Part 9

-- Sinun täytyy tottua pois tuosta mankumisesta, -- sanoi hän nuhdellen, melkein tylysti. -- Kun minä kerran sanon: ei, niin siinä se. Mene!

Kai meni pois allapäin. Aina hänelle joku oli suutuksissa, jos ei yksi, niin toinen, eikä hän ymmärtänyt mistä syystä. Hän koetti vaivata pientä päätään kysymyksillä kaikenlaisilla, mutta selvää vain ei tullut. Neljänneksen kuluttua, kun tohtori oli lähtemäisillään ulos, löysi hän poikansa pihalta, nukkumassa pulikkarattaissaan, posket itkusta kosteina.

Tohtori seisoi siinä katsellen lastansa, ja silloin hänen omiinkin silmiinsä kiertyi kyyneleitä. Hän toisti äskeiset sanansa: "Tätä ei voi puolustaa, ei ikipäivinä."

Hänestä näyttivät äkkiä pojan posket kalpeilta ja ilme hänen kasvoillaan kummallisen vanhanomaiselta. Hän nosti pojan varovasti syliinsä ja kantoi hänet sisään.

-- Poika rukka! -- puheli hän, suudellen lastaan. -- Tällainen elämä murtaa sinut.

Ja äkkiä hän huudahti epätoivoisena: -- Kai, Kai! Neuvo sinä minua!

Mutta Kai nukkui, nyyhkyttäen silloin tällöin, niinkuin ainakin pitkän itkun perästä. Ja joka kerta kun pieni ruumis hytkähti, samassa pitkät silmäkulmatkin kosteitten poskien yläpuolella vavahtivat ja pilvi peitti hetkiseksi lapsen pyöreät kasvot.

* * * * *

Inga istui meren rannalla maihin vedetyn veneen laidalla, kirjoitellen päivänvarjonsa kärjellä hiekkaan.

Hän ei kääntynyt ympärinsä, kuullessaan askeleita takanaan. Ei tulijakaan sanonut hyvää päivää. Hän istahti hiljalleen veneen laidalle Ingan viereen ja katseli hänen nuorekasta profiiliansa: tuossa tuo musta tukka lyö suortuvia ohimoille ahavoittuneella iholla, ja hieno puna ilmaisee äkkiä sitä liikutusta, mitä lausevat piirteet suun ympärillä taistellen koettavat kätkeä... ja tuo pyöreä merimiehen hattu, niskan puolella nyt, kuten ainakin, se varjollaan ikäänkuin hyväilee noita kasvoja... Ja tytön vartalosta siirtyi hänen katseensa alas hiekkaan. Siinä luki:

Es ist eine alte Geschichte, doch bleibt sie immer neu... immer neu... immer neu...

Tohtori kumartui ja kirjoitti keppinsä kärjellä:

und wem sie just passiret, dem bricht das Herz entzwei...!

Inga liikautti päätänsä, silmiään kumminkaan nostamatta.

Tohtori kirjoitti samat sanat uudestaan ja taas uudestaan, mutta ääneti he yhä olivat.

-- Heinein heimoa näytte olevan sittenkin, -- virkkoi tohtori vihdoin.

-- Veressä se kaiketi lienee. Hänen säkeensä ne myötäänsä palajavat minun muistiini.

-- Niinkuin ainakin se, minkä elämässänsä on kokenut.

Ensi hetkessä nuo sanat tuntuivat Ingasta liian rohkeilta, mutta sitten hän myhähti. Miksipä he tuossa nyt koettavatkaan peitteleidä toisiltansa, nuo kaksi, jotka niin hyvin tuntevat toistensa salaisuudet!

-- Yksin sillä, minkä elämässään on kokenut, yksin sillä on arvoa, -- virkkoi tohtori. -- Parempi on kokea elämässään sellaista, mikä tuskaa tuottaa, kuin olla kokematta mitään. -- Eikö niin? -- tiedusteli hän. -- Vai tahtoisitteko olla vailla sitä, minkä olette kokenut?

