Part 7

-- Monta vuotta myöhemmin... minä näen samaisen pienen tytön istuvan päivänpaisteisella pientarella, mutta hän on melkein täysikasvanut, ja kaksi pitkää jalkaa piilee lyhyen hameen alla. Hän on vetänyt jalat allensa, ja hattunsa hän sysää niskaan, ja niin hän siinä istuu tuntikausia lumiorvokkien keskellä, ikävöiden ja unelmoiden. Hänellä on hämärä tieto siitä, että hän tahtoo saada jotain tehdyksi maailmassa, mutta ei itsekään tiedä mitä. Hänenkin elämällänsä on päämäärä, mutta hän ei tiedä, millaisten taistelujen kautta hän on sen saavuttava. Ja lumiorvokit tuoksuvat, ja iltakellot soittaa, ja rauha kätkee syliinsä tuossa niityn ja aidan ja pientarella pienen tytön.

Inga kuunteli hengitystään pidättäen. Tuntui kuin nuo sanat syleilisivät häntä ja jok'ainoa ilmaisisi, kuinka rakas hän on tohtorille.

Hän sulki silmänsä puoleksi, heittäytyen onnentunteensa valtaan. Tietää vain hänen kulkevan tuossa mun rinnallani omenapuitten alla, huomata vain hänen pitävän minusta -- sekin on onnea!... Ja hedelmäpuista putoeli alas valkoisia lehtiä... hiljaisena, hienona, vaisuna vihmana.

Inga tunsi niitten putoilevan hänen taipuneelle niskallensa ja liukuvan vilpoisina alas kaulalle. Hän näki muutamain tarttuneen tohtorin tuuheaan tukkaan, hänen pysähdyttyänsä kedon veräjälle ja otettuaan päästä leveälierisen hattunsa, vilvoittaakseen otsaansa.

Tohtori laski kätensä veräjän säpille, mutta Inga ei avannut veräjää, hän päinvastoin painoi sitä kiinni, ikäänkuin ei tahtoisi päästää häntä ulos...

Puutarhan päässä johti veräjä aukealle niitylle, joka oli kartanon aluetta ja josta solatie vei kauemmas niityn toisessa laidassa oleviin taloihin.

Niin rehevä oli niitty, ettei olisi aavistanutkaan sen olevan vain puolen peninkulman päässä Pohjanmerestä ja sen hietaisesta rannasta ja kahisevista kanervista.

Lehmät loikoivat tiheässä apilassa, märehtien ja kelloansa kilautellen, tuontuostakin ilmoittaen hiljaisella yrinällä ja murauksella, kuinka hyvä heidän on olla. Pieni, ketterä peltohiiri puikahti heidän ohitsensa ja katosi apilankukkain sekaan.

Inga oli pannut käsivartensa vanhalle pisteaidalle ja katseli ulos niitylle. Lämmin hehku paloi mustissa silmissä. Astuminen oli nostanut punan hänen poskiinsa, ja tulisen, etelämaisen veren kiehuessa hänen suonissaan hän hengitti syvään lempeätä illan ilmaa. Tohtori katseli häntä, kunnes veri kuumana hulvahti hänen ohimoilleen. Hänen täytyi väkisinkin pidättäytyä ottamasta Ingaa syliinsä ja istahtamasta hänen kanssaan kukkivain oksain alle, jonne satakieli kutsui laulullansa, koko luonnon hengittäessä rakkauden juhlaa.

Äkkiä hän tempasi säpin auki, niin kiivaasti, että se teki kipeätä Ingan käteen. Inga säikähti ja katsahti hämillänsä ylös.

Toista hävetti heti, ja hän kuiskasi:

-- Älkää olko pahoillanne! Älkää panko viakseni. Tämä on enemmän kuin ihminen jaksaa kestää: Kulkee tuossa onnensa rinnalla ja on sittenkin pakotettu heittämään sen tyköänsä... tuntee olevansa niin nuori ja luja ja on raajarikko sittenkin... ei uskalla milloinkaan kuunnella elämän laulua luonnossa, kesäisen illan ihanata runoa... aina vain pakottautumista, tympeytymistä omilta intohimoiltaan! Se on enemmän kuin Tantaloon tuskat... se on henkistä ruhjoutumista!

