Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.

INGER, ÖSTRÅTIN ROUVA

VIISINÄYTÖKSINEN MURHENÄYTELMÄ

Henrik Ibsen

Suomensi Joel Lehtonen

Ensimmäisen kerran julkaissut Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1919.

Suomennoksen on teettänyt

"SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN EDISTÄMISRAHASTON"

varoilla rahaston toimikunnan

KAUNOKIRJALLINEN OSASTO.

HENKILÖT:

_Rouva Inger Otontytär Römer_, valtakunnan hovimestarin Nils Gyldenlöven leski. _Elina Gyldenlöve_, hänen tyttärensä. _Valtaneuvos Nils Lykke_, tanskalainen ritari. _Olaf Skaktavl_, lainsuojaton norjalainen aatelismies. _Nils Steninpoika_. _Herra Jens Bjelke_, ruotsalainen päällikkö. _Björn_, kamaripalvelija Östråtin linnassa. _Finn_, sisäpalvelija. _Einar Huk_, linnanvouti. _Muita palvelijoita, talonpoikia ja ruotsalaisia huoveja_.

Tapahtumapaikka: _Östråtin aateliskartano_ lähellä Trondhjemin vuonoa; aika: v. 1528.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Huone Östråtissa. Taustalla olevasta avoimesta ovesta näkyy ritarisali heikossa kuunvalossa, joka silloin tällöin kirkastuen lankeaa sisään vastapäisessä paksussa muurissa olevasta kaari-ikkunasta. Oikealla ulko-ovi; siitä etualalle päin verholla varustettu ikkuna. Vasemmalla ovi, joka vie sisähuoneisiin; lähempänä etualalla suuri avonainen liesi, joka valaisee huonetta. On myrskyinen ilta.)

_Kamaripalvelija Björn_ ja _sisäpalvelija Finn_ istuvat lieden ääressä. Viimemainittu puhdistelee kypäriä. Heidän vieressään maassa on miekka ja kilpi sekä muita aseita.

FINN

(lyhyen vaitiolon jälkeen).

Ken oli Knut Alfinpoika?

BJÖRN.

Herrasväki sanoo, että hän oli Norjan viimeinen ritari.

FINN.

Ja tanskalaiset tappoivat hänet Oslon vuonolla?

BJÖRN.

Jokainen pikku poikakin sen tietää.

FINN.

Knut Alfinpoika oli siis viimeinen ritarimme? Ja nyt hän on ollut jo kauan kuollut. (Pitäen kypäriä koholla edessään.) No, sittenpä voit riippua kiiltäväksi hangattuna ritarisalissa; sillä sinä et ole enää muuta kuin tyhjä pähkinänkuori; ydin -- sen söivät madot jo monta vuotta sitten.

Kuules, Björn, -- eikö sopisi sanoa, että Norjan maakin on tuollainen tyhjä pähkinänkuori kuin tämä kypäri, kiiltävä päältä, madonsyömä sisältä?

BJÖRN.

Pidä suusi ja tee työsi! -- -- -- Onko kypäri valmis?

FINN.

Välkkyy kuin hopea kuun paisteessa.

BJÖRN.

Pane se siis pois. -- Kas tuossa, raavi ruoste miekasta.

FINN

(kääntelee ja katselee miekkaa).

Maksaako se vaivaa?

BJÖRN

Mitä sanot?

FINN.

Ei ole terää.

BJÖRN.

Se ei kuulu sinuun. Anna se tänne. -- -- Tuossa on kilpi.

FINN

(jatkaen).

Tässä taas ei ole ripaa!

BJÖRN

(murahtaen).

Annas, kun sinussa olisi ripa, niin tarttuisin --

FINN

(hyräilee tuokion itsekseen).

BJÖRN.

Mitä nyt taas?

FINN.

Tyhjä kypäri, terätön miekka, rivaton kilpi. -- Luulenpa, ettei kukaan voi moittia Inger-rouvaa siitä, että hän antaa aseitten riippua kirkkaina salin seinällä, eikä punaa niitä tanskalaisten veressä.

BJÖRN.

Hm, lorua, onhan meillä nyt maassa rauha.

FINN.

