Part 14

"Tuossa ne vainajat nukkuu, akkunan' alla aivan, unta pitkää ja rauhaisaa, ylhäällä kupu iäinen taivaan. Itähän kasvot he nukkuu. Jo kukkaset nuokahti kumpuhun. Voi jos vaihtaa voisin! Heidän on parempi olla kuin mun!"

Seuraavan säkeistön yli oli vedetty viiva, mutta alempana oli taas runo, otsakkeena: "Lempeni".

"Mun lempeni on niin intoisaa, niin rajun rohkeata. Ei tulta konsana kuumempaa voi yljän rinnassa leimahtaa... Ma lemmin kuolemata.

Joka päivä ma huudan tuskissan': Tää päivä jos viimeinen ois nyt! Kun raaste ei raukene rinnassan', yhä haavat kun vuotavi hurmettan', niin helppo ois kuolla jo pois nyt.

Ma kihnata koittelen kahlettain: jos tuo menis kerran katki! Mut kahle se huutavi: Turhaa vain! Kuin synti sun kiinni mä kytken ain', ytimiin minä syövyn ratki!

Oma ompi tuo kahle, sen tunnen nyt, tunnen tuskani ilmeisemmin! Olen elämää ennen lempinyt mut toivon ovi on telkeynyt -- ja nyt kuoloa yksin lemmin."

Muutamia sivuja tuonnempana luki seuraavat sanat:

"Kevät on tullut! Kummallinen levottomuus, selittämätön ahdistus valtaa minut. Minä näen jälleen ne silmät, jotka näin vankihuoneessani; minä tähystelen niitä, mutta en löydä.

"Joka kerta kun naisen kohtaan, tiedustan, onko hänellä ne silmät... ja kun ei niitä hänellä ole, silloin pääsee minulta helpotuksen huokaus: vältin vieläkin kohtaloni!"

* * * * *

Nyt seurasi useampia tyhjiä lehtiä. Sitten alkoivat muistiinpanot jälleen:

"Vuosi on kulunut siitä, kun tähän mitään kirjoitin. En enää ajattele ajatuksiani loppuun. Eikä niitä minulla olekaan! En tähystele silmiä enää: olen lakannut etsimästä niitä.

"Minusta on tullut tyyni ja flegmaattinen. Joku päivä sitten minä jälleen haeskelin noita silmiä; se oli vain vanhaa, totuttua tapaa...

"Tyynny vain sä sykkivä suon', veren kuuma vuo -- vuoda hiljaa kuin kuivunut virta tuo -- -- --"

* * * * *

"Seitsemän kuukautta! Ei enempää!

"Minusta nähden olisi hyvinkin saattanut olla vuosi; niin paljo on tällä välin tapahtunut. En olisi milloinkaan luullut voivani olla niin leppynyt olemukseeni kuin nyt. Tunnen olevani tyytyväinen, välisti onnellinenkin. Ja tähän on syynä yksinomaa kymmenen viikon vanha piltti, mun oma pilttini, mun soma poika ressuni, siunattu olento. Kun katselen häntä, kuinka hän kylpyammeessansa loikoo ja räpistelee kuin pikku kala, niin henkeänikin kalliimpi hän on minulle! Ja siksi, että minulla on jotain, joka on minulle kalliimpi henkeäni, siksi juuri on olemuksellanikin jotain merkitystä."

* * * * *

"Hän kastettiin eilen ja sai nimeksensä Kai.

"Kai ja minä olemme aina yhdessä. Yöllä minä heijailen häntä ja päivillä olen kissasilla hänen kanssaan. Ei ole sitä sopukkaa ajatuksissani, johon en häntä sulkisi!

"Vaimoni ei siedä tuota... välisti näyttää siltä, kuin hän olisi suutuksissaan meihin...

"Kai pojalla on omituinen, tiedusteleva katse, ja hänen hymynsä se on niin tenhoisan soma. Välisti hän näyttää niin hassun veitikkamaiselta, oikein repäisevän onnelliselta."

* * * * *

"Me osaamme kävellä! Kai ja minä osaamme kävellä! Tänään käydä harpattiin kolme huojuvaa askelta puutarhassa!