-- En millään ehdoin! -- huudahti Inga äkkiä sydämellisesti.

-- Tiesinhän sen. Parempi on kohdata toisensa myrskyssä kuin olla milloinkaan kohtaamatta.

-- Tuhat kertaa parempi. Sanomattoman tyhjältä tuntuu, kun ajattelee, ettei olisi koskaan kohdattu.

Tohtori nyökäytti päätänsä.

-- Niinpä, -- myhähti Inga, -- niinpä saattaa melkein sanoa meitä onnellisiksi.

-- Emme ole milloinkaan onnellisia erillä ollessamme, -- sanoi tohtori kiihkeästi. -- Jos mieli meidän olla onnellisia, niin pitää meidän kulkea yhtenä. Ja yhtenä me vihdoin kuljemmekin, sillä meidän _pitää_ kulkea yhtenä; ei mitkään esteet maailmassa voi meitä erottaa!... Vai voivatko?

Hän kumartui, katsoen häntä jännityksellä kasvoihin.

-- Eivät voi, sen tiedän, -- vastasi Inga hiljaa ja omituisella luottavalla tavallaan.

Silloin tohtori kietoi kätensä hänen vyötäisilleen niin lujasti ja innokkaasti, kuin ei mielisi häntä enää milloinkaan päästää irti... Inga ei vastustanut. Hänen pieni, kiharainen päänsä painui tohtorin rintaa vasten... sydämen ikuisella rakkauden oikeudella... ja hänen lämpimät huulensa kohtasivat tohtorin huulet. Eivät he tällä hetkellä muistaneet, mitä heidän takanansa on, eivätkä ajatelleet, mitä heillä edessä on. He tunsivat vain olevansa kaksi onnellista ihmistä, jotka rakastavat toisiansa.

Ja illan aurinko alkoi mennä mailleen, vaipuen taitteleivain valojen äärettömään moninaisuuteen. Varjoja laski merenrannalle, missä lentohiekka timantteina kimalteli... Aallot vyöryivät pitempinä... heleämpinä... Kaukaa ulapalta kuului kuin nousisi laulua meren syvästä sylistä. Kesän helteinen tuuli uinahti hietasärkkäin väliin... Tuolla välkähti valkoiset siivet: lokki leijailee siellä... leivoset pyrkivät pesillensä. Mutta nuo kaksi tuolla rannalla istuivat edelleen kalaveneen laidalla, hiljaa haastellen, haastellen vaimealla, pidätetyllä äänellä... ja yhä kauemmin ja kauemmin he olisivat siinä mielineet haastella...

* * * * *

Kello oli kahdeksan Ingan palatessa kotia, takanansa yhä ylemmäs nouseva ukkospilvi. Salama sävähti jo silloin tällöin, valaisten vanhan kartanon vaaleanharmaita seiniä, ja jyrinän naurunräjähdykset kajahtelivat ladonseinistä lännen puolella.

Inga oli tullut loput matkaa juoksujalassa. Ei hän ukkosta peljännyt, mutta kova sisällinen liikutus pyrki purkautumaan edes johonkin kiivaaseen ponnistukseen.

Hehkuvin poskin hän ilmestyi arkihuoneen ovelle. Mummo istui pehmeässä nojatuolissaan, lukien sanomalehtiä.

-- Kas niin, -- virkkoi vanha rouva, sysäten silmälasit otsalle; -- olipa hyvä, ettäs viimeinkin tulit, lapsi. Olin tässä jo käydä levottomaksi sinun tähtesi. Illaksi nousee rajuilma.

-- Kovasti iskee tulta, -- sanoi Inga ja laski läähättäen hattunsa ja sormikkaansa pöydälle.

-- Sinun on kuuma! -- virkkoi mummo. -- Lienet juossut kiivaasti.

Kohdattuaan Ingan katseen hän äkkiä vaikeni. Hän huomasi heti, että jotain oli tapahtunut. Tuollaista hehkua hän ei vielä koskaan ollut nähnyt noissa silmissä, joita oli rakastanut ja suudellut siitä pitäen kuin ensimmäinen tajun kipinä oli niissä elähtänyt. Vanha rouva ymmärsi, että nyt pitää puhua.