Rauha? Niin, kun talonpoika on ampunut viimeisen nuolensa ja susi vienyt läävästä hänen viimeisen lampaansa, niin on heilläkin rauha keskenään. Mutta on se vain merkillistä ystävyyttä! No, niin; oli miten oli. On aivan paikallaan, kuten sanoin, että sota-asut riippuvat kiiltävinä salissa; sillä tunnet kai vanhan sananparren: »ritarismies yksin on mies», ja kun meillä ei tässä maassa enää ole ritaria, niin ei ole miestäkään, ja missä ei ole miestä, siellä saa _nainen_ olla isäntänä; ja siksi --

BJÖRN.

Siksi kiellän sinua loruamasta! (Nousee.) Ilta tulee. Kas tuossa; saat viedä kypärin ja kilven paikoilleen saliin.

FINN

(hiljaisella äänellä).

Ei, anna sen jäädä huomiseen.

BJÖRN.

No, et kai pelkää?

FINN.

En päivällä. Ja jos illoin pelkäisinkin, niin enpä ole pelkuri yksinäni. Niin, katsele vain minua; mutta tiedäkin, että tuolla alhaalla väentuvassa jutellaan yhtä ja toista. (Hiljaisemmin.) Siellä sanovat jotkut, että _tuolla_ liikkuu kookas, mustiin puettu haamu jok'ainoa yö.

BJÖRN.

Akkain lorua!

FINN.

Niin, mutta he väittävät kaikki, että se on totta.

BJÖRN.

Sen minä uskon.

FINN.

Merkillisintä on, että Inger-rouva on samaa mieltä.

BJÖRN

(hätkähtäen).

Inger-rouva? No, mitä mieltä hän on?

FINN.

Mitäkö? Niin, sitä ei monikaan tiedä. Mutta varmaa on, ettei hän saa siunaaman rauhaa. Etkö huomaa, että hän laihtuu ja käy päivä päivältä kalpeammaksi? (Luoden _Björniin_ tutkivan silmäyksen.) Väki sanoo, ettei hän nuku milloinkaan, -- ja että siihen on tuo kummittelu syynä --

(Viime sanojen kuuluessa on _Elina Gyldenlöve_ vasemmalta ilmestynyt puoleksi avoimen oven kynnykselle. Hän pysähtyy ja kuuntelee; palvelijat eivät häntä huomaa.)

BJÖRN.

Ja sellaisia tyhmyyksiä sinä uskot?

FINN.

Noin, puolittain. On muuten niitäkin, jotka selittävät seikkaa toisella tavoin. Mutta se on vain ilkeyttä. -- Kuule, Björn, -- tunnetko erästä laulua, joka maassa kiertää?

BJÖRN.

Laulua?

FINN.

Niin, kaiken kansan suussa. Se on hävytön pilkkalaulu, sen nyt arvaa. Mutta muuten, se on sangen näppärä. Kuulepas.

(Laulaa matalalla äänellä.)

Ja Inger-rouvalla linnassaan on vaatteet, joilla ei vertaa: ne silkkiä, kärpännahkaa on vaan, ja kullat ja helmet on kulmillaan, -- mut synkkä hän monta on kertaa.

Kas, Inger hän itsensä Tanskalle möi, maan vieraiden valtaan hän heitti, --

_(Björn_ tarttuu _Finniä_ vimmastuneena rintapieliin. _Elina Gyldenlöve_ vetäytyy heidän huomaamattaan takaisin vasemmalle.)

BJÖRN.

Ja minä heitän sinut helvettiin, ja ihan palkatta, jos hiiskut vielä Inger-rouvasta hävyttömän sanan!

FINN

(kiskoutuen _Björnin_ käsistä).

No, no, -- olenko minä sen laulun tehnyt?

(Kuuluu torven törähdys ulkoa oikealta.)

BJÖRN.

Hst, -- mikä tuo on?

FINN.

Torvi soi. Saadaan vieraita vielä tänä iltana.

BJÖRN

(ikkunan ääressä).

Avaavat porttia. Kuuluu kavion kopsetta linnan pihalta. Tulee kai joku ritari.

FINN.

Ritari? Se ei liene totta.

BJÖRN.

Miksi ei?

FINN.

Itsehän sanoit, että viimeinen ritarimme on kuollut.

(Poistuu oikealle.)

BJÖRN.