"Hän nauroi mielihyvästä, me nauroimme molemmat. Vaimoni katseli meitä portilta. Hän oli luullakseni yhtä ylpeä kuin minäkin, vaikk'ei hän mitään sanonut.

"Kai on mun onneni! Hän on mun elämäni ja mun ylistysvirteni! Hän on mun hymyni ja työni! Tietämättänsäkin hän on mukanani kaikissa taisteluissani, kaikissa pettymyksissäni, kaikissa toiveissani.

"Kun hän pistää kiharaisen päänsä ovesta huoneeseeni, silloin pakenevat kaikki synkät ajatukset, ja valoisia tulee sisään.

"En ymmärrä, kuinka minä milloinkaan saattaisin sulkea oveni häneltä -- -- --

"Olen ostanut newfoundlandilaisen pennun Kai pojalle. Sille pantiin nimeksi Fenris.

"Siellä ne piehtaroivat pihalla kumpikin niin, että heitä riemukseen katselee. -- En tiedä, kummanko liikkeet ovat hauskempia: pennunko pehmeät, kömpelöt loikkaukset ja lystikkäät käpälän tössäykset, vai pojanko uljaat hyppäykset ja pienten kourain leikkisät pelmutukset tuuheassa turkissa, jossa on vielä niin merkillisen paljo kasvun varaa! -- Itse minä olen mukana kolmantena miehenä, ja jok'ainoa leikki on kuin henkistä ryöppykylpyä.

"Minun ei enää tarvitse kirjoittaessani ryhmitellä ajatuksiani, -- kaikki ne nyt Kai pojan kautta saavat muotonsa.

"Ja sittenkin minut välisti valtaa joku kaipauksen tunne. En tiedä, mistä se tulee, mutta olemassa se vain on. Tuntuu yksinäiseltä, tuntuu kuin olisi olemassa suuri, tyhjä tila, jota ei saa milloinkaan täytetyksi."

* * * * *

"Minä olen nähnyt -- nuo _silmät_! Tänään ne näin. Missä ikinä nuo silmät olisin kohdannut, olisin ne tuntenut... nuo tummat ja lämpöiset, syvät ja kirkkaat! Ja nyt minä löysin ne _täällä_, parin sadan askeleen päässä tästä... melkein ovellani!...

"Ennenkuin kohtasin hänet, minä pelkäsin tuota kohtausta... tunsin tuskallista, raastavaa ahdistusta, niinkuin konsanaankin se, joka pyrkii varjoansa pakoon, mutta ei pääse, -- mutta nyt en ahdistusta tuntenut. Sieluni riensi hänen sieluansa vastaan, niinkuin hänenkin minun, ja niinhän aina käy niitten sielujen, jotka ikuisista ajoista on määrätty toisilleen.

"Se oli haikeata ja samalla niin sanomattoman riemullista...!

"En tiedä, kyennenkö salaamaan sitä, mutta sen tiedän, että vaikka nostaisin taisteluun sitä vastaan jok'ikisen, utuisimmankin säikeen sielussani, jokikisen hermon rinnassani, niin en _voisi_ sittenkään olla rakastamatta häntä!...

"Yhtä tuskaa ol' elonpäiväni mun, sydän kaihoten huuteli oikeuttaan, tuo sydän hengetön vain... Nyt se henkiin sai, heräs huudahtain, vavahdellen se lyö nyt, sykkäillen, mutta tulla ei uskalla ilmoillen. Ei hengittää sois muitten nähtää, mut sittenkin joka henkäys tähtää yksin häntä.

Mut jos valtavan vuon siltä sulkis ken, niin se uusia etsis aulangoita; luontuis lauluja, sielun melodioita, -- ei ne liikuttais, ei kammoa kantais; suru yksin arvoa niille antais. Oman syämmeni kieltä ne laulut haastaa. Oman haavani tuskaa jokainen raastaa; niiss' on lempeni voima. Ne itsestäin mä piirsin, en muita jäljentäin."