Hän pyysi Ingaa sulkemaan ovet verannalle ja kutsui hänet istumaan viereensä jakkaralle, kuten ennenkin. Hän antoi tytön istua siinä ääneti, kädet ristissä polvella, ja odotteli kärsivällisesti, milloinka Inga katkaisee vaitiolon. Mutta sitten hän äkkiä laski kätensä noille hehkuville poskille ja kohotti tytön kasvot puoleensa.

-- Et ollut tänään yksinäsi rannalla, -- virkkoi mummo verkkaan.

-- En. Toinen oli minun kanssani, hän, joka on luonani joka hetki, hän, joka täyttää kaikki minun ajatukseni.

Tämä empimätön tunnustus saattoi vanhan rouvan hämille. Hän oli odottanut karttelevaa vastausta. Ja vaikka kaikki selitykset nyt enää olivat tarpeettomia, virkkoi hän kumminkin ujostellen, melkein kuiskaten:

-- Mutta... rakastatko sinä häntä todellakin?

Ja vastaus tuli hehkuvan innokas:

-- Niin, mummo armas! Minä rakastan häntä niin kuin ihminen rakastaa vain kerran elämässään... kerran vain eikä sitten milloinkaan enää!

Vanha rouva säpsähti. Tuntui kuin samassa tuokiossa sävähtänyt salama olisi kohdannut säihkyn noista mustista silmistä, jotka kiihkeän hehkuvina olivat kiintyneet häneen.

-- Syvemmälle on käynyt kuin luulinkaan, -- virkkoi hän kumeasti.

-- Niin syvälle, että minun pitäisi repiä sydämeni palasiksi, jos se olisi temmattava pois.

-- Mutta _onhan_ se temmattava, lapsi... etkö käsitä sitä? Eihän sinulla ole oikeutta rakastaa miestä, joka ei enää ole vapaa.

-- Eikö ole oikeutta? -- vastasi Inga melkein pilkallisesti. -- Kiellä ruoho itämästä, kiellä aurinko valaisemasta ja tule sitten sanomaan, ettei minulla ole oikeutta rakastaa.

-- Sinä unohdat, että on olemassa toinen, jolla on etuoikeus.

-- Hänellä ei ole mitään oikeutta, sillä häntä ei ole milloinkaan rakastettu.

-- Mutta hän on kumminkin ollut hänen vaimonsa.

-- Ei enää siitä hetkestä, kun hänen miehensä kohtasi minut. Eikä ole sen koommin enää oleva.

Mummo yskäisi.

-- Kuinka sinä uskallat työntäytyä miehen ja vaimon väliin, särkeä koko perhe-elämän ja tehdä toisen naisen onnettomaksi koko elämänsä iäksi? Sinä rakastat itse; sinun pitäisi siis tietää, että vaimon on mahdoton luopua hänestä.

Inga oli ääneti tuokioisen. Mummo tunsi tuon uhmaisen niskannykäyksen, joka seurasi heti.

-- Miksikä hän työntäysi väkisin? -- kysäisi hän.

-- Siinä se hänen onnettomuutensa varmaan onkin! Mutta nyt he ovat mies ja vaimo; ja siinä side, mikä sitoo.

-- Ei ole sitä sidettä, mikä kahlehtisi rakkautta. Rakkaus repii ne rikki kuin rihmat.

-- Silloin se repii enemmän kuin enää voi ehjäksi saada.

-- Älä sano niin, mummo, älä!

Ääni oli vaimea, melkein rukoileva. Sen alla elähti värähdellen murheen sävel, ja se kävi kipeästi mummon sydämeen. Mutta hän päätti pysyä lujana.

Kumartuen hän laski vanhan, ryppyisen kätensä Ingan olalle.

