Part 8

Inga katsahti alas poikaseen: nuo suuret silmät ne kauhistuneina tarkastelivat milloin toista, milloin toista, ja kasvoissa alkoi arveluttavissa määrin värähdellä itkun oireita, kunnes poikanen neuvotonna sieppasi Ingaa hameesta kiinni.

-- Kuulepas, Kai! -- sanoi Inga, kumartuen hänen puoleensa. -- Pidäpäs huolta, että Fenrisin turkki kuivaa päivänpaisteessa, muutoin se saa luuvalon koipiinsa. Juoksenteles nyt kiireesti sen kanssa särkillä, me tulemme sitten perässä.

Poikanen päästi hänet samassa ja juoksi vihellellen pois, koira mukanaan.

Inga kääntyi tohtorinnaan sanoen:

-- Te puhutte, niinkuin luulisitte minun tahtovan houkutella teiltä poikaa pois. Se ei ole milloinkaan ollut tarkoitukseni.

-- Ei tässä tarvita mitään puolusteluja. Pian on houkka houkuteltu, kun omakin mieli tekee, -- virkkoi tohtorinna torjuen ja lisäsi sitten sanomattoman katkerasti: -- Poika ei sitä paitsi ole koskaan ollut oikein omanani. Hän otettiin minulta pois, ennenkuin kykeni ymmärtämäänkään.

-- Olisipa hän ollut minun poikani, ei olisi häntä ikinä otettu minulta pois.

Tohtorinna hätkähti. Häntä hämmästytti tuo luja varmuus toisen ehdottomassa huudahduksessa.

-- Saattaa olla, -- sanoi hän lauhkeammin. -- On olemassa ihmisiä, joilla on tavallista enemmän tarmoa. Heillä on senvuoksi suurempi vastustamisenkin kyky. Minä en ole niitä... Niin, minä poikkean tähän, -- hän pysähtyi kalamökin edustalle, -- täällä on emäntä sairaana. Minä lupasin käydä peräämässä hänen lapsiaan. Tule, Kai! Sinä pääset mukaan.

Kai tuli heti, hattu kallellaan toisella korvalla, ja pisti pienen kätensä äidin käteen.

-- Mennäänkö Kala-Lassin mökkiin? -- kysäisi hän kiihkeästi.

-- Mennään.

-- Minä lähden kotia, -- sanoi Inga, ojentaen kätensä jäähyväisiksi. Käsi, jonka hän vastaanotti, oli kylmä ja kapea. Se tuli hyvin epäröiden, mutta puristukseen vastattiin puristuksella. Silloin Inga loi rehellisen katseensa tohtorinnan silmiin ja sanoi vilpittömästi:

-- Voittakaa poikanne takaisin. Teidän on helppo tehdä se. Äidillä on ensimmäinen oikeus, ja äidillä on suurin voimakin.

Ja vastausta odottamatta hän kääntyi kiireesti pois ja läksi astumaan kylän kautta kotiansa kohti.

Mutta tohtorinna jäi seisomaan, ajatuksiinsa vaipuneena. Toisen sanat olivat herättäneet valveille hänen uinuvan tarmonsa, ja hänen veltostunut tahtonsa oli elpynyt.

Pannessaan sinä iltana poikaansa nukkumaan hän ei tyytynyt siihen, että huolellisesti kääräisi peitteet hänen ympärilleen, niinkuin ennen, vaan jäi istumaan vuoteen laidalle ja katseli häntä, kääntämättä silmiänsä pois.

Poikasta nukutti kovin, mutta tämä näky oli hänestä niin uutta ja kummallista, että hänen tuontuostakin täytyi nostaa raskaita silmäluomiansa, nähdäkseen, istuuko äiti siinä yhä vielä.

Niin, siinä hän istuu. Ja hän istui istumistaan. Joka kerta kun poika vilkaisi häneen pienillä, unisilla silmillään, hän nyökäytti päätään, tyynesti myhähtäen, ikäänkuin olisi puhunut: "Ole rauhassa. Täällä minä olen sinun luonasi."