-- Sitä se on, -- jatkoi hän, kun ei Inga mitään vastannut. -- Kun ihminen ei saa rakastaa ehjästi, täysin määrin, kun hän ei saa ottaa omaan itseensä tuota suurta tunnetta, jonka nimi on rakkaus, -- kun kaikki tuo oikeus on riistetty ihmisen elämältä, silloin on elämä puoltaan vailla. Ihminen vetäytyy silloin kovan kuoren sisään tai leikkelee palasiksi tunteitansa; hän puolentelee onnensa vaatimuksia, hän tinkii pois ihanteitansa, ja joko hänestä tulee jokapäiväinen olento, joka tympeänä alistuu oloihin, tai hän puree häkkinsä ristikoita ja päästää voimattoman vihansa kuohahtamaan niitten yli, jotka häkin hänen ympärilleen laittoivat.

-- Niinpä teidän sitten täytyy päästää se kuohahtamaan oman itsenne ylitse, -- sanoi Inga melkein kiivaasti. -- Mieshän te olitte, vapaa valitsemaan.

-- Siinäpä se, etten ollut vapaa valitsemaan, -- vastasi hän, säpsähtäen tuskallista ilmettä toisen kasvoissa. Hän ei voinut kestää sitä, että Inga ajattelee pahaa hänestä.

Hän otti hänen kätensä molempiin käsiinsä ja ikäänkuin hyväillen silitteli mustelmaa, jonka veräjän säppi oli siihen tehnyt.

-- Lähdettekö vielä kerran kävelemään kanssani puutarhan kautta? -- kysyi hän. -- Minä kerron teille sellaista, josta teillä on surullinen oikeus saada tieto. Inga nyökäytti päätään, ja he palasivat yhdessä puutarhaan. Tyynesti ja luottavasti tohtori kertoi, mitenkä hän oli koettanut irtaantua, mutta oli sitoutunut jälleen, mitenkä hän, vaistomaisesti peljäten rakkauden joskus heräjävän, oli ollut valmis karkaamaan omista häistänsä, mutta sitten jälleen tuntenut itsellään olevan velvollisuuksia sellaista rakkautta kohtaan, joka ei ollut kammonut häpeätä ja syyllisyyttä ja joka juuri siitä syystä oli kietonut hänet kiinni tuhansilla siteillä.

Inga ei vastannut, kuunteli vain. Mutta kasvojen ilmeistä tohtori huomasi tunnustuksensa poistaneen Ingasta yhden epäilyksen ja saaneen hänet jälleen entiseen lempeään mielialaan, jonka tohtori äsken niin äkkiä oli häirinnyt. Hän luki sen jok'ainoasta piirteestä immen kasvoissa, heidän kävellessään edestakaisin omenankukkain silkkikudelman alla.

He saapuivat jälleen veräjälle, joka oli jäänyt auki.

-- Lähtekää kanssani käymään solatietä! -- pyysi tohtori, Ingan ojentaessa hänelle kättänsä jäähyväisiksi.

Solatie kulki tuossa edessäpäin, vieden metsän kautta maantielle. Se oli vanhan valtioneuvoksettaren ylpeys. Hän itse oli rakennuttanut sen pari kuukautta häittensä jälkeen muistoksi rakkaista fyeniläisistä pensas-aidoista hänen kotikartanonsa tiluksilla, noista "elävistä aidoista", joissa kasvaa syreenejä ja paimenensauvoja ja metsäruusuja, keltaisia helokkeja välissä.

"Elämä on tuiki mahdotonta, ellei milloinkaan näe kukkivaa pensas-aitaa". -- Niin hän oli sanonut, ensi kertaa ajellessaan tiluksilla, ja silloin hän päätti rakentaa "fyeniläisen tien".

