Part 15

Myrsky oli tauonnut, mutta syvissä mainingeissa huokaili meri, ja vanhassa puutarhassa näki kaikkialla rajuilman jälkiä. Nurmikot olivat täynnään taittuneita oksia, ja rankat sadekuurot olivat murtaneet syviä vakoja käytäviin. Ilma oli lauhkea, mutta lintujen laulua ei kuulunut. Juhannus oli mennyt ohi.

Hiljaisena seisoi vanha kartano hiljaisessa, vanhassa puutarhassa, -- tuo vanha, rakas kartano, jonka seinät huokailivat myrskyöinä ja niin kummallista laulua lauloivat, kun kestäessä ikävän syyspäivän sade niitä myöten valui, -- tuo vanha kartano satuineen, muistoineen, haljenneine tapetteineen, toukansyömine laudoituksineen ja kotoisine kummitusjuttuineen, joita hän ei uskonut, mutta rakasti sittenkin, ja joita kohtaan hänellä oli jonkunlainen synnynnäinen kunnioitus.

Hänestä tuntui, kuin pitäisi hänen kiskaista jotain juurineen omasta olemuksestansa, nyt, kun hänen on jättäminen kaikki tämä.

Mutta muuta pääsyä ei ole, ei väliteitse, ei kiertoteitse. Hänen _täytyy_ lähteä. Kenties hän ei ole milloinkaan tuntenut sitä niin selvään kuin tällä hetkellä. Talo myydään ja joutuu ventovieraitten huostaan. Se ei saa jäädä miksikään pakopaikaksi, joka hänellä olisi varalta, ja johon hän, sen hän kyllä tietää, palajaisi vielä, kun ikävä saa hänessä vallan. Jos hän kerran luulee kestävänsä elämäntaistelussa, niin hävitettäköön sitten kaikki sillat hänen ja vanhan kartanon välillä. Jos tämä on hänellä selkänojana, silloin hän murtuu heti. Sen hän tunsi nyt.

Ja hän istui akkunakomerossa, katsellen hedelmäpuistoa: siellä hän oli lapsena leikkinyt, -- siellä hän oli kasvavana tyttönä istunut tuntikausia kyhmyisellä omenapuun oksalla, polvet koukussa ja kirja sylissään, -- siellä hän oli saanut aatteita teoksiin, jotka vieläkin tekijäänsä kaipasivat, -- ja siellä he olivat kulkeneet kahdenkesken illalla silloin, kun kukassa olivat kaikki hedelmäpuut eikä hän tuntenut muuta kuin rakkautta, joka lauloihe hänen sydämeensä ja onnentunteilla täytti koko hänen olemuksensa...

Hän istui akkunakomerossa, jäähyväisiä sanoen hiljaiselle, vanhalle kartanolle ja vanhalle, hiljaiselle puutarhalle.

Ja hän keräsi kaikki muistot ympärilleen. Ja ne välähtelivät häntä vastaan, niinkuin säteet punaisen päivänpyörän, joka kultaisille mailleen mentyään vielä kauan heleänä heijastelee...

"Was vergangen, kehrt nicht wieder, aber ging es leuchtend nieder, leuchtet es lange noch zurück..."

* * * * *

Huomenissa hän läksi.

Talonväki seisoi vaunujen ympärillä. Muutamat itkivät, toiset olivat allapäin; kaikki kummastelivat. Ei tiennyt oikein kukaan, mitä ajatella tästä. Ei ollut selvillä hänestä yksikään. Varovaiset jyllantilaiset pitivät tällaista äkkinäistä lähtöä jonkinlaisena surun panemana vähämielisyytenä.

Hevospoika seisoi perimmäisenä ja kiipesi puutarhan muurille, raapien korvallistaan, ylen huolestuneena.

-- Ja ties kans, miks se oikein reissanneekaan, -- puheli poika; -- mutta longallaan ne kaironlaidat sillä ylioppilasmamsselilla aina on ollukkin.

Ja siten hän suunnilleen tuli lausuneeksi ilmi yleisen mielipiteen.

Pehtori tuli juoksujalkaa puutarhasta, suuri kukkavihko kädessä. Viimeisellä hetkellä hän pisti sen neidelle vaunuihin.

Ingan ajaessa tallirakennuksen ohi pikku Musta hirnahti, ja pehtorin asuntoon teljetty mäyräkoira ulvoi surkeasti.

Tohtorin asunnon edustalla hyökkäsi Fenris haukkuen vaunuja vastaan, mutta pysähtyi äkkiä, häntäänsä heiluttaen. Heti senjälkeen juoksi Kai poika ulos katsomaan, mikä sillä hätänä.

Koiran heiluva häntä ja Kai pojan punainen lakki, ne olivat hänen viimeiset näkemänsä, kun hän tientaipeessa vielä kerran kääntyi ja loi taaksensa kauan kestävän silmäyksen.

Hetkisen hän oli peljännyt kohtaavansa tiellä tohtorin. Ollakseen mitään näkemättä hän oli pannut silmänsä kiinni, ahdistuksella ajatellen uusien jäähyväisten tuskaa, mutta heti sitten hän oli tuntenut, ettei hän tule.

Suljettujen silmänluontensakin läpi hän näki selvään, kuinka tohtori astuu edestakaisin, edestakaisin työhuoneessansa, pakottaen itsensä väkistenkin pysymään sisässä.

Ja Inga Heine ymmärsi, ettei heidän välisiään jäähyväisiä saata kahdesti sanoa, eikä ole sanoja niihin jäähyväisiin, ja jos ne kerrankaan uudistuisivat, silloin heiltä sydän pakahtuisi...