Part 2

Inga hiukan hypähti ilosta.

-- Kuinka minun on hauska kuulla näitä sanoja! Minä olen juuri samaa mieltä. Minun on melkein tuskallista sellaisten seurassa. Mutta kalastajat, ne ovat minun väkeäni! He eivät jaarittele; he toimivat. Ei muuta kuin: Pelastusvene vesille! Ja siinä he ovat saapuvilla joka mies. He ovat siepanneet monta suupalaa lännen-ärjyltä, niin että se on murissut vielä monta päivää jälkeenkinpäin.

-- Reipasta väkeä. Sen näkee jo kasvoista.

Inga katsahti häneen. Reippautta näkyi hänen mielestään tohtorinkin kasvoilla. Jokin intohimon ilme asui niissä tällä haavaa, vaikka hän näytti seisovan aivan välinpitämättömänä, kepillään katkoen rikkaruohoja. Inga Heinen mieleen muistui kaikki, mitä oli hänestä kuullut, mutta hän ei virkkanut mitään. Ääneti he kulkivat edelleen, kunnes tultiin siihen kohtaan, jossa tie kääntyy tohtorin asunnolle.

-- Enhän rohjenne pyytää teitä astumaan sisään? -- virkkoi tohtori, ojentaen kättänsä.

Toinen ei malttanut hillitä mielitekoansa.

-- Miks'ette? -- sanoi hän. -- Pitäähän minun kumminkin saada nähdä nuo vanhat huoneet uudessa asussaan.

Tohtori myhähti.

-- Te voitatte siis ennakkoluulonne?

-- Niin kyllä, -- vastasi Inga Heine ja astui reippaasti pienestä portista, minkä tohtori oli avannut.

-- Sanoitte äsken olevanne kiintynyt vanhuksiin ja koiriin. Vanhuksia minulla valitettavasti ei ole tarjottavana, mutta koira minulla on, jota maksaa nähdä. Kenties teistä tulee hyvät ystävät, -- lisäsi hän hilpeästi.

-- Sepä hauskaa! Mitä rotua se on?

-- Oikea newfoundlandilainen.

-- Ihanko totta? Minä olen monta vuotta koettanut saada sellaista, mutta en ole löytänyt mistään. Ei suinkaan teidän koirallanne ole pentuja?

-- Ei. Fenrisillä ei ole kuin yksi pentu ja sekin kaksijalkainen. Saatte pian nähdä kumpaisenkin.

Valoisa ilme lehahti hänen kasvoillaan, hänen puhuessaan viimeisiä sanoja. Hän päästi vieraan edellänsä eteisen kautta arkihuoneeseen, jonka ovi oli raollaan.

-- Olkaa hyvä ja istukaa. Monsieur Fenris on heti täällä.

Inga Heine istahti akkunan ääreen, joka oli täynnään krokus-kukkia ja hyasintteja. Surumielisin tuntein hän katseli ympärilleen tuossa tutussa huoneessa. Se tuntui hänestä niin vieraalta nyt. Tuo vanhanaikuinen huone, kankeine, jouhikankaalla päällystettyine huonekaluineen, joita oli seissut seinuksilla aina suunnilleen yhtä kaukana toisistaan, tuo omituinen, vanha huone, missä käki ennen vanhaan oli pistänyt päänsä bornholmilaisen seinäkellon komerosta ulos kukkumaan tunninlyöntejä, ja missä aina oli lemunnut suitsutukselta, -- tuosta huoneesta oli äkkiä tullut muodinmukainen koti, kööpenhaminalaisessa asussa. Siinä pehmoiset huonekalut, pieniä seinäkoristeita, japanilaisia lautasia ja siroja pikkuesineitä jos minkälaisia. Täällä oli kaikkea yltäkyllin, ja sittenkin puuttui jotain, jotain, mikä olisi antanut kaikelle tuolle varsinaisen luonteen. Kaikki oli ikäänkuin ryhmitetty sattumoisin, sijoitettu sikin sokin, rakkautta vailla, aistittomasti.