Hän pani liikkeelle koko talon väen, kaivatti ojia ja laitatti aitauksia, istutti niihin paimenensauvoja ja syreenejä, helokkeja ja ruusuja, pitäen huolta, että nuorilla taimilla olisi tuulensuojaa viereisestä metsästä.

Sillä tapaa valmistui solatie, ja niitten kahdenkymmenen vuoden kuluessa, mitkä mummo Heine oli itsevaltiaana hallinnut Klitholmassa, oli se kasvanut niin reheväksi, että veti vertoja parhaimmallekin Fyenin kukkakujalle.

Maantiellä ei vanhaa rouvaa nähnyt milloinkaan, ei ajelemassa eikä kävelemässä, paitsi kirkkomatkalla ja moniaan kerran vuodessa silloin kun hän kävi paikkakunnan yleisön yhteisillä päivällisillä. Mutta solatiellä, jonka varrella oli tiheässä pensas-aitoja, solatiellä, vanhan rouvan lempitiellä, jossa ilma lämpöisinä kesinä ikäänkuin liikahtamatta leijailee ja lumi talvisin paksuina kinoksina kohoilee, jossa kaikki laululinnut keväällä pesiänsä rakentelevat ja jossa on niin hauska syksymmällä, jolloin sudenmarja pitkin piennarta luikertaa ja lehti tuhansissa väreissä koreilee, -- siellä hänet talonpoika välisti näki hiljaisena kesäiltana, kun kaste on vanginnut pölyn, joka päiväsaikaan pilvenä kiirii pensas-aitain välissä. Silloin hän läksi mieluimmin ilman päällysvaatetta, joskus sukankudin mukanaan, ilman muuta päähinettä kuin valkeanauhainen tanu.

Vanhat kalastajan-eukot ja pienet talonpojan-tytöt joita hän kohtasi, niiasivat yhtä syvään hänelle, ja ystävällisesti heitä kutakin vanha rouva tervehti. Väliin hän sattui olemaan niinkin ajatuksissansa, ettei huomannutkaan heidän kulkevan ohi.

Tavallisesti ei rouva Heine koskaan ollut hajamielinen, eikä kukaan tiennyt, miksikä hän väliin kävi sellaiseksi solatiellä, mutta hänen sieltä tullessaankin saattoi hänen kasvoillansa lukea omituisen, muuanne vaipuneen ilmeen.

-- Mummolla on kunniaa solatiestään, -- virkkoi Inga, pysähtyen metsäruusupensaan ääreen, joka oli pujottautunut kokonaiseen rikeikköön syreeneitä ja helokkeja.

-- Niin, olen minä jo yhdenkin kerran ihmetellyt tätä hänen taitoansa, -- sanoi tohtori, lisäten kohta sen jälkeen: -- Pidättekö te solatiestä yhtä paljon kuin hänkin?

-- Minäkö? En. Minua miellyttää enemmän meri. Harvoin minä täällä kuljen enkä silloinkaan kuin vähän matkaa. Tuntuu kuin ei saisi kylliksi ilmaa täällä.

Hän heilutteli jälleen hattuansa nauhoista ja kiinnitti sen sitten äkkiä vyöhönsä.

-- Enimmin meri minuakin miellyttää, -- virkkoi tohtori, -- sen pahempi, sillä ne ihmiset ovat onnellisimmat, jotka pitävät solateistä, se on varma, yhtä varma kuin sekin, että ihmisen luonne on sukua sille, mikä on hänelle mieluisata.

-- Niin, mummo on sukua solatielle, joka juurtuu pienellä alalla ja jossa kaikki hyvin menestyy, -- sanoi Inga, mutta tohtori huomasi hänen äänensä painosta, että hänen ajatuksensa olivat toisaalla.

-- Mitä te ajattelitte? -- kysäisi tohtori, leikaten puukollaan orjantappurasta oksan ja pistäen sen omenankukkain väliin.

-- Ajattelin tässä, mille _teidän_ luonteenne lienee lähintä sukua.