* * * * *

"Olen tähän saakka ollut siinä luulossa, että kun minä illalla silloin, monta, monta vuotta sitten, otin sormukseni takaisin, koska hän sitä pyytämällä pyysi, niin se tapahtui ylevämielisyydestä.

"Nyt huomaan sen olleen pelkuruutta. Minun kävi, niinkuin laulussa sanotaan:

"Tuli tanssien tiellä vastahan' vaimo, kävi lempeäns' suurta tarjoamaan. Ei aikaakaan, minut kahlein kietoi, lupausten ja pyyntöjen kahlein vaan. Miks'en noussutkaan minä Simsonin lailla jo silloin kahleitten katkontaan?

Hän juoman kyynelistänsä keitti. Minä juopuen join hänen maljastaan. Ja hän nähdäni templin rakensi sitten, jota valvovi vihitty puoliso vaan. Miks'en noussutkaan minä Simsonin lailla jo silloin temppelin kaadantaan?

Sä tunnetko lintuja, niitä, jotka käy kumpikin ain' eri oksallen? Eri tahto niin meilläkin ain' on ollut, yhä aattehet soi eri suunnillen. Minut kiedottiin, kuni Simson muinoin... Kovin myöhään raukka mä huomasin sen!"

* * * * *

"Minä näen hänet joka päivä, ja milloin en näe, silloin minä ajattelen häntä. Ei poistu hän mielestäni milloinkaan.

"Hän on hento ja hieno, mutta hän on rohkeamielinen, ja hänessä asuu tuo heleä reippaus, jota minun sieluni janoo, sellainen, että, jos sen ennen olisin kohdannut, se olisi muuttanut toisenlaiseksi koko minun elämänkatsantoni.

"Vaihtaa ajatuksia hänen kanssansa on yhtä kuin hypätä hetkeksi valtameren helmaan: kun sieltä nousee, tuopi aina palasen meren voimaa mukanansa.

"Hän täyttää jok'ainoan sopen minun sisimmissäni, niin että välisti tuntuu, kuin ei siellä olisi sijaa kellenkään muulle, ei edes Kaille. Ei, Kaille pitää siellä aina löytyä sija.

"Tunnen jotain kivistystä joka kerta kun Kai poikaa ajattelen. Minä tiedän, etten ole hänelle enää se, mikä ennen olin.

"Hänen katseensa se kyselee nyt entistä enemmän. En kestä tuota katsetta enää. Minä lähetän hänet pois, kun hän tulee luokseni, mutta tuskin hän on mennyt, niin jo ikävöitsen häntä jälleen. Ja sittenkin on minun luullakseni hauskinta silloin kun en häntä näe."

* * * * *

Tähän kohtaan tultuansa Inga pysähtyi ja puristi pienet kätensä yhteen lehden yli.

-- Hyvä on, että valintani kävi niinkuin kävi, -- puheli hän. -- Tuo sisällinen raaste, johon Kai oli syynä, se palajaisi myötäänsä... hän ei pääsisi siitä milloinkaan.

Hän lausui tämän ääneen, ikäänkuin todistaakseen ajatuksensa oikeaksi, ja luki edelleen:

"Kuin hirvi, nuoli jo rinnassaan, pakohon pois kiitäen vainoajaan, heti kutsuvi kumppaliansa vain, lehdon helmaan kaiholla katsahtain.

Puna raukan rintoa purppuroi, kivi jalkaan nopsahan naarmut loi. Tulikuumana katse se tuijottaa... Polo näin käy kohti jo kuolemaa.

Niinpä sielun' kolkkoa tietään käy, sua huutain puolehes ennättäy. Syvä haava rinnassa rientelen, sinun luonas, kultani, kuollaksen'.

* * *

Mun hirven' nopsa, nuorteva, kuni silkkijänne joustava, kuni lehmuksen lehti hentoinen, mun hirven' herttainen!

Ja salon syvään syliin ain' sä riennät, hirven' armahain... Tuon tunnen taajan viidakon: se sielun' syvimmissä on.

Siell' laajat petolaumat käy, yl' onkaloitten temmeltäy. Sa tunnet rajun riehun tuon: mun aatosteni hurjan vuon.

