olen elänyt loisena hukalla ja kontiolla. -- Te näette, Inger-rouva, että -- *minä* en teitä tarvitse; mutta sekä aatelisto että rahvas kaipaa teitä.

INGER-ROUVA.

Vanha virsi.

OLAF SKAKTAVL.

Niin, se soi ilkeältä korvissanne, sen arvaan; mutta kuitenkin täytyy teidän se kuulla. Lyhyesti: minä tulen Ruotsista. Siellä on tulossa levottomuuksia. Taalaissa ne alkavat.

INGER-ROUVA.

Tiedän sen.

OLAF SKAKTAVL.

Pietari Kansleri on mukana, -- mutta salaa, ymmärrätte.

INGER-ROUVA

(hätkähtäen).

Miten?

OLAF SKAKTAVL.

Hän se lähetti minut tänne Östråtiin.

INGER-ROUVA

(nousee).

Pietari Kansleri, sanotte?

OLAF SKAKTAVL.

Hän juuri; -- tai, kuka tietää, ehkä ette tunne häntä enää?

INGER-ROUVA

(puolin itsekseen).

Liiankin hyvin! -- Mutta, sanokaa, pyydän, -- minkä viestin tänne tuotte?

OLAF SKAKTAVL.

Kun maine levottomuuksista saapui rajatuntureille, jossa silloin oleskelin, läksin heti Ruotsin puolelle. Saatoin jo aavistaa, että Pietari Kanslerilla oli sormensa pelissä. Hain hänet käsiini, ja tarjosin apuani hänelle; -- hän tunsi minut ennestään, kuten tiedätte. Hän tiesi, että minuun saattoi luottaa, ja sitten -- hän lähetti minut tänne.

INGER-ROUVA

(kärsimättömästi).

Niin, niin, -- hän lähetti teidät tänne, että te --?

OLAF SKAKTAVL

(salaperäisesti).

Inger-rouva, Östråtiin tulee tänä yönä vieras.

INGER-ROUVA

(hämmästyneenä).

Kuinka? Tiedättekö te, että --?

OLAF SKAKTAVL.

Kyllä, tiedän. Minä tiedän kaikki. Juuri häntä tapaamaan Pietari Kansleri lähetti minut tänne.

INGER-ROUVA.

Häntä? Mahdotonta, Olaf Skaktavl, -- aivan mahdotonta!

OLAF SKAKTAVL.

Puhun silkkaa totta. Ellei hän vielä ole saapunut, niin ei mene pitkää aikaa, kun --

INGER-ROUVA.

Ei, niin kyllä; mutta --

OLAF SKAKTAVL.

Teille on siis ilmoitettu hänen tulostaan?

INGER-ROUVA.

On. Hän lähetti minulle sanan. Siksi te pääsitte sisään heti, kun kolkutitte.

OLAF SKAKTAVL.

(kuunnellen).

Hst; joku ratsastaa tietä tänne päin. (Menee ikkunan luo.) Portit avataan.

INGER-ROUVA

(katselee ulos).

Se on ritari ja hänen asemiehensä. He laskeutuvat jo satulasta pihalla.

OLAF SKAKTAVL.

Se on siis hän. Hänen nimensä?

INGER-ROUVA.

Te ette tiedä hänen nimeänsä?

OLAF SKAKTAVL.

Pietari Kansleri kieltäysi sitä mainitsemasta. Hän sanoi ainoastaan, että lähetetyn piti kohdata minut Östråtissa kolmantena iltana Martin-messun jälkeen --

INGER-ROUVA.

Aivan niin; nyt on se ilta.

OLAF SKAKTAVL.

Hänen piti tuoda kirjelmiä. Niistä ja teidän omasta suustanne saisin tietää, kuka hän on.

INGER-ROUVA.

Suokaa siis minun saattaa teidät vieraskamariin, joka on teille varustettu. Te kaipaatte virkistystä ja lepoa. Vieraan herran puheille pääsette pian.

OLAF SKAKTAVL.

No, kuten haluatte.

(Poistuvat kumpikin vasemmalle.)

(Lyhyen pysähdyksen jälkeen tulee _Finn_ varovasti huoneeseen oikealla olevasta ovesta, katselee ympärilleen, pilkistää ritarisaliin, menee sitten takaisin ulko-ovelle ja antaa merkkejä joillekuille ulkona odottaville. Sitten astuvat valtioneuvos _Nils Lykke_ ja ruotsalainen päällikkö _Jens Bjelke_ huoneeseen.)

NILS LYKKE

(hiljaisella äänellä).

Ei ketään?

FINN

(samoin hiljaa).

Ei ketään, herra!