Ja Kai nukkui, tuntien jotain, mitä hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut... Hänessä oli hämärä haave jostain rauhaisasta ja mieluisasta... Siinä oli tyyntä ja levollista oloa... onnellista, lapsellista luottamusta... sanomatonta turvallisuuden tunnelmaa...

* * * * *

Tohtorin pienessä puistossa astuskeli Kai muutama päivä sen perästä monta kertaa nurmikon ympäri, kädet selän takana, syvissä ajatuksissa. Hattu oli tavallisuuden mukaan niskassa, mutta siniset silmät, joissa oli niin pitkät, mustat ripset, katselivat mietiskellen maahan.

Hänelle oli viime päivinä tapahtunut jotain, jonka hänen pienet aivonsa kyllä olivat vastaanottaneet, mutta eivät osanneet saada selville.

Sinä päivänä, jolloin hän oli ollut vedessä Fenrisin kanssa ja sitten käynyt Kala-Lassin mökissä, oli äiti ollut niin hyvä hänelle, että pieni sydän vieläkin ilosta hyppelehti hänen muistellessaan sitä. Äiti oli kotimatkalla ollut hevosillakin hänen kanssaan! Ja illalla sitten ei äiti, häntä levolle pannessaan, tyytynytkään siihen, että huolellisesti kääri peitteet hänen ympärilleen ja suuteli häntä, hyvää yötä toivottaen, vaan jäi istumaan vuoteen laidalle, kunnes hän oli nukkunut.

Seuraavana aamuna hän oli herännyt niin iloisena, ja silloin oli äiti taas istunut hänen vuoteensa vieressä, mutta hän oli nähnyt äidin itkeneen, eikä tiennyt miksi. Hän ei uskaltanut kysyä, sillä äiti suuttui aina, kun poika näki hänen itkevän. Siksipä hän kätki päänsä pieluksiin eikä tahtonut nähdä sitä ensinkään. Mutta tänä aamuna ei äiti suuttunutkaan, päinvastoin suuteli häntä monta kertaa ja leikki hänen kanssaan, pukiessaan häntä. Pojasta tuntui, ettei hän enää ensinkään pelkäile äitiä.

Ihan päivänpaisteisessa mielialassa hän käyskenteli sitten pihalla, syötti kananpoikia, ajoi ankat lampeen ja juoksenteli kilpaa Fenrisin kanssa, heittäen senkin seitsemän mukkia ja kuperkeikkaa.

Mutta kun hän myöhemmin aamiaispöydässä haasteli eilisistä seikkailuistaan, oli isä ääneti, ei edes katsahtanutkaan häneen, sanoihan vain, että pöydässä pitää istua siivolla. Isä oli viime aikoina yleensäkin käynyt niin kummalliseksi; hän oli ihan toisenlainen kuin ennen: ei isä enää milloinkaan nostanut häntä selkäänsä eikä ollut hevosilla hänen kanssaan, ja milloin Kai koputti isän oveen, kuului sieltä aina: "Isällä ei ole aikaa nyt."

Kai huokasi syvään, sydämensä pohjasta. Hän toivoi niin hartaasti, että isällä taas olisi aikaa.

Mutta sitten tapahtui se kaikkein kummallisin asia. Eilen, hänen istuessaan päivällispöydässä isän ja äidin välissä, kuten ennenkin, olivat isä ja äiti olleet ihan ääneti, ja kun ei Kai millään tavoin saanut isäänsä myhähtämäänkään, oli hän ajatellut: "Äiti on varmaankin ollut hyvin paha isälle, koskapa isä näyttää noin tuikealta." Ja muistaessaan, kuinka hänelle itselleen aina annettiin anteeksi, kun vain pyysi, virkkoi hän yht'äkkiä, rohkaisevasti katsellen heitä kumpaakin vuorotellen: "Kyllä äiti mielellään pyytää anteeksi." Silloin oli isä luonut häneen ankaran katseen ja sanonut, että mitä lörpötystä tuo on; aikaihmisten ei tarvitse milloinkaan pyytää anteeksi. Mutta -- sen oli Kai ihan selvään nähnyt -- isä oli ollut punainen kasvoiltaan tuota sanoessaan. Ja sitten oli istuttu taas ihan ääneti.