Ol' salo synkkä, usmainen, vei kaita polku poikki sen, kun kalman unta nukkui puut, vait' oli lintuin sulosuut.

Ja salohon sä yksin vain ties löysit, hirven' armahain. Ja silloin petolaumat nuo ne hiljaa hiipii jalkais luo.

Ja siks' on salo rotkoineen ja nurmineen ja notkoineen ja kera kaikkein kivistöin sun omas, armas, päivin, öin.

On tallell' yhä salo viel', sun tähtes seisten armas, siell', siell' ei saa tuulet tuivertaa, ei sinne myrskyn möyryt saa.

Ja kerran hirven tähden jo salolla paistaa aurinko, ja lempi salon sulostaa ja lämmittää ja rauhan saa."

* * * * *

Ja edempänä luki:

"Me kuljimme yhdessä hedelmäpuiston läpi, hän ja minä. Omenapuut olivat kukassa kaikki. Ilma oli täynnään voimakasta kukkain tuoksua, ja kaikkialla leijaili kukkaspölyä; täynnään se oli meidän nuoria, lämpimiä, rakkautta uhkuvia ajatuksiamme. Elämä kiehui jok'ainoassa korressa, ja kevättä huokui kaikki, laulaen ikuista lauluansa monen kukinnasta ja kahden lemminnästä.

"En unohda milloinkaan tuota hedelmäpuistoa ja toisiinsa kietouneita puitten oksia, joista sateli punertavia, hentoja, pehmoisia omenankukan lehtiä hänen kaarevalle kaulallensa! Minusta tuntui, kuin ei olisi maailmassa olemassa ketään muita kuin hän ja minä ja hentoiset lehdet, joita vallattomasti satelee meidän päällemme.

"Satakieli seurasi meitä pensaasta pensaaseen, vastaillen minun vihellyksiini. Tunnelma oli hempeä ja autereinen, kirkas, eikä haikeamielisyyttään vailla sittenkään...

"Metsä se huokaa niin, nurmi käy kyyneliin, uinui jo kukkanen, lymyten pensaasen.

"Joka kerta kun vast'edes hedelmäpuisto tielleni sattuu, minä kierrän sen ympäri..."

* * * * *

Tässä kävivät muistot Ingalle liian valtaviksi. Hän painoi päänsä kirjan lehdille ja purki itkuun koko kaihoisan sydämensä. Hän itki itkemistään, kunnes lampun valo yhä himmeämmäksi vaimeni ja päivän säde solahti huoneeseen ensimmäisestä luukunraosta. Sitten hän keräsi irtonaiset lehdet yhteen, kätkeäksensä ne, mutta sattui katsahtamaan siihen, jota parhaillaan piti kädessänsä:

"Olemme sanoneet toisillemme kaikki, kaiken sen, mistä kumpaisenkin riemuitseva sydän on niin ääriään myöten täynnään, ja mikä kaikesta huolimatta on meidän ainoa onnemme!

"Sen tiesimme jo kauan sitten, emme sitä, että olemme osa toisestamme, vaan että pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten täydennämme toisiamme, että meissä on toteutunut satu puolipallosta, josta me kaikki uneksimme, mutta jonka niin harvat löytävät.

"Emme tiedustelleet toisiltamme, kumpiko meistä sen ensiksi tunsi... emme käyneet vertailemaan, kummanko rakkaus on voimakkaampi. Iloisin mielin me heittäysimme sen valtaan. Yhden ainoan kerran tähden sai elämä sen, mikä elämän omaa on."

* * * * *

"Ja siitä pitäin oli eläminen oleva minulle kärsimistä!

"Olen _elänyt_, s.o. olen _kärsinyt_, kärsinyt katkerimpia kipuja, samalla kuin olen elänyt rikkainta henkistä elämää, -- olen kärsinyt, koskapa itse elämä on ollut räikeimmässä ristiriidassa sen kanssa, mitä olen tahtonut.

"Olen _tahtonut_, s.o. olen _taistellut_, taistellut omaa onneani vastaan, olen antanut sen mureta päivästä päivään, viikosta viikkoon, en senvuoksi, että minun tuli ja piti, mutta siksi, että _tahdoin_ niin, tai paremmin, sentähden että hän tahtoi.