NILS LYKKE.

Ja me voimme joka suhteessa varmasti luottaa sinuun?

FINN.

Trondhjemin käskynhaltia väitti aina ennen, että olen luotettava.

NILS LYKKE

Hyvä on; niin sanoi hän minullekin. Siis, ensiksikin, -- onko ketään muuta vierasta tullut Östråtiin ennen meitä tänä iltana?

FINN.

Kyllä, tunti sitten muuan tuntematon mies.

NILS LYKKE

(matalalla äänellä _Jens Bjelkelle_).

Hän on täällä. (Kääntyy jälleen _Finnin_ puoleen.) Tuntisitko hänet ulkonäöltä? Näitkö hänet?

FINN.

En, eikä häntä ole nähnyt kukaan muu kuin porttivahti, mikäli tiedän. Hänet vietiin heti Inger-rouvan puheille, ja rouva --

NILS LYKKE.

Niin? Mitä rouva? Ei kai vieras liene vielä poistunut?

FINN.

Ei; mutta rouva on varmaan kätkenyt hänet johonkin omista huoneistaan, sillä --

NILS LYKKE.

Hyvä.

JENS BJELKE

(kuiskaten).

Siis ensinnäkin vartiat portin eteen; silloin hänet saamme.

NILS LYKKE.

(hymyillen).

Hm! (_Finnille_.) Kuule, sanopas, onko täältä mitään muuta tietä ulos kuin portin kautta? Älä nyt noin seiso ja ällistele! Tarkoitan, -- voiko Östråtista päästä kenenkään näkemättä, kun portti on suljettu?

FINN.

Ahaa; sitä en tiedä. Tosinhan puhuvat salakäytävistä kellareissa; mutta täällä ei liene ketään, joka tuntisi niitä, paitsi Inger-rouva itse; niin, -- ja ehkäpä Elina-neito.

JENS BJELKE.

Ohoi, peijakas!

NILS LYKKE.

Hyvä. Voit mennä.

FINN.

Kyllä. Jos sitten minulta jotakin tahtoisitte, niin kolkuttakaa vain tuolla ritarisalissa toiseen oveen oikealla; minä olen heti tavattavissa.

NILS LYKKE.

Hyvä.

(Osoittaa eteisen oveen; _Finn_ menee ulos.)

JENS BJELKE.

Kuulkaa, -- uskotteko, rakas ystävä ja veli, tästä tuli meille molemmille nolo sotaretki.

NILS LYKKE

(hymyillen).

Oh, ei minulle, toivon!

JENS BJELKE.

Niinkö vai? Ensiksikin on niukka kunnia ajella sellaista parratonta nulikkaa kuin tämä Nils Sture. Hulluksiko vai viisaaksi luulla häntä moisten ilveitten jälkeen? Ensin ärsyttää talonpojat meteliin; lupaa heille apuaan, kultaa ja kunniaa; -- ja sitten, kun tulee tosi leikki, puikkii matkaansa, piiloon naisten helmoihin.

Muuten minä, suoraan sanoen, kadun, että noudatin teidän neuvoanne enkä menetellyt oman pääni mukaan.

NILS LYKKE

(hiljaa).

Katumus on liian myöhäistä, hyvä veli!

JENS BJELKE.

Sillä katsokaas, minua ei ole koskaan huvittanut kaivella mäyränkoloja! Minä odotin aivan toista. Nyt olen samonnut ratsumiesteni kanssa tänne Jemtlannista asti; saanut Trondhjemin käskynhaltian kirjelmän, että minun on lupa etsiä kapinanyllyttäjää kaikkialta, mistä haluan. Kaikki merkit viittaavat siihen, että hän luikahti Östråtiin --

NILS LYKKE.

Hän *on* täällä! *On*, sen sanon!

JENS BJELKE.

Niin, mutta mikä olisi siinä tapauksessa ollut luonnollisempaa kuin että olisimme nähneet portit täällä kiinni, hyvin vartioituina? Jospa niin olisi ollut! Silloin olisin saanut käyttää huovejani --

NILS LYKKE.

Mutta sensijaan avataan portit meille kohteliaasti seljälleen. Saattehan nähdä, -- jos rouva Inger Gyldenlöve vastaa mainettaan, ei hän salli vierailtansa puuttua ei ruokaa eikä juomaa.

JENS BJELKE.

Haihduttaakseen minut muilla jutuilla syrjään asiasta. -- Mistä saittekin päähänpiston, että minun piti jättää ratsumiehet kokonaisen neljännestunnin matkan päähän linnasta. Jos olisimme tulleet tänne asevoimin, niin --

NILS LYKKE.