Kai tiesi, että nyt on ukkosta ilmassa, mutta ei voinut käsittää miksi. Vaistomaisesti hän tunsi, että jos vain isästä ja äidistä tulee hyvät ystävät, niin sitten on kaikki hyvin.

Hän oli niin paljon mietiskellyt tuota asiata, että oli unohtanut syömisenkin, ja niinpä tapahtui, että hän äkkiä, ikäänkuin ehdottomasta mielijohteesta, oli ottanut heitä kädestä ja aristellen pannut heidän kumpaisenkin kädet yhteen.

Mutta kumpikin oli nykäissyt kätensä niin äkisti takaisin, että Kai oli ihan säikähtänyt, ja isä oli sanonut vihaisesti: "Istu hiljaa pöydässä, poika!" Ja pannakseen enemmän painoa sanoilleen hän oli nipistänyt häntä korvalehdestä. Kai oli ruvennut itkemään, ja sitten oli hänet jotenkin tylysti pantu toiseen huoneeseen.

Mutta äiti, joka aina oli ankara eikä koskaan puhutellut häntä, milloin Kai oli ollut tottelematon, äiti oli mennyt hänen perässään ja ottanut hänet syliinsä ja lohduttanut häntä, kunnes hän oli lakannut itkemästä. Ja silloin oli poika kietonut kätensä äidin kaulaan ja nyyhkytellen sanonut: "Äiti, äiti! Miks'ette te tahdo olla hyviä ystäviä!" Silloin oli äiti katsonut häneen niin kummallisesti ja sanonut: "Sitä sinä et ymmärrä, poikaseni; älä kysele sitä minulta milloinkaan."

Ja sitten he olivat itkeneet yhdessä, äiti ja hän...

Tämä kaikki oli varsin merkillistä, mutta merkillisintä kaikesta oli se, ettei hän enää yhtään pelkäillyt äitiänsä. Sitä vastoin tuli hän joskus katsahtaneeksi hiukan arkaillen isäänsä, milloin tämä palasi kotia vakavana ja harvapuheisena. Isä kun tähän asti oli ollut hänen lyhyen elämänsä päivänpaiste, se, johon lapsi koko pienen sydämensä uskalluksella oli kiintynyt, niin rupesi hän nyt ikävöimään isäänsä, niinkuin muisti ikävöineensä häntä silloin kun isä oli matkoilla. Mutta nythän isä ei ole matkoilla, eikä Kai itsekään tiennyt mitä ikävöitsee... Hän ei tiennyt ikävöivänsä sitä lujaa, lämmintä rakkautta, joka tähän asti oli häntä vaalinut ja jonka hän nyt hämärästi tunsi ikäänkuin karttelevan häntä.

Hän pysähtyi keskelle puutarhan käytävää, pienet kädet selän takana, ja kummallisen syvämietteinen ilme kasvoilla.

Fenris, tottumaton kun oli näkemään nuorta herraansa noin ajatuksiin vaipuneena, asettui hänen eteensä, leveä selkä suoraan päivää kohti, ja alkoi kiivaasti heilutella häntäänsä. Kun siitä ei lähtenyt apua, ojensi se käpälänsä. Sitä ei otettu vastaan, ja se hervahti takaisin maahan. Mutta silloin loppui Fenrisiltä maltti kerrassaan. Se mörähti äkäisesti, niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Mikähän sinua oikeastaan vaivaa?" Ja Kai ymmärsi heti, mitä toinen tarkoittaa, mutta hän oli oppinut varovaisuutta äidiltään ja sanoi verrattomalla arvokkaisuudella: "Sitä sinä et ymmärrä, Fenris; älä kysele sitä minulta milloinkaan."

