Part 6

-- Tulta tässä todellakin tarvitaan, -- virkkoi hän. -- enhän minä näe ensinkään tätä ystävällistä herraa, joka vieressäni haastelee minun kanssani.

Inga nousi ja laski uutimet alas. Sitten hän sytytti kattolampun pöydän yläpuolella ja punaisen amppelin ruokasalin puoleisessa nurkassa.

-- Suitsua kanssa! -- virkkoi mummo. -- Älä unohda sitä.

Tohtori katseli ympärilleen huoneessa suurella mielihyvällä.

-- Kuinka täällä on somaa! -- sanoi hän useamman kerran.

-- Erittäin somaa, -- vahvisti tohtorinna.

-- Hauskaa kuulla, -- virkkoi rouva Heine. -- Sittenhän on minulla toivo saada teitä useamminkin meille. Siirtäkääs tuolinne, hyvä rouva, vähän lähemmäs minua, että oikein saan katsella teitä. -- Miltä teistä tuntuu asua näillä seuduin? Te näytitte reippaammalta viimeksi täällä käydessänne. Pohjanmeren tuuli kenties on teille liian voimakasta.

Hetken mietittyänsä tohtorinna vastasi verkalleen, silmiänsä nostamatta: -- Kyllä kaiketi se on liian voimakasta.

-- Niin se melkein on minunkin mielestäni, -- virkkoi vanha rouva, nyökäyttäen päätään tohtorille. -- Siinä kaiketi syy, miksi nuori rouva harvoin menee mukaan merenrannalle.

Ja hän tarkasteli heitä kumpaakin älykkäillä, ruskeilla silmillään.

Tohtori nousi istuviltaan. Hänestä tuntui vähän tukalalta. Tohtorinna vilkaisi ylös.

-- Siinä luullakseni _suurin_ syy, -- virkkoi hän samalla äänellä kuin ennenkin.

-- Eiköhän sentään olisi viisaampaa totutella kylmään ja sen vuoksi aina lähteä mukaan? -- äänsi vanha rouva, heittäen syrjästä silmäyksen tohtoriin.

-- Kuka tottuu, kuka ei, -- pisti Inga väliin terävästi.

-- Sellaiset asiat ymmärtää tohtori parhaiten. Vai mitä sanotte, tohtori? Pitääkö asettua vasten tuulta, milloin se puhaltaa, vai pitääkö hyyristyä suojaan, vetoa varoen?

-- Se riippuu siitä, millainen luonto kelläkin on? -- virkkoi tohtori jotenkin jyrkästi, ja hänen vaimonsa, huomatessaan, mihin suuntaan keskustelu alkaa kääntyä, nosti arasti silmänsä. Puna lehahti hänen poskillensa leviten alas kaulaan asti.

Oliko tuo hyökkäystä vai puolustusta? Hän katsahti tutkistellen vanhaan rouvaan, jolla oli nuo pehmoiset, valkoiset kiharat ja suun piirteet niin tarmokkaat.

Mummo nyökäytti rohkaisevasti päätänsä hänelle, kumartui sitten eteenpäin tuolissansa ja sanoi, lyöden kämmenensä pöytään:

-- Ei saa milloinkaan hyyristyä suojaan; se on minun periaatteeni. Kun myrsky tulee, niin sille pitää sanoa: Puhalla vain, minä seison paikoillani.

Tohtorinna ei vastannut mitään, mutta siitä hetkestä saakka hän ja nuo ruskeat silmät ääneti ymmärsivät toisiansa.

-- Täällä on niin kodikasta, -- virkkoi hän, siirtäen tuoliansa lähemmäksi vanhaa rouvaa. Tämä puolestansa heti ymmärsi tohtorinnan tahtovan tällä äänettömällä tavalla osoittaa kiitollisuuttansa ja myhähti ystävällisesti. Yleensä hän näkyi päättäneen tunkeutua tuon umpinaisuuden kylmän kuoren alle, tuon umpinaisuuden, jota useimmat tässä nuoressa rouvassa vieroivat.