-- _Jos on lapsia, niin se repii rikki lasten onnen,_ -- lausui hän verkkaan, tuntien itsekin, kuinka nämä sanat puukkoina viiltävät haavaa.

Inga oli kätkenyt kasvot käsiinsä. Hän ei vastannut, hengitti vain raskaasti. Mummo käänsi kasvonsa toisaanne, niinkuin ei jaksaisi nähdä hänen kärsivän.

-- Parempi on kärsiä _itse_ kuin tuottaa muille kärsimystä, -- virkkoi hän yhtä paljon toiselle kuin itseäänkin lohduttaakseen.

-- Ei! -- huudahti Inga äkkiä. -- Minä nousen kapinaan sitä vastaan! Tässä on kysymyksessä minun onneni. Minulla ei ole mitään velvollisuutta ruveta pitämään muista huolta... pitäköön kukin huolta itsestään! Jos me kerran tunnemme, ettemme saata olla toisiamme vailla, että me, erillä ollen, tulisimme äärettömän onnettomiksi, että koko elämän ilo piilee yhdessäolossamme, miksikä sitten raadella toistansa ihan kuoliaaksi, sen sijaan että saattaisimme istua, niin lujasti kietouneina toisiimme, ettei mikään maailmassa voisi meitä erottaa?... Ja kuka _uskaltaa_ erottaa meitä? -- kajahti hänen intoisa äänensä. -- Kun kätemme pitelevät toisiansa rakkauden ikuisella voimalla, ken uskaltaa kiertää ne irralleen?

-- Saattaa tulla pieni lapsenkäsi... se koskettaa hiukan noita suljetuita sormia, ja silloin niitten täytyy laueta, olkoot kuinka lujasti hyvänsä toisissaan kiinni, koskapa _sillä kädellä on etuoikeus_.

-- Voi, kuinka sinä oletkaan armoton... niin suunnattoman armoton, kauhean armoton!

-- Niin on jokainen, joka vaatii uhria.

-- Ei tuo onnea noin raskas uhri.

-- Onnea ei, mutta suuremman rauhan.

-- Voi! Ei mun sieluni milloinkaan saa rauhaa.

-- Samoin ajattelin minäkin, ollessani niin nuori kuin sinä, mutta toisin kävi kuin olin luullut. Ihmiset nykyaikaan eivät tahdo kärsiä. He tahtovat _kiertää kärsimyksen; he tavoittelevat onnea, maksoi mitä maksoi_. Toisin oli ennen: silloin otettiin kärsimys vastaan napisematta. Minäkin otin, vaikka luulinkin murtuvani sen painosta. Kun olin onnen päästänyt käsistäni, silloin avasin ovet kärsimykselle ja suljin sen sydämeeni aarteena, joka oli oleva minun elämäni kannattaja. Ja siitä ajasta asti rupesin pitämään sitä _kallisarvoisena_ asiana.

Jakkara oli muuttanut asentoa, ja Inga istui nyt kädet mummonsa sylissä, katsellen häntä suoraan kasvoihin, mutta ulkona sävähteli salamoita ristikkäin, ja jyräystä seurasi jyräys.

Mitä lukikaan hän mummon silmistä? Mikä ihmeellisen valtava, melkein juhlallinen, pitkän elämän kärsimyksistä kertova ilme kohtasikaan häntä äkkiä tuosta hennosta, vanhasta olennosta, joka varreltansa vähäisenä, hieveröisenä melkein kätkeytyi tuohon suureen, korkeaselkäiseen nojatuoliin!

Tuntui kuin nuo kirkkaat, vanhat silmät -- ne, joista hän oli lukenut satujansa lapsena, -- katselisivat hänen ohitsensa, syventyen johonkin, mikä oli aikoja sitten eletty, mutta joka sittenkin on läsnä nyt. Oli niin paljo mielikuvitusta noissa silmissä. Ei ihmekään, että Inga rakasti niitä niin paljon. Katsellessaan kilpisankaisten silmälasien ylitse osasivat nuo silmät yhä vieläkin loistaa tuolla erikoisella, tenhoisalla kirkkaudella, niinpä nytkin, kääntyessään häneen.