Tohtori tuli samassa portaille ja, nähtyään pojan seisovan hiljaa, meni hänen luokseen.

Hän katsahti tutkistellen pojan kasvoihin, jotka kääntyivät häntä kohti, ja hämmästyi tuota aikaihmisen ilmettä niissä. Sanaakaan sanomatta isä otti häntä kädestä ja astui hänen kanssaan nurmikon ympäri kerran... ja toisen... yhä vain ääneti.

Pojasta tämä tuntui sangen juhlalliselta, mutta äkkiä hän rohkaisi mielensä ja virkkoi päättävästi: -- Isä, miksi sinä olet suutuksissa äitiin?

Tohtori hätkähti. Ensi kertaa selveni hänelle, että hän seisoo vaarinottajan silmäin alla, että hänellä on vierasmies omassa talossaan... alaikäinen, pieni vierasmies, mutta sittenkin todistamassa jännitettyjä, onnettomia oloja isän kotielämässä.

Tähän asti ei Kai ollut johtunut hänen mieleensäkään. Hän oli ylipäänsä vain ajatellut omaa itseänsä, omaa sisällistä, raastettua tilaansa, omaa valtavaa intohimoansa.

Hänen sielussaan ei ollut sijaa millekään muulle kuin rakkaudelle tuohon naiseen, jonka hän ainaiseksi oli sydämeensä sulkenut. Pikemmin hän oli viime aikoina, poikaansa katsellessaan, nähnyt lapsessa vieläkin yhden esteen, vieläkin yhden juovan, joka erottaa häntä tuosta naisesta. Ja tämä ajatus se hänen tietämättänsäkin oli, osaltaan sekin, vaikuttanut siihen, että hän oli ruvennut poikaansa kohtelemaan toisella tavalla kuin ennen.

Nyt hän äkkiä alkoi katsoa asiata toiseltakin kannalta. Hän ymmärsi, että hänen onnettomat välinsä saattoivat arveluttavalla tavalla vaikuttaa poikaan ja haitata tunne-elämän terveellistä kehitystä hänessä.

Ja hänen entinen hellä huolenpitonsa heräsi jälleen entiseen voimaansa.

Tuo omituinen kysymys, mutta vielä enemmän nuo silmät, jotka niin yksinkertaisesti katsoivat isään, osoittivat hänelle, että lapsen päässä pyörii ajatuksia, mahdottomia hänen hallita. Sanain takaa kangasteli ilmeisesti mietintää.

Nelivuotias lapsi, joka mietiskelee! Suunnilta pois...

Mitä murheita koituukaan siihen kotiin, missä noin pienet aivot ajatuksiin vaipuvat!

Ja nyt Kai, hänen ylpeytensä, hänen silmäteränsä, joka vielä muutama kuukausi sitten oli ollut kaiken raittiin ja lapsellisen elämänilon heleä sointu, -- nyt Kai tuo esiin noita vakavia lauseita, joita hän lapsissa vihasi.

Ja hänen oli siihen syy, hänen kokonaan siitä saakka kuin hän oli antautunut rakkautensa valtoihin... ja samalla hänen vaimonsakin syy, sillä tämähän oli pakottanut hänet tähän onnettomaan avioliittoon, jonka yhä kasvava epäsointu nytkin jo näkyy jättäneen jälkiä lapseen.

Ja onnettomuus on käyvä yhä suuremmaksi, mitä vanhemmaksi poikanen kasvaa ja mitä selvemmin hän alkaa asioita ympärillänsä ymmärtää. Se on kivulloisesti jouduttava hänen kypsymistänsä ja verkalleen myrkyttävä hänen sielunsa, kunnes hän vihdoin täysikasvuisena miehenä käy tuomariksi vanhempainsa välille. Avutonna hän kerran on kohtaava tämän onnettomuuden, jota ei mikään voi olemattomaksi tehdä ja joka ei milloinkaan lievene.