Hän istui hetken aikaa tarkastellen naapuriansa, katsahti sitten uhitellen silmälasiensa ylitse tohtoriin ja virkkoi:

-- Tiedättekö, että teidän rouvallanne on varsin sievä profiili?

Tohtori, joka seisoi jalka kaminin ristikolla, kääntyi äkkiä ympärinsä.

-- Mitenkä? -- kysäisi hän.

-- Älkää näyttäkö noin tuimalta, -- virkkoi vanha rouva. -- Minähän sanoin jotain mieluista teille. Istun tässä ja katselen teidän rouvaanne, ja mieleeni muistuu Hebe, jonka Inga kerran muovasi kipsiin.

-- Niin vainenkin, tehän muovailette! -- sanoi tohtori, saadakseen niin pian kuin mahdollista keskustelun kääntymään toisaanne.

-- Onko teidän atelieerinne tässä viereisessä huoneessa? -- kysäisi tohtorinna, iloissaan hänkin tarttuen uuteen puheenaineeseen.

-- Tuollahan minä tavallisesti työskentelen, -- vastasi Inga, nyökäyttäen päätään oikealla olevaa ovea kohti, -- mutta nyt en ole enää pitkään aikaan ottanut kipsiä käteenikään.

-- Miks'ette? -- kysäisi tohtori äkisti. -- Minun mielestäni pitää tehdä työtä, kun on taipumusta. Jos minussa olisi sitä, niin yhtämittaa minä kulkisin hyppyset savessa.

-- Tuo on tuttua minullekin, -- huudahti Inga vilkkaasti. -- Viimeistä kuvaani muovaillessani tuskin maltoin odottaa saven kuivumista. Veri kiehui suonissa, ja sormia kihelmöitsi, -- tuntui kuin olisi tuhat elämää pyrkinyt ilmoille!...

Hän pysähtyi äkkiä, muistaessaan mikä se hänen viimeinen kuvansa oli ollut.

-- Eikö sitä saisi nähdä? -- kysyi tohtori silminnähtävällä mielenkiinnolla.

-- Se ei käy laatuun, -- virkkoi vanha rouva, oikaisten itseänsä, -- Inga saattaa kenties näyttää teille pari valmista pikku esinettä, mutta -- luonnos! Sitä ei sovi näyttää.

-- Ja sittenkin on tuo luonnos minun töistäni ainoa, joka pystyy kestämään arvostelua, -- keskeytti Inga kiivaasti. -- Ainoa mitä ylipäänsä maksaa vaivan nähdä, -- liitti hän uhkamielisesti.

Mummo kalpeni.

-- Min'en saata olla millään muotoa samaa mieltä.

Tohtorin eloisat silmät olivat siirrelleet puhujasta toiseen.

-- Enkö minä saisi olla tuomarina? -- kysyi hän, astuen lähemmäs.

-- Miks'ette? -- vastasi Inga, yltyen mummon itsepintaisesta vastarinnasta. -- Tervetuloa sekä te että teidän vaimonne minun atelieeriini.

Vanha valtioneuvoksetar oli vihoissaan, mutta hän ei sanonut mitään. Hän oli tottunut hillitsemään itseänsä. Käsi vain nojatuolin kaiteella vavahti, Ingan lähtiessä atelieeriin sytyttämään valkeita.

-- Hän peittää kuvan varmaankin, -- lohdutteli mummo itseänsä. -- Eihän hän toki uskaltane näyttää vaimolle hänen miehensä kuvaa. -- Antakaa käsivartenne, hyvä rouva! -- äänsi hän sitten hiukan kiihkeästi tohtorinnalle.

Tämä tuli heti hänen luokseen.

-- Hassua väkeä, nuo taiteilijat, -- liitti mummo puoliääneen; -- toimivat tunnelmiansa myöten, jotka eivät merkitse mitään, ei yhtään mitään.

Hän kolautti keppinsä lattiaan lujemmin kuin oikeastaan olisi tarvinnutkaan ja astui kynnyksen yli atelieeriin.

