Part 5

Elukat olivat kaikki laitumella; kanat ja ankatkin olivat lähteneet pihasta ulos. Elävistä olennoista ei ollut kotona kuin kissa ja kyyhkyset. Kissan minä vein erääseen lautakojuun tuulen päälle, mutta kyyhkysiä en voinut pelastaa. Useimmilla oli jo munat tai poikaset, eikä niitä millään muotoa saatu lähtemään pesistään. Yhä vieläkin näen, kuinka ne helein, valkoisin siivin lensivät suoraa päätä liekkeihin ja putosivat kärventyneinä maahan.

Nuo kyyhkyset ne kauan sen jälkeenkin vielä tuottivat minulle tuskaa. Monastikin, kopin laverilla loikoessani, olin kuulevinani niiden hätähuutoja ja niiden veristen, kärventyneitten siipien havinaa. Nytkin minä vielä säpsähdän, jos milloin kyyhkynen sattuu lentämään ohitseni. --

Hän vaikeni hetkiseksi ja pyyhki hikeä otsaltaan, mutta maasta hänen katseensa ei kohonnut, ja siksipä hän ei huomannut kirkkaita kyyneleitä, joita tihkui hänen kuulijansa silmistä.

Hän jatkoi kumealla äänellä: -- Pitkäinen oli tehnyt tehtävänsä hyvin. Talo paloi pohjiaan myöten, ja vakuutussumma pelasti meidät. Epäillyt ei minua kukaan muu kuin isä. Hän ei minulta milloinkaan tiedustanut, mutta hänen silmissään minä ensi kertaa näin sen halveksivan epäluulon, minkä sittemmin olin kohtaava kaikkien muittenkin silmissä.

Minä muistan, kuinka tuo katse vainosi minua kaikkialla. Milloin näin sen ohikulkijan silmissä, milloin se tuijotti minuun luentovihkojeni lehdiltä, ja väliin se välähti, niin minusta tuntui, professorinkin silmistä kesken luentoa.

Kerran kohtasin sen sairastalossa eräässä sairaassa, jota minun oli määrä tutkia, ja silloin huomasin hermostoni olevan nääntymäisillänsä syyllisyyteni raskaan taakan alle, syyllisyyteni, joka ei vielä ollut sovitettu. Minulta ei ollut puuttunut rohkeutta rikoksen tekemiseen, mutta minulta puuttui se, jota Ibsen sanoo "lujatekoiseksi omaksitunnoksi".

-- Se oli teidän onnenne, sillä muutoin te ette olisi se, mikä olette! -- huudahti Inga, ja niin välitön lämpö helähti tuosta huudahduksesta, että tohtori ensi kertaa katsahti ylös, hämmästyen.

Hän näki kaksi eloista, osanottoista silmää, ripset kyynelissä, ja kestipä kotvasen, ennenkuin hän jälleen kykeni jatkamaan.

-- Siitä päivästä oli minulle selvillä, että minä itse annan itseni ilmi, en kumminkaan ennen kuin olen päässyt sen päämääräni perille, josta olin maksanut niin kamalan kalliin hinnan.

Samana päivänä kuin kurssini oli suoritettu, annoin itseni ilmi murhapolttajana.

Minä sain tuomioni ja valitsin koppivankeuden, siten päästäkseni pikemmin vapaaksi. Vapaaksi, niin... -- hän naurahti katkerasti, -- vapaaksi en minä ikinä pääse! Harhakuvia tuo vapaus, jota vankeudessa ollessa uneksitaan. Ken kerran rangaistu on, hänestä ei enää vapaata miestä tule. Kehen laki on kajonnut, ei hän enää armoa saa. Ei hänen osalleen enää muuta ole jäänyt kuin palanen sääliväisyyttä, epäluulon sekaista sekin. Yhteiskunnan tuomio ei koskaan vapaaksi julista; se on kuin yksi ainoa räikeä vääryydenteko, joka maahan murtaa ihmisen ja surmaa hänet verkkaan vaikuttavalla myrkyllä -- epäluulon myrkyllä.