-- Se ei ole kärsiväisten eikä hempeitten sukuja, muutoin en olisi milloinkaan puhunut teille, niinkuin äsken puhuin, -- sanoi tohtori, pistäen ikäänkuin ajatuksissaan ruusunlehvän hänen hattuunsa. -- Jos olisin jumalinen, niin kärsivällisesti vain mukautuisin oloihin, jotka eivät ole muutettavissa, ja kainosti keräilisin niitä ilon murusia, mitä elämällä vielä on minua varten jäljellä. Mutta luonteeni ei ole rauhallisia luonteita; se on raskas ja luja; se sietää paljon tuskia, mutta kärsimysten liikamäärälle siinä ei ole sijaa. Saattaisi käydä niinkin, että se katkaisee kaikki kahleensa, jottei katkeaisi itse. Ja sen minä sanon teille, -- hän tarttui Ingan ranteeseen ja puristi sitä niin lujaa, että toinen oli vähällä parahtaa, -- sen minä sanon teille: jos liikamäärä tulee, silloin salvat särkyy.

Hän päästi Ingan käden ja astui hilasta maantielle, kääntyi sitten äkkiä ympäri otti Ingaa kädestä ja suuteli sitä kohtaa, missä kova puristus oli ranteeseen jättänyt punaisen jäljen.

-- Armas pikku käsi! Siunattu pikku käsi! -- sanoi hän.

Ja niin hän läksi kiireesti astumaan maantietä.

Inga jäi seisomaan paikalleen. Hän sulki silmänsä puoleksi, kuten ennenkin, ja hurmaavan onnen auvoisia aatoksia riemahti hänessä:

"Hän on minun, hän on minun! -- Ei kellään maailmassa ole oikeutta häneen; minulla yksin!"

Ja mitä hän, Inga, tällä hetkellä välittää hänen vaimostansa ja lapsestansa! Tänä iltana ei heitä ole olemassa hänelle. Eikö hänellä ole rakkauden ikuinen oikeus rakastaa tuota miestä? Ja eivätkö he ole toistensa omia tuon samaisen oikeuden nojalla? Eikö hän tiedä, että tohtori kulkee ja ajattelee häntä, ajattelee, missä liikkuneekaan, sairasvuoteen ääressä ja kotonaan? Ja eikö hän, Inga, ollut sulkenut häntä sydämeensä, lämpimästi, uskollisesti... ainiaaksi, elämänsä iäksi?

Verkalleen hän kulki takaisin solatietä. Apilan ja ruohon tuoksu lehahti häntä vastaan, ja satakieli lauloi hedelmäpuistossa.

Hänestä tuntui äkkiä, kuin olisi jotain epäsointuisata tuon linnun äänessä. Tuntui kuin nuo lempeät sävelet viiltäisivät hänen sydäntänsä. Puutarhan veräjälle tultuansa oli hänen mahdoton astua jälleen tuonne kukkivain oksain alle. Hän kiersi polkua myöten puutarhan ja tuli kartanon pihaan.

Pehtori oli kastelemassa pihan nurmikkoa; vanha rouva istui tuolissaan kiviportailla katsellen hänen työtään.

Inga pysähtyi, jääden silmäilemään vesiletkun mutkia pehmoisella, mehukkaalla ruoholla.

-- Tuoksuu niin raikkaalta, -- sanoi hän, nostaen silmänsä.

Pehtori kohotti kunnioittavasti hattuansa, mutta ei osannut vastata sanaakaan, hän kun niin kovin oudostui omituista, kiihtynyttä ilmettä neiden kasvoissa. Hän unohti letkun hoitamisen, niin että vihma hulvahti pihalle.

-- Herran tähden, Frank, sulkekaa suihku! -- huudahti vanha rouva portailta, ja Frank käänsi kiireimmiten letkun jälleen nurmelle.

-- Neiti on varmaankin käynyt solatiellä, -- sanoi hän. -- Tuotte ruusuja tullessanne. Ja omenankukkia!