Kuva seisoi kuten ennenkin keskellä lattiata; kirkas valo lampeteista kohtasi sitä. Näytti melkein kuin mummo olisi uhannut sitä kepillään, nostaessaan kättään, korjataksensa silmälaseja.

Inga seisoi kuvan takana, kasvoissa jännitetty, hiukan kiihkeä ilme. Hänen ja mummon katseet iskivät yhteen kuin kaksi säihkyvää säilää. Sitten kulkivat Ingan silmät, tutkistellen ja vertaellen, kuvasta alkuperäiseen ja siitä takaisin kuvaan. Tulos oli hyvä, siitä myhäilystä päättäen, mikä äkkiä välähti hänen kasvoillaan.

Tohtori oli pysähtynyt ovelle ja seisoi siinä, sanaakaan sanomatta, mutta hänen vaimonsa, joka oli likinäköinen, astui aivan pöydän ääreen ja kääntyi sitten hämmästyen ympärinsä.

-- Mutta sinähän se olet, ilmielävänä! Sepä merkillistä! Kuinka tämä on ymmärrettävä?

Hän katsahti aivan hämillänsä Ingaan.

-- Minä muovasin tuon tultuani ensi kertaa teiltä, -- vastasi Inga, väistäen hänen katseensa.

-- Niin, Ingalla on vimma muovata minkä ensi kertaa näkee, -- virkkoi vanha rouva kuivakiskoisesti.

-- Viime vuonna hän muovasi suutarin oppipojan, jonka oli sattumoisin kohdannut tiellä.

-- Oliko oppipojan kuvassa yhdennäköisyys niin repäisevä kuin tässäkin? -- kysyi äkkiä tohtori, hiukan terävyyttä äänessä.

Vanha rouva säpsähti. Hän ei ollut odottanut siltä puolen mitään, mutta hän toipui heti ja vastasi, valmiina vastarintaan: -- Oppipojan kuva oli ainakin siinä suhteessa parempi tätä, että siinä oli enemmän mielikuvitusta.

-- Kaiketikin siitä syystä, että tuossa minun kuvassani on enemmän todellisuutta.

-- Aivan niin, -- puuttui Inga puheeseen. -- Se entinen oli hutilustyötä... minä löin sen jo aikaa sitten rikki.

-- Kuinka hennoittekaan? -- sanoi tohtorinna, ajatukset kaukana sanoista. Hän ei saanut silmiänsä irti tuosta kuvasta, jossa näytti olevan henkeä... tuo omituinen pään asento ja kärsivä ilme noissa selvissä piirteissä, joita hän rakasti, rakasti jok'ikistä koko sielunsa ainoalla intohimolla.

-- Kuinka hennoittekaan? -- toisti hän.

-- Minä lyön melkein aina kuvani säpäleiksi, -- sanoi Inga, -- sillä perästäpäin minä huomaan, etteivät ne ole saaneet ilmi sitä, mitä niiden piti saada. Mutta tämä -- ja hänen katseensa pyyhkäisi ikäänkuin hyväillen kuvaa -- tämä saa pysyä paikoillaan, sillä se on edes etanan askel tiellä suurta taidetta kohti.

-- Sanokaa te vain uhallakin: _suuri askel_, -- virkkoi tohtori. -- Ette tiedä itsekään, kuinka hyvin se on siepattu... ei pienintäkään epäröimistä tai epävarmuutta käsityksessä... näyttää melkein kuin olisitte tuntenut minut ja monta vuotta.

Hän astui likemmäs pöytää ja pysähtyi kuvan eteen.

-- Tekisipä mieleni sanoa, -- liitti hän hiljaisemmalla äänellä, -- ettei kukaan ole tuntenut minua paremmin.

Tohtorinna oli kuullut hänen sanansa ja vavahti. Nuo sanat ne puukkoina viiltelivät häntä.

Vanha rouva laski kätensä hänen käsivarrelleen ja taputti sitä, rauhoittaen.