Haa, jospa te tietäisitte, mitä tuommoisen ihmisparan sydämessä liikkuu, silloin kun hän pääsee vankeudestansa! Jospa tietäisitte, kuinka hänessä jok'ainoa hermo värähtelee kohti lämmintä, uhkuvaa elämää tuolla ulkona, -- ja hän kohtaa kylmyyttä! Jospa tietäisitte, kuinka hänen lähimmäistensä kunnioituksesta riippuu hänen kunnioituksensa omaa itseänsä kohtaan! Ja ihmiset ne särkevät sen säpäleiksi, hajoittavat kuin korttitalon! "Rangaistu" mies ei saa mitään maailmassa aikaan. Hän saattaa mitenkuten tulla toimeen, hän saattaa saada itsensä unohduksiin, mutta kauas elämän uralla hän ei milloinkaan pääse, sillä hän on muserrettu mies. Ja se on yhteiskunnan syy, tuon armottoman yhteiskunnan, joka sietää kaikkia rikoksia, paitsi niitä, joita tehdään sitä itseä vastaan, joka hemmottelee siveellisiä murhapolttajia ja hienoja varkaita, mutta jonka edessä lain loukkaamisen synnit eivät anteeksiantamusta löydä. --

Tohtori vaikeni ja hengitti syvään. Inga näki siniset suonet hänen yhteenpuristetuissa käsissään. Tuntui kuin koko hänen kärsimystensä historia olisi kirjoitettuna noihin käsiin, joita hän rutisteli niin, että sormet naksahtelivat, rystyset valkoisinaan.

Näin avomielisesti ei hän ollut vielä kellekään haastanut, mutta tiesihän hän nyt kuulijansa käsittävän hänet. Hän tunsi vaistomaisesti, että hänen omat ajatuksensa ikäänkuin ilmenevät immen ajatuksissa, ja kun Inga sitten ojensi hänelle molemmat kätensä lämpöisinä, sanaakaan sanomatta, tapahtui se siitä syystä, ettei tyttö tässä tuokiossa osannut muulla tavoin tunteitansa ilmaista.

-- Miks'en kohdannut teitä silloin? -- sanoi tohtori, ja hänen äänensä vapisi pidätetystä liikutuksesta. -- Te ette olisi minua epäillyt.

-- En, -- vastasi Inga, kuuman, etelämaisen veren hulvahtaessa hänen kasvoihinsa, -- minä olisin kunnioittanut ja pitänyt arvossa teitä, koska rehellisesti alistuitte rangaistukseen, niinkuin kunnioitan teitä siitä tälläkin hetkellä ja olen sen tekevä ikäni kaiken.

Tohtori ei vastannut mitään. Hän tarttui noihin ojennettuihin käsiin ja suuteli niitä. Se tapahtui ehdottomasti, mutta samassa sellaisella tulisuudella, joka lausui ilmi hänen tunteensa selvemmin kuin monet sanat.

Ja ääneti he olivat kumpainenkin.

Kai tuli heidän luokseen, suuri, rannalta löytämänsä näkinkenkä kädessään, ja tohtori laskeusi polvilleen hiekalle, lähemmälti katsellakseen sitä.

Tuskainen ilme, joka oli asunut hänen kasvoillaan hetken aikaa, alkoi vähitellen hälvetä.

Hän veti poikasen luoksensa ja katseli häntä kauan silmiin.

-- Armaat silmät! -- sanoi hän äkkiä ja suuteli niitä hellästi, -- rakkaat, siunatut silmät!

Ja hän kääntyi Ingan puoleen.

-- Merkillistä, -- sanoi, hän, -- kuinka lasten silmissä saattaa löytää sen, jonka perille ei koko pitkän elämän viisauskaan kykene pääsemään!

Mutta pojan ei tehnyt mieli pysyä asemillaan. Hän kietoi käsivartensa isän kaulaan ja riuhtaisihe sitten tarmokkaalla nykäyksellä irti.