Senkin lurjus, -- kaikki hänen silmänsä keksivät. Sen verran siis auttoi, että koetin tätä peitellä ja salata. Inger-rouva on jo kansan suussa; hetken päästä jokainen huutaa, että --

ELINA GYLDENLÖVE

(tulee jälleen sisään vasemmalla olevasta ovesta; hän katselee ympärilleen ja sanoo mielenliikutustaan masentaen).

Oletko yksin täällä, Björn?

BJÖRN.

Tekö, Elina-neito?

ELINA.

Kuule, -- kerro minulle joku satu; -- tiedän, että sinulla on niitä muitakin kuin ne, joita --

BJÖRN.

Satu? Mutta nyt, -- näin iltamyöhällä --?

ELINA.

Jos lasket siitä ajasta, jolloin täällä Östråtissa tuli pimeä, niin on todellakin myöhä.

BJÖRN.

Mikä teitä vaivaa? Onko teille sattunut jotakin? Olette niin levoton.

ELINA.

Ehkäpä on niin.

BJÖRN.

Jokin teillä on. Puoleen vuoteen olen teitä tuskin tuntenut entiseksi.

ELINA.

Tiedä: puoli vuotta on Lucia, rakkain sisareni, maannut ruumiskammiossa.

BJÖRN.

Ei se johdu siitä, Elina-neito, -- ainoastaan sen vuoksi ette te ole tuollainen: milloin mietteissänne, kalpea ja vaitelias, milloin hurja ja neuvottoman näköinen kuin tänä iltana.

ELINA.

Niinkö arvelet? Mutta miksi en sen vuoksi? Eikö hän ollut hyvä ja hurskas ja kaunis kuin kesäinen yö? Björn, kuule, -- minä rakastin Luciaa kuin omaa itseäni. Oletko unohtanut, kuinka monta kertaa me istuimme lapsina polvellasi talvi-illoin? Sinä lauloit meille lauluja, ja kerroit -- --

BJÖRN.

Niin, silloin te olitte reipas ja iloinen.

ELINA.

Kyllä, silloin. Silloin elin ihanaa aikaa, saduissa ja ajatuksissani! Onko mahdollista, että ranta oli yhtä karu silloin kuin nyt? Jos se oli, en sitä huomannut. Siellä rannalla minä mieluimmin kuljeskelin ja sepittelin monia kauniita satuja; sankarini tulivat kaukaa ja matkasivat jälleen poikki meren; minä itse olin heidän keskellään ja seurasin heitä, kun he purjehtivat pois.

(Vaipuu istumaan eräälle tuolille.)

Nyt tunnen olevani niin väsynyt, heikko, satuni eivät voi ravita minua enää; -- ne ovat ainoastaan satuja.

(Nousee kiivaasti.)

Björn, tiedätkö, mikä minut on sairaaksi tehnyt? Eräs totuus. Ilkeä, synkkä totuus, joka kaivaa mieltäni yötä päivää.

BJÖRN.

Mitä te te tarkoitatte?

ELINA.

Muistatko, että sinä annoit meille joskus elämänohjeita ja hyviä neuvoja? Lucia-sisko noudatti niitä; mutta minä, -- Jumala paratkoon!

BJÖRN (lohdutellen).

No, älkäähän toki --

ELINA.

Minä tiedän kyllä, minä olin ylpeä, korskea! Leikeissä tahdoin minä aina olla kuningatar, koska olin suurin, kaunein, älykkäin. Minä sen tiedän.

BJÖRN.

Se on totta.

ELINA.

Kerran otit minua kädestä ja katsoit vakavasti minuun ja sanoit: älä ole ylpeä kauneudestasi ja älystäsi: mutta ole aina ylpeä kuin tunturin kotka, kun ajattelet, että olet Inger Gyldenlöven tytär!

BJÖRN.

Teillä kai oli syy olla siitä ylpeä.

ELINA.

Niin, sellaisia sinä kerroit sangen usein minulle, Björn. Oi, sinä kerroit minulle siihen aikaan niin paljon, paljon satuja.

(Puristaa _Björnin_ kättä.)

Kiitos niistä kaikista! -- Kerro minulle yksi vielä: voisinpa ehkä näet tulla jälleen iloiselle mielelle niinkuin ennen.

BJÖRN.

Ettehän ole lapsi enää.

ELINA.