-- Niin, niin, hyvä rouva, -- virkkoi hän, -- nyt saatamme jo kernaasti palata sisään.

Hän loi toisiin kahteen musertavan silmäyksen, lähtiessään tohtorinnan kanssa atelieerista, mutta noilla kahdella oli muuta miettimistä. He eivät huomanneet silmäystä.

* * * * *

Atelieerissa vallitsi äänettömyys kotvan aikaa. Tohtori oli istahtanut, käsivarret tuolin selkämyksellä, suuri pää kumarassa, kuoppainen leuka kätten nojassa. Hän näkyi unohtaneen kaikki, katsellessaan tuota keskeneräistä työtä, jonka välitön, luontainen totuus sekä kummastutti että veti puoleensa häntä. Eikä hän sittenkään itse kuvaan niin paljoa ollut kiintynyt kuin siihen tapaan, millä tekijä oli sen käsittänyt.

Siitä hän oli jo kohta selvillä, ettei tuollainen teos synny, ellei tekijässä ole ollut tavallista enemmän mielenkiintoa työhönsä.

Inga oli siis ajatellut häntä... paljonkin ajatellut häntä heti heidän ensimmäisen kohtauksensa jälkeen. Hän oli silminnähtävästi herättänyt Ingassa kiintymystä, niinkuin Ingakin hänessä. Ingan sielu oli loihtinut esiin ja luonut ilmi hänen oman sielunsa sisimmät, muovaellessaan hänen kuvaansa saveen!

Tohtori, joka oli tottunut kätkemään omaan itseensä kaikki ajatuksensa ja tunteensa, huomasi nyt, että hänen sisimpiinsä oli äkkiä katsahdettu ja vaistomaisesti käsitetty, mitä siellä piilee. Tälläkin hetkellä hänestä tuntui ilmeisesti, että toinen parhaillaan lukee hänen ajatuksiansa, seisoessaan tuossa häntä katsellen. Hän oli melkein tuntevinansa, kuinka nuo silmät lämmittävät häntä, vaikka hän itsepintaisesti koettaakin karttaa niitten katsetta... saadakseen vain häiritsemättä istua tuossa lämmittävässä, heleässä valossa.

-- Minun täytyy tunnustaa, -- virkkoi hän viimein, -- että olen tähän saakka pitänyt naisen taidetta melkein tarpeettomana, mutta tässä ilmenee tavallista enemmän.

-- Ettekö milloinkaan ennen ole nähnyt naisen työtä, jossa olisi ollut tavallista enemmän?

-- Kenties, mutta se ei ole kiinnittänyt mieltäni.

-- Teidän oma syynne.

-- Myönnän kyllä. Puolustukseksi vain sanoisin, ettei nainen taiteilijana koskaan raivaa uusia uria, vaan astuu miehisten taiteilijain jälkiä.

-- Ei se aina niin ole oleva; siitä saatte olla varma!

Tohtori katsahti hämmästyen ylös: tuossa huudahduksessa asui niin luja vakaumus. Inga ei ollut milloinkaan, ei sanalla, ei viittauksellakaan, puhunut hänelle taiteestansa. Hän ei aavistanut, kuinka lujasti Inga uskoi siihen. Nyt hän tunsi sen.

-- Tekisipä mieleni kuulla, mitä te ylipäänsä ajattelette naisen taiteesta, -- sanoi tohtori. -- Luuletteko, että naisen luova kyky koskaan kohoaa miehen kyvyn rinnalle? Toisin sanoen: luuletteko, että naisen taiteella on tulevaisuutta?