-- Kai lähtee hakemaan näkinkenkää äidille, -- huusi hän ja riensi juoksujalkaa merenrannalle takaisin.

Toiset kaksi tuossa särkillä eivät katsoneet toisiinsa. Pojan sanoissa oli jotain, joka masensi heidät. Hän oli muistuttanut eräästä, jonka he kumpikin olivat unohtaneet, ja tämä eräs se äkkiä heitti varjonsa heidän väliinsä.

Inga lienee tuntenut, että nyt oli tapahtunut jotain vääryyttä, joka oli hyvitettävä jälleen, koskapa hän hetken kuluttua virkkoi:

-- Onhan toki yksi, joka kantaa taakkaa teidän kanssanne.

-- Kuka? -- kysyi tohtori vähän terävästi.

-- Teidän vaimonne.

-- Vaimoni ja minä emme milloinkaan haastele noista ajoista, -- vastasi hän lyhyesti. -- Me kartamme kaikkea, joka johdattasi niitä mieleen, ja minä saatan sen hyvin käsittää... hänen kannaltansa. Parasta onkin, ettei niitä enää puhumalla henkiin herätä. Parasta on kätkeä hautaan häpeänsä.

Inga ei vastannut. Hänen oli vastenmielistä kuulla tohtorin puhuvan niin kylmästi tuosta asiasta, ja häntä suututti, että oli kajonnut heidän keskinäisiin väleihinsä. Mutta hetken kuluttua tohtori, ikäänkuin puolusteleiden, virkkoi:

-- Ei ollut tarkoitukseni heittää varjoa vaimoni päälle. Hän on rehellisesti kärsinyt minua, mutta hän ei ole voinut kätkeä tuntevansa häpeän taakkaa, ja juuri se, mitä minä kaikkien näitten vuosien vieriessä olen tavoitellut, on ollut saada osakseni yhdenkään ihmisen luottamusta ja rohkeamielistä uskoa, kaivannut ihmistä, joka ei tahrapilkkua päälläni näe ja jonka rakkaus olisi kyllin voimakas pyyhkäisemään pois sen, mikä mennyt on, ja viskaamaan sen selkänsä taakse mereen! Mutta... minulla ei ole oikeutta vaatia, ei ole nyt eikä ollut silloinkaan.

Suuri, pyöreä pää painui syvälle leveitten hartiain väliin, ja ääni kävi äkkiä hempeäksi kuin lapsen.

Hetkisen katseli Inga häntä, joka tuossa istui hänen edessään särkällä, nävertäen keppiänsä syvälle lentohiekkaan. Sitten hän äkkiä kääntyi tohtoriin selin.

-- Minnehän se Kai poika sai? -- virkkoi hän ja siirtyi kauemmas, mutta hän tunsi sen olleen vain pikaisen tekosyyn: hän tiesi, että jos hän olisi minuutinkaan verran vielä viipynyt siinä, olisi hänen täytynyt kietoa kätensä tohtorin kaulaan, antaen tahdottomasti hänelle lämpimästä, yltäkylläisestä sydämestänsä kaiken siinä piilevän runsaan myötätuntoisuuden ja hellän osanoton tuota paljon koeteltua miestä kohtaan, jota hän rakasti... rakasti koko nuoren sielunsa hehkuvalla, hillittömällä voimalla!

Tohtori seurasi häntä silmillänsä, hänen hiljalleen poistuessansa yhtä kauemmas, mutta toisin kuin ennen: ei reippaasti ja kevein askelin, vaan verkalleen ja ikäänkuin lumottuna.

Inga ei pysähtynyt. Pari kertaa hän vain käänsi päätään siihen suuntaan, missä tohtori istui, ja äkkiä tohtori käsitti, miksikä Inga oli lähtenyt.

Tohtori ei liikahtanut. Hän ei päästänyt Ingaa näkyvistään, vaan istui, hengitystään pidättäen, hievahtamatta, ikäänkuin peljäten yhdellä ainoallakaan liikkeellä häiritsevänsä tämän silmänräpäyksen sanomatonta onnea.

