Part 3

Hänen kasvoillaan asui tällä hetkellä ilme, joka ikäänkuin pyysi anteeksi, että hän ensinkään on olemassa.

-- Suokaa anteeksi, että tulin niin kohta, -- jatkoi hän hämillään, -- mutta poikaa oli aivan mahdoton saada pysymään asemillaan. Hän tahtoi välttämättömästi nähdä ponia.

-- Kai on kerrassaan älykäs poika, -- sanoi Inga, ottaen poikaa kädestä. -- Tervetuloa Klitholmaan, rouva! Kas tässä -- hän kääntyi mummoonsa -- tässä on meidän uuden tohtorin rouva, ja tässä minun pieni kisakumppalini eilisestä ruveten. Eikö hän ole hauska?

Vanha rouva, näin äkkiä yllätettynä, ojensi vieraalle kätensä ja, hieman vitkastellen, pyysi häntä istumaan.

-- Tehkää hyvin ja siirtykää hiukan lähemmäs, minä en kuule oikein hyvin. Niin, minun poikani tytär on kertonut paljon teidän reippaasta pojastanne ja suuresta koirasta.

-- Neiti on niin ystävällinen heille, -- vastasi tohtorinna, silmiänsä nostamatta --

Tarttuen silmänräpäyksessä tuohon sanaan katsahti Kai hymyillen Ingaan ja kuiskasi mairitellen: "Poni!"

-- Mennään heti kohta sen luokse, -- virkkoi Inga. -- Suokaa anteeksi; minä poistun hetkiseksi.

Ja vähääkään välittämättä avuttomuuden ilmeestä vanhan rouvan kasvoilla Inga tuiskahti Kain kanssa ulos ovesta.

-- Inga pitää niin paljon lapsista, -- sanoi valtioneuvoksetar, jotain edes sanoakseen.

-- Sen huomaa kyllä, -- vastasi tohtorinna, nostamatta silmiään, ja sitten vaikeni keskustelu jälleen. Tätä väliaikaa käytti vanha rouva tarkastellakseen vierastansa lähemmälti, ja hyväntahtoinen ilme hänen tummissa silmissään tiesi ennen pitkää, ettei tulos suinkaan ollut epätyydyttävä.

Hän nyökäytti päätään hyvillänsä.

Kasvot itsessään varsin sievät, mutta niin kummallisesti pelonalaiset. Herrainen aika, häntä pitää avittaa!

Ja äkillisen, sisäisen pakon vaikutuksesta ojensi vanha rouva hennot, ryppyiset kätensä äänetöntä vierastansa kohti, sanoen herttaisen sydämellisesti:

-- Olkaa vakuutettu, että jos minä jossakin saatan olla teille avuksi, niin kauan kuin vielä olette paikkakunnalla outo, niin olen sen ilolla tekevä.

Tohtorinna tarttui tavattoman kiihkeästi noihin ojennettuihin käsiin ja katsahti nyt ensi kertaa ylös.

-- Kiitos, -- virkkoi hän, ja ääni se vavahteli hiukan, -- mutta me olemme oikeastaan tulleet tänne kätköön.

Vanha rouva taputti lemmekkäästi hänen kättänsä.

-- Niin, niin, siihen tämä tienoo on omiansa... ihan omiansa. Täällä saattaa elää aivan syrjässä muista.

-- Sitä minäkin luulin, mutta... seutu on pieni; huhu joutuu sittenkin tulijan edelle. En luullut sen ennättävän tänne saakka, mutta tuskin olimme olleet täällä kahta viikkoakaan, niin jo kuulimme kuiskaeltavan meistä. Ette usko, kuinka kovalta tuntuu, kun ihmisellä on jotain sellaista, josta hän ei milloinkaan pääse, sellaista, mikä myötäänsä heittää varjoa hänen päällensä.

-- Niin, hyvä rouva, sen ymmärrän varsin hyvin. Mutta meidän pitää samalla nähdä siinä jotain, joka tapahtuu oikeuden vaatimuksesta.

-- Ei siitä ole apua taakan kantamisessa, -- sanoi tohtorinna, katsoen syrjään.