Inga huomasi tuon vajavaisuuden ja luki sen vaistomaisesti talon emännän syyksi, mutta palasi sitten ajatuksissaan jälleen tohtoriin. -- Hän mietti, kuinka suuri erotus oli todellisuudella ja hänen mielikuvituksensa luomalla. Hän oli kuvaillut tohtoria lyhyeksi, jäntteräksi mieheksi, hieman kaljupääksi, silmäkulmat tuuheat, katse älykäs, terävä. Sen sijaan hän oli kohdannut kookkaan, tukevaniskaisen olennon, kasvonjuonteet tarkkapiirteiset, tukka tumma, lainehtiva. Silmät vain olivat sellaiset kuin hän oli kuvitellut. Niistä kävi katse, samalla älykäs ja arkaileva; siinä oli jotain ennalta tuttua. Liian vähän nuo silmät katsahtelivat ylös, mutta kun katsahtivat, silloin niissä oli jotain puoleensa vetävää, omituisen henkevää. Ei! Olipa hän tehnyt mitä hyvänsä, ei se ainakaan sellaista ollut, joka olisi hänen luonteeseensa tahrapilkkua lyönyt. Siitä Inga tunsi olevansa varmasti vakuutettu! Ja voitonriemuisena hän nyökäytti päätänsä ajatellessaan mikä valtava todistuskappale hänellä nyt on oleva, puolustaessaan häntä mummonsa edessä!

Hänen mietiskelynsä keskeytyi, sillä ovi vastapäässä aukeni, ja sisään astui suurin, mahtavin askelin ja häntää heiluttaen kookas, harmaa newfoundlandilainen koira, pieni kiharapäinen poikaviikari selässään.

Koira ja poikanen olivat kuin yhteen valetut, kumpikin niin kauniit muodoilleen, että Ingan vilkas taideaisti lehahti heti liekkiin. Ehdottomastikin hän löi kätensä yhteen, huudahtaen: -- Hyväinen aika, kuinka somia nuo molemmat! Ja kuinka ne sopivat yhteen!

Hän ei ollenkaan huomannut tohtoria, joka myöskin oli tullut sisään ja nyt silminnähtävällä ylpeydellä katseli, millaisen vaikutuksen nuo tekevät vieraaseen. Ihastus koiria kohtaan pääsi Ingassa heti täyteen voimaan, eikä aikaakaan, niin jo hän oli polvillaan Fenrisin edessä, sormet syvällä sen tuuheassa turkissa.

-- Niin, nuuski sinä minua vaan, -- liverteli hän. -- Sinähän olet reipas poika, kun osaat olla hevosenakin.

-- Reipas on Kai ja! -- kuului pieni ääni, pettymyksen tapaisella heläyksellä. Poikanen, joka ilmeisestikin oli huomannut jääneensä syrjään, oikaisi selkänsä sotilasmaiseen tapaan ja uudisti: "Reipas poika!"

-- Niinpä oletkin, -- sanoi Inga. -- Reipas poika. Näytäs, kuinka hyvin sinä osaat ratsastaa. -- Ja houkutellen puuhkallansa Fenrisiä, joka rohkein nappauksin koetti siepata sitä suuhunsa, hän läksi juoksemaan ympäri huonetta, poikasen riemuitessa ja hänen itsensä heleästi nauraessa.

Hän ei huomannut oven jälleen auenneen ja solakan naisen hiljaa astuneen huoneeseen. Hän vaipui hengästyneenä tuolille, jättäen puuhkansa Fenrisille, joka riemuissaan rupesi retuuttelemaan sitä. Vasta sitten kun hiljainen rouvasihminen oli levollisesti ottanut puuhkan pois ja nuhdellen virkkanut koiralle: -- Ole tuossa! Ihanhan sinä tärvelet vieraan puuhkan! -- vasta silloin Inga huomasi hänet ja nousi heti seisomaan.