Ja tuuli huhahteli kanervikossa hänen jalkainsa juuressa: aurinko piti karkeloansa meren tyrskyissä, väikkyen ja välähdellen vaahdon heleässä helmisateessa, lämmittäen ja kimallellen suurten, smaragdinvihreitten aaltojen pinnalla.

Leivonen kohosi ilmaan hänen viereltänsä ja alkoi liverrellä hänen päänsä kohdalla. Hän kuuli, kuinka se kohoilemistaan kohoilee, lakkaamatta laulaen, vaieten hetkeksi ja jälleen päästäen voimakkaana virtana riemullisen virren, heleän, tenhoavaisen! Ja tohtori myhähti ylös leivosta kohti, onnellisena tunteissaan, mutta ei hän lintua katsonut: hänen silmänsä seurasivat hentoa nais-olentoa, joka kuvastui hienoin ja kevein ja sittenkin niin ehjin piirtein kirkkaana kimaltelevaa merta vasten.

* * * * *

Hienous ja suopeus, melkein ylhäinen itsensähillitsemys kasvoilla, -- vartalo vielä reipas ja liikkuisa, vaikka olikin sitä painamassa kahdeksankymmentä vuotta, -- kaksi kiiltävää, valkoista kiharaa ohimoilla, jotka pistivät näkyviin pitsitanun alta, -- ja ruskeihin kilpiluisiin sankoihin istutettujen silmälasien takana kaksi ruskeata silmää, niin vilkasta ja älykästä, niin lämmintä ja kirkasta kuin nuoruuden ensimmäisinä päivinä, -- sellainen oli vanha rouva... Elämä oli jättänyt jälkiä kasvoihin, murhe oli uurtanut syviä, surumielisiä vakoja suun ympärille, mutta noitten vanhain, hienojen kasvojen jok'ainoassa piirteessä asui täydellinen sopusointu. Ja ylt'ylinen sopusointu koko hänen olennossaankin oli silmäänpistävä puoli hänessä. Ylhäinen itsensähillitsemys, vilpitön herttaisuus ja levollinen itsensäkasvatus -- siinä tämän rouvan täydellinen sopusointuisuus.

Hän istui suuren tammipöytänsä ääressä selaillen papereita.

Keväinen aurinko paistoi pitkinä, suorina säteinä hänen tanunsa nauhoihin ja lämmitti ryppyistä kättä, joka verkalleen käytti kynää.

Pehtori oli vast'ikään tuonut sinne muutamia ehdotuksia, joihin tarvittiin vanhan rouvan allekirjoitusta, ja tämä piirsi nimensä vapisevalla kädellä, tuontuostakin yskähtäen kuivasti, käheästi. Vanha rouva oli viime aikoina paljonkin yskinyt.

Saatuansa paperit kuntoon hän katsahti silmälasiensa yli ja huokasi syvään. Miten käynee talon, kun _hänestä_ aika jättää? Heineistä ei ollut kukaan harrastanut maanviljelystä eikä osannut tilaa hoitaa. Ne olivat olleet levotonta väkeä, suosien kaikkea muuta kuin sitä, tuommoisia mustalaisluonteita, jotka eivät kiinny pysyvästi mihinkään.

Sellaisia ne olivat olleet hänen miehensä ja miniänsä, samanlainen hänen poikansakin. Näön vuoksi poika tosin oli ryhtynyt maatilaa hoitamaan, suoritettuaan ensin lainopillisen tutkinnon, mutta enimmän aikansa hän oli soitellut violoncelloa, jättäen tilan hoitamisen pääasiallisesti hänen, vanhan rouvan, huoleksi. Ja äkkiä hän oli lähtenyt Kööpenhaminaan, hakenut ja saanut siellä viran jossain ministeriössä. Sieltä hän kirjoitti äidillensä, että hänen on mahdoton asua Klitholmassa, missä ei milloinkaan kuule musiikkia. Tietäähän hän sitä paitsi, että talo äidin huostassa on hyvissä käsissä.