-- Olette oikeassa: ei ole apua teille, joka olette syytön, mutta syylliselle kyllä. Minun on niin sääli teitä, -- lisäsi vanha rouva, huomatessaan, kuinka vieraan silmäluomet alkoivat värähdellä. -- En tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin te olisitte siksi liian nuori ja kaunis.

Nykäys kävi kädessä, jota hän piteli, mutta hän taputti sitä yhä hellemmin ja jatkoi siitä häiriytymättä:

-- Niin, niin, minä ymmärrän niin hyvin mitä te tarkoitatte. Te tiesitte mitä teitte silloin kun sidoitte itsenne, tietysti, -- ja me muut, me emme saata olla kunnioittamatta teitä siitä.

-- Ei, ei, te erehdytte! -- huudahti tohtorinna, punastuen ohimoitaan myöten. -- Ei tässä ole mitään, mikä kunnioitusta ansaitsee. Itse minä sitä tahdoin. Minä tarkoitan...

Hän pysähtyi neuvotonna.

-- No niinpä niin, -- puheli vanha rouva, myhähtäen rauhoittavasti, -- emme huoli puhua siitä; me tyydymme kunnioittamaan teitä hiljaisuudessa. Tuollahan jo pikku poikanne tuleekin retkeltään. Hän on kodin ilo, arvaan ma?

-- On... varsinkin miehelleni.

-- Miks'ei yhtä hyvin teillekin?

-- Enpä tiedä... hän pitää enimmin isästänsä.

-- Sepä varsin nurinkurista, -- sanoi mummo, puistellen moittivasti päätään. -- Hänen tulisi luonnollisestikin pitää ennen kaikkea teistä. Mutta sen olen usein huomannut: lapset tekevät itsensä syypäiksi vääryyteen jaellessaan tunteitansa.

Selitykseksi näihin sanoihin riensi Kai ovesta sisään, appelsiineja syli täynnä, ja huusi, ilo ja riemu silmissä:

-- Äiti, äiti! Olisitpa nähnyt ponin! Se on niin herttainen. Tuo vieras neiti antoi minun ratsastaa sillä, ja hän antoi minulle appelsiineja, ja hän sanoi, että minä saan vielä enemmän. Minä pidän hänestä niin paljon, äiti... melkein yhtä paljon kuin isästäkin.

-- Mutta se, josta sinä pidät enemmän kuin kenestäkään muusta, on ihan varmaan äiti, -- sanoi vanha rouva, vetäen pientä, vilkasta poikaa luokseen.

-- Ei, -- sanoi Kai, katsoen häntä suoraan kasvoihin rehellisillä silmillään. -- Kaikkein enimmän minä pidän Fenrisistä.

Tähän selitykseen oli valtioneuvoksettaren tyytyminen, mutta Inga nauroi.

-- Ei sitä poikaa niinkään pussiin panna, -- sanoi hän; -- oman päänsä hän pitää, vaikka onkin pieni.

-- Hän on saanut kotona olla liiankin ketteräkielinen, -- virkkoi tohtorinna, ikäänkuin anteeksi pyydellen.

-- Sitä en minä ensinkään huomaa, -- väitti Inga. -- Se on niin somaa, kun lapset ovat luonnollisia. Minä en voi sietää lapsia, jotka seisovat kuin kynttilät ja jotka on totutettu sanomaan vain sellaista, mikä on siroa ja kilttiä.

-- Lasten pitää aina olla kilttejä, -- keskeytti tohtorinna jyrkästi.

-- Kylläpä ne sitten olisivat ikävää joukkoa! -- pääsi Ingalta, ja Kai, jolla oli korvat joka puolella, nyökkäsi myöntävästi päätään: "Sitä isäkin sanoo."

Tohtorinna nousi ja otti poikaa tylynlaisesti kädestä.

-- Pienet pojat puhuvat vain kun heiltä kysytään, -- sanoi hän. -- Pane hattu päähäsi, Kai. Lähdetään Fenrisin luokse.

Poikanen seisoi neuvotonna. Hän ei mielinyt päästää irti yhtään appelsiinia, ja molemmat kädet olivat niissä kiinni. Mutta Inga pyörähti ja pani hatun hänen kiharaiseen päähänsä, ja vallan tyytyväisenä nyt poikanen juoksi ovelle, myötäänsä toistaen: -- Hyvästi ja kiitoksia! Kyllä minä pian tulen takaisin!

Inga saattoi heitä pihalle.

-- Huomenna minä tulen ponilla, Kai! -- huusi hän pojan jälkeen, tämän jo seitsemättä kertaa kääntyessä ympärinsä nyökytellen päätään. Mutta hiukan teeskennellyltä Ingasta tuntuivat tohtorinnan sanat: -- Kiitoksia; sehän on melkein liian paljon.

Inga ei siitä sentään pahastunut.

-- Vähät minä hänen äreydestään! -- arveli hän, päästen parilla hyppäyksellä portaitten päähän. -- Saahan toki huvitella.

Jos hänelle ken tässä tuokiossa olisi sanonut, että syy hänen kiintymykseensä tuohon poikaseen piilee syvemmällä, hän ei olisi sitä uskonut. Hän olisi lujasti väittänyt menevänsä sinne ainoastaan Kain tähden.

Posket verevinä ja punaisina vinhasta kevätviimasta ja käsiänsä hieroen hän astui arkihuoneeseen ja kävi kaminin eteen totuttuun asentoonsa: selkä valkeata kohti ja kädet kaminin-olalla.

-- No, -- sanoi hän, -- mitäs pidit vieraasta, mummo?

-- Tohtorinnaako tarkoitat?

-- Ketäpäs muuta?

-- Minä pidin hänestä erinomaisen paljon. Hän on hieno ja ylevä rouva ja varsin hienotunteinen.

-- Sitten sinä olet saanut hänestä enemmän selville kuin minä, -- virkkoi Inga hiukan jyrkästi.

-- Sinä et ole varmaankaan ennättänyt tarkastaa häntä, sinä kun niin paljo puuhailet pojan kanssa.

-- En. Poika onkin paljoa hauskempi.

-- Ja rouva paljoa säälittävämpi... Minun teki oikein kipeätä, kuullessani tuon nuoren rouva paran kertovan, kuinka vaikeata on elämä alinomaisen taakan alla.

Inga hytkähti.

-- Valittiko hän? Kuinka halpamaista!

-- Malta mielesi. Sinä olet liian pikainen tuomioissasi.

-- Minä tuomitsen itseni mukaan. Jos minä olisin hänen sijassaan, en ikinä valittaisi. Minä olisin ylpeä miehestäni, vaikka hän olisi tuhannen kertaa kärsinyt rangaistusta. Minä näyttäisin koko maailmalle luottavani häneen, nyt, jos koskaan.

-- Et sinä tällä alalla ole oikein täysin pätevä tuomari. Olet saanut päähäsi mielijohteen, joka ei siitä heltiä, etkä huomaa ensinkään rangaistuksen oikeudenmukaisuutta siinä.

-- Oikeudenmukaisuuttako? Onko se oikeudenmukaista sinun mielestäsi? Jos me teemme törkeän rikoksen toisiamme vastaan, niin se unohdetaan; mutta jos ihmisparka tulee tekemisiin lain kanssa, vaikka kuinka pienen syyn takia, niin sitä ei unohdeta milloinkaan! Ei, siinä on vain veristä vääryyttä eikä muuta mitään. Siihen päätökseen sinäkin tulet, nähtyäsi hänet. Silloin et enää tahdo lisätä vähimmällä murusellakaan tuota ihmeellisen kärsivää ilmettä hänen silmissään; siksi olet liian lempeä ja hyvä. Minä... minun tekisi mieli kertoa sinulle... mutta jääköön toiseksi kertaa... Tuossa tulee pehtori tileinensä.

Ja pikaisesti tervehdittyänsä sisääntulijaa hän pujahti viereiseen kammioonsa.

Pehtori, kookas, solakka mies, kasvot avonaiset, katsoi hämmästyneenä häneen, ja ohitse kulkiessaan Inga huomasi vilaukselta hänen murheellisen katseensa. Hän punastui hiukan ja lukitsi oven perässään hyvin huolellisesti.

-- En minä todellakaan ymmärrä, -- ajatteli hän närkästyen, -- miksikä kaikki pehtorit pitävät velvollisuutenansa rakastua talon tyttäreen! Se käy ajan pitkään niin jokapäiväiseksi.

Mutta sitten ilmestyivät äkkiä hänen eteensä pehtorin miellyttävät kasvot ja hyvänsävyinen hymy niissä, ja silloin hän nauroi kiivaudellensa.

Hän muisteli, kuinka monta hauskaa hetkeä he olivat viettäneet yhdessä, kohdattuaan toisensa kedolla tai merenrannalla, kuinka he, kuni suuret lapset, olivat viskelleet "voileipiä" veteen tai kaivelleet syviä koloja rannan särkkiin.

Inga oli tottunut erinomaisen taitavaksi väistämään hänen pienimpiäkin lähenemisiänsä, samalla haastellen vilkkaasti ja luontevasti hänen kanssaan ja kohdellen häntä vain kuten "hyvää toveria" konsanaankin.

Henkisiin lahjoihinsa nähden oli pehtori aina allakynsin, mutta hänen käytännöllinen kykynsä esti Ingaa pitämästä häntä halpa-arvoisena.

-- Hyväinen aika! -- virkkoi hän puoliääneen, tarttuen päättävästi ovenripaan, -- enhän minä tavallisesti juokse pakoon Frankin tullessa.

Hän meni arkihuoneeseen ja istahti akkunan ääreen käsitöineen, odotellen tilien tarkastamisen päättymistä. Myötäänsä pyrki hänen katseensa ulos akkunasta, pyyhkäisten kyyhkyslakkaa ja pysähtyen pieneen palaseen sateen liottamaa maantietä, joka näkyi aittain välitse.

Mitä hän oikeastaan katseli?...

Siellähän kulki vain meijerin piika pihan poikki, ja vähän perästä sokea harja-ukko, joka lauvantaisin kävi kerjuulla.

Hetkiseksi hän katsahti sylissään olevaan työhönsä ja pakotti itsensä pujottamaan rihmaa neulan silmään, mutta sitten hänen kasvonsa jälleen kätkeytyivät keltaisten ja valkoisten krokus-kukkain joukkoon akkunalaudalla.

Hän henkäisi syvään, hiljaisella mielihyvällä haeskellen silmillään noitten pienten krokusteräin yli harjaukkoa, joka nyt oli kadonnut näkyvistä.

Sitten kuului rattaiden kolinaa... kovasti kumahteli tuolla epätasaisella tiellä... Inga Heine suuttui omaan itseensä, tuntiessaan veren samassa hulvahtaneen päähänsä.

Niinkuin ei siltä puolen muita rattaita saattaisi tullakaan!

Hän vetäytyi taammas... eihän toki saa näyttää siltä, että hän istuu ikäänkuin vaanimassa ja vaaria pitämässä, milloin tohtori palajaa sairasmatkaltaan.

Tohtori ajoi ohitse, tällä kertaa tervehtimättä. Hän istui rattaillaan kumarassa, ikäänkuin omaan itseensä vaipuneena, mutta kartanon portin ohitse ajettuaan hän käänsi päänsä ja katsoi päärakennusta kohti, ja näin hän yhä katseli, kunnes rattaat katosivat Ingan näkyvistä.

Hän katselee tietysti nähdäkseen, onko hänen vaimonsa ja poikansa siellä vai joko ovat lähteneet kotia... Niin arveli Inga ja kätki päänsä krokus-kukkain väliin, hämillänsä siitä äkkinäisestä ilontunteesta, joka aivan aiheettomasti oli hänessä elähtänyt.

Hänestä tuntui -- syytä hän ei osannut itsekään sanoa -- että päivä oli saanut sisällyksensä.

-- Kevät se on, -- ajatteli hän, -- kevät se on, joka panee pään pyörälle! -- Ja hän toisti ääneen: Niin, kevät se on.

-- Onpa niinkin, neiti, -- sanoi pehtori, joka seisoi odotellen muutamia allekirjoituksia. -- Näinä päivinä se pääsee valtaan.

-- Niin, silloin se pääsee valtaan! -- virkkoi Inga, ja omituisesti helähti hänen äänensä.

Pehtori vilkaisi häneen. Inga näytti hänen mielestään nyt heloisammalta kuin koskaan ennen.

-- Kylläpäs te jaksatte mietiskellä noita ikäviä tilejä tällaisena kevätpäivänä! -- sanoi hän.

-- Ei näitäkään asioita saa unohtaa, mutta sittenpä ulkona tuntuukin kaksin verroin hauskemmalta. Ajattelin tässä panna ruskean parin hiukan liikkeelle iltapäivällä. Suvaitsetteko lähteä ajelemaan, neiti? Minä tulisin ohjaksiin.

-- Kiitos, en tänään, mutta huomenna minä lähden ponilla. Me lähdemme katselemaan lännen-ärjyjä.

-- Itsekö ajatte, neiti?

-- Niin, huomenna, mutta... -- hän nyökäytti pehtorille ystävällisesti päätään, -- mutta ylihuomenna kenties lähdemme yhdessä, Frank.

* * * * *

Raikkaasti puhalsi navakka lounaistuuli. Aurinko paistoi, ja leivoset livertelivät, kun Inga seuraavana päivänä istui ponirattaiden ajopenkillä, ajaen pikku Mustalla tohtorin asunnolle päin.

Pikku Musta oli yhtä hilpeällä päällä kuin emäntäkin. Se keikkui juostessaan ja heilautteli häntäänsä pelkästä mielihyvästä.

Ingan saapuessa perille seisoi Kai portilla, punaista lakkiansa heilutellen, ja Fenris lausui tervetuliaiset niin huimalla haukunnalla, että vähällä oli säikäyttää kuoliaaksi pikku Mustan ja tehdä jyrkät loput koko ilosta. Mutta Inga sai hevosen hillityksi yhdellä nykäyksellä ja hyppäsi heti rattailta maahan. Hän käänsi hevosen suoraan koiraa kohti, niin että elukat pääsivät katselemaan toisiansa silmästä silmään.

-- Ystävykset teistä pitää tulla, -- puheli hän, taputtaen kumpaakin, -- yksi tie teillä kummallakin.

Fenris ikäänkuin ymmärsi nuo sanat ja nosti kostean kuononsa hevosen turpaa vasten, hiljalleen heiluttaen suurta, häntäänsä. Pikku Musta peräytyi ensin pari askelta, mutta rohkaisi sitten mielensä ja työnsi turpansa tutkistellen Fenrisin toisen korvan juureen. Kun vastaukseksi tuli uusi hännänheilaus, yltyi se rohkeammaksi ja antoi toisen nuolaista etujalkaansa. Tuttavuus oli tehty.

-- Teillä on erinomainen tapa kohdella eläimiä, -- sanoi tohtori, joka oli tullut ulos kiviportaille.

-- Minä pidän niistä niin paljon, -- sanoi Inga, taluttaen hevosta suitsista. -- Ihana ilma tänään.

-- Ihana on. Arvaatte Kain riemun.

-- Mainio ilma ajella; niin kuiva ja raikas. Sellaista minä juuri halajan silloin kun lähden pikku Mustalla ajelemaan.

-- Soma eläin, -- sanoi tohtori, taputtaen hevosen kiiltävää karvaa. -- Ettekö koskaan käytä sitä ratsuna?

-- En enää. Minä kyllästyin ratsastamaan yksin. Ajella yksin on hauskaa, mutta ratsastaa pitäisi aina jonkun toisen kanssa.

-- Saatattepa olla oikeassa. Minä en puolestani ole koskaan kaivannut kumppalia ratsun selässä ollessani.

Inga katsahti häneen vilkkaasti.

-- Ratsastatteko te?