-- Ehdottomasti! -- vastasi Inga, -- mutta siihen tarvitaan monen miespolven kehitystä. En ensinkään vaadi naisen taidetta pidettäväksi saman-arvoisena kuin miehen, minä vaadin vain, että _uskottaisiin kehittymistä mahdolliseksi._

Hän oli ääneti hetken aikaa ja jatkoi sitten:

-- Michel Angelot ja Rubensit, ne olivat vuosisatain kehittymisen tuloksia, ja kuluu kenties vuosituhansia, ennenkuin ilmestyy naispuolinen Michel Angelo, naispuolinen Rubens, naispuolinen Shakespeare, mutta kerran hän ilmestyy, se on varma... Me, jotka tätä nykyä teemme työtä, me olemme vain edelläkävijöitä. On kuin olisi portaat ja niissä lukemattomia astimia, kaikki viemässä ylös temppeliin, jossa naispuolinen Michel Angelo kerran on istuva. Me, pienet nykyajan taiteilijattaret, me olemme vain kukin kohdastamme astimena sinne. Ei ole meillä kellään vallassamme tuota suurta taidetta, mutta kaikki me rakastamme temppeliä, joka ilman meitä ei papitartansa saa.

Hänet löi kuumaksi, ja älykkäissä silmissä paloi innostuksen tuli.

-- Omituinen ajatus, -- virkkoi tohtori, -- mutta saattaisittepa pian saada minutkin uskomaan sitä. Siitä päättäen, mitä tänään olen nähnyt, uskon ainakin sen, että teidän astimenne kohoaa koko joukon korkeammalle muita.

-- Kenties, -- sanoi Inga ja katsoi häneen, tohtorin mielestä melkein surunvoittoisesti, -- siihen on niin monta seikkaa vaikuttamassa.

-- Esimerkiksi?

Inga ei vastannut mitään, ja toinen asetti kysymyksensä hiukan toisin.

-- Sanoitte äsken, ettette pitkään aikaan ole kipsiin kajonnutkaan. Miks'ette?

-- En tiedä itsekään... kenties siksi, että olen ollut niin iloinen viime aikoina.

Hän vaikeni. Hän olisi kernaasti ollut vastaamatta, mutta noitten silmien katsoessa häneen hänen _täytyi_ vastata.

-- Ettekö sitten työskentele ollessanne iloinen?

-- Harvoin. Iloisena en kaipaa taidetta, mutta kun murheellinen olen, silloin se vetää minua puoleensa.

-- Niinhän sitä sanotaan, että kaikki taide syntyy epäsoinnusta. En ota puhuakseni tästä asiasta teidän kanssanne, koskapa onni ei suonut minun tulla maailmaan taiteen lahja povessani, mutta kopissa istuessani minä välisti panin ajatuksiani paperille, ja se tuntui rauhoittavan. Minä käsitän niinmuodoin mitä te tarkoitatte.

-- Ettekö enää milloinkaan pane ajatuksianne paperille?

-- Kyllä, sellaisia, joita en saata lausua kenenkään kuullen.

-- Miks'ette kokoa niitä kirjaksi?

-- Siks'ettei niillä ole arvoa kuin omalle itselleni.

-- Sitä te ette tiedä. Kaikki, millä on arvoa muitten silmissä, saa arvonsa ainoastaan sen kautta, että sillä on ollut arvoa tekijänsä omissakin silmissä.

-- Mutta nyt minä kirjoitan siitä syystä vain, etten saata puhua, siitä syystä vain, että saisin ilmaa hengittääkseni. Minulla ei ole mitään sanomista muille; minulla on sanomista vain yhdelle, mutta tämä yksi ei uskalla kuulla minua. Vai -- tohtori nousi ja astui aivan hänen luoksensa -- vai... _uskaltaako hän_? -- virkkoi hän vapisevalla äänellä. -- Ei! Tiesinhän sen, -- liitti hän katkerasti, kun Inga, kykenemättä mitään vastaamaan, pyöritti päätään.

Ja äkkiä käänsi tohtori hänelle selkänsä ja astui atelieerista ulos.

Inga sammutti lampetit seinillä, mutta hänen kätensä vavahteli tuota tehdessään, ja hänen täytyi odottaa kotvanen, ennenkuin oli jälleen niin varma itsestänsä, että saattoi mennä muitten luokse.