"Tulevassa elämässä täytyy meillä olla jotain suoritettavana... Niin paljon hukkaan mennyttä elämän onnea! Niin paljon käyttämätöntä voimaa! Ja niin paljon, paljon tyhjyyttä!..."

* * * * *

"Olen nähnyt kaikki hänen teoksensa.

"Hän on tehnyt koko joukon suunnitelmia, mutta viimeistelemättä ovat jääneet kaikki, paitsi minun pääni... Olisin mielelläni suudellut hänen jalkaansa tuon pään tähden! Kuinka mahtoivatkaan hänen ajatuksensa kieriskellä minussa yötä ja päivää, saadakseen henkeä noihin piirteisiin!... Kuinka paljon katkeraa, katkeraa surua tuo pää mahtoikaan tuottaa hänelle! Ja onnellinen hän, joka on saanut voimaa sen ilmilausumiseen!

"Hän tuntee sen, mikä surussa on kirvoittavaa. Minä en sitä tunne, ja siksi on hänen hiukkasen helpompi kantaa taakkaansa kuin minun.

"Jokainen taideniekka osaa ottaa surun palvelukseensa ja osaa käyttää sitä hyödykseen. Se vaikuttaa taiteilijaan hetkeksi valtavammin kuin muihin, mutta samalla kuin hän tekee sen työssään hedelmälliseksi, samalla hän ikäänkuin irtaantuu siitä, tuokion ajaksi ainakin.

"Ja _hänenkin_ on täytynyt elämässään tuta tätä; siksi on hän liiaksi taideniekka.

"Taiteen tehtävänä on päästää kahleitten renkaita auki.

"Kaikkinaisen taiteen henkiin-herättäjänä on vapauden ikävöitseminen: toivo sitä ruokkii, suru kasvattaa.

"Kärsimyksellä on se luova voima, jota onni on vailla. Siksi ovat taide ja kärsimys saman hengen lapsia.

"Vai saattaisiko ajatella _suurta_ taidetta, onnessa syntynyttä? Ei, ei! Raskaana hetkenä kerran, jolloin surut eivät kyenneet pelastamaan, itkukaan ei, -- silloin se syntyi...

"Mitä enemmän minä tuota päätä ajattelen, sitä rakkaammaksi se minulle käy!

"Siinä on minulla todistus, että hänen tunteensa ovat yhtä voimalliset kuin minunkin. Ja omalla itsellään se palkitsee hänet.

"Harvoin on syvin sielun tuska ja mitä kovinta kipua kituva, miehekäs kestävyys ilmennyt selvempänä kuin tässä.

"Se on verraton Tantaloon pää! Se tekee hänet kerran kuuluisaksi.

"Aion kehottaa häntä lähettämään sen näyttelyyn..."

* * * * *

"Taidanpa kerran kirjoittaa elämäni historian -- Kai poikani tähden. Sitä lukiessaan hän on käsittävä paljon sellaista, johon hänen tiedusteleva silmänsä nyt ei saa vastausta.

"Mutta hän on lukeva sen vasta sitten, kun riehunnan aika on ohi ja vanhuuden rauhallisuus laskeunut hänen ylitsensä.

"Ja silloin hän on rakastava sitä sen itsensä tähden ja _hänen_ tähtensä, jota hän ei tuntenut. Ja sitten hän polttaa sen, lehden kerrallaan... tahi kerää lehdet huolellisesti yhteen ja panee sinne, mistä löysikin, samaan laatikkoon, saman vanhan lukon taakse... Ja hänen jälkeensä ne kerran löytää hänen vanhin poikansa, ja sitten taas vanhin poika, ja niin kautta koko suvun."

* * * * *

Inga luki nämä rivit, ja suunnaton surumielisyys valtasi hänet; tuntui äkkiä, kuin tohtori olisi vanha mies, jonka heikko ääni kutsuu häntä kaukaa, hyvin kaukaa. Ja hänen teki niin sanomattomasti mieli noudattaa tuon äänen kutsuja.