-- Aivan nuorena ratsastin joka päivä.

-- Sittenhän te kaiketi ratsastatte mainiosti.

-- Luulisin uskaltavani lähteä ratsastamaan kilpaa teidän kanssanne.

-- Kuinka hauskaa! Jonakin päivänä lähdemme ratsastamaan, kun joudumme.

-- Minulla on pelkkä satula vain, hevosta ei.

-- Sepä siten! Hevosen hankin minä. Pehtorilla on erinomainen ratsu. Te saatte lainaksi sen.

Kirkas hymy välähti tohtorin kasvoilla, hymy, joka loi lämpimän asun koko hänen olentonsa yli. Hetken kuluttua oli niissä jälleen entinen kivettynyt ilme.

-- Pelkäänpä, ettette minusta, saa mitään hauskaa seuraa, -- virkkoi hän.

-- Kuka on sanonut, että minä tahdonkaan _hauskaa_ seuraa? -- vastasi Inga, katsoen häntä silmiin niin suoraan, että toisen täytyi kohdata hänen katseensa, vaikka, tapansa mukaan, oli juuri karttamaisillaan sitä.

-- Ettepä tietenkään, -- sanoi tohtori hajamielisenä, ja nyt, saatuaan kerran silmänsä ylös maasta, hän katsoi ikäänkuin sähköitettynä ja niin kiinteästi Ingaan, että tämä kävi hämilleen, mutta tarttui kiireesti siihen pelastuskeinoon, mikä Kai pojan ilmestymisessä tarjoutui.

-- Kas niin! Eipä pureva pakkanenkaan panisi! -- huudahti Inga, tohtorinnan tullessa portaille poikansa kanssa, jolla oli yllään niin monta vaippaa ja shaalia, ettei hupusta näkynyt muuta kuin pojan pieni nenännyppy. -- Eikö hänellä saisi olla edes toinen käsi vapaana? -- kysäisi Inga osaaottavasti, kun käärepakka pantiin hänen viereensä rattaille.

-- Kai tahtoo huiskia käsillään! -- sanoi poikanen, huomattuaan Ingassa uskollisen liittolaisen, ja alkoi samassa suurilla ponnistuksilla pyrkiä ulos kääreittensä paljoudesta.

Mutta tohtorinnan vakava kädenliike pysäytti kerrassaan kaikki yritykset.

-- Kain pitää istua alallaan; muutoin et pääse mukaan ensinkään.

Ja poikanen istui hiljaa kuin hiiri, äidin kääriessä hänen ympärilleen jalkapeitteitä.

-- Liika ja vajaa, yhtä pahoja kumpikin, -- virkkoi Inga. -- Jos hän olisi minun poikani, niin hän saisi hengittää ehdoltansa.

-- Mutta hänpä onkin minun, ja minä hänet käärin, -- sanoi tohtorinna äänellä, joka koetti olla leikillinen, mutta kajahti pistävänä.

Inga ei vastannut mitään. Hän otti ruoskan ja kokosi ohjakset käsiinsä. Tohtori seisoi nojaten kädellään rattaiden istuimeen, katse yhä kiinnitettynä häneen.

-- Tekisi mieli tulla mukaan, -- virkkoi hän.

Inga kääntyi ympäri.

-- Olkaa hyvä! Tässä on tilaa, kenen vain mieli tekee. -- Ingan katse kajosi tohtorinnaa.

-- Kiitos, en uskalla lähteä ulos tänään; olen vilustunut, -- vastasi tohtorinna vältellen.

-- Mutta te lähdette, tohtori?

Toinen laski katseensa verkalleen hänestä rattaiden pyörään.

-- En, kiitos; minä en pääse, -- sanoi hän epävarmasti ja vitkastellen. -- Minä odottelen joka hetki erästä sairasta.

Inga kuuli äänen helystä, ettei estely ollut täyttä totta. Kauan vielä senkin jälkeen, kuin rattaat olivat jo lähteneet tohtorin asunnolta ja lähenivät särkkiä, hän vielä kysäisi itseltään, miksikähän tohtori niin äkkiä oli vetäytynyt pois.