-- Niin, eikö ne ole somia! -- vastasi Inga, nostaen lehvät kasvoilleen. -- Saattaako ajatella mitään niin hentoa ja nuorta?... niin pehmeät värit ja niin hieno tuoksu!

Hän painoi kukkaset kuumille huulilleen ja suuteli niitä suutelemistaan, ensin hiljaa, sitten yhä kiihkeämmin, ja silloin hänen silmissään asui niin hehkuisa loisto, että se kokonaan saattoi hämille sen, johon ne nyt sattumoisin olivat kääntyneet.

Noilta silmiltä ei pehtori sinä yönä saanut unta.

Mutta mummolla oli omat ajatukset siitä, kun Inga vähän ajan perästä läheni häntä, pysähtyen portaitten alapäähän ja nojaten käsivarsillaan kaidepuuhun. Mummo ymmärsi, että kirkas päivänpaiste noilla kasvoilla on heijastusta jostain tapahtumasta, mutta hän tiesi myös, että varjoja tulee jälkeenpäin! Hän oli jo huomannutkin niitä.

Neljännestunnin ajan hän odotteli, että Inga sanoisi jotain, mutta kun toinen yhä vaikeni, nousi hän viimein hiljaa ja pani sukankutimensa kokoon, lähteäksensä sisään.

Hän ei ollut niitä, joka vaativat luottamusta muilta. Hän tiesi hetken tulevan, jolloin tuska ei enää jaksa olla ääneti, ja tyynesti hän odotteli sitä. Hänellä oli tiedossaan yrtti, joka syventää haavan ja samalla hennosti sitoo sen, ja hän päätti käyttää sitä. Mutta toistaiseksi hän oli vaiti.

-- Menetkö sisään jo? -- kysyi Inga.

-- Kastetta laskee liian runsaasti tänä iltana. Minun alkaa olla vilu. Etkö lähde mukaan?

Inga ei liikahtanut.

-- Oletko milloinkaan nähnyt näin ihanaa iltaa? -- kysäisi hän vain.

Mummo kääntyi ovessa.

-- Tuletko? -- kysyi hän vielä kerran.

-- Kohta, -- vastasi Inga, mutta nuo sanat tulivat niin kaukaa... Ne ikäänkuin soluivat ulos ja kuolivat pois valoisain öitten haaveilevaan hiljaisuuteen.

* * * * *

Oli kuuma kesäpäivä. Vinha tuuli puhalsi lounaasta. Pohjanmerellä kävi kova aallokko, hyrskyten kauas yli rantavallin melkein uimahuoneeseen saakka, joka oli rakennettu tynnyrien varaan hiekalle. Se tuli puuskahdellen, hypähdellen, niin poikamaisen vallatonna, ja vetäytyi sitten verkalleen lähenteleiden takaisin mereen.

Inga seisoi uimahuoneen ovella, pitäen kädestä kiinni Kai poikaa, Fenris vieressään. Hänellä oli kolme köyttä kädessä: yksi oli kiedottu hänen omille vyötäisilleen, toinen pojan ja kolmas Fenrisin ympärille. Köysien toisen pään hän oli huolellisesti sitonut uimahuoneen portaisiin.

Tuuli hulmutti hänen vaaleata uimapukuansa ja pöyhötteli hänen lyhyttä tukkaansa.

-- Nyt saa Fenris näyttää taitoansa! -- sanoi Inga iloisesti. -- Nyt minä otan sinut selkääni, Kai, ja niin mennään yhdessä veteen. Kun aalto tulee, huuda sinä silloin Fenrisiä; jos siitä mihinkään on, silloin se ui sinun luoksesi ja vie sinut maihin.

Kai paukautti käsiänsä ja hyppäsi korkealle riemuissaan.

-- Voi kuin on hauskaa! Voi kuin on hauskaa! -- huusi hän, vierien hiekassa.