-- Kai parka! -- sanoi tohtori ja hyväillen silitti pojan päätä. -- Pikku Kai parka!

Ja Kain silmiin kiertyi kyyneleitä, hän ei itsekään tiennyt miksi.

Jälleen astui isä nurmikon ympäri, pitäen poikaa kädestä. Tuntui niinkuin mikä kuristaisi hänen kurkkuansa. Hän ei voinut puhua.

Heidän kulkiessaan portaitten ohi aukeni sisästäpäin ovi. Hänen vaimonsa pysähtyi ensin hetkiseksi kynnykselle ja äänsi sitten: -- Kai! -- ja vähän ajan perästä kovemmalla äänellä: -- Tule, Kai!

Kai aikoi noudattaa kutsua, mutta ei päässyt. Tohtori piteli tietämättänsäkin poikaa kädestä lujaa, ikäänkuin ei aikoisi milloinkaan enää päästää sitä irti. Taasen kutsui ääni, tällä kertaa pyytävämmin, ikäänkuin houkutellen: "Kai! Kai!"

Kai nykäisi pientä kättään, mutta siitä ei apua. Silloin hän loi silmänsä ylös isän värähtämättömiin kasvoihin ja virkkoi äkkiä: -- Kai pitää äidistä! -- ja painolla hän vielä lisäsi: _Pitää!_

Silloin pääsi käsi irti, ja poikanen juoksi portaille.

Äiti otti pojan syliinsä ja puristi häntä lujasti rintaansa vasten, ja olipa jotain taisteluun vaativaa siinä katseessa, jonka hän heitti mieheensä.

Veri hulvahti silloin tohtorin kasvoihin, ja polttava luulevaisuuden tunne, vihan sekainen, kiehahti hänessä.

-- Yritteletkö sinä saada poikaa minulta pois? -- kysäisi hän, astuen lähemmäs.

-- Ethän toki enää tarvinne häntä, -- vastasi toinen terävästi.

Tohtori kalpeni.

-- Varo itseäsi! -- sanoi hän käheästi.

Vastaukseksi nosti tohtorinna poikaa korkeammalle ja puristi häntä entistä lujemmin rintaansa vasten, uhmalla katsellen miestään.

-- Mitä sinä teet? -- sähähti tohtori, kykenemätönnä selittämään tätä odottamatonta vastusta.

-- Otan omakseni mikä omaani on, -- vastasi toinen. -- Kyllin kauan olet jo pitänyt häntä riistettynä minulta pois; nyt otan hänet takaisin.

Tohtori tuijotti häneen hämmästyneenä, sanatonna.

Koko heidän avioliittonsa aikana hän oli tottunut näkemään vaimossaan pelkkää nöyrää, pelonalaista väistyväisyyttä. Vastustamista hän ei ollut kohdannut milloinkaan, missään kohdassa; nuo tyynet silmät eivät koskaan olleet katselleet häntä muutoin kuin arvatakseen hänen vähimpiäkin mielitekojansa. Hänen vaimonsa koko olemus oli ollut yhtä kiitollisuuden ilmettä siitä, että mies ylipäänsä sallii hänen elää läheisyydessään. Vaimo itse oli käynyt tuohon halpaan asemaan, jossa mies katselee häntä ylhäältäpäin. Miestä väsytti ja ärsytti tuo koiranomainen uskollisuus, tuo orjattaren kiintymys, joka pikemmin antautuu jaloin tallattavaksi kuin hyljättäväksi. Täten oli mies ollut itsevaltiaan asemassa kodissaan hamaan tähän päivään. Hän muisti nyt selvään, kuinka Inga Heine kerran heillä ollessaan ja nähdessään, mitenkä siellä kaikki ääneti taipuu hänen, tohtorin, edessä, oli kysäissyt vilpittömällä tavallaan, mutta samalla hienosti, ivallisesti myhähtäen: "Oletteko te aina ollut ylimmäinen pappi, profeetta ja kuningas omassa talossanne?"