-- Lapsi, -- lausui vanha rouva omituisella, sydämeen käyvällä tavallansa, -- _ellet onnea saanut, niin kiitä Jumalaa, ettäs olet saanut kärsimystä osaksesi. Paljo on ihmisiä, jotka eivät koskaan ole saaneet täyttä iloa eivätkä koskaan täyttä murhetta; ne ovat köyhiä sieluja, joitten pitää tyytyä henkielämän murusiin._ Sinä luulet, että murhe yksin voi kuolettaa. Minä katson siihen toisin silmin. Minä tiedän, että siinä piilee mitä monipuolisimpia kehittymisen mahdollisuuksia, henkisen edistymisen ituja. _Minä tiedän, että kovissa kärsimyksissä asuu jokin määrä onnea, niin käsitettynä ainakin, että kaikkinainen henkinen edistys on onnea._

Inga suuteli ryppyistä kättä, joka lepäsi hänen olallaan.

-- Mummo, -- virkkoi hän; -- kerro minulle elämäsi tarina.

Vanhus nyökäytti päätään.

-- Niin, -- sanoi hän, -- sitä minä tässä juuri ajattelin. Kenties siitä on apua sinulle silloin kun sinun pitää valita. Sillä sinun hartioillesi valitseminen lasketaan aivan varmaan; rakkaudessa on lopullinen ratkaisu sittenkin meidän, naisten, tehtävänä.

Samassa sävähti mahtava salama ja särki pirstaleiksi vanhan tammen tuossa puutarhan portilla. Vanha rouva kavahti ylös.

-- Voi tammeani! -- huudahti hän. -- Mun rakas, vanha tammeni!

Inga istui rauhassa sijallaan.

-- Jos ratkaisu on oleva sellainen kuin sinä tahdot, -- sanoi hän, -- niin on seuraus tuon iskun kaltainen. Se lyö meidät pirstaleiksi: sydämen se meiltä repii juuria myöten. Se surmaa meidät.

-- Ei ukonnuoli kuoliaaksi lyö, -- virkkoi mummo.

-- Ei tammikaan kuole. Vanha runko kuihtuu kyllä, mutta juuresta nousee uusia vesoja. Ihmisen käy samoin. Kärsimykset eivät häntä surmaa: ne kasvattavat häntä.

Hetken aikaa he olivat ääneti. Sade pieksi puutarhanpuoleisia akkunoita, ja virtana valui vesi pitkin seiniä.

-- Kuinka vanha sinä olit mennessäsi naimisiin vaarin kanssa? -- kysyi Inga sitten.

-- Seitsemäntoista vain.

-- Ja kun salama sinuun iski?

-- Kahdenkolmatta. Nuo viisi vuotta olivat olleet tyhjimpiä minun elämässäni. Ajatellessani silloisia aikoja en todellakaan voi käsittää, mistä minä silloin elin. Pitäähän ihmisellä olla toki jotain, josta elää, mutta minulla ei ollut mitään. Älä käsitä minua väärin: sinun vaarisi oli pohjaltaan hieno luonne, alkujaan, luullakseni, oikea gentlemanni, mutta hänellä oli sotilasajoiltaan muutamia tapoja, jotka olivat ristiriidassa minun katsantokantani kanssa ja jotka turmelivat kerrassaan meidän avioliittomme. Hänessä oli intohimo viiniin ja naisiin.

Hän läksi, niinkuin tiedät, vapaaehtoisena sotaan vuonna 48 ja oli keski-iässä, kun hänet tykistön kapteenina sijoitettiin meille. Talo oli velkaantunut, ja ahtaat oli meillä olot. Meillä ei ollut muuta kuin hyvä, vanha nimi. Mutta tanssiessani illalla upseerien kanssa muodosti mielikuvitukseni heistä uhkeita ritareita, ja itse olin mielestäni prinsessa, jolla oli puolet valtakuntaa.