En kylläkään! Mutta salli kuvitellakseni, että olen. -- -- No, kerro nyt.

(Heittäytyy erääseen tuoliin; _Björn_ istuutuu lieden reunalle.)

BJÖRN.

Oli kerran jalosyntyinen ritari --

ELINA

(joka on kuunnellut levottomana saliin päin, tarttuu _Björnin_ käsivarteen ja huudahtaa kiivaasti, mutta kuiskaamalla).

Hst! Älä huuda; -- enhän ole huonokuuloinen!

BJÖRN

(hiljaisemmalla äänellä).

Oli kerran jalosukuinen ritari, jolla oli se merkillinen maine, että -- --

ELINA

(nousee puolittain ja kuuntelee hätääntyneenä ja jännityksessä saliin päin).

BJÖRN

Elina-neito, -- mikä teitä vaivaa?

ELINA

(istuutuu jälleen).

Minua? Ei mikään. Kerro vain!

BJÖRN.

No, niinkuin sanoin, -- kun hän katsoi jotakin naista oikein silmiin, ei nainen sitä koskaan sitten unohtanut, vaan seurasi ajatuksin häntä, minne hän lähtikin, ja sairastui surusta.

ELINA.

Tuon olen jo kuullut -- -- Se ei ole muuten mikään satu, se kertomasi. Sillä mainitsemasi ritari on Nils Lykke, joka istuu vielä tänäkin päivänä Tanskan valtakunnan-neuvostossa --

BJÖRN.

Hyvin mahdollista.

ELINA

No niin, yhdentekevä; -- jatkahan!

BJÖRN.

Ja sitten sattui kerran --

ELINA

(nousee yhtäkkiä).

Hst, ole hiljaa!

BJÖRN.

Mikä nyt? Mikä teille tuli?

ELINA

(kuunnellen).

Kuuletko?

BJÖRN.

Mitä?

ELINA.

Se on siellä. Kautta Kristuksen haavain, se on totta!

BJÖRN

(nousee paikaltaan).

Mikä siellä on? Missä?

ELINA.

Hän itse -- ritarisalissa.

(Rientää taustalle.)

BJÖRN

(seuraa häntä).

Kuinka te voitte luulla --? Elina-neito, -- menkää huoneeseenne!

ELINA.

Hst, seiso hiljaa. Älä liiku; älä näyttäydy! Odota; -- kuu tulee pilvistä. -- Eroitatko tuon mustan hahmon tuolla?

BJÖRN.

Taivaan pyhät --!

ELINA.

Katso; -- nyt hän kääntää Knut Alfinpojan kuvan seinään päin. Hahaa, se tuijottaa häntä liiaksi silmiin.

BJÖRN.

Elina-neito, kuulkaahan!

ELINA

(tullen etualalle lieden luo).

Nyt tiedän -- tietämäni.

BJÖRN

(itsekseen hiljaa).

Se on siis sittenkin totta.

ELINA.

Kuka hän oli, Björn? Kuka hän oli?

BJÖRN.

Sen te näitte yhtä hyvin kuin minäkin.

ELINA.

No niin. Kenenkä minä näin?

BJÖRN.

Näitte äitinne.

ELINA

(puolin itsekseen).

Yön toisensa jälkeen olen kuullut hänen askeleensa tuolta. Kuullut hänen kuiskivan ja voihkivan kuin kadotetun sielun. Ja laulussakin sanotaan --; ah, nyt sen uskon! Nyt uskon, että --

BJÖRN.

Hiljaa!

(Rouva _Inger Gyldenlöve_ tulee nopeasti ritarisalista, huomaamatta huoneessa olijoita, menee suoraa päätä ikkunan luo, vetää verhot syrjään ja tuijottaa hetken ulos, ikäänkuin tähystäen jotakuta maantietä pitkin saapuvaa; sitten hän kääntyy ja menee verkkaan takaisin saliin.)

ELINA

(hiljaa seuraten häntä silmillään).

Kalman-kalpeana, kuin ruumis --

(Melua ja väkijoukon ääniä kuuluu oikealta, oven ulkopuolelta.)

BJÖRN.

Mikä siellä on?

ELINA.

Mene ulos katsomaan, mikä siellä on!

(Linnanvouti _Einar Huk_ ja suuri joukko _alustalaisia_ ja _talonpoikia_ nähdään eteisessä.)