Tohtori oli silloin puoliksi harmissaan kääntänyt puheen leikiksi, mutta vähäinen itu siitä sittenkin oli jäänyt hänen mieleensä, ja hän oli ajatellut, että toisin olisi ollut laita, jos hän, Inga Heine, olisi ollut hänen vaimonsa! Hänellä kyllä olisi ollut oma kanta. Ja kuinka mieluista olisi ollut panna ylivalta puolekkain hänen kanssaan!

Tämä itsevaltiaan asema, pohjanaan heidän avioliittonsa onneton esihistoria, oli niin vähän hänen ihanteensa kaltaista, että hän usein oli huomannut toivovansa uhkaa ja vastustusta tuon vahamaisen penseyden sijaan. Mutta nyt, vastarinnan noustessa ensi kertaa, vieläpä sattuessa hellimpään kohtaankin, nyt hän tunsi, kuinka vaikea hänen todellakin on luovuttaa pientä osaakaan vallastansa, ja kuinka hänen monet vaatimuksensa olivat jo menneet hänelle vereen: hän kuohahti, häntä loukkasi sydänjuuria myöten tämä kuulumaton rohkeus, joka ilmeisellä uhmalla uskaltaa vastustaa häntä.

Eikö juuri hän ollut tähän päivään asti ollut pojan sekä äitinä että isänä? Oliko hänen vaimonsa koskaan pyrkinytkään saamaan poikaa omaksensa?

Ja nyt hän seisoo tuossa ja puhuu oikeuksistansa!

Tohtori ei voinut salata itseltään, että hänen vaimonsa arvo kohosi tästä hetkestä hänen silmissään, mutta samassa päätti hän myös olla antamatta perää.

-- Mikä on oikeastaan tarkoituksesi? -- kysyi hän, katsoen vaimoansa terävästi silmiin.

-- Pitää se, joka oikeuden mukaan omaani on ja jonka olen jo liiankin kauan sallinut olla luotani poissa, -- vastasi hän, miehensä katsetta väistämättä.

Inga Heine johtui väkisinkin tohtorin mieleen. Hän ei ole tässä ja on sittenkin... hänen henkensä on saapuvilla... ja se se ikäänkuin terästää heitä kumpaakin.

Heidän katseensa sävähtivät vastakkain, niinkuin iskee toisiinsa kaksi säilää.

-- Tiedätkös, -- virkkoi tohtori, -- jos sinä jatkat tuolla tapaa, niin tästä syntyy ankara ottelu!

-- Yhtäkaikki minusta, mikä siitä syntyy, -- vastasi toinen. -- Minä pelastan vielä sen onnenmurusen, mikä minulla on jäljellä.

-- Mutta poika! -- huudahti tohtori, tarttuen portaitten käsipuihin, niin että ne rysähtivät. -- Hänen onnensa toki ylinnä! Etkö sinä käsitä, että meidän välinen taistelu murtaa hänen elämänsä?

Hän katsahti ensi kertaa Kai poikaan, jonka läsnäolon hän oli melkein kokonaan unohtanut, ja hämmästyi pojan tuijottavaa katsetta, joka kauhistuneena siirtyeli toisesta toiseen.

-- Pikku Kai parkaa! -- virkkoi hän, lähtemäisillään pois.

Mutta tuskin hän oli kääntänyt selkänsä, niin ei tohtorinna enää jaksanut pidättäytyä. Koko hänen kytketty intohimonsa, koko tuo rakkaus, joka ei milloinkaan ollut saanut osakseen vastarakkautta, koko tuo sisimpiin suljettu katkeruus ja kalvava tuska, jota hän tunsi, tietäessään miehensä rakastavan toista, -- kaikki se puhkesi nyt ilmoille raivoisalla voimalla. Yhä lujemmin kietoen kätensä poikasen ympärille hän huusi:

-- Minä korvaan hänelle... siitä saat olla varma... kaiken sen, minkä sinä olet laiminlyönyt! Jokikinen hiukkanenkin mun rakkauttani on oleva hänen... hänen yksin! Ja tiedätkös, mitä minä saan sijaan? Hänet minä saan! Kokonaan, kaikkineen! Minkä jalansijan minä maata valloitan, sen sinä menetät. Haa, sinä et tiedä, mikä voima äidillä on, kun hän tahtoo voimaansa käyttää!... Ja tiedätkös, ken minulle tämän opetti? _Hän, jonka olisi pitänyt olla sinun vaimosi!_

Viimeiset sanat ne lensivät kuin linkokivi hänen miehensä kasvoihin, ja tohtorinna näki heiton sattuneen.

Ensi hetkessä hän melkein luuli miehensä lyövän häntä, mutta sitten hänen ajatuksensa suuntautuivat toisaanne, sillä Kai kietoi äkkiä kätensä äidin kaulaan, hennolla, vapisevalla äänellään huutaen niin liikuttavan hellästi: -- Älkää olko... älkää olko suutuksissa toisillenne!

Tohtori ei voinut kestää tuota. Hän kääntyi pois ja meni huoneeseensa.

-- Tätä ei voi puolustaa... ei ikipäivinä! -- mutisi hän, paiskaten oven lujasti kiinni perässään.

Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen, sysäten sormet tuuheaan tukkaansa. Hänen ajatuksissaan pyöri avioero. Eikö tämä yhteiselämä, joka ei mitään yhteiselämää ole, -- eikö se ole onnetonta heille kummallekin? Ja eikö olisi parempi saada se heti olemattomaksi?

Mutta Kai?... Pojastaan hän ei aio luopua. Ja toiselta puolen oli hän tänä aamupäivänä ilmeisesti huomannut, että Kai yksin on se hinta, joka hänen pitää vapaudestaan maksaa.

Ja niin hän siinä istui, kaksinkertainen tuska rinnassaan, neuvotonna, aseetonna niitä kahta voimaa vastaan, jotka taistelivat hänessä ja olivat melkein raastaa hänet näännyksiin.

Melkein tajuttomasti hän veti ulos pöytälaatikon ja otti esille vanhan kirjan. Se oli päiväkirja hänen vankeutensa ajoilta. Hän selaili sitä. Paljo oli siinä senaikuista toivottomuutta, paljo raskasmielisyyttä, mutta ei katkeruutta. Se tuli vasta myöhemmin.

Moneen vuoteen ei hän ollut kirjoittanut sanaakaan päiväkirjaansa, mutta viime aikoina hän oli jälleen turvannut siihen kuni vanhaan, uskolliseen ystävään. Hän oli tarttunut siihen, sillä hänen _täytyi_ saada ilmaa, jottei tukehtuisi. Kynä oli piirtänyt näkyviin sen, mitä huulet eivät uskaltaneet lausua julki. Harvoin on rakkauden kuva pukeunut niin voimallisiin väreihin kuin tämä, jonka oli määrä elää kätkettynä.

Mutta eipä hän siitä nyt hakenut riemuitsevia, uhmaavan intohimoisia, hurmaavan onnen ajatuksia. Hän pysähtyi viimeiseen lehteen, siihen, mikä oli kirjoitettu kuni hänen oman sydämensä verellä ja missä jok'ikinen sana syöpyi hänen aivoihinsa kuni naula ristiinnaulitun lihaan. Ja niinkuin tuskain mies yhä uudestaan ja uudestaan himoitsee työntää koetinta haavaansa, niin hänkin yhä toistellen luki:

Mä ristejä, ristejä näin kaikkialla. Kun kaatui yks, nous uus joka kerta, mut kaikki ne oli täynnään verta! Ja risteillä riippui maan lapsia vain. Elävältä ne riippui kaksittain.

Kumein äänin he haastoivat päiväin ja öitten kärsimistä, ja tuskat haavoista verisistä ne nauloina rintaa raastoivat. Ja risteillä riippui rinnatusten mies ja vaimo sielutusten.