Ja prinsessahan minä tavallani olinkin, sillä tuollainen nuori tyttö, sydän lämmin ja avoin kaikelle hyvälle, on todellakin pieni kuningaskunta, jos ken oikea hänet löytää. Mutta liianpa usein valitettavasti käy niin, että kuningaskunta pannaan kortin varaan ja menetetään. Siten kävi ainakin sillä kertaa.

Siihen aikaan oli vielä sellainen tapa, että vanhemmat, huomattuaan miehen, joka heidän mielestänsä saattoi tarjota turvallisen aseman heidän lapsilleen, sanoivat tyttärelle: "Olisi suotava, että sinä ottaisit mieheksesi sen ja sen." Eikä noista pienistä kiharapäistä monikaan uskaltanut panna vastaan. Minä en ainakaan uskaltanut. Olin siihen aikaan peräti lapsellinen ja omaa tahtoa vailla. Luonteeni kehittyi vasta myöhemmin. -- Minä itkeä tihustelin, kuullessani, että minusta tulee sinun vaarisi rouva; vielä enemmän itkin häitten edellisenä yönä. Mutta uudet olot tempasivat minut pian mukaansa, ja sitä paitsi täytyi vaarisi lähteä leiriin jälleen pari päivää häitten perästä. Vasta sitten kun hän sodan loputtua palasi kotia, vasta sitten minä sain selville yhtä ja toista, joka heitti synkkiä varjoja minun elämääni ja samalla ikäänkuin polki tahraisia jälkiä minun ajatusteni tiehen.

Sinä iltana, jolloin hän palasi kotia, hän oli juonut paljon eikä ollut selvä, minunkaan huoneeseeni tullessansa. Hän huomasi minun rupeavan pelkäilemään häntä, ja hänen kunniakseen minun on sanominen, ettei hän ollut tungettelevainen, vaan koetti hienolla ja huomaavaisella käytöksellä saavuttaa luottamukseni. Sen hän saavuttikin, jopa verrattain piankin, vaikka usein horjahtuikin seuraavina vuosina. Juotuansa joskus enemmän kuin sieti oli hän niin varovainen, ettei lainkaan lähestynyt minua.

Tuossa hänen kehittyneessä kainotuntoisuudessaan oli jotain, joka aina liikutti minua. Mutta eräänä päivänä tuli luokseni muuan köyhä, nuori tyttö, kivenkovaan vaatien elatusrahaa lapselle, joka oli yhtä paljon hänen kuin miehenikin. Silloin kaatui jalkaini alta viimeinenkin tuki.

Siitä päivin olin tympeä, en välittänyt mistään, en siitäkään, mitä talossa pian oli tapahtuva. Tunsin hervahtaneeni, eikä ollut minulla voimaa kohota jaloilleni jälleen. Tunsin olevani solvattu, vääryyttä kärsinyt, kummastellen vain, ettei suru syvemmin minua paina... Sittemmin huomasin syyksi siihen sen, etten ollut milloinkaan rakastanut häntä.

Elämälläni ei ollut mitään päämäärää; minä elelin vain, kunnes sinun isäsi syntyi maailmaan. Silloin oli elämällä jälleen arvoa minun silmissäni.

Luulenpa, että joku, melkein rakkauden tapainen tunne lapsen isää kohtaan oli herätä minussa silloin kun tuo pieni, parkuva olento pantiin minun viereeni. Mutta sinä iltana, minun luokseni tullessaan, oli Heine juonut runsaasti -- hänen hengityksensä oli viininhöyryistä hehkuvan kuuma, sen tunsin, hänen kumartuessaan minun vuoteeni yli, -- ja silloin minä sysäsin hänet luotani... minä tiedän sysänneeni lujaa... ja siitä päivästä oli sydämeni sulkeissa hänelle.