* * * * *

Vieraitten lähdettyä vallitsi tuvassa painostava äänettömyys. Varjo oli heittäytynyt noitten kahden naisen väliin, heidän, jotka tähän asti olivat osoittaneet toisillensa täyttä luottamusta. Toinen ei _saattanut_ puhua, toinen ei _tahtonut_. Ja niinpä toivotti mummo vähän ajan perästä lyhyesti hyvää yötä, ja Inga meni huoneeseensa.

Mutta yksikseen jäätyänsä hän taas tunsi samaa polttavaa ikävöimistä, joka ennenkin oli hänet vallannut, ja mitä useammin se tuli, sitä voimakkaampaa se oli.

Kun nyt jo on niin ikävä häntä, vaikka toinen vast'ikään läksi pois, kuinkas silloin, kun ei saa päiväkausiin, jopa viikkomääriin nähdä häntä? Kuinka hän yleensä voi elämäänsä elää hänestä erillään?

Hän avasi akkunan, joka antoi länttä kohti vanhaan puutarhaan, ja istahti avaraan akkunakomeroon, katsellen ulos valoisaan kevätyöhön.

Kottarainen, jolla oli pesä aivan hänen akkunansa kohdalla, sirkautti hiljaa unissaan... nälkäinen huuhkajan poikanen kuului kärähtävän... sammakko kurahti tuolla alhaalla suossa... ja sitten oli taas kaikki hiljaa kuin ennenkin.

Maasta nousi valkoista huurua... sieltä tuoksui uudelta lehdeltä ja ruoholta, helmeilevältä mahlalta ja kukan-umpuilta. Kevään sanomia...!

Kalpeana, valoisana raiteena kumotti täysikuu vanhan puutarhan sammaltuneille nurmikoille ja lymysi sitten suuren mulperipuun taakse, joka kasvoi puutarhan portilla. Sitten se jälleen hyväillen paistoi pähkinäkujain välitse kiviojan varrella... noitten kummallisen leveitten pähkinäkujain, joihin hänen mielikuvituksensa aina oli luonut keskiajan olentoja kirjavissa tamineissa... Yksi niistä varsinkin palasi yhä uudestaan ja uudestaan. Inga oli yhä näkevinänsä sen poikkeavan pimeimmälle kujalle tuolla... hän muisti sen nähneensä jo pienenä tyttösenä; se oli ilmennyt hänen tajunnassaan siitä pitäin kuin hänen mielikuvituksensa ensi kertaa henkiin heräsi ja muotoihin luontui. Ei hän mielestään milloinkaan ollut nähnyt sen kasvoja... itse olentoa hän vain ajatteli... se oli tummaverinen, pää suuri, luja, hiukan kallellaan.

Tuntui niin kummalliselta, kun hän nyt, tuota olentoa muistellessaan, äkkiä hämmästyi yhdennäköisyyttä sen ja erään toisen olennon välillä, joka ei hänen ajatuksistansa milloinkaan lähtenyt.

Oli niin hiljaista tuossa suuressa puutarhassa, mutta silloin tällöin, pitkäin väliaikain perästä, huhahti iloinen kevättuuli vanhan kartanon nurkan takaa, ja silloin tuntui, kuin olisivat kiviseinät huokaisseet tai rasahdus kuulunut raskaassa tammiovessa hänen takanaan.

Hän tunsi kaikki pienimmätkin äänet täällä sisässä, eikä ollut hänen tapansa kummituksia peljätä eikä arastellen kuulahdella. Mutta toisin oli tänä iltana. Hänestä näytti, kuin kivet hänen ympärillään heräjäisivät henkiin, ja seinät ne ikäänkuin huokasivat hänen omasta rasitetusta rinnastaan.

Aivan hänen akkunansa alla kasvoi nuori kirsikkapuu, mummon istuttama. Muutamat paksuista umpuista olivat juuri tekemäisillään terää. Hän rupesi lukemaan valkoisia kukan-alkuja puun latvassa, mutta yhä niitä karttui useampia. Hän oli oikein kuulevinansa, kuinka umput puhjetessaan napsahtelevat. Heidän yllänsä lauloi kuohuva, uhkuva, pauhaava elämä... Kevään sanomia!