Sinä päivänä, kun kirje tuli, suuttui mummo oikein todenteolla, ja hänen kirjoittamansa vastaus ei ollut vailla sarvia ja hampaita, mutta poika ei kumminkaan tullut takaisin.

Hän meni vuoden kuluttua naimisiin erään naispianistin kanssa, joka kuoli Ingan syntyessä. Silloin hän otti lapsen ja toi sen kanssaan Klitholmaan.

Vanha rouva tunsi sydäntänsä ahdistavan, nähdessään poikansa masentuneen mielen. -- Tahdotko olla äitinä lapselle, niinkuin minullekin olet ollut? -- oli poika kysynyt. -- Tiedän kyllä, etten sitä ansaitse, mutta tänne en voi jäädä. Minä en saa rauhaa missään. Lähden vuodeksi etelään; sitten tulen takaisin lastani noutamaan.

Mutta takaisin hän ei tullutkaan. Hän kuoli malariaan Roomassa, ja näin oli mummon huostassa turvaton, piskuinen lapsi ja vanha, velkaantunut maatila, jonka rapatut seinät olivat kallellaan hietasärkkiä kohti, ikäänkuin kuunnellen, kuinka niitten takana lännen-ärjy ulvoo pitkinä, kolkkoina öinä.

Mutta siihen aikaan hän oli vielä reipas ja ripeä. Hän ei antanut perää, vaan teki työtä innokkaasti, väsymättä.

Hän oli aina osannut valita kunnollista väkeä. Selvän huomaamiskyvyn ohella oli hänellä tarkka silmä kaikkeen käytännöllisyyteen, ja siksipä hänen onnistui saada kunnollisia työvoimia. Hänen palvelusväkensä oli mallikelpoista ja talon pehtorit luotettavia miehiä. Talon varallisuus kasvoi sitä mukaa kuin Ingakin yleni. Hän oli mummonsa ilo ja onni; hän se varsinaisesti oli mummonsa elämän sisällys.

Suureksi mielihyväksensä huomasi vanha rouva oman toimintahalunsa ja tarmonsa menneen perinnöksi Ingalle, enemmän kumminkin teoreettisella kuin käytännöllisellä alalla.

Lieneekö siihen ollut syynä se, että hän joka päivä oli istunut lapsen kätkyen vieressä ja kirkkailla, ruskeilla silmillään ikäänkuin tenhonnut häneen omaa sisällistä voimaansa, vai oliko tuossa pienessä naispianistissa, jota hän ei ollut koskaan tuntenut, kukatiesi ollut rahtunen tahdonlujuutta, jota Heineiltä niin kokonaan puuttui, -- siitä hän ei milloinkaan oikein selville päässyt. Mutta ei hän ollut uskomatta sellaistakaan, että sielu saattaa magneettisella tavalla siirtää henkistä voimaansa toiseen.

Ingan tultua suuremmaksi hän huomasi kumminkin, että vaikka tuossa kohdassa oli olemassa paljo yhtäläisyyttä heidän välillään, ei se ihan samanlaista sittenkään ollut: ensinnäkin tuo etelämainen temperamentti ja sitten nuo kansanvaltaiset taipumukset. Hän lohdutteli itseänsä kumminkin sillä, että viimeksimainitut kenties kehittävät luonteen käytännöllistä puolta.

Oli aika, jolloin hän täydellä todenteolla aikoi ruveta opastamaan Ingaa talon asioihin ja siirtää sen hoitamisen hänelle, mutta sittenhän tuli tuo kovan onnen ylioppilasraivo väliin ja, mikä vielä oli pahempaa, taiteen-into astui hänessä ilmi.

Siitä saakka ei mummo enää pitänyt häntä tilanhoitajan-alkuna, eikä kummakaan, että hän huokasi ajatellessaan, kuinkahan tämän vanhan, rakkaan talon käy, kun hän ennen pitkää on sulkenut silmänsä.