Hän näytti pieneltä tontulta, ruumiinmukaisissa uimahousuissaan. Ingan mielestä hän oli niin soman näköinen niissä, mutta Fenris oli ilmeisesti harmissaan moisesta puvusta. Hän sysäsi useampia kertoja poikaa varsin epäsuosiollisesti märällä kuonollaan, Kain heitellessä kuperkeikkaa hiekalla. Inga nauroi, ja Kai nauroi, niin että kyyneleitä vieri pitkin hänen pyöreitä poskiaan, eikä aikaakaan, niin he jo piehtaroivat lämpöisessä hiekassa kaikki kolme.

Äkkiä Kai kietoi kätensä Ingan kaulaan.

-- Minä pidän sinusta niin paljon, -- sanoi hän niin varmasti. -- Ja Fenris pitää ja. Meidän on aina niin hauska, kun sinä tulet. -- Ja isän ja.

Inga veti hänen lämpöisen vartalonsa luokseen.

-- Sinä herttainen poika! -- puheli hän, suudellen lasta useamman kerran. -- Sinä herttainen poika!

Kai ei ollut tottunut moisiin hyväilyihin. Hänen mielestään tämä nyt oli erityistä suosionosoitusta. Hän painoi pienen päänsä Ingan rintaa vasten, nauttien kuin pieni kili, joka lekottelee päivänpaisteessa, ja sitten hän katsoi Ingaa rakkaasti silmiin vilpittömällä lapsenkatseella, joka välisti saattoi olla niin kummallisen totinen.

-- Miks'et sinä ole Kain äiti? -- kysyi hän luottavasti.

Silloin Inga päästi hänet. Oliko kenties sama kysymys herännyt hänessä itsessään, polttaen nyt hänen rintaansa, vaikk'ei hän olisi tahtonut suoda sille sijaa siinä?

-- Miks'et sinä ole minun poikani...?

Hän oli vähällä purskahtaa itkemään tällä hetkellä, mutta hyppäsi ylös ja sieppasi pojan mukaansa.

-- Katsos, Kai! -- sanoi hän, vetääkseen pojan huomion toisaalle tuosta kummallisesta kysymyksestä, jonka toinen lasten tavallisella itsepintaisuudella jo oli uudistamaisillaan. -- Katsos tuota kaunista, viheriäistä aaltoa, joka tuolla tulee! Siihen me mennään. Nouse selkääni nyt ja pitele kiinni. Nyt tulee hauska!

Hän juoksi takaperin veteen, tarttui lujasti köysiin ja veti ne kireälle, valmiina aaltojen hyökkäyksille.

Ensimmäinen tuli. Vaahdoten ja hyrskyten, tuoreena ja suolaisena se tulvahti heidän ylitsensä kuin kokonainen ulapallinen terveyttä ja koetti palatessaan vetää heidät mukanaan tyrskyihin. Mutta Inga oli tottunut pitämään puoliaan. Hän ponnisti jalat pohjaa vasten ja seisoi tanakasti paikoillaan.

-- Kyllä minä sinut tunnen, lännen-ärjy, äijä parka!

Ja riemuissaan huusi poikanen: "Lännen-ärjy, äijä parka! Lännen-ärjy, äijä parka!"

Mutta rannalla seisoi Fenris, haukkuen täyttä kurkkua tyrskyjä kohti.

-- Huuda nyt, Kai! -- sanoi Inga, toisen aallon tullessa. Ja Kai huusi, minkä pienet keuhkot suinkin kestivät.

Fenris kuunteli ja juoksenteli ulvoen pitkin rantaa edestakaisin, mutta kuultuaan pojan toisen huudon, entistä vielä kovemman, se syöksyi suin päin veteen. Leveä rinta kilpenä tyrskyä vastaan se ponnisteli aaltojen halki, peittyi hetkeksi kokonaan vaahtoihin, mutta yhä pitäen päätään sitä suuntaa kohti, missä Kai oli, kunnes vihdoin saapui pojan luokse ja tarttui häntä lujasti vyöhön.

-- Se oli oikein, Fenris. Vie maihin nyt! -- huusi Inga, nostaen pojan sen selkään, päästämättä kumminkaan omasta kädestään häntä irti.

Ja pärskyen ja huohottaen ui Fenris maalle päin taakkoinensa. Mutta maihin päästyänsä se heitti pojan alas hiekalle ja puisteli ja retuutti häntä oikein tuntuvasti, siten ilmoittaen paheksuvansa tällaisia tyhmänrohkeita vehkeitä, ja sitten se loi Ingaan niin musertavan silmäyksen, että toinen oikein katuvasti virkkoi: -- Mutta, Fenris, ethän vain liene pahoillasi minuun?

Fenris se vain murahti vastaukseksi ja retuutteli yhä edelleen poikaa, jonka mielestä tila alkoi jo käydä vähemmin hauskaksi. Ingan täytyi viimein astua väliin ja saada koira irti hänestä.

-- No Kai! Saas nähdä, kuka meistä ensiksi pääsee uimahuoneeseen, sinäkö vai minä, sillä nyt pitää joutuin saada vaatteet ylle!

Ja Kai juoksi minkä jaksoi, Inga perässä.

Ovi sulkeutui, ja Fenris, puisteltuaan tuuheata turkkiansa, asettui vahtimaan ulkopuolelle. Siinä se loikoi, pää syvällä etukäpäläin välissä, raotellen silmiänsä aurinkoa vasten ja nähtävästikin aikoen nukahtaa hiukan.

Hietasärkille kohosi kookas naisen vartalo, varjostaen kädellä silmiänsä. Se oli tohtorinna.

Piilossa pursujen takana hän oli nähnyt koko tapauksen. Sitä todisti hänen kasvojensa kalpeus.

Hän oli nähnyt noitten kolmen leikkivän ennen uimista hyvinä kisakumppaleina. Hän oli nähnyt Kain niin äärettömän onnellisena kavahtavan Ingan kaulaan, oli nähnyt, kuinka neiti oli painanut poikaa syliinsä, tuo nainen, joka oli ottanut hänen miehensä!... Ottaako hän häneltä nyt lapsenkin?

Katkera yksinäisyyden tunne oli kuni kylmällä kädellä kouristanut häntä, mutta jättänyt heti sijansa vihan ajatukselle.

Sillä hetkellä kun Inga oli mennyt pojan kanssa aaltoa kohti, oli hän ajatellut: Ottakoon vain meri heidät! Parasta lieneekin!

Hän ei tajunnut itsekään, kuinka ahdistava se tuska oli, joka täytti hänet joka kerta kun aalto löi noitten kahden ylitse, ja hän näki, kuinka pojan piti tarttua kiinni Ingaan, jottei aalto mukaansa tempaisi; hän tunsi vain kurkkuansa kuristavan, joka kerta kun pojan teeskennelty hätähuuto ennätti hänen kuuluviinsa. Mutta kun Fenris oli päässyt rantaan lapsen kanssa, silloin hän purskahti valtavaan itkuun; silloin vasta hän huomasi, kuinka suuri tuskansa oli ollut.

Siitä oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli itkenyt. Hänen sydämensä oli piintynyt, myötäänsä taistellessaan saadakseen puoleensa sitä rakkautta, jota hän ei koskaan ollut saavuttanut. Nyt hän nyyhkytti kuin lapsi.

Mutta itkun tauottua sai toinen tunne hänessä vallan, ankaran suuttumuksen tunne sitä naista kohtaan, joka tyhmänrohkeassa vallattomuudessaan oli vähällä saattaa turmioon hänen poikansa, ja tämä tunne täytti hänet, kun hän kiireisin askelin astui alas uimahuoneen ovea kohti.

Inga tuli ulos taluttaen poikaa kädestä. Kai riensi heti häntä vastaan huutaen: -- Äiti, äiti! Jos tietäisit, kuinka hauska meidän on ollut! Minä olin vedessä ja olin hukkuvinani, ja Fenris pelasti minut.

Hän käänsi pienet, innostuneet kasvonsa äitiinsä päin, turhaan tavoitellen hymyä hänen huuliltaan. Sitä ei tullut. Äiti pyyhkäisi vain kädellään pojan märkää tukkaa, kylmästi vastaten Ingan tervehdykseen.