"Kevään sanomia!" toistivat kuiskaten kiviseinät. "Ajat muuttuvat, puvut vaihtelevat, mutta ihmiset pysyvät yhä samanlaisina. Kaikki he ajattelevat samoja ajatuksia, vaikka tosin eri lailla itsekukin. Yksi on heillä jokaisella elon aihe, rakkaus, heidän sielunsa kevätsanoma. Siinä heidän onnensa piilee, ja siitä heidän surunsa syntyy... Vaarallinen kevään sanoma... Sitä vailla on sielu niin köyhä, vaikka sen rikkaus on niin usein surua! Vaarallinen kevään sanoma... Se ei itsekään tiedä, mitä varten se umppuja luo tai kukkaan käy, mutta sitä vailla ei sielu milloinkaan saavuta kirkastumistaan..."

Vanha kello portin yläpuolella löi kaksitoista... se löi yksi, se löi kaksi.

Yhä vielä istui Inga akkunakomerossa ja painoi tulista poskeansa kylmää kiviseinää vasten. Yhä uudestaan ja uudestaan tuli hänen mieleensä se vanha värssy, jota hän niin usein oli hyräillyt. Se kaivautui hänen sydämeensä, piirtyi hänen aivoihinsa, palasi palajamistaan vastustamattomalla, melkein pelottavalla voimalla.

Hänen täytyi vihdoin lausua se hiljaa itseksensä, verkalleen kuiskaista se kuulahtelevaan keväiseen yöhön:

Es ist eine alte Geschichte, doch bleibt sie immer neu, und wem sie just passiret, dem bricht das Herz entzwei!

[Se tarina vanha on vainen, mut uus yhä sittenkin, ja kenelle nyt se sattuu, sydän siltä jo murtuukin.]

Mutta viimeistä säettä lausuessaan hän hyrähti itkuun.

* * * * *

Oli kaunis kesäkuun päivä, kolme viikkoa myöhemmin. Kaikki hedelmäpuut olivat kukassa.

Kirkonkello kylässä läppäsi päivänlaskua, mutta vanha kellonsoittaja oli aina aikainen toimissaan. Aurinko oli vielä taivaanrannassa, heitellen punaiselta hohtavia säteitänsä valkoisiin hedelmäpuitten kukkasiin, äskeisestä sateesta kosteihin.

Inga astui tohtorin kanssa puutarhan poikki. Tohtori oli käynyt tervehtimässä vanhaa rouvaa, ja Inga oli nyt näyttämässä hänelle oikotietä ketojen poikki. Hän oli ottanut käteensä suuren olkihattunsa, aikomattakaan oikeastaan panna sitä päähänsä, ja nyt hän heilutteli sitä silkkinauhoista, astuessaan vanhain omenapuitten alla, joitten kyhmyiset oksat yhtyivät käytäväin yläpuolella ja paikoin syleillen hyväilivät toisiaan. Ja tuhannet omenankukat ne punersivat, auringon suudellessa niitä, ja levittivät hurmaavaa tuoksua ympärilleen, tuoksua, jota täydensivät kirsikkapuut, hienona vihmana sirotellen maahan valkoisia terälehtiänsä.

Nuo kaksi kulkivat ääneti, ympärillään suven lämpöinen, kuulakka auer, kesäisen illan lempeä tunnelma kaikkialla. Heidän aatoksensa keinuivat väreissä ja valossa.

Yhteisiä muistoja heillä ei ollut, -- olivathan vasta niin vähän aikaa toisensa tunteneet -- ja sittenkin he tunsivat samaa, niinkuin kaksi ihmistä, joitten ajatukset luontuvat yhdeksi.

Tuolla pensaassa lauleli satakieli lauluansa äänekkäästi valoisaan iltaan. Säveliä tulvi sen pienestä kurkusta, naksahtelevia, täyteläisiä, sointuvia, niinkuin ei kaikupohjalla sen rinnassa olisi ääriä ensinkään. Tohtori vihelteli hiljalleen, ja satakieli seurasi heitä, lentäen oksalta oksalle ja yhä äänekkäämmin laulellen. Sen tauottua hetkiseksi kuului vain puuhun jääneen sadepisaran tipahdus maahan ja putoavain kukanlehtien hiljaista hivinää.