Mutta oli olemassa muutakin, mikä häntä painoi: Ingassa oli viime aikoina tapahtunut muutos. Inga oli nyt myötäänsä levoton. Jouten hän ei ollut hetkeäkään, mutta työhuoneensa ovea hän ei enää koskaan aukaissut; ei hän enää milloinkaan kiinnittänyt tarmoansa mihinkään määrättyyn seikkaan, kuten ennen; väsymättömällä toimintahalulla hän vain tarttui kaikkeen mitä näki.

Välisti hän oli kyökissä, innokkaasti käsin kaikessa mitä siellä tehtiin, hetken perästä hän seisoi tallissa, sukien pikku Mustaa, niinkuin olisi henkikaupalla pitänyt saada sen leveä, kiiltävä selkä ihan välkkymään auringonpaisteessa, ja tuokion päästä hän kantoi kaikki ruukkukasvinsa puutarhaan, raitista ilmaa saamaan. Väliin hän lauloi korkealla äänellä ja taukosi ihan äkkiä, niinkuin olisi itku ilon tukahuttanut. Toisin vuoroin hän seisoi akkunassa, niinkuin ketä odotellen, ja illalla, mummolle lukiessaan, hänen kasvojensa ilme välisti osoitti selvään hänen ajattelevan aivan muita asioita; äänikin äkkiä muuttui toisenlaiseksi.

Mitä oli tapahtunut?

Mummo oli jo aikaa sitten aavistanut sitä, vaikk'ei ollut tahtonut sitä itsellensäkään myöntää.

Hän ryyppäsi edessään olevasta lasista vettä ja sai yskäkohtauksen, joka heti kutsui Ingan saapuville.

-- Mummo kulta! Taas tuommoinen kohtaus! -- huusi hän hädissään. -- Sinä istutkin liian lähellä akkunaa; siitä vetää. Annas, kun autan sinua!

Hän sai mummonsa pian nojatuoliin ja kietoi huolellisesti vaippoja ja peitteitä hänen ympärilleen. Sitten hän istahti tuolin siivelle ja pani poskensa mummon poskea vasten.

-- Älä yski tuolla lailla, -- puheli hän lempeästi; -- minua pelottaa.

Mummo naurahti surumielisesti:

-- Muista, lapsi, että minä olen vanha. Sinun täytyy tottua siihen ajatukseen, että saat olla ilman minua.

-- Älä puhu noin!

Ja Ingan silmiin nousi niin ahdistava huoli, että vanhus vastaukseksi vain suuteli häntä. Kotvasen kuluttua hän kumminkin virkkoi, melkein ponnistuksella:

-- Lapsi! Mitä aiot tehdä tilalle, minun kuoltuani?

Inga säpsähti.

-- En tiedä, -- sanoi hän, -- mutta jatkoi kohta jälleen iloisesti: -- Minä en tahdo ajatellakaan sellaisia murheellisia asioita. Nyt tahdon ajatella vain, että meillä on kevät, ja linnut laulaa, ja aurinko heloittaa, ja mummon pitää tulla ulos puutarhaan, päivänpaisteeseen.

Ja taas hän painoi lämpöisen poskensa vanhuksen poskea vasten. Mutta mummo pyöritti päätään: ei ollut Ingan tapana kierrellä.

-- Sinä et muovaile enää, -- virkkoi hän vähän ajan perästä, ikäänkuin jatkaen jotain ajatusta. -- Miks'et?

-- Kaiketi siksi, että olen niin iloinen... -- Hän puhui katkonaisesti, luomatta silmiänsä ylös. -- En ymmärrä oikein itsekään, mutta sen olen ennenkin huomannut, vaikk'en niin selvään kuin nyt, että kun mieleni on iloinen, silloin ei se taidetta kaipaa... Taide lienee olemassa vain suruja varten. Ilo sitä ei tarvitse.

Mummo oli sanomaisillaan jotain, mutta ei voinut. Tuossa äänenhelyssä oli jotain, joka riisui aseet häneltä.

Hän vaikeni ja sai uuden yskäkohtauksen.

-- Ellei tohtori tule tänä iltana, niin minä lähetän hakemaan häntä, -- sanoi Inga päättävästi.

-- Anna minun olla. Minä olen tottunut lääkitsemään itse itseäni ja ymmärrän sellaiset asiat paremmin kuin mikään lääkäri.

-- Mutta etkö sinä huomaa, kuinka yskä yltyy?

-- Joutavia!

-- Niin, niin, _jotain_ tässä vaan on tehtävä. Mutta kyllä tohtori tuleekin. Minua aavistuttaa.

-- Olet kukaties kutsunut häntä?

-- Minä sanoin tohtorinnalle eilen, niinkuin sinä pyysit, että olisivat tervetulleita joskus iltapäivällä.

-- Ja sinä luulet heidän tulevan heti kohta?

-- Eihän heillä ole muutakaan seuraa.

-- Tekee mieli ihmisiin, niinkö?

-- Niin kyllä.

-- Hm.

Mummo otti sukankutimensa esille, ja Inga keräsi allekirjoitetut paperit.

-- Nämä kaiketi pehtorille?

-- Niin.

-- Minä lähetän ne hänelle heti.

-- Veisit itse. Sinä et ole luullakseni puhunut hänen kanssansa pariin viikkoon sanaakaan, ja hän on sentään varsin sievä nuori mies.

-- Niin, hän ei todellakaan tee pahaa kenellekään, -- vastasi toinen lyhyesti.

-- Ei sinun ensinkään tarvitse puhua hänestä noin olkasi yli, -- äänsi vanha rouva oudolla kiivaudella. -- Hän on tavattoman kunnollinen mies ja kelpaisi vaikka hyvinkin hienolle mamsselille.

-- No mutta, mummo! -- huudahti Inga, iloisesti nauraen. -- Ethän toki aikone meistä paria?

-- En tiedä mitä olen aikonut, -- puhui mummo äreästi. -- Sinä tietysti et hänestä välitä, mutta... Ääni oli hiljainen ja tyyni kuin ennenkin, -- mutta ehkä olisi ollut sinulle hyvä... nyt... jos olisit niin tehnyt.

Inga punastui. Ensi kertaa mummo nyt antoi tietää, että hänellä oli ollut omia ajatuksia siitä asiasta, josta he eivät vielä olleet sanaakaan vaihtaneet keskenänsä. Hän seisoi hetken aikaa neuvotonna. Sitten hän kokosi paperit ja astui hiljaa huoneesta.

Viiden minuutin kuluttua hän palasi ja istahti tavalliselle sijallensa akkunan ääreen.

-- Luenko sinulle? -- kysyi hän, katsoen toisaanne.

-- Kiitos. Kenties myöhemmin. Paljonko kello on?

-- Pian seitsemän.

Hetken aikaa vallitsi huoneessa täydellinen hiljaisuus. Sitä häiritsi vain mummon sukkapuikkojen kilahtelu ja vanhan bornholmilaisen kellon määränperäiset lerkun raksaukset.

Äkkiä sysäsi Inga tuolinsa loitommas akkunasta. Veri syöksyi jälleen hänen kasvoihinsa.

Vanha rouva loi häneen tarkan katseen.

-- Tulevatko he? -- kysyi hän.

-- Kutka?

-- Ne, joita odotat.

-- Mummo! -- Inga kavahti ylös kuin olisi mehiläinen häntä pistänyt, mutta jatkoi sitten melkein uhmalla, tahallansa asettuen suoraan akkunan eteen: -- Niin, tuolla he tulevat... kumpikin. Nyt he astuvat portaita ylös... nyt he avaavat oven eteiseen... kuulethan! Nyt he riisuvat päällystakkinsa eteisessä... tohtori asettaa keppinsä arkihuoneen seinää vasten... Nyt he astuvat nurkkahuoneen läpi. Ja nyt he ovat ovella! Se tulee, minkä tuleman _pitää_; ymmärrätkö, mummo?

Hän kääntyi ympärinsä, eikä tulvinutkaan enää veri hänen poskissansa. Mummon mielestä hän ei ollut vielä ikinä ollut noin kalpeana.