Kului aikaa puolen vuoden verran. Kerran istuin lastani tuuditellen... Silloin sattuivat silmäni erääsen ilmoitukseen sanomalehdessä. Näen sen vielä, niinkuin se olisi ollut vasta eilen edessäni. Se piirtyi selittämättömällä tavalla mieleeni. Näin siinä luki: "Nuori soittotaiteilija, liiallisesta työstä ylenmäärin rasittunut, haluaa täysihoitoa jossakin suuremmassa maakartanossa lähellä Pohjanmerta. Tarjoaa vain niukan korvauksen. Saada vapaasti soitella, siinä ainoa vaatimus."

En osaa sanoa, mikä se minut tuohon kiinnitti; mutta niinkuin välisti, vanhaa laulua kuullessaan, äkkiä alkaa ikävöidä lapsuutensa päiviä, samoin rupesin minäkin yht'äkkiä ikävöimään musiikkia... säveliä, jotka voisivat soittaa pois tyhjyyden mun ympäriltäni ja tuoda sijaan murusenkaan elämän riemuisaa juhlaa.

Kumma kyllä -- Heinekin, joka ei suinkaan ollut musikaalinen, otti tuon ilmoituksen varteen, näytettyäni sen hänelle. Hän lähetti vastauksen, eikä kulunut kahta viikkoakaan, niin jo saapui vieras taloon. Matkatamineita ei hänellä sanottavaksi ollut: viululaatikko vain ja vanhassa käsilaukussa vaatteita ja kirjoja. Kalpea hän oli ja laiha. "Pulahdus Pohjanmereen tekee häneen hyvää", sanoi Heine, "sen hän on näköinenkin". En osaa sanoa, lapsi, oliko hän todella kaunis; _minun_ mielestäni kyllä, mutta muitten tuskin. Oikeastaan en minä hänestä, hänen tullessaan sisään, nähnyt muuta kuin silmät. Ne loistivat ja hymyilivät, nuo silmät, ne lämmittivät ja elähyttivät minua! Pelkät silmät minä näin, silmät, jotka värähtelivät kuin viulunkielet... Kuullessani hänen viuluansa täytyi minun ajatella hänen silmiään, ja kun minä nuo silmät näin, täytyi minun ajatella hänen viuluansa. Minun ei tarvitse selittää tätä sinulle: sinä ymmärrät sen siinä määrin kuin itsekin rakastat.

Ensi alussa emme paljoa puhelleet, mutta hän soitteli minulle... Hän soitti minut uuteen olemukseen, pois siitä tympeästä elämästä, jota olin elänyt. Hän soitti kaikki henkiset voimani vireille jälleen tai paremmin sanoen: hän soitti ne ensi kertaa yhteen! Ja silloin minä ymmärsin, mitä rakkaus kahden ihmisen välillä on.

Ja sitten istuimme tuntikausia yhdessä, tuttavina haastellen, mutta silloin hän aina parhaiten haasteli, kun otti viulun käteensä tai istui vanhan klaverin ääressä, soitellen hienoja variatsioneja vanhoihin lauluihin. Yhä vieläkin kuulen noita säveliä, kun silmäni suljen.

Luulen kuin luulenkin, että sinun isäsi ilmeinen musikaalinen aisti aiheutui siitä, että hän sai ensimmäiset vaikutelmansa viulun sävelistä. Kätkyessä makasi lapsi, niitä kuunnellen... Ja silloinkin se niitä aina kuunteli, kun povellani lepäsi... koko sielunihan oli pelkkää kuuntelemista!

Niin hän kerran sanoi itsekin, myhäillen: "Tuosta lapsesta tulee vielä musiikin rakastaja. Jos hän olisi minun poikani, niin hänestä tulisi taideniekka."

En tiedä, kuinka se kesä kuluikaan. Tiedän vain, että päivät kiitivät kuin salama, ja ennenkuin tiesinkään, oli lähtöpäivä käsissä. Kohdatessaan minut sinä aamuna puutarhassa hän virkkoi: "Sanotaan minun lähtevän tänä iltana, mutta te tulette mukaan. Te tulette, minä tiedän sen."

Kuljin kuin unissa sen päivän ja sanoin jäähyväiset kaikelle, mitä talossa oli. Sanoin luullakseni jäähyväiset joka puulle ja joka pensaallekin, tietämättä oikeastaan itsekään mitä tein.