Tohtori seisahtui erään vanhan omenapuun alle ja taittoi siitä lehvän. Kauan hän katseli kukkasia siinä ja pyyhkäisi tuolla pehmoisella lehti viuhkalla poskeansa.

-- Mitä tällainen ilta teille muistuttaa? -- kysyi hän, katsahtaen Ingaan, joka seisoi puistelemassa sadepisaroita oksilta alas.

-- En tiedä, -- vastasi hän. -- Siihen liittyy niin monta muistoa... Siinä on niinkuin tuttuja lauluja... ja lempeitä sanoja... ja vanhoja säveliä, joita sielu on joskus ennen kuullut.

Tohtori nyökäytti päätään.

-- Aivan niin: joita sielu on joskus ennen kuullut... Mutta missä se niitä kuuli? Mistä tulee, että välisti kohtaa ihmisen, jota ei ole milloinkaan ennen nähnyt, ja sittenkin tuntuu, kuin olisi yhteisiä muistoja heillä?

-- Ja mistä, -- jatkoi Inga, -- mistä tulee tuo tunne, että jossain on ennen oltu yhdessä?

-- Mitäpäs sympatia muuta on kuin entistä yhdessäoloa? -- sanoi tohtori myhähtäen. -- Kaksi sielua on alinomaa elänyt henkistä yhteiselämää ja työskennellyt yhdessä, mutta tietämättänsä. Minulla on aina ollut sama ajatus kuin Platonilla: kaksittain sielut maailmaan luodaan. Heidän pyrkimyksensä on löytää toisensa täällä maailmassa; se pantiin heidän määräksensä sillä hetkellä kuin hengen saivat. He saattavat päästä pitkälle ilmankin, mutta heidän maallinen onnensa riippuu siitä, löytävätkö toisensa.

Hänen äänensä oli surumielinen. Inga ei uskaltanut nostaa silmiänsä: hän tunsi tohtorin katselevan häntä.

-- Ettekö te usko sitä? -- kysäisi tohtori.

-- Uskon kyllä, -- vastasi toinen hiljaa.

Ääneti he astuivat edelleen, mutta hetken kuluttua tohtori leyhytti omenapuun oksaa hänen kasvojensa edessä kysyen: -- Mitäs tämä muistuttaa teille?

-- Se muistuttaa minulle juhannusyön hiljaisuutta, kun kaste laskee maahan ja satakieli soittaa... se muistuttaa ikävöimistä kesäiltana...

Hän pysähtyi, mutta tohtori jatkoi:

-- Niin, ikävöimistä kesäiltana... lintuja, jotka pesäänsä tekevät... kukkasia, jotka hedelmäksi heristyvät. Niin, minä tunnen tuon, minä tunnen tuon! Kaikissa kukkasissa piilee muistoja, keväimen kukkasissa semminkin!

-- Niin, kevään kukkasissa semminkin! -- huudahti Inga. -- Ei mikään vedä vertoja lumiorvokeille, ei ainakaan minusta! Tuntuu kuin ne sinertäisivät muistoista. Heti kun niitä kimppunenkaan mulle tuoksahtaa, heti on edessäni päivänpaisteinen niitty ja vihanta piennar, lumiorvokkeja täynnä. Ja itse minä silloin pienenä tyttönä juoksen niitten keskessä ja kävelen tuntikausia auringon valossa, poimien suuria vihkoja kotiin mummolle, joka hänkin pitää lumiorvokeista.

-- Jatkakaa! -- puhui tohtori. -- Kertokaa vielä pienestä tytöstä pientarella. Vai kerronko _minä_ mitä hänestä aattelen?

Inga katsahti häneen kummastellen ja nyökäytti päätään. Toinen jatkoi hiljaisella äänellä: