Part 4

Katkeran vakaumuksen voima noissa sanoissa oli liian masentava. Siksipä Inga epäröiden vastasi:

-- Mutta teillä... teillähän on useampia, jotka luottavat teihin.

-- Minullako! -- Hän naurahti ivallisesti. -- Ei ainoatakaan! Taikka... on minulla kumminkin...

Hänen katseensa pysähtyi hyväillen Kain pieneen olentoon, joka astuskeli muutaman askeleen päässä heistä. -- _Tuo_ tuolla luottaa minuun, mutta -- ties kuinka kauan?

-- Entä vaimonne? -- kuiskasi Inga. Ei hän olisi tahtonut sanoa sitä, mutta kysymys pääsi sittenkin kuuluville.

-- Minun vaimoni _seuraa_ minua, -- sanoi tohtori, pannen omituisen painon tuolle sanalle. Hän olisi seurannut minua mestauslavalle, jos siksi olisi tullut, mutta hän ei _luota_ minuun. Hän ei ole milloinkaan uskotellut itseään eikä minuakaan sillä, että entisyys joskus jäisi unohduksiin. Hän ei puhu milloinkaan siitä, että minä voin jälleen kohota. _Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa_...

* * * * *

"Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa."

Nämä sanat ne yhä kaikuivat Ingan korvissa kauan aikaa vielä senkin jälkeen, kuin hän oli tullut kotia ja istui kaminin ääressä lukemassa ääneen mummollensa. Ne hyppelehtivät rivien välissä ja tekivät monessa kohdin syyttä suotta hänen äänensä äkkiä niin vienoksi, että vanha rouva kummastellen katsahti häneen.

Ne kumahtelivat vasaran-iskuina hänen sydämessään, hänen viruessaan unetonna vuoteellansa ja katsellessaan ulos pimeyteen. Ne hiipivät hänen unennäköihinsä, ja ne ne ensiksi jälleen kuuluivat, kun hän aikaisin aamulla heräsi levottoman yön jälkeen.

"Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa."

Veitsenä ne häntä viiltelivät ja täyttivät hänet hellällä osanotolla ja melkein epätoivoisella oman voimattomuuden tunnolla.

"Ei pääse kohoamaan, kun ei ole ketään, jolta saisi _luottamusta_ osakseen." Niin hän oli sanonut.

Mutta Inga luotti häneen, luotti kokonaan, ehdottomasti. Miksikä ei sanoa sitä hänelle? Kenties _hänen_ luottamuksensa saisi tohtorin kohoamaan, hänen luja, lämmin, rohkea luottamuksensa!

Mutta sanoa se hänelle, -- silloin täytyy Ingan sanoa enemmän kuin itse tietääkään, enemmän kuin hän tällä hetkellä oli itsellensäkään tunnustanut.

Inga kätki kasvot käsiinsä, ikäänkuin kätkeäkseen omalta itseltään sen hehkuvan punan, joka ohimoilta ruveten valui alas hänen paljaalle kaulalleen. Ja samalla hän tunsi ikävöivänsä häntä, ja niin kalvavana se täytti hänet, tuo ikävöimys, että hänen täytyi ääneensä valittaa, täytti niin valtavana, ettei hän edes yrittänytkään vastustamaan sitä, vaan painoi päänsä yhä syvempään, vaikeroiden: "Tätä tuskaa... tätä tuskaa!"

* * * * *

Samana aamuna istui tohtori vastaanottohuoneessansa, josta viimeinen sairas vast'ikään oli lähtenyt pois.

Hän oli lukevinaan erästä lääketieteellistä aikakauskirjaa, mutta hänen katseensa kiiti kauas kirjan lehdeltä ulos eikä pysähtynyt se keväimen viimeisiin lumihiutaleisiin, joita, keveinä kuin untuvat, putoeli maahan ja suli samassa, -- ei pysähtynyt ensimmäiseen kottaraiseen, joka kosteita siipiään räpytteli tekopesänsä harjalla, eikä pysähtynyt Kai poikaankaan, joka suurissa pitkävartisissaan tepasteli akkunan edessä, astuen jalkansa jok'ikiseen rapakkoon, minkä suinkin näki.

Kain punainen lakki se yksin erottautui tuosta harmaasta yksitoikkoisuudesta, mutta tohtorin katse ei siinä viivähtänyt. Se poikkesi syrjäteille, meni kauemmas tätä harmaata yksitoikkoisuutta ja pysähtyi kahden lämpöisen, suuren silmän valoon, joka sähkövirtana elvytti häntä; mutta siitä hänen katseensa äkkiä kääntyi takaisin, palaten hamaan siihen aikaan, jolloin poikasta ei vielä ollut olemassa.

Hän näki itsensä köyhänä ylioppilaana pienessä, ahtaassa ullakkohuoneessa ja näki tytön, josta sittemmin tuli hänen vaimonsa, seisovan siinä, suonenvetoisesti kierrellen kihlasormusta sormessaan, sillä välin kuin hän aivan tyynenä veti omansa pois ja laski heidän väliselleen pöydälle.

Hän muisti vielä, kuinka käryävän lampun himmeä valo lankesi jouhikankaiseen sohvaan, jossa hän nukkui yöt, ja hän muisti tuon epätoivoisen ilmeen tytön kasvoissa.

Hän ei todellakaan tiennyt, mistä hän, noitten kasvojen edessä, oli saanut rohkeutta sanomaan, mitä sillä hetkellä niin vilpittömästi tunsi ja oli jo kauan tuntenut. Mutta hän tiesi sen sanoneensa peittelemättä mitään... Ja hän, ylioppilas, oli koko ajan enemmän katsonut heidän välillänsä olevaan sormukseen kuin häneen.

Hän oli sanonut, ettei hänen tuntemansa rakkaus ole niin suuri kuin yhteiselämä kysyy. Kun mennään kihloihin seitsentoistavuotiaina lapsina, silloin ei käsitetä mitä tehdään, ja kun toinen sittemmin huomaa erehdyksen tapahtuneen, niin on paras erota ajoissa. Mutta tuskin hän oli sanottavansa sanonut, kun toinen oli äkkiä kietonut kätensä hänen kaulaansa ja vetäytynyt lähelle häntä, kuumia kyyneleitä vuodattaen, kerjäten kuin koira hänen jalkainsa juuressa. "Älä hylkää minua! Anna minulle edes rahtunenkaan rakkauttasi. Minä tyydyn siihen, voi kuinka tyydynkään!"

Hän muisti äkkiä tunteneensa sillä hetkellä itsessään halun karistaa hänet pois päältänsä ja samassa kadottaneensa jonkun verran kunnioitustansa naista kohtaan hänessä.

Melkein vaistomaisesti oli toinen tuntenut tuon ja hellittänyt hänestä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jälleen hänen kaulassaan. "Jos sinä ajat minut pois, niin minä surmaan itseni." Niin hän oli kuiskannut, ja ylioppilas oli lukenut hänen kasvoistaan, että hän tarkoittaa täyttä totta noilla sanoilla.

Sääli oli täyttänyt hänen sydämensä, ja hetkiseksi hän oli erehtynyt tunteissaan.

Mutta sitten hän oli äkkiä luonut impeen vakavan katseen ja virkkanut verkalleen: -- Ja jos kerran kohtaisin sen naisen, jota voisin todella rakastaa, kuinka silloin?

-- Silloin minä heittäytyisin hänen ja sinun välillesi! -- oli toinen huudahtanut intohimoisesti, kyyristyen entistä lähemmäs häntä.

Ylioppilas oli ollut ääneti hetken aikaa ja sitten tuonut esille viimeisen pelastuskeinonsa.

-- Minulla on jotain sanottavaa sinulle, -- oli hän lausunut. -- Sen kuultuasi on sinun helpompi luopua minusta. Minä en ansaitse niin paljoa rakkautta. Minä olen tehnyt lainrikoksen ja odotan rangaistusta. Tutkinnon suoritettuani menen poliisikamariin ja annan itseni ilmi. Rangaistuksena on oleva pari vuotta kuritushuonetta. Ja niin olen mennyttä miestä, ja sinun on vielä mielesi oleva hyvä, ettet ole sellaiseen sitoutunut.

Ei väräystäkään tytön kasvoissa.

-- Minä olen kauan ajatellut sitä, -- oli hän sanonut.

Hän muisti, kuinka tuo tyyneys oli kerrassaan riistänyt aseet hänen käsistänsä ja kuinka hän melkein nöyrtyneenä oli kysynyt tytöltä, mitä hän nyt aikoo tehdä.

-- Odottaa, kunnes tulet takaisin.

Ja silloin hän oli voitettu.

Tyttö sai pistää sormuksen takaisin hänen sormeensa, ja kaikki ristiriitaiset tunteet olivat tukehtuneet siihen kiitollisuuden uhkuun, joka nyt ylioppilaassa hulvahti.

Immen lähdettyä hän istui siinä jälleen, tuntematta olevansa entistä iloisempi, entistä rikkaampi; tuntui kumminkin, kuin olisi kaksinkertainen, kauan painanut taakka kirvonnut hänen harteiltansa.

Vuosia vieri. Hän tuli vankeuteen ja pääsi jälleen vapaaksi. Hän ryhtyi lääkärintoimeen eräässä syrjäisessä seudussa Sjellannin saarella ja meni vihdoin naimisiin neljä vuotta siitä illasta lukien, jolloin turhaan oli koettanut päästä vapaaksi tuskallisista väleistä.

Vielä tälläkin hetkellä hän tunsi sen suuren levottomuuden, joka oli hänet vallannut häitten edellisinä päivinä, ja hän tiesi, ettei hän suinkaan ollut sitä salannut morsiameltaan. Tuhansin hienoin viittauksin hän oli yrittänyt panna tytön suuhun ne sanat, joista olisi aiheutunut molemminpuolinen selitys, mutta morsian ei ollut tahtonut käsittää häntä, eikä tohtorinkaan sopinut ottaa sitä puheeksi; hän tunsi, kuinka suureen kunniavelkaan tytön väsymätön, vuosikausia kestänyt odotus oli hänet saattanut.

Mutta selvästi hän muisti senkin, kuinka niitten päiväin ahdistus oli pyörinyt varsinkin yhden kysymyksen ympärillä: "Ja jos minä sittemmin elämässäni kohtaisin naisen, jota _voisin todella_ rakastaa?" Ja voivansa rakastaa ehjästi ja kokonansa, sen hän tunsi valtavan voimakkaasti. Ja lujan, intohimoisen luonteensa perusteella hän tunsi kykenevänsä vastaanottamaan sellaista rakkautta, joka, kerran selvänä ilmi puhjettuansa, pystyy murtamaan kaikki esteet tieltään. Mutta _todellinen_ rakkaus tulee vain harvain osaksi -- miksipä siis juuri hänen?

Sittemmin hän oli lakannut tuntemasta tuota ahdistusta. Hän oli syöksynyt työhönsä, syöksynyt kummallisen kiihkeällä, kuumeenomaisella innolla, jotta ei hänelle jäänyt ensinkään aikaa perhe-elämää varten.

Ja osat vaihtuivat.

Nyt oli jonkun aikaa nuoren rouvan vuoro tuntea kalvavaa ahdistusta. Hän ei sitä ilmaissut, mutta myötäänsä hän pelkäili jotain, mikä uhkaa kuin vihollinen. Heidän avioliittonsa ensi vuosina nuori rouva useinkin tapasi itsensä tarkastelemasta jokaista vierasta naista tuskallisin, tutkistelevin katsein, luodakseen sitten mieheen silmänsä, arkaillen ja ikäänkuin tiedustellen: onnistuuko tuon naisen saada sytytetyksi hänen miehensä silmään se tuli, jonka hän, nuori vaimo, tiesi siinä piilevän, yhtä varmasti kuin hän tiesi olevansa _itse_ kykenemätön sitä ilmoille loihtimaan.

Moiselle epävarmalle pohjalle on työläs rakentaa. Hän tunsi sen ja kärsi hiljaisuudessa.

Mutta silloin mies ei antanut hänelle vähintäkään aihetta luulevaisuuteen. Ja vähitellen sitten nuori rouva vaipui levollisuuteen hänkin.

Silloin kumminkin, kun hän tunsi esikoistaan odottelevansa, silloin heräsi hänessä heikko toivo, että lapsi kenties opettaa isän rakastamaan vaimoa.

Hän huomasi käyneensä tyynemmäksi miestänsä kohtaan ja luontevammaksi muita kohtaan.

Kai tuli maailmaan eräänä päivänä, jolloin omenapuut olivat kukassa, ja lapsen keralla tuli päivänpaistetta taloon.

Tohtori kylvetti joka päivä pikkuista, pulleata poikaansa, joka pehmoisena ja valkoisena potki vedessä. Ja mitä kimeämmin poika huusi, sitä raikkaammin tohtori nauroi... Mutta eipä hänen sydämensä silloin äidille sykkinyt, vaan pojalle. Poikasesta tuli hänen ajatustensa valtias; kisailla pojan kanssa -- siinä hänen suurin ilonsa.

Ja niinpä tapahtui mikä tavallisesti on vastoin luontoa: äiti rupesi mustasukkaiseksi omalle lapsellensa!

Tuossahan se makasi kätkyessä, raastaen häneltä viimeisetkin muruset hänen miehensä rakkautta! Eikö mies osoittanut häntä kohtaan entistä enemmän kylmäkiskoisuutta, nyt, kun oli olemassa olento, jota hän voi rakastaa? Ja eikö juuri hän, äiti, jää myötäänsä syrjään?

Vaistomaisesti lapsi kyllä kiintyi äitiinsä. Äitiähän kohti poikanen ensi kertaa ojensi pulleat käsivartensa, mutta tohtori se oli, joka otti lapsen syliinsä. Äiti ei yrittänytkään päästä sille sijalle, joka niin helposti olisi saattanut olla hänen.

Hän muuttui kylmäksi ja umpinaiseksi. Talon ylle laskeusi se omituinen, kuollut hiljaisuus, joka oli siinä niin huomattavissa. -- Mies tunsi usein olevansa syyllinen vaimonsa edessä, mutta ei saattanut sittenkään lähestyä häntä. Vaimo oli alun pitäin antanut itsestänsä liian paljon. Nyt ei hänessä enää ollut sitä puolta, jota mies olisi halunnut saada omaksensa.

Ja tuo kuollut hiljaisuus se lepäsi edelleen kodin yllä. Silloin tällöin vain keskeyttivät sitä Kain iloiset söperrykset.

Mutta poikanenkin huomasi ennen pitkää, missä sopii temmeltää ja missä olla vähemmällä. Rajusti ja meluten hän hyväili isäänsä; arkaillen ja varovasti hän käyttäytyi äitiänsä kohtaan. Hän lauloi ja rallatteli tohtorin kamarissa, mutta arkihuoneessa hän oli kiltti ja hiljainen, ja päivällispöydässä hän istui pienessä tuolissaan heidän keskellänsä äänetönnä ja vakavana, ja pienet, älykkäät silmät ne silloin verkalleen ja ikäänkuin tutkistellen siirtyivät toisesta toiseen. Mutta välisti hän pisti pienen kätensä tohtorin käteen ja huokasi ihan sydämensä pohjasta, ikäänkuin hämärästi aavistaen, ettei kaikki ole niinkuin olla pitää. Ja silloin oli toisten niin kummallisen outo olla.

* * * * *

Tohtori kavahti tuoliltansa ja sysäsi akkunan auki pihalle päin.

Hän kaipasi raitista ilmaa.

Kain punainen piippalakki pisti näkyviin kahden halkopinon välistä portin ulkopuolella, ja tällä puolen heilui Fenrisin tuuhea häntä.

Tohtori vihelsi, ja kumpainenkin tuli juoksujalassa saapuville.

Fenris nosti suuret etukäpälänsä akkunaa vasten, ja Kai koetti kiivetä ylös seinää myöten, mutta yritys ei onnistunut; hän menetti tasapainon ja keikahti vatsalleen maahan.

Tohtorin huolestuneilla kasvoilla elähti melkein lapsellinen ilme: hän kurottautui akkunasta ulos niin kauas kuin suinkin ja huudahtaen "heleijaa" sai kiinni Kai poikaa kädestä, joka oli niin märkä ja likainen, että Kööpenhaminan katupoikakin olisi mointa kadehtinut.

-- Ei ole tänään oikein kuperkeikkojen ilma, -- virkkoi hän tyynesti ja nosti pojan sisään akkunalaudalle.

-- Viis siitä, -- lohdutteli hän sitten, kun Kai ikäänkuin pahoitellen alkoi pyyhkiä käsiään housuihinsa. -- Älä välitä käpälistäsi: ne saadaan kyllä puhtaiksi. Mutta nyt tästä leikki nousee!

Ja he kävivät rosvosille. Tohtori sitoi Kain akkunalautaan, ja Kai kirkui ja taputti pieniä, mustia käsiänsä, ja Fenris haukkua louskutteli mielihyvillään.

Iso musta kukkokin, joka seisoi toisella jalallaan keskellä pihaa, rupesi kiekumaan ja kiekui kuin henkensä edestä.

Kuului kavioiden kapsetta tieltä, ja rattaat ajoivat pihaan.

Se oli Inga ponillansa.

Hän tervehti iloisesti ruoskanvarrella, ajaessaan akkunan ohitse.

-- Ketä haluttaa lähteä ajelemaan? -- kysyi hän.

Ja Kai rimpuili jaloillaan, päästäkseen alas, ja tuskin oli saanut pienet jalkansa maahan, niin jo oli tulijan luona rattaiden vieressä. Fenris teki korkeita, kömpelöitä loikkauksia ilmaan, aavistaen hauskaa juoksumatkaa. Mutta tohtori sulki akkunan ja päätti pysyä sisällä huoneessaan. Minuutin kuluttua hän kumminkin seisoi rattaiden vieressä ja ojensi Ingalle kätensä.

Mutta siitä silmänräpäyksestä ruveten hän tiesikin, että nyt oli tapahtunut se, mitä hän yhdeksän ajastajan kuluessa oli peljännyt ja tietämättänsä sittenkin ikävöinyt: hän oli kohdannut sen naisen, jota hän voi rakastaa!

Ja kuni kauan sulkeissa ollut virta vihdoin äkkiä syöksähtää valloilleen pauhaavana koskena, niin hulvahti hänessäkin liikkeelle tunteitten uhkuva vuo, hänen seisoessaan tuossa rattaiden astinlaudan vieressä, sanaakaan sanomatta ja ikäänkuin haukkoen ilmaa.

Hän ei huomannut Fenrisiä, joka oli noussut etukäpälillään häntä vasten, tahraten hänen takkinsa; hän ei huomannut poikaansa, joka maltitonna nyki häntä hihasta, eikä hän huomannut sitäkään, kuinka Inga, häneen katsahdettuansa, hiukan säpsähti.

Tohtori seisoi myhäillen itsekseen, niinkuin se, joka vast'ikään on herännyt ja valmistaa virtailevalle elämälle sijaa sisimpiinsä, ja sinne hän avasi ovet, avasi selkoselälleen, suuren, päivänpaisteisen aallon tulvahtaa sisälle.

Se se saa, kevät armas kun ennättäy, puu lehtehen kun, maa kukkaan käy! Se se saa, elon laulu kun raikuilee, kahilistossa sorsaset suutelee! Se se saa kera kerttujen kerkeitten, pesät puihin kun syntyvi sirkkusten, Se se saa, elo raikas kun riemahtuu, sinitaivolle maa kun kihlautuu. _Sydän_ ihmisen yksin ymmärsi sen: Kevätlemmen tuon iki-ihmeisen!

* * * * *

Arkihuoneessa Klitholman kartanossa istui vanha valtioneuvoksetar, tarkasti katsellen silmälasiensa ylitse Ingaa, joka seisoi pukeissa, lähdössä ajelemaan, ja tahtoi vain sitä ennen kastella krokus-kukat akkunalla.

Ei ollut enää harvinaista, että Inga aamupäivällä kävi "ajeluttamassa pikku Mustaa". Hän, joka ennen oli saanut omantunnon vaivoja, jos puolituntiseksikaan oli jättänyt mummonsa yksikseen, hän oli nyt usein tuntikausia poissa.

Mummo ei puhunut mitään. Hän lykkäsi vain silmälasit ylemmäs otsalle ja katsoi tutkistellen tyttöä, tämän kumartuessa suutelemaan häntä jäähyväisiksi. Mutta ei hän koskaan mitään tiedustellut. Yhden ainoan kerran vain hän oli kysäissyt: -- Pitäneeköhän tohtorinna siitä, että sinä niin usein käyt ajelemassa pojan kanssa?

Mutta Inga oli vastannut vain: -- Mitäpäs hänellä olisi sitä vastaan? -- ja reippaasti nyökäyttänyt päätään hyvästiksi. Sen koommin ei siitä asiasta enää mitään puhuttukaan.

Mutta yhä tiheämmiksi ajelut kävivät. Melkein joka päivä pysähtyivät pienet ponirattaat tohtorin asunnon edustalle, ja Kai hyppäsi istumaan Ingan viereen. Usein tuli tohtorikin mukaan, ja silloin venyi yksi tunti kolmeksi. Ja niin he istuivat siellä särkkäin välissä, haastellen hiljaisella äänellä, ja lännen-ärjy heitteli hyrskyjänsä heidän edessään, ja Kai keräili kiviä rannan hiekassa.

Rouvalla oli aina esteitä, kun häntäkin pyydettiin mukaan.

Hän ei ollut huomaavinansakaan ponin juosta tömistävän pihalle ja tohtorin kavahtavan akkunaan. Hän seisoi aivan tyynenä ovessa, katsellen heidän lähtöänsä, mutta vaunujen kadottua näkyvistä elähti välisti tuskainen ilme hänen kasvoillaan, ja välisti tuntui kuin salpaisi henkeä.

Sitten hän veti oven kiinni ja meni sisään.

-- Pitihän sen näin käydä, -- virkkoi hän joskus itsekseen melkein soinnuttomalla äänellä. -- Tiesinhän minä, että näin oli kerran käyvä.

Ja koneenomaisesti hän otti ompeluksensa esille; koneenomaisesti siinä piste pistettä ajeli, ja tuhannetta kertaa hän siinä uudestaan eli elämänsä raskaimmat hetket.

Hänhän itse oli työntäynyt avioliittoon, hänhän oli väkisin vaatinut, ostanut hänet omakseen, seurauksia ajattelematta. Mies oli rehellisesti varoittanut häntä, mutta siinä kohden hän, tyttö raukka, oli ollut taipumaton ja _tahtonut_ saada hänet omakseen mistä hinnasta hyvänsä. "Jos minä kerran kohtaisin sen naisen, jota voisin rakastaa, -- kuinkas silloin?" Näin oli toinen sanonut, ja saanut uhkamielisen vastauksen: "Silloin minä heittäytyisin hänen ja sinun välillesi!"

Tohtorinna myhähti katkerasti. Ei hän hetkeäkään ajatellut heittäytyä väliin nyt. Hän tunsi vaistomaisesti, että tuo nainen tuolla ulkona särkillä oli päässyt voitolle... sillä -- miksipä kierrellä? -- se oli hän, jota hänen miehensä voi rakastaa.

Ja hän puri huulet yhteen, jottei kalvava yksinäisyydentunne purkautuisi itkuun. Hän otti tyytyäksensä viimeiseen, pienimpään muruseen hänen rakkauttansa... hän tuuditti raastettua sydäntänsä itsepuolustuksella, jota hän ei itsekään enää uskonut, ja kävi kylmemmäksi, umpimielisemmäksi kuin milloinkaan ennen.

Mies ei huomannut tuota. Hänen lujassa, kauan arkailleessa luonteessaan ei nyt ollut sijaa kuin yhdelle ainoalle tunteelle. Se täytti sen kokonaan; se oli siinä kaikkivoipa. Tuo raskaanlainen, samalla intohimoinen ja vakava luonne, joka tähän saakka oli nähnyt pelkkiä varjopuolia elämässä, avautui nyt luottavana kuni lapsi sille sielulle, joka ymmärsi sitä, eikä hän näinä aikoina yritellytkään sulkea pois sitä valon ja lämmön valtavaa vuota, jonka nyt rakkaus oli saanut hänessä virtailemaan.

-- Kummallista, -- sanoi tohtori Ingalle, kävellessään hänen kanssaan särkillä, -- siitä saakka kuin tulin tuntemaan teidät, on jok'ainoa hengenveto minussa kuin ylistyslaulua elämälle.

Ja hetken perästä hän lisäsi: -- Kaikista ihmisistä, jotka tunnen, olette te ensimmäinen, joka ei ole kohdellut minua kartellen ja epäillen, joka ei milloinkaan ole antanut minun tuntea, että kunniaani on tahra lyöty.

Inga naurahti lyhyeen ja raikkaasti.

-- Lieneekö kansalaiskunnia hienompaa ainetta kuin pelkästään inhimillinen? -- kysäisi hän. -- Ja viimeksimainittuun on meillä jokaisella tahra lyöty.

Tohtori pysähtyi hänen eteensä.

-- Niin, niin, teillä on oma siveysoppinne, -- virkkoi hän, luoden kiitollisen silmäyksen Ingaan. -- Maailman tuomiota se ei kestä, sen tiedän, mutta jospa tietäisitte, kuinka hyvää se sittenkin tekee minuun... yksistään jo sekin, että te itse uskotte sitä niin järkähtämättömästi.

Inga katsahti häneen ja sanoi: -- Tahroja on, jotka kajoavat luonteeseen. Teidän luonteenne on puhdas; sen uskon.

-- Miksikä niin uskotte?

-- Sen näen silmistänne.

-- Silmät pettävät.

-- Ei minun.

Hän lausui sen niin avomielisesti, että toinen hytkähti.

Tuokion kuluttua tohtori alkoi jälleen, ikäänkuin pyrkien saamaan uutta vakuutusta hänen puoleltaan: -- Miks'ette tiedustele minulta mitään?

-- En tarvitse tietoja.

Tohtori oli ääneti hetken aikaa. Sitten hän äkkiä virkkoi, katsoen häntä suoraan silmiin: -- Minä kerron teille tarinani.

Inga nyökäytti päätään, ikäänkuin pitäen sitä aivan itsestäisenä asiana. Ja nyt alkoi tohtori puhua verkalleen, lyhyin lausein, kertomuksen aikana monasti painaen pehmeätä huopahattuansa otsalle.

-- Minun luonteeni on aina ollut sellainen, että se vastuksista on vain yltynyt. Mitä minä tahdoin, sitä minä tahdoin hamasta siitä saakka kuin pääsin omille jaloilleni. Neljäntoista vuoden ikään minä tahdoin elää vapaana, aivan kuin lintu kedolla ja metsässä, mutta kerran näin ihmisen joutuvan vaaraan ja kuolevan pikaisen avun puutteessa, ja siitä aikain oli tahtoni se, että minusta tulee lääkäri.

Olin isäni ainoa poika, mutta minulla oli viisi sisarta, ja pienessä talonpojan talossa ei säästöjä kartu, kun perhe on niinkin suuri.

Meidän talo oli Sjellannin hedelmällisimmissä seuduissa, mutta puhe kävi kaikkialla semmoinen, että se on huonossa hoidossa. Isästäni ei ollut käytännön mieheksi, ja asiat kävivät vuodesta vuoteen yhä enemmän taaksepäin. Lainan avulla hän sentään sai minut täysihoitoon erään ruokakauppiaan luokse Kööpenhaminaan, ja koulunkäyntini alkoi.

Aikaisin tulin ylioppilaaksi parhaimmalla arvolauseella ja suoritin vuoden perästä valmistavan tutkinnon.

Tultuani sinä kesänä loma-ajaksi kotia hämmästytti minua talon rappeutunut tila. Työväkeä oli vähennetty äärimmäisiin; sisaret suorittivat kaikki palkkapiikain tehtävät. Koko perhe näytti niin kummallisen masentuneelta ja huolestuneelta. Pian selvisivät minulle syyt.

Talo oli velkaantunut siinä määrin, että isän oli vuoden perästä oleva pakko jättää se saamamiehilleen.

"Sinun kohtalosi minua tässä varsinkin huolestuttaa", virkkoi hän, "sillä nyt sinun täytyy jättää lukusi ja hankkia leipäsi muulla tavoin."

"Minä en voi niitä jättää. Minusta _pitää_ tulla lääkäri."

"Sitten saat itse hankkia varoja", sanoi hän, kääntyen minuun selin.

Minä tiedustin, eikö taloa saisi millään ehdoin pelastetuksi, ja muistan vielä, kuinka hän, katkerasti naurahtaen, vastasi: "Kyllä, jos se palaisi poroksi. Se on vakuutettu suuresta summasta. Mutta eipähän vaan Herra ole niin armollinen, että panisi pitkäisen iskemään tähän, vaikka ukkonen jyriseekin harva se päivä."

Sen keskustelun perästä minä läksin puutarhaan.

Minä kaipasin ilmaa.

Äiti istui seljapensaan juurella ja itki niin, että sydäntäni pakotti, ja aina hänen puheensa päätteenä oli vaivaistalo; siihen hän aina palasi.

"Sinne se vie", sanoi hän.

Jonkun matkan päässä tapasin kaksi sisartani.

"Palvelukseen kai tästä lähteä pitää", puhelivat he, nyökäyttäen murheellisesti päätänsä toisilleen.

Minun kävi mahdottomaksi nähdä tuota kaikkea.

Ja sitten omakin epätoivoni! Päästä puoliväliin ja jäädä siihen! Pysähtyä taipumattoman kohtalon pakosta kesken kaikkea!... Jos minulla oli ollut tahtoa ennen, niin nyt sitä oli kaksin verroin!

Sillä hetkellä iski rikoksen ajatus mieleeni...

Tohtori vaikeni hetkeksi ja huokasi. Sitten hän jatkoi entiseen tapaan:

-- Minä päätin itse panna pitkäisen iskemään. Mutta ensin minun piti olla varma siitä, ettei ihmisiä eikä elukoita mikään vaara kohtaa. En ole koskaan saattanut tehdä eläimille pahaa. Jotain rajua minussa oli poikana, mutta raaka en ollut. Ja niinpä panin aikeeni toimeen eräänä päivänä rukiinleikkuun aikana, jolloin sekä äiti että sisaret olivat lähteneet viemään ruokaa leikkuuväelle, ja itse olin sanonut lähteväni metsälle koirani kanssa.