-- Lapsi! -- lausui mummo levotonna ja yritti nousta. -- Lapsi armas!

Tuossa kuului tuo entinen lempeä, rauhoittava ääni... Inga muisti, kuinka hän lapsena öisin monasti kavahti makuultansa, nähtyänsä pahaa unta, ja kuinka silloin pehmeä käsi rakkaasti silitti hänen päätänsä, kunnes kaikki kamalat kuvat olivat hälvenneet. Lapsi, lapsi armas!...

Niin selvänä heräsi nyt henkiin tuo lapsuuden muisto, että hän tuokioisen verran luuli kaiken tämän olevan unta... kaiken, mitä hän oli nähnyt ja tuntenut viimeisinä kuukausina... ja nyt hänen pitää herätä. Mutta ovelta kuului koputus, ja silloin hän riemuiten tiesi, että se, mikä tuolla ulkona on, ei ole unta, vaan elämän täyttä todellisuutta. Ja kaikki pahat aavistukset hälvenivät, kaikki painostavat tunteet sulivat tuohon yhteen riemuisaan ajatukseen. Nyt saan nähdä _hänet_, saan kuulla häntä, saan pitää häntä itseäni varten koko ihanan illan...

* * * * *

-- Sisään! -- sanoi vanha valtioneuvoksetar.

Ja sisään he astuivat, tohtorinna kuulumattomin askelin kuin varjo, kaunis pää kallellaan ja ikäänkuin nöyrästi painuksissa, tohtori hänen perässään, liikkeissään reippaana ja kasvoissa vaihtelevat ilmeet.

Hänen katseensa kulki hänen vaimonsa olkapään yli Ingaan ja tervehti häntä jo kauan ennen kuin hän oli kättäkään antanut.

Ja tämä katse, joka salamana välähti tuuheitten kulman alta, ei jäänyt vanhalta rouvalta huomaamatta, hänen verkalleen kohottautuessaan tuolissansa. Silloin hän ymmärsi, että hänellä on vaarallinen vastustaja tuossa tohtorissa, johon hän oli katsonut epäluulolla hänen entisyytensä tähden, mutta samalla hän myös ymmärsi noitten silmäin osaavan tenhota. Ja äkkiä hänen alkoi ahdistaa henkeä, niin että hän tuskin sai sanotuksi "tervetultua", sillä uusi yskäkohtaus keskeytti hänet.

-- Niin tulitte kuin kutsuttuna, tohtori, -- sanoi Inga, kiiruhtaen auttamaan mummoa nojatuoliin jälleen. -- Mummo ei tahdo milloinkaan tehdä mitään yskällensä, ja kuulettehan, kuinka ankara se on.

-- Ei se ole yhtään mitään, -- kuului vastalause nojatuolista.

-- Ei olekaan, -- nyökäytti tohtori rohkaisevasti päätään, -- mutta sopisihan valtioneuvoksettaren sentään ottaa jotain mikstuuraa, saadakseen sen pysymään alallaan.

Ja kohteliaasti hän istahti vanhan rouvan viereen, haastellen minkä mitäkin, silloin tällöin vain pujauttaen puheeseensa tautia koskevan tiedustelun.

Vanha rouva -- jolle kaikki lääkärit aina olivat olleet vastenmielisiä, ja jonka mielestä neuvon kysyminen heiltä oli melkein pahinta mitä maailmassa on, samalla kuin hän piti omia kotikeinojansa tuhannen vertaa parempina kaikkia rohtoja -- hän alkoi nyt katsella suopein silmin tätä lääkäriä, joka ei ensinkään pidä kyselyjänsä niin hirmuisen tärkeinä. Hän ei huomannut, kuinka tohtori oli vähitellen saanut selville kaikki, mitä oli tahtonut tietääkin.

Vanha rouva kääntyi huomattavan vilkkaana Ingan puoleen, joka istui haastelemassa tohtorinnan kanssa akkunakomerossa.