Seurauksia en ajatellut... ylipäänsä en ajatellut sinä päivänä mitään... tunsin vain, että hän ja minä olemme yhtä, niin yhtä, että elämä on mahdotonta, jos täytyy erota.

Vasta tuntia ennen lähtöä, kun astuin lastenhuoneeseen sanomaan jäähyväisiä isällesi, vasta silloin minä täydellisesti tajusin mitä olin tekemäisilläni.

Lapsi itki, avatessani oven. Se virui kätkyessään ja tuijotti minuun suurilla silmillään. Lapsentyttö ei saanut sitä viihtymään, mutta minut nähtyänsä se vaikeni ja hetkisen kuluttua ojensi nauraen kätensä minua kohti.

Minä jäin yksikseni lapsen kanssa. Minä nostin sen kätkyestä rintaani. Ja silloin tuntui, kuin ken kietoisi mua kahleisiin, kummallisiin, lujiin kuin kokonaisen elämän surut ja pitkäin yöntietämäin itkut. Silloin tiesin, etten minä saata lähteä.

En ole milloinkaan itkenyt niin kuin sillä hetkellä, ja Jumala yksin tietää minun tuskaisen ikäväni senjälkeen. Mutta en ole milloinkaan katunut, että valitseminen kävi niin eikä toisin, sillä _rauha_ on onnea kalliimpi.

Se oli raskain päivä elämässäni, jolloin minun epätoivoisena täytyi taistella hänen kanssaan, sillä hän ei olisi tahtonut luopua minusta, mutta siitä olen varma, ettei hänestä milloinkaan olisi tullut sitä taiteilijaa, mikä hänestä tuli, ellei vastoinkäyminen olisi häntä kehittänyt. Tämä ajatus on minua tukenut kautta kaikkien noitten vuosien... Nyt ei häntä enää ole... Jumala siunatkoon hänen muistoansa! Minä en murtanut hänen elämäänsä, niinkuin hän silloin sanoi minun tekevän; minä annoin vain hänen elämälleen sisällyksen, niinkuin hänkin antoi minun poloiselle, typistetylle elämälleni sisällyksen kärsimyksissäni.

Kohtasimme toisemme sittemmin. Silloin olimme vanhoja kumpainenkin, mutta tunsimme kumminkin, että vaikka kaikki muu meissä oli vanhettunutta, rakkaus oli meissä yhä nuorena pysynyt. Ikävöimys on meidät säilyttänyt nuorina, sanoi hän. Ja niin hän sanoi myöskin, että juuri kärsimykset olivat tehneet hänestä sen miehen, mikä hän nyt oli; onni ei olisi milloinkaan sitä tehnyt. Hän oli niitä luonteita, joita vastoinkäyminen kasvattaa. Ja tuntuu niin suloiselta, sanoi hän, kun tietää, että sydämessä on rauhoitettu pyhäkkö, johon aina pääsee turvaan, pyhäkkö, jossa ei ole syntiä tehnyt... ja kun tietää, että on olemassa suru, joka on omaa, ja rakkaus, jota ei kukaan voi ottaa pois, joka ei koskaan vanhene...

Vanha rouva laski hienopiirteisen, vanhan päänsä jälleen nojatuolin pielusta vasten, ikäänkuin väsyneenä puhumisesta.

Ensi kertaa pitkän elämänsä aikana hän nyt avasi sydäntänsä toisen sydämen lukea, sydämen, joka oli heimoa hänen sydämelleen... Ja niin hiljaa tulivat hänen sanansa, niin eriskummaisesti luottamusta herättävinä... Niitten pohjana oli pitkän elämän kokemus, ja niissä kajahteli voimakkaan sielun omat näkemät ja tuntemat. Ei siinä ollut mitään hempeämielisyyttä, ei tunteitten puhkuamista... siinä oli vain verkalleen, taistelemalla saavutettua elämänkatsantoa.