-- Suokaa anteeksi, hyvä rouva! Mitä aatellettekaan minusta, joka pidän tällaista melua teidän talossanne ihan ensi kerralla! Luulette kenties, että minussa on jotain vinoa. Mutta minä vakuutan: _noitten_ oli syy yksinomaan, -- hän viittasi poikaan ja koiraan, -- ne ovat todellakin liian somia!

Myhäys elähti rouvan kauniilla, liikkumattomilla kasvoilla, mutta vastannut hän ei. Inga kääntyi tohtorin puoleen virkkaen reippaasti: "Suokaa anteeksi!" ja samalla hän kiireesti korjasi hattunsa, joka leikin aikana oli valunut niskaan.

-- Ei mitään anteeksi pyytämistä, -- sanoi tohtori, katsoen häneen suoraan. -- Tuo puki teitä niin hyvin.

Tyttö hämmästyi: Kuinka ne ovat kauniit, nuo silmät, ja katse yhtä kirkas kuin älykäskin!

Inga Heine ojensi kätensä rouvalle, sanoen puoleksi leikillään: -- Olipa tämä todellakin omituinen tapa tehdä ensimmäistä tuttavuutta, mutta mikäpäs meidät, merenrannan ihmiset, muutti? Me puskemme suoraan kuin lännen-ärjy, muodoista välittämättä. Teidän täytyy ottaa meidät sellaisina kuin olemme.

Rouva vastasi vain tavan takaisen: "tervetultua", ja puhelu keskeytyi.

-- Eikö teistä tuntunut hyvinkin oudolta siirtyä tänne kauaksi? -- kysäisi Inga hetkisen kuluttua, koettaen saada keskustelua jälleen vireille.

-- Niin. Kaupunkia kaipaa kyllä.

-- Oletteko aina asuneet Kööpenhaminassa?

-- Kyllä, kunnes... -- rouva punastui ja vilkaisi neuvotonna tohtoriin, joka ei kohdannut hänen katsettansa, -- kunnes päätimme siirtyä tänne, -- liitti hän.

-- Niin, niin tietysti, -- virkkoi Inga, kysäisten itseltään, mitä hän nyt oikein lienee tarkoittanut tuolla ontelolla: "tietysti".

Keskustelu taukosi taas, mutta nyt tuli Fenris avuksi.

Ei ollut olemassa mitään, jota Fenris olisi kyennyt niin vähän vastustamaan kuin hauskaa kisaa, ja siksipä se tunsi ehdotonta kiintymystä tuota nuorta vierasta kohtaan, joka, aavistamattakaan mikä ponneton hiljaisuus tavallisesti vallitsee näissä huoneissa, alun pitäin oli tarjounut hauskaksi kisakumppaliksi. Se tuli vieraan eteen ja nosti suuret käpälänsä hänen syliinsä, kallistellen virnailevasti päätänsä ja ystävällisesti maanitellen leikkiin.

Inga oli kohta altis moisille kutsuille.

Hän raaputteli sitä korvan takaa ja silitteli sen kuonoa.

-- Kyllä vainenkin sinä olet tavattoman soma elukka! -- puheli hän. -- Ja tuommoinen rinta sitten! Vai toista käpälää kanssa? Kas niin; kiitos, pojuseni.

-- Se on Kain poju, -- kuului taas pieni ääni hänen vieressään, ja päättävästi laskeusi pieni pullea lapsenkäsi hänen syliinsä.

Inga nauroi niin sydämensä pohjasta, että tohtorinkin täytyi nauraa. Hiljaisessa rouvassakin elähti jotain naurun yrityksen tapaista. Mutta silloin kääntyi poikanen ja katseli häntä suurin silmin.

-- Äiti _nauraa_! -- sanoi hän ilon ja säikäyksen sekaisella äänellä.

Ja äkkiä vaikeni kaikki nauru. Huoneessa oli niin hiljaista, että olisi kuullut neulan putoavan. Johonkin tuskalliseen kohtaan oli kaiketikin kajottu, vaikkei ollut siitä mitään puhuttukaan, -- sellainen tunnelma valtasi nuo kolme henkeä tuossa ja teki sen, että heidän katseensa itsestäänkin karttivat toisiansa.

Ingasta tuntui, kuin hän olisi vastoin tahtoansakin nähnyt ja kuullut enemmän kuin olisi ollut sopivaakaan, mutta seuraten, nyt kuten ennenkin, hetken tunnettansa hän kumartui ja suuteli poikaa. Vastaukseksi tämä kietoi kätensä hänen kaulaansa.

-- Kuules nyt, Kai! -- puhui Inga Heine, nousten istumasta. -- Minulla ei ole noin kaunista koiraa kuin sinulla, mutta minulla on pikkuinen hevonen, reipas semmoinen, joka juoksee niin vikkelästi. Sen minä valjastan ponirattaiden eteen ja tulen noutamaan sinua, ja sitten me körötämme yhdessä pitkät matkat, ja Fenris pääsee mukaan sekin. Hyvää sen tekee, kun saa jalkojaan liikutella. Mitäs siihen sanot?

-- Heleijaa! -- huudahti poika, ja Fenris sanoi: "vou!" ja sanoi semmoisella tavalla, että turhaa oli kaikki vastustus.

-- Enkös saa joskus tulla noutamaan noita? -- kysyi Inga, kääntyen tohtoriin.

-- Niin usein kuin tahdotte, neiti.

-- Kiitos!

-- Kiitos itsellenne!

-- Ja nyt minun on aika lähteä. -- Hän ojensi kätensä tohtorille. -- Mummo on kaiketikin odottanut minua jo kauan aikaa. -- Jääkää hyvästi, rouva! Meidän olisi iloista nähdä teitä Klitholmassa. Ja teitä myös, tohtori, ei lääkärinä, sitä tietysti emme soisi, vaan muutoin, niin usein kuin suvaitsette.

Hän avasi oven eteiseen ja kääntyi kynnyksellä jälleen taputtamaan Fenrisiä. Mutta tämä suosionosoitus herätti varsin paljon epäsuosiota hänen pienessä mäyräkoirassaan, joka uskollisesti oli odotellut ulkona. Se päästi hirmuisen ulinan ja läksi suutuksissaan laahustamaan istuvillaan eteisen sileätä lattiata niin vastustamattoman koomillisena, että läsnäolijain ei auttanut muu kuin katsella toisiinsa ja nauraa -- tällä erää paljoa vapaammin kuin äsken.

-- No niin! Nelijalkaiset ne pitävät huolta siitä, ettei meiltä keuhkot työttä jää, -- sanoi Inga ja pujahti ovesta ulos, äkäinen koira haukkuen perässä.

Pihalla hän kääntyi ympärinsä ja huusi: -- Ensi kerralla minä tulen ponin kanssa; se on lauhkeampaa laatua.

Ja tohtori vastasi ovelta, seisoen siinä, Kai selässään ja Fenris vieressään: -- Älkää kovin kauan viipykö! Meidän on jo nytkin ikävä teitä.

Monta vuotta vielä jälkeenpäin näki Inga Heine tämän kuvan edessään niin elävänä. Tuo mies, pää niin omituinen, hiukan kumarassa, elämän taivuttama, -- poika rimpuilevin jaloin hänen selässään, koira etukäpälät hänen kyljessään ja halveksien katsellen pientä ärhentelevää vastustajaansa, joka yhä edelleen haukkua nalkutteli, -- ja hiljainen rouva, liikkumatonna heidän takanaan, ikäänkuin painostamassa tuota kaikkea.

Inga Heine kääntyi pihalta tielle, mutta tohtori seisoi yhä ovella, silmillään seuraten hänen pientä vartaloansa.

-- Pöytä on katettu, -- virkkoi tohtorinna, äänessä palanen terävyyttä, ja astui edellä ruokasaliin.

Inga poikkesi nyt juuri metsän taa ja katosi näkyvistä.

Tohtori kääntyi verkalleen ja laski poikasen maahan.

-- Hän oli kuin raikas tuulahdus, -- virkkoi hän. -- Tekee hyvää kohdata jotain niin välitöntä.

He istuivat pöytään vastatusten ja aterioitsivat ääneti, niinkuin tavallisestikin. Poikanen vain heidän välissään puhua sopersi jotain silloin tällöin, enimmäkseen äskeisestä vieraasta ja hänen ponistaan, mutta kun ei isä tänään vastannut kuin yksin sanoin eikä äiti senkään vertaa, niin väsähtyi vähitellen hänkin. Kuului vain suuren seinäkellon lerkkauksia viereisestä odotushuoneesta. Ne yksin häiritsivät painostavaa äänettömyyttä, joka lepäsi tämän kodin yllä. Ja tämä äänettömyys se oli kotiutunut seitsemän ajastaikaa kestäneen yhdessäolon aikana, yhdessäolon, jossa ymmärtämystä puuttui.

* * * * *

Kotia tultuansa Inga riensi arkihuoneen läpi suoraa päätä viereiseen työkamariinsa, virkkaen ohimennen vanhalle rouvalle: -- Se oli hauska retki, mummo. Tunnin perästä olen luonasi jälleen; minun pitää pistäytyä tänne pikimmältäni, hiukan sormielemaan kipsiä.

Hän kiersi oven lukkoon, itsekään olematta selvillä, miltä hän oikeastaan lukon taakse sulkeutuu, ja alkoi, haljakka yhä yllään, puristella savipalasia käsissään.

-- Minun pitää tehdä se yhteen menoon, -- puheli hän puoliääneen, -- sillä nyt tiedän osaavani sen tehdä. Kenties en toiste enää osaisi milloinkaan.

Posket hehkuivat kuin kuumeessa, sillä välin kuin pehmoiset sormet työskentelivät märässä savessa, kunnes se vihdoin hänen käsissänsä alkoi luontua muodoksi.

-- Siinä se on! -- huudahti hän, taiteilija-intonsa elähyttämänä: -- lujaniskainen, tarkkapiirteinen pää, leveä otsa, syvässä piilevät, arat silmät, kaareva nenä, lauseva suu ja lujapiirteinen, suuri leuka! En ole milloinkaan nähnyt päätä, joka olisi niin omiansa muovattavaksi, en milloinkaan.

Ja yhä enemmän ja enemmän tuli muotoa kuvaan. Piirteet kävivät yhä tarkemmiksi, kasvoihin ilmaantui elämää. Hän hämmästyi itsekin yhdennäköisyyttä ja löi ihmetellen kätensä yhteen.

-- Mummo! -- huudahti hän ja avasi oven arkihuoneeseen. -- Tulepas katsomaan mitä minä olen saanut aikaan! Saat nähdä hänet semmoisena kuin hän on. Ei hän ole likimainkaan valmis vielä, vasta hiukan valmistumassa. Mutta keskeneräisistä pääpiirteistäkin saat nähdä, kuinka karakteristinen hän on. Tuollaisena hän luullakseni on parhaimmillaan. Se on varma, ettei hän tule läheskään niin hyvä, kun olen viilaillut häntä.

Ja kokonaan unohtaen, että kädet ovat hänellä ihan saviset, hän riensi mummon nojatuolin luokse ja tarttui häntä reippaasti käsivarteen, auttaakseen häntä ylös.

-- Mutta taivaan nimessä, lapsi! Miksikäs sinä minua tahraat! -- virkkoi vanha rouva, katsahtaen todellakin huolestuneena Ingan hehkuviin, innostuneisiin kasvoihin, ikäänkuin peljäten äkkinäistä mielenhäiriötä.

-- Suo anteeksi, armas mummo! Tuolta yhdeltä asialta unohdin kaikki tyynni. Mutta minä pesen hetikohta tahrat pois. Lupaa vain, ettäs tahdot nähdä sen, minkä minä sinulle näytän.

-- No mitäs se on sitten? -- sanoi vanha rouva, seisten ovessa ja sauvaansa nojaten.

Inga vain viittasi kuvaan.

-- Katsopas tuota päätä, -- virkkoi hän; -- eikö se ole hyvä?

-- Hyväkö? -- Mummo sai silmälasit silmilleen tavattoman nopeasti. -- Onpa niinkin, erinomaisen hyvä onkin. Mistä sinä sen sait?

-- Tietysti siitä yhdestä ainoasta omituisesta ihmisestä näillä seuduin.

-- Vai niin vainen? Vai on meillä tällaisia päitä täällä?

-- Vähän aikaa sitten ei vielä ollut, mutta nyt on.

-- Kuka se on?

-- Uusi tohtori tietysti.

-- Vai niin!

-- Armollinen rouva käy niin äänettömäksi. Väheneekö tuon pään arvo siitä syystä, että sitä kantaa mies, jota on rangaistu?

-- Ei juuri niinkään, mutta kumminkin...

-- Katselehan sitä oikein. Tuo ei ole tavallisen pahantekijän pää. Se on miehen, joka on kärsinyt kovaa. Etkö huomaa sitä katseessa, suun lauseessa, itse ryhdissäkin?

-- Onhan se varsin hyvin kaikki tuo, mutta minusta vain tuntuu vähän kamalalta, että tämä henkilö on saanut sinut niin haltioihisi: ensi kertaa hänet nähtyäsi syöksyt suoraa päätä kotia häntä muovaamaan.

-- Hyväinen aika! Ellei muita esteitä ole, niin täytyy armollisen rouvan todellakin antaa minulle synninpäästö! Nyt minä panen kostean sienen savisille hihoillesi, ja sitten antanet minulle hiukan ruokaa, sillä minun on niin nälkä, että näännyn tähän paikkaan.

Ja niin olikin.

Vanha rouva mietiskeli kauan aikaa, mikähän se lienee antanut tytölle moisen ruokahalun, kävelyretkikö vai kiihkeä työkö. Ruoka vain ei ollut milloinkaan saanut tytön puolelta niin suurta suosiota osakseen kuin tänään. Ja aterioidessaan hän sydämellisesti nauraen loi selvän kuvauksen vierimisestänsä nurmirinnettä alas.

Mummon nuhteleva muistutus: "Mutta Inga, niinhän sinä käyttäydyt kuin vallaton poika", ponnahti kokonaan takaisin tapauksen hullunkurisuudesta; ja kun Inga alkoi kertoa Fenrisistä ja Kaista, silloin syntyi vanhassa rouvassa sellainen halu saada nähdä heitä kumpaistakin, että Inga lupasi pian noutaa heidät ponillaan tänne.

-- Pahinta siinä se, -- virkkoi mummo hieman epäröiden, -- että meidän sitten täytyy tehdä tuttavuutta vanhempainkin kanssa.

Inga ei vastannut mitään, mutta itsekseen hän ajatteli:

-- Sitäpä minä juuri tahtoisinkin.

* * * * *

Omituisen heleissä, tuudittelevissa tunnelmissa hän istui sinä iltana työkammiossaan vaipuneena teoksensa katselemiseen. Hän sijoitti silmät hiukan syvemmälle ja teki piirteet hiukan selvemmiksi, mutta muutoin tuntuivat kaikki korjaukset vastenmielisiltä.

-- Olkoon sellaisena kuin ilmeni sillä hetkellä, jolloin kipinä oli rinnassani, -- virkkoi hän ja ikäänkuin hyväillen pyyhkäisi kuvaa.

Merkillistä oli Ingassa se, ettei hän milloinkaan työskennellyt tuntematta kipinää povessaan. Hänen atelieerinsa olikin täynnään luonnoksia, joista ei koskaan tullut valmista, sillä harvoin hänet innostus valtasi muuta kuin yhden ainoan kerran. Häneltä puuttui kokonaan halua ja malttia siihen, mitä sanotaan velvollisuustehtäväksi taiteessa.

-- Rohkea suunnitelma on mielestäni parempi kuin siloteltu teos, -- niin hänen oli tapa sanoa. Hän ei ensinkään tiennyt, mitä vaaroja tuollainen katsantokanta mukanaan tuo.

Siinä hän nyt istui mietteissänsä, pyöritellen savenpalasia hyppysissään, uudestaan ja uudestaan syventyen katselemaan noita kasvoja, joka olivat olleet hänen mielikuvituksensa aiheena niin pitkät ajat. Ja siinä hänen istuessaan elähti kummallisen lempeä ilme hänen kasvoillansa, ja hän alkoi hyräillä hiljalleen, melkein ajatuksissansa vain:

"Er ist gekommen im Sturm und Regen, ihm schlug geklommen mein Herz entgegen" --.

[Hän tuli, kun myrskyt ne elämöivät, mun syämmein hyrskyt ne hälle löivät.]

Hänen sisimmissään loihe äkkiä ilmi nuori viidakko ja siinä pieni puro, joka porandellen kiehuu esiin maasta ja kevättänsä keveänä juoksee yli kuivain lehtien, kieputtaen niitä, vieden pois mukanansa, tilaa tehden uusille silmikoille, hippasilla tuulen kanssa, kimallellen kilpaa auringon kera ja itse taivaankanttakin kutsuen kanssansa kamppailuun värien välähtelyssä.

Ken kykenisi pidättämään puron juoksua? Sillä on keväimen kuohuvat voimat, se pyrkii eteenpäin, sen täytyy päästä juoksemaan, vaikka olisi tuhansia kiviä sen tielle kasattuina.

Sitten iski hänen mieleensä, että olisi hauska tehdä poikasestakin luonnos ja nähdä heidät yhdessä, nuo kaksi niin räikeätä vastakohtaa, jotka juuri siksi täydensivät toisiansa.

Hän ryhtyi heti toimeen, mutta huomasi pian, ettei hän pysty siihen. Lapsen piirteet olivat vielä liian pehmeät ja epäselvät luontuaksensa saveen; ainakin puuttui _häneltä_ kykyä saamaan elämää niihin, ja nopeasti hän rutisti savipalasen muodottomaksi möhkäleeksi.

-- Ei saa luulla olevansa jotain, -- virkkoi hän itsekseen, lykäten työaseensa päättävästi syrjään.

Hän astui akkunan luokse ja avasi sen. Tummana levittelihe tuossa metsä, mutta sen reunassa tuikki tulta tohtorin talosta. Tuuli huhahti kuusissa, koira kuului haukkuvan kylässä, ja kaukaa kumahtelivat suurina, syvinä akkordeina lännen-ärjyn pitkät, raskaat mainingit.

-- Herra ties, mitenkä nuo kaksi tuolla lienevät löytäneetkään toisensa! -- mietiskeli hän. -- Ja mitä lienee tullut heidän välillensä, sittenkuin olivat menneet naimisiin? -- Sen hän heti oli huomannut, ettei väli ollut ehjä. -- Yksistään jo tuo pakon-omainen, vierasteleva tapa, jolla he katsahtelivat toisiinsa... ja sitten pojan välitön huudahdus: "Äiti nauraa!"

Vieläkin hän oli kuulevinaan tuon omituisen helyn pojan äänessä ja tuntevinaan, kuinka hämilleen he kaikki olivat siitä käyneet.

Valot sammuivat tuolla metsän rinteessä, ja Inga sulki akkunan käydäkseen levolle.

Pari runosäettä Heineltä pyrki sinä yönä uudestaan ja yhä uudestaan hänen mieleensä, ei hän itsekään tiennyt miksi, eikä osannut liittää siihen mitään ajatusta. -- Heinejähän minäkin olen, -- ajatteli hän. -- Hänen runonsa ne myötäänsä elähtelevät mielessäni.

Ja hiljalleen helähdellen niitä alkoi jälleen kuulua. Eriskummallisen surumielisinä ne hiipivät hänen mieleensä, kuiskaillen lymysivät hänen rintaansa ja kehtolauluna häntä uneen uuvuttivat.

"Was vergangen, kehrt nicht wieder; aber ging es leuchtend nieder, leuchtet es lange noch zurück..."

[Mik' on mennyt, pysyy poissa; mut jos läks' se loistoloissa, loistaa vieläi heijastain.]

Seuraavana päivänä ajoi joku Klitholman ohi ja tervehtien kumarsi syvään vanhaa kartanoa kohti, niin syvään, että hattu hänen kädessään melkein kajosi pyörää.

Se oli tohtori, matkalla sairaan luokse.

Inga ei häntä nähnyt, mutta vanha valtioneuvoksetar seisoi akkunassa, ja hänelle tuli kiire saada silmälasit silmilleen. Vasta sitten kun toinen oli ajanut ohi, kääntyi mummo Ingan puoleen, joka oli parhaillaan panemassa muutamia pyökkihalkoja suureen kaminiin.

-- Se oli kaiketi tohtori, joka ajoi tästä ohi, -- sanoi vanha rouva. -- Hän tervehti varsin sievästi.

-- Miksikäs hän ei olisi tervehtinyt?

-- No niin, hän kuuluu olevan talonpoikaista alkuperää, eikä sellaisilla juuri hienoja tapoja ole.

-- Oletko varma, että meillä niitä on enemmän? -- kuului koleasti kaminin puolelta.

-- Mitenkä? Mitäs sinä oikeastaan tarkoitat?

-- Sitä, että sinulla on kyllä hienoja tapoja, mutta minulla, esimerkiksi, ei ole luullakseni enempää kuin kutakuinkin valistuneella talonpojalla.

-- Sinulla on aina nuo omat paradoksisi! Eikös sitten syntyperällä ja kasvatuksella ole mitään merkitystä? Ihanko on yhdentekevä, mitä on esi-isiltänsä saanut perinnöksi?

Inga istui kykkysillään, katsellen valkeaan.

-- Ei liene ainakaan minulle ylimystavat perinnöksi jääneet, sillä isän aateluus ei ole milloinkaan kiinnittänyt mieltäni. Sitä vastoin tunnen kyllä aika-ajoin juutalaisverta suonissani ja väliin puolalaistenkin etelämaista luonnetta. Niinpä luulen, esimerkiksi että jos kerran rakastuisin, niin hullusti minun kävisi, sillä minä en koskaan osaisi hillitä tunteitani. Ne murtaisivat itsellensä tien kaikkialle! -- Piilee siinä vaara sittenkin, tuossa etelän veressä.

-- Mitä _siihen_ seikkaan tulee, niin etelän verta on jok'ikisessä, ken vain rakastaa.

-- Mainiota, mummo! -- Inga hyppäsi lattialta ylös. -- Sinä olet verraton! Kuinka ne sopivat sinulle niin erinomaisen hyvin, nuo sanat! -- Hän nojasi käsivarsillaan mummon nojatuolin selkämykseen ja kumartui tuttavallisesti hänen puoleensa. -- Tuskin osaan mielessäni kuvailla sinun pientä, hentoa olentoasi liekehtivänä ja leimuavana, mutta olisinpa niin hirmuisen kernaasti tahtonut nähdä sinut silloin. Tuli mahtoi ihan säihkyellä sinun mustissa silmissäsi!

-- Joutavia!

-- Jos minä olisin ollut mies ja elänyt kuusikymmentä vuotta sitten, niin jo vainenkin olisin kosinut sinua.

-- Minä en olisi huolinut sinusta, tuommoisesta -- plebeijistä.

-- Ehkei olisi ollut hullummaksi, jos olisit sittenkin ottanut plebeijin.

Mummo huokasi kummallisen syvään. Tuntui kuin tuo huokaus olisi tullut hänen sielunsa sisimmistä. Ingalla oli juuri kysymys huulillaan, mutta hän ei ennättänyt saada sitä lausutuksi, sillä samassa kuului koputus oveen.

-- Sisään! -- sanoi hän, liikahtamatta, luullen pehtorin tulevan.

Ovi aukeni pelokkaasti, ja sisään astui hiljainen tohtorinna, taluttaen kädestä Kai poikaa.

-- En saanut rauhaa tältä, -- sanoi hän. -- Suokaa anteeksi...