-- Eikös se ollut sukkela temppu, minkä Fenris teki, äiti?

-- Oli niinkin. Eläin käsittää velvollisuutensa välisti paremmin kuin ihminen, -- vastasi tohtorinna, heittäen syrjäisen katseen Ingaan.

-- Fenris retuutti minua niin, kun päästiin rantaan, äiti! Ja yhä hän sittenkin vielä retuutti, -- jatkoi puhelias piltti.

-- Niin, minä näin sen kyllä, -- sanoi tohtorinna verkalleen, Ingaan kääntyen. -- Minä näin kaikki noilta särkiltä, ihmetellen koko ajan, kuinka ventovieras uskaltaa niin tyhmänrohkeasti leikitellä muitten lapsen kanssa.

Veri hulvahti Ingan poskiin. Mutta toinen jatkoi:

-- Rajun mieliteon tähden te panitte alttiiksi lapsen hengen, lapsen, joka oli teidän _huostaanne uskottu_. Ei ollut teidän ansionne, että huima yritys onnistui.

-- Eikö? Kenenkä sitten, jos saisi tiedustaa? Ettehän toki -- Inga nauroi hilpeästi -- ettehän toki täyttä totta luule siinä mitään vaaraa olleen? Minähän olin köysillä sitonut meidät kaikki kolme uimahuoneeseen kiinni: ennen olisivat köydet katkenneet, ennenkuin mikään tapaturma olisi ollut mahdollinen.

-- Teille olisi saattanut sattua suonenvetoja vedessä... on semmoista ennenkin kuultu... ja kuka silloin olisi pelastanut pojan?

-- Sellaisia sattumia en ole ottanut lukuun, -- vastasi Inga lyhyesti.

-- Ette suinkaan. Mutta mennä lapsen kanssa kovaan tyrskyyn, pitämättä huolta siitä, että apua olisi tarvittaessa saatavana, se on lievimmin sanoen ajattelematonta, jotten sanoisi tunnotonta.

-- Jo riittää! Hiukan uhkarohkeata, sen saatan myöntää, mutta tunnotonta... tuo on sentään liian naurettavaa! Mitäpä iloa sitten elämästä olisikaan, jos aina pitäisi jok'ikistä asiata punnita puoleen ja toiseen? Äkkinäiset päähänpistot, ne ne juuri virkistävät ja ovat niin mieluisia.

-- Te saatte tehdä, niinkuin mieleenne milloinkin pistää, kun asia koskee teitä itseänne, neiti, mutta vastaisen varalta minä pyytäisin menettelemään toisin, kun asia koskee minun lastani.

Inga kääntyi kiivaasti ympärinsä. Nuo sanat kuuluivat loukkaukselta, ja ilmeisesti ne oli siinä tarkoituksessa lausuttukin, sillä jok'ainoa sana oli terävä kuin naskali, ja huulet, joilta ne läksivät, olivat melkein verettömät suuttumuksesta.

Hän oli juuri antamaisillaan tulisen vastauksen, mutta tuo "minun lapseni" oli lausuttu sillä tavalla, että se suuntasi hänen ajatuksensa toisaanne ja riisti häneltä kerrassaan aseet.

Hänelle alkoi selvitä, mikä pohjaton määrä syvälle suljettua luulevaisuutta piilee tuon suuttumuksen takana, ja äkkiä hän tunsi olevansa syyllinen.

Lempeästi, melkein rukoilevasti hän laski kätensä tohtorinnan käsivarrelle sanoen: -- Mieleni on oikein paha, että säikytin teidät. Vast'edes olen varovaisempi Kain kanssa enkä milloinkaan ota häntä mukanani uimaan.

-- Hoo! Kyllä hän jo itse pitää huolen siitä, että pääsee mukaan. Tehän osaatte vetää lapsia puoleenne, -- virkkoi hän kylmästi ja ynseästi. -- Katsokaas vain, kuinka hän pelkää, ettei suinkaan jäisi teistä erilleen.