Sydän heitä ei liittänyt, lempi ei sitonut yhdytyksin. Siin' iän kaiken käsityksin verta saivat vuotaa nyt. Ja yhdessä puussa he riippui niin, käsistä sekä jaloista kiinn'. Ja ken heistä enimmin kärsei, ken, -- ties Jumala yksin.

Uhmaan käsi jos kouristui, taistoon jos nuo kaks sai milloin, syvemmin haavahan vain silloin naula tuskien tunkeutui. Jos pois sois toinen, se tuskaa tuo, ja yhäti raastaa niin haavat nuo. Oi mies ja vaimo, se muistakaatte: elon iltaan asti sitä tuntea saatte.

Koskaan haavat ne parane ei, koskaan raastat ei ehjy enää, vaikk' aika se eelleen siirtelei. Niin, yhteiset tuskat ja kummankin hurme ne sitovat vaan teit' yhteen, asti kuolemaan!

Näin yksin kahlein ainian, käsistä sekä jaloista kiinni, te riippua saatte päivän loppuun rinnatusten, mies ja vaimo, sielutusten.

Hän istui kauan aikaa, pää painuneena käsiin ja suunnattoman tuskan ilme kasvoillaan. Sitten hän kirjoitti jatkoksi:

Nyt valoa sieluni joi, kuni kukkanen valoa juo. Ja kotkan siivin lensi valojen lieden luo. Arkaillen, kuni aina. Se vavisten, hehkuin hurmi surunmurtavan onnen maljaa! Sen tuska on raastava riemu: Nyt juomme me myrkkyä sen. Sen huutoa kuule ei kenkään. Uness' yksin sit' ääntelen. Mut ain' joka kerralta, vaikka mun viilsikin haavojain, sinut sylihin, armas, suljen ja rintaani painan vain. Päivä jos koittais, jolloin sinut täytyis mun työntää pois, niin kuiviin juosseen syämmen näkis, armas, sun katsantois.

Mutta tuskin olivat viimeiset rivit kirjoitetut, niin jo tunsi hän haikeasti ikävöivänsä häntä. Tohtori kavahti ylös, pisti kirjan takaisin laatikkoon, kiersi sen lukkoon ja astui muutamia kertoja edestakaisin, kuni häkissänsä peto. Hän läheni sitten akkunaa, tempasi sen auki ja seisoi siinä hetken aikaa, mitään näkemättä.

Hänen ajatuksensa kiitelivät kiihkeinä, nopeina kuin salamat.

-- Minun täytyy saada nähdä hänet, täytyy, maksoi mitä maksoi! Ei lietso lämmintä muu kuin hänen silmäinsä valo... Jos käyn tästä rannalle, niin hän on siellä, sen tiedän varmaan. Jo kaukaisen matkan päästä minun ajatukseni vetävät häntä, niinkuin hänenkin minua... Sen tunnemme kumpikin, sitä ajattelemme kumpikin, mitään siitä puhumattakaan... Me emme voi välttää yhtymystä... olisi mieletöntä luulla toisin... ja vielä mielettömämpää olla menemättä.

-- Isä, päästä sisään! -- pyysi hento ääni oven takana, ja pieni nyrkki paukutti maltittomasti oveen.

-- Mitäs tahdot?

-- Pulikkarattaat meni rikki. Se punainen pyörä, jonka sinä maalasit viime vuonna, läksi irti. Tule panemaan se paikoilleen.

-- Mene äidin luo. Minulla ei ole aikaa.

-- Äiti ei osaa, ja minä tahdon päästä sinun luoksesi.

-- Ei sovi nyt; minä lähden ulos.

-- Pikkuisen vaan, pikkuruisen vaan! -- kuului jälleen mairitteleva ääni.

Kaikkina muina aikoina tuo hento ääni olisi saanut tohtorin oven selkoselälleen, mutta nyt, kun lapsi seisoi tuossa ilmielävänä esteenä hänen aikeellensa, nyt se vaikutti kokonaan toisin.