Tuo kysymys valtasi hänen ajatuksensa niin kokonaan, ettei hän puhunut mitään, kunnes Kai peräti tyytymätönnä äänsi: -- Ei ole yhtään lysti.

-- No mutta on minuakin, kun olen kokonaan unohtanut sinut! -- sanoi Inga, toipuen heti. -- Kuuletkos! Tuolla pauhaa lännen-ärjy. Katsos, kuinka se heittelee vaahtoja ylös ilmaan! Ne on meren-impien leluja, ja kun aurinko niihin paistaa, niin ne ovat niin somia, ettet sinä sen somempia ole nähnytkään.

Kai rupesi kuuntelemaan, ponnistaen minkä jaksoi pieniä silmiänsä ja korviansa.

-- Enkös minäkin saisi leikkiä niillä? -- kysäisi hän kiihkeästi.

-- Et. Silloin ei ne enää olisikaan niin kauniita.

-- Miks' niin?

-- Siksi, ettei niillä osaa leikkiä muut kuin pienet meren-immet. Kun ihmiset niihin käsiksi käyvät, silloin ne heti särkyvät sirpaleiksi.

-- Minun tekisi mieli olla meren-impi, -- sanoi Kai, -- eikö sinunkin?

Inga nyökäytti päätään. -- Tuo ei ollut hullumpaa tuo, -- puheli hän itsekseen, katsellen merelle päin ja tyrskyjä ihastellen.

Hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Hevonen astui käymäjalkaa särkkien vieritse.

-- Katsos, katsos! -- huudahti Kai äkisti ja lujista kääröistään huolimatta oikein hypähti ilosta. -- Tuolla tulee isä!

Inga säpsähti. Pikku Musta tunsi nykäyksen ja pysähtyi.

-- Missä? -- kysäisi Inga, kääntyen ympäri.

-- Tuolla! -- sanoi poikanen, päällään viitaten tarkoittamaansa suuntaan, saamatta käsiänsä irti.

Inga seurasi hänen katsettaan ja huomasi tohtorin ponnisteleivan lentohiekassa, ainoastaan noin puolensadan kyynärän päässä heistä.

Inga muisti samassa, että särkkäin poikki käy jalkatie, joka oikaisee tänne, mutta sittenkin lienee tohtori lähtenyt kotoansa suunnilleen samoihin aikoihin kuin hekin.

Hän pani hevosensa astumaan jälleen, kunnes rattaat tulivat tohtorin kohdalle.

-- Joko teidän sairaanne kävi teillä? -- kysyi Inga piloillaan, aikoen nolata häntä, mutta ei onnistunutkaan. Näytti kuin täällä ulkona olisi puhaltanut tohtorista pois kaiken arkuuden.

-- Ei, -- vastasi hän suoraan. -- Minä jätin kaikki tyynni. Meri tenhoaa...

Näin sanoessaan hän jälleen katsahti impeen, joka ei karttanut hänen katsettansa. Hän tunsi pikemmin sen kahlehtivan häntä.

-- Saat mennä juoksentelemaan rannalle, -- sanoi tohtori Kaille, nostaen hänet varovasti rattailta ja päästettyään hänet ensin irti liiemmista kääreistä.

Poikanen riensi riemuissaan tiehensä, Fenris perässä. Inga sitoi hevosensa maihin vedettyyn veneeseen ja seurasi tohtoria verkalleen.

Silloin tällöin he pysähtyivät katselemaan harvinaista näytelmää edessänsä.

Aaltoja kohoili korkealle ilmaan, ja sitten tuli toisia, jotka hyökkäsivät niitten päälle ja mursivat ne; merenajot löivät huimaa leikkiä tyrskyjen tuimassa temmellyksessä, ja lentohiekkaa vihmoi kimaltelevana kultatomuna ilmaan, kunnes se katosi vaahtoisiin pärskeisiin. Tohtori seisoi ääneti kotvan aikaa. -- Täällä minä tapaan käväistä joka päivä, -- virkkoi hän viimein. -- Kaikki, mikä minusta päivän kuluessa on näyttänyt hyvinkin tärkeältä, kutistuu täällä meren rannalla merkillisen pieneksi, ja kaikki, mikä minua ahdistaa ja painaa, kaiken sen huuhtovat meren aallot pois.

-- Minä tiedän tuon, -- sanoi Inga. -- Samoin on minustakin tuntunut.

-- Ei samoin, -- lausui tohtori. -- Tuskin teitä mikään ahdistaa ja painaa.

-- Sitä te ette tiedä.

-- Tiedän kyllä, -- huudahti hän melkein kiivaasti. -- Teitä ei ainakaan paina häpeän taakka.

-- Kullakin on oma häpeänsä kannettavana, -- vastasi Inga tyynesti. -- En minä saata käsittää, että toinen olisi parempi toista siitä syystä vain, että toisen syntiä on seurannut rangaistus, toisen ei.

Tohtori katsahti häneen kummastuneena.

-- Niin minäkin ajattelin... _silloin_, -- virkkoi hän, -- mutta elämä on opettanut toista.

-- _Silloin_... Silloinko kun olitte vankeudessa?

Tohtorin kasvot vavahtivat. Hän ei ollut tottunut siihen, että haavaan kajottiin... semminkään niin lujalla ja vakavalla kädellä kuin nyt.

Kotona hänen vaimonsa karttoi vähimpiä viittauksiakin siihen suuntaan, ja kas tuossa nuori tyttö, joka aivan rehellisesti ja luottavasti kysyy: Silloinko kun olitte vankeudessa? ja kysyy yhtä vilpittömästi kuin kysyisi: Silloinko kun suorititte tutkinnon?

Entinen arkaileva, hiukan epäileväinen ilme välähti hänen silmissään jälleen, mutta kun Inga Heine tuon huomattuaan samassa ojensi hänelle molemmat kätensä, sanoen liikutuksesta vapisevalla äänellä: -- Älkää luulko, että tuo seikka hetkeksikään halventaa teitä minun silmissäni... päinvastoin, -- silloin tohtori tunsi olevansa niin kerrassaan varma hänestä, ja rajaton luottamus tytön vilpittömään luonteeseen täytti hänet lämmöllänsä.

-- Mikä estää teitä olemasta yhtä hyvä kuin kuka tahansa meistäkin? -- jatkoi Inga Heine hennolla äänellään, innokkaasti. -- _Teidän_ syntinne saattoi teidät tekemisiin maan lakien kanssa ja sai rangaistuksen, _meidän_ syntimme ovat kenties vielä suuremmat, mutta niitä ei ole haastettu laillisen oikeuden eteen; yksi vain on ne nähnyt ja tuominnut. Saattaako niitä silti sanoa pienemmiksi?

Tohtori seisoi sanaakaan sanomatta, katsellen häntä, eikä ensinkään voinut kääntää silmiänsä pois noista raikkaista, nuorista kasvoista, joilla asui niin lämmin, henkevä ilme. Hän ei ollut mielestänsä milloinkaan nähnyt mitään niin reipasta.

-- Jos kaikki tuomitsisivat teidän tavallanne, -- virkkoi hän, katkerasti huoaten, -- niin pääsisi kohoamaan; mutta maailma ei tuomitse teidän tavallanne, ja siksipä ei kohoamaan koskaan pääse.

-- Kyllä, kyllä! -- Hänestä tuntui niin raastavalta tuo toivottomuus tohtorin äänessä, ja lohdutellen hän lisäsi sitten: -- Jok'ainoa isku luo tahtoon uutta terästä.

-- Mutta tahto masentuu, -- vastasi tohtori. -- Alituinen epäluulo musertaa sen.

-- Toisten epäluulo on voimaton.

-- Se voima sillä on, että se saattaa ihmisen epäluuloiseksi omaa itseänsä kohtaan. Sanonpa teille -- hän astui lähemmäs, ikäänkuin antaakseen sanoillensa enemmän painoa -- ei pääse kohoamaan, kun ei ole ketään, jolta saisi _luottamusta_ osakseen.