EINAR HUK

(ovella).

Suoraa päätä hänen luokseen! Ja arkailu pois!

BJÖRN.

Mitä te haette?

EINAR HUK.

Inger-rouvaa itseään.

BJÖRN.

Inger-rouvaa? Näin myöhään illalla?

EINAR HUK.

Myöhään, mutta vielä ajoissa, luullakseni.

TALONPOJAT.

Niin, niin, -- hänen täytyy kuulla meitä!

(Koko joukko tunkeutuu saliin. Samalla ilmestyy _rouva Inger Gyldenlöve_ ritarisalin ovelle. Kaikki vaikenevat yhtäkkiä.)

INGER-ROUVA.

Mitä tahdotte minulta?

EINAR HUK.

Me tulimme luoksenne, jalosyntyinen rouva, aikoen --

INGER-ROUVA.

Niin, -- puhukaa!

EINAR HUK.

No, -- sehän on rehellinen asia. Parilla sanalla, -- me tulimme pyytämään teiltä lupaa ja aseita --

INGER-ROUVA.

Lupaa ja aseita? Mitä varten?

EINAR HUK.

On tullut Ruotsista huhu, että Taalain rahvas on noussut kapinaan ja marssii kuningas Kustaata vastaan. --

INGER-ROUVA.

Niinkö? Taalain rahvas?

EINAR HUK.

Niin kertoo huhu, ja se kuuluu olevan totta.

INGER-ROUVA.

No, -- jos niin olisi asia, -- mitä Taalain miesten kapina teihin kuuluu?

TALONPOJAT.

Me tahdomme mukaan! Tahdomme auttaa! Päästä vapaiksi!

INGER-ROUVA

(hiljaa).

Ah, olisikohan aika tullut!

EINAR HUK.

Kaikista Norjan rajapitäjistä rientää talonpoikia toiselle puolen Taalaihin. Lainturvattomat miehetkin, jotka ovat harhanneet vuosikausia autioilla tuntureilla, uskaltavat nyt jälleen kyliin, kokoavat väkeä ja hiovat ruostuneitten miekkainsa terää.

INGER-ROUVA

(oltuaan hetken vaiti).

Kuulkaa, -- vastatkaa minulle, oletteko täysin punninneet asiaa? Oletteko ajatelleet, miten teidän kävisi, jos kuningas Kustaan miehet voittaisivat?

BJÖRN

(hiljaa ja rukoillen _Inger-rouvalle_).

Ajatelkaa, miten tanskalaisten kävisi, jos kuningas Kustaan miehet joutuisivat tappiolle.

INGER-ROUVA

(epäävästi).

Se ei ole minun tehtäväni. (Kääntyy miesjoukon puoleen.) Te tiedätte: kuningas Kustaalla on täysi syy toivoa apua Tanskasta. Kuningas Fredrik on hänen ystävänsä eikä tosiaan jätä häntä pulaan --

EINAR HUK.

Mutta jos talonpojat kaikkialla koko Norjan maassa nousisivat? Jos me kaikki yhdessä nousisimme, -- sekä herrat että rahvas. -- Niin, rouva Inger Gyldenlöve, nyt melkein luulen tulleen sen tilaisuuden, jota olemme odottaneet. Jos se nyt alkaa, niin täytyy muukalaisten lähteä maasta.

TALONPOJAT.

Niin, pois Tanskan voudit! Pois muukalaisherrat! Pois valtakunnanneuvoston kätyrit!

INGER-ROUVA.

Oi, metallia heissä on! -- mutta kuitenkin, sittenkin --!

BJÖRN

(itsekseen).

Hän epäröi. -- (_Elinalle_.) Mitä siihen tuli, Elina-neito, -- te teitte väärin, kun tuomitsitte äitiänne.

ELINA.

Björn, minä raastaisin silmät päästäni, jos ne pettivät minut!

EINAR HUK

Nähkääs, jalosyntyinen rouva, -- ensin on esteenä Kustaa kuningas; kun _hän_ on lyöty, eivät tanskalaiset kauvaa jaksa tässä maassa pysyä.

INGER-ROUVA.

Ja sitten?

EINAR HUK.

Sitten olemme vapaat; meillä ei ole enää vieraita esivaltiaita, ja me saamme valita itse kuninkaamme niinkuin ruotsalaisetkin ennen meitä.

INGER-ROUVA

(vilkkaasti).

Itse kuninkaan? Ajatteletteko Sturein sukua?

EINAR HUK.

Kristian kuningas ja toiset hänen jälkeläisensä ovat tehneet itsenäisistä suvuistamme puhdasta! Parhaat herramme harhaavat henkipattoina tunturipolkuja, jos enää elävätkään. Mutta saattaisipa kuitenkin löytyä joku vanhain sukujemme perillinen, joka --

INGER-ROUVA

(nopeasti)

Riittää, Einar Huk! Riittää! (itsekseen.) Ah, minun kallehin toivoni!

(Kääntyy talonpoikain ja linnan alustalaisten puoleen.)

Minä olen nyt neuvonut teitä mikäli olen voinut. Olen ilmaissut teille, miten suureen vaaraan te uskallatte astua. Mutta jos olette kerran horjumattomat päätöksessänne, niin olisi minun mieletöntä estää teitä aikomuksesta, jonka te kuitenkin voitte toteuttaa itse.

EINAR HUK.

Meillä on siis teiltä lupa?

INGER-ROUVA.

Teillä on oma vahva tahtonne; kysykää siltä neuvoa, jos on niinkuin sanotte, että teitä alinomaa kiusataan ja poljetaan -- -- -- Minä tunnen niin vähän niitä asioita. Minä en tahdo enempää tietää! Mitä voin minä, yksinäinen nainen --? Vaikka ryöstäisitte ritarisalin tyhjäksi --; ja siellä on monta hyvää miekkaa; onhan teillä täysi valta Östråtissa tänä iltana. Saatte tehdä, mitä haluatte. Hyvää yötä!

(Miesjoukko puhkeaa kaikuviin riemuhuutoihin. -- Sytytetään kynttilät, ja palvelijat tuovat kaikenlaisia aseita ritarisalista.)

BJÖRN

(tarttuu _Inger-rouvan_ käteen, kun rouva aikoo poistua).

Kiitokset, jalo ja ylhäinen rouva! Minä, joka olen tuntenut teidät lapsesta asti, en ole koskaan teitä epäillyt.

INGER-ROUVA.

Vaiti, Björn, -- vaaralliseen peliin olen ryhtynyt tänä iltana. Muut panevat siihen ainoastaan henkensä; mutta minä -- tuhannen kertaa enemmän; usko minua!

BJÖRN.

Kuinka? Pelkäättekö valtanne katoamista ja sovinnollisten välien katkeamista?

INGER-ROUVA.

Valtaniko? Voi, hyvä Jumala!

MUUAN PALVELIJA

(tullen suuri miekka kädessä salista).

Tässä on oikea hukanhammas! Sillä kun huitelen verenimijäin kätyreitä!

EINAR HUK

(toiselle palvelijalle).

Mitä sinä sieltä löysit?

PALVELIJA.

Rintaraudan, jota nimittävät Herlof Hyttefadsiksi.

EINAR HUK.

Se on sinulle liian hyvä; -- katso, tässä on Sten Sturen keihään varsi; kiinnitäpä rintarauta siihen, niin meillä on komein sotamerkki maailmassa.

SISÄPALVELIJA FINN

(kirje kädessä, tulee sisään ovesta vasemmalta ja menee _Inger-rouvan_ luo).

Olen etsinyt teitä kaikista huoneista --

INGER-ROUVA.

Mitä tahdot?

FINN

(ojentaa hänelle kirjeen).

Muuan lähetti Trondhjemista on saapunut tuoden teille kirjeen ja viestejä.

INGER-ROUVA.

Katsotaan! (Avaten kirjettä.) Trondhjemista? Mitä se mahtaa olla? (Silmäilee nopeasti kirjettä.) Kristus, armahda! Häneltä! Ja täällä Norjassa -- --.

(Jatkaa lukemistaan kiihkeässä mielentilassa; sillaikaa noutavat miehet yhä aseita salista).

INGER-ROUVA

(itsekseen).

Hän tulee siis tänne. Hän tulee tänne tänä yönä. -- Niin, silloin alkaa kamppailu älyllä, ei miekalla.

EINAR HUK.

Riittää, riittää, kunnon miehet: nyt on meillä tietääkseni aseet. Nyt lähdetään!

INGER-ROUVA

(kääntyen nopeasti).

Kukaan ei saa lähteä täältä tänä yönä!

EINAR HUK.

Mutta, jalo rouva, nyt on tuuli sopiva; purjeilla vuonon perukkaan ja --

INGER-ROUVA.

Pysyy, mitä sanoin!

EINAR HUK.

Täytyykö meidän siis odottaa huomiseen?

INGER-ROUVA.

Sekä huomiseen että kauemmin. Ainoakaan asestettu mies ei saa lähteä Östråtista.

(Tyytymätöntä mutinaa joukosta.)

ERÄÄT TALONPOJAT.

Mutta me lähdemme sittenkin, rouva!

USEAT TOISET.

Niin, niin; me lähdemme!

INGER-ROUVA

(astuen askeleen lähemmäksi heitä).

Kuka teistä uskaltaa?

(Kaikki vaikenevat; oltuaan tuokion vaiti lisää _Inger-rouva_:)

Minä olen ajatellut puolestanne. Mitä te halvat rahvaan miehet tiedätte maan asioista? Kuinka te rohkenette arvostella sellaisia? Teidän täytyy kestää sortoa ja rasitusta vielä hetki. Se ei voine käydä kovin sydämellenne, jos muistatte, ettei meilläkään, ylimyssuvuilla, ole parempaa valittavana nykyaikaan. -- -- Viekää kaikki aseet takaisin saliin. Myöhemmin saatte kuulla tahtoni. Poistukaa!

(Palvelijat vievät aseet saliin, jonka jälkeen koko joukko poistuu oikealle.)

ELINA

(hiljaa _Björnille_).

Vieläkö luulet, että tein väärin tuomitessani -- Östråtin rouvaa?

INGER-ROUVA

(viittaa _Björnin_ luokseen ja sanoo).

Varusta yksi vieraskamareista kuntoon.

BJÖRN.

Niinkuin käskette, Inger-rouva!

INGER-ROUVA.

Ja portti auki jokaiselle, ken kolkuttanee.

BJÖRN.

Mutta --?

INGER-ROUVA.

Portti auki!

BJÖRN.

Portti auki.

(Poistuu oikealle.)

INGER-ROUVA

(_Elinalle_, joka on jo poistumassa ovesta vasemmalle).

Jää tänne! -- Elina; -- lapseni, -- minulla on sinulle kahden kesken puhuttavaa.

ELINA.

Minä kuuntelen.

INGER-ROUVA.

Elina, -- -- sinä uskot pahaa äidistäsi?

ELINA.

Minä uskon, mitä teidän menettelynne pakottaa minut tuskakseni uskomaan.

INGER-ROUVA.

Ja sinä vastaat minulle tylyn luonteesi mukaan.

ELINA.

Kuka on tylyyttä kylvänyt luonteeseeni? Aina lapsesta saakka olin tottunut ihailemaan teitä suurena, ylevänä naisena. Sellaisia kuin te olivat mielestäni ne naiset, joista kerrotaan taruissa ja sankarisaduissa. Minusta näytti siltä kuin itse taivaan Jumala olisi painanut leimansa teidän otsaanne ja merkinnyt teidät siksi olennoksi, joka oli johtava arkoja ja epäröiviä. Linnan salissa lauloivat ritarit ja ylimykset ylistystänne; ja rahvaskin, lähellä ja loitolla, nimitti teitä maan toivoksi ja turvaksi. Ja kaikki he ajattelivat, että teissä palaisivat meille entiset hyvät ajat. Kaikki he ajattelivat, että koittaisi meille ikäänkuin uusi päivä. Yhäti on yö; enkä tiedä kohta enää, uskallanko luulla, että teissä valkenee meille aamu.

INGER-ROUVA.

On helppo nähdä, mistä sinä saat moiset myrkylliset sanat. Sinun korviisi ovat kulkeneet ajattelemattoman lauman kuiskeet ja nurinat asioista, joita se niin vähän kykenee arvostelemaan.

ELINA.

Kansan ääni on totuuden ääni, sanoitte siihen aikaan, jolloin laulut ja puheet kaikuivat kiitostanne.

INGER-ROUVA.

Olkoonpa niin. Mutta vaikka valitsisin osakseni istua täällä toimetonna silloin kun minun olisi toimittava, -- etkö luule, että jo moinen valinta olisi minulle niin raskas taakka, ettei sinun tarvitsisi lisätä sitä vielä kivillä?

ELINA.

Kivet, joilla taakkaanne lisään, painavat minua yhtä raskaasti kuin teitä. Keveästi, vapaana hengitin elon ilmaa niin kauan kuin sain uskoa teihin. Sillä elääkseni täytyy minun tuntea itseni ylpeäksi, ja ylpeä olisin syystä ollut, jos te olisitte ollut yhä sama, mikä te kerran olitte.

INGER-ROUVA.

Ja mikä sinulle takaa, etten sitä ole? Elina, mistä niin varmaan tiedät, ettet tee äidillesi vääryyttä?

ELINA

(huudahtaen kiihkeästi).

Oi, jospa sitä nyt tekisin!

INGER-ROUVA.

Hiljaa! Sinulla ei ole oikeutta vaatia tilille äitiäsi. -- Yhdellä ainoalla sanalla voisin --; mutta se ei olisi sinulle terveellinen kuulla; sinun täytyy odottaa, mitä aika mukanaan tuo; ehkä käy niin, että --

ELINA

(aikoen poistua).

Nukkukaa hyvin, äitini!

INGER-ROUVA

(vitkastellen).

Ei, -- jää luokseni, on vielä eräs asia -- --. Tule lähemmäksi, sinun täytyy minua kuulla, Elina!

(Asettuu pöydän ääreen ikkunan luokse.)

ELINA.

Minä kuulen.

INGER-ROUVA.

Niin vaiti kuin oletkin, tiedän kuitenkin, että olet montakin kertaa kaivannut täältä pois. Sinun on Östråtissa liian yksinäistä ja autiota.

ELINA.

Onko se teistä ihme, äitini?

INGER-ROUVA.

Riippuu itsestäsi, muuttuuko se asia tästä alkaen.

ELINA.

Kuinka?

INGER-ROUVA.

Kuule minua. -- Tänä yönä odotan taloon vierasta.

ELINA

(tullen lähemmäksi).

Vierasta?

INGER-ROUVA.

Vierasta, jonka täytyy pysyä outona ja tuntemattomana. Kukaan älköön saako tietää, mistä hän tulee tai minne lähtee.

ELINA

(heittäytyy ilosta huudahtaen hänen eteensä ja tarttuu hänen käteensä).

Äiti! Minun äitini! Antakaa minulle anteeksi, jos voitte, vääryyteni teitä vastaan!

INGER-ROUVA.

Mitä tarkoitat? -- Elina, minä en ymmärrä sinua.

ELINA.

He ovat siis kaikki erehtyneet? Teidän sydämenne on yhä uskollinen!

INGER-ROUVA.

Mutta, nouse jo, -- ja sano --

ELINA.

Oi luuletteko, etten tiedä, kuka se vieras on?

INGER-ROUVA.

Tiedät sen? Ja kuitenkin sinä --?

ELINA.

Luuletteko Östråtin porttien olleen niin tarkasti teljettyinä, ettei ainoakaan surkeuden viesti ole päässyt pujahtamaan sisään? Arveletteko, etten minä tiedä, kuinka moni vanhan suvun perillinen harhaa henkipattona, ilman yösijaa, kattoa päänsä päällä, kun Tanskan herrat isännöivät hänen isäinsä talossa?

INGER-ROUVA.

Ja sitten? Mitä vielä?

ELINA.

Minä tiedän hyvin, että moniakin jalosukuisia ritareita ajellaan kuin nälkäisiä susia metsässä. Heillä ei ole liettä, minkä ääressä hetken lämmitellä, ei leipää suuhunsa panna.

INGER-ROUVA

(kylmästi).

Riittää! Nyt ymmärrän sinut!

ELINA

(jatkaen).

Ja siksi te avaatte nyt yöksi Östråtin portit? Siksi täytyy hänen pysyä outona ja tuntemattomana, hänen, tuon vieraan, jonka tulosta ja menosta kenenkään ei pidä saada vihiä! Te uhmaatte käskijäimme ankaraa määräystä, joka kieltää teitä antamasta vainotulle majaa ja auttamasta häntä suomalla turvaa tai hoitoa --

INGER-ROUVA.