Hänen silmänsä etsivät edelleen. Yhä vain hänen ajatuksensa syleilivät tohtorin ajatuksia... hänen oli mahdoton irtaantua hänestä. Ja äkkiä tohtori ilmeni hänen eteensä jälleen täydessä voimassaan, intohimoisena.

Näin luki lehdillä jälleen:

"Hän sanoo, että meidän täytyy erota! Niinkuin olisi konsanaan mahdollista erottaa sieluja toisistaan. Hän tietää hänkin, ettei se ole mahdollista, mutta hänen pitää vaatia sitä sittenkin -- omantuntonsa tähden. Katkeraa, veriin asti purevaa kohtalon ivaa kaikki tyynni!

"Mulle maa se naurahtaa ja ivaa rehoitellen: Katsos, kukat päivään päin kaikk' kääntyy ihastellen; valoa kohti kaikki käy ja välttää pimentota. -- Sinä yksin onnes näät, mut onneas et ota.

Mulle taivas naurahtaa ja ivaa hiljallensa: Katsos, tähtöset kuin nuo ne välkkää toisillensa; yhdess' ovat täällä ne, jotk' yhdess' oli siellä. -- Te, te kaks', vain astutte ain' yhä eri tiellä.

Mulle meri naurahtaa ja ivaa ylvästellen: Katsos, aalto aaltoilen suo suuta armastellen; lemmen lämpöön liittyy kaikk', jos katselisit kunne. -- Teill' on kaihoa syleily ja muistoa suutelunne.

Mulle ilma naurahtaa, mua ivaa tuskain alla: Katsos, kaksin lintuset kuin liitää taivahalla; pääskyll' on jo poikaset! -- Ois pesä valmihiksi teillä saanut myöskin, mut... te särjitte sen -- miksi?"

* * * * *

Inga säpsähti. Hän oli melkein kuulevinaan ivanaurua takanansa.

Hän nousi... Hänen oli vaikea luopua, mutta hän tunsi vaistomaisesti, että hänen täytyy, ja hän kokosi lehdet yksitellen ja pani ne matkalaukkuunsa.

Mutta noustuansa hän huomasi muutamia lehtiä pudonneen maahan.

Hän poimi ne kiireesti ylös, vilkaisi niihin, ja mitä enemmän hänen katseensa niihin kiintyi, sitä tuijottavammaksi se kävi. Ei ollut kuin moniahta rivi vain joka sivulla, mutta ne oli alleviivattu kukin.

Niissä luki:

"Kesken toivottomuuttanikin iski minuun äkkiä pelastava ajatus, ja siitä olen sittemmin pidellyt kiinni:

"_Kuolema saattaisi armahtaa meitä!_ Elämä ei ole osoittanut meille milloinkaan muuta kuin tylyyttä. Jospa nyt kuolema armahtaisi meitä ja pakottaisi elämänkin tekemään samoin!

"Jospa kuolemalla olisi voimaa liittää meidät yhteen elon viimeisiksi päiviksi! _Laupias kuolema_!"

* * * * *

Tämä ajatus oli ytimenä seuraavillakin lehdillä, luoden niihin valoisan odotuksen tunnelman. Se oli kuin laudanpala, johon hukkuvan käsi käy. Salamana sävähti Ingan mielessä, että tästä saattaisi tulla kalteva pinta heille! Hänen oli tuskallista ajatella, kuinka tohtori nyt myötäänsä toivoo toisen kuolemata, saadakseen itse elää... kuinka hän tietämättään tai tajuttomasti soisi sen tulevan. Se melkein halvensi häntä Ingan silmissä.

Mutta oli jotain viehättävääkin tuossa ajatuksessa, sen Inga tunsi. Hän ei salannut itseltään, että tuo ajatus panee hänenkin sydämensä sykkimään kiivaammin... Hän astui lattiata edestakaisin lyhyin, kiireisin, hermostunein askelin. Hän pysähtyi hänen kuvansa eteen, ja veri hulvahti hänen poskiinsa.

Jospa sittenkin se hetki löisi, joka saattaa heidät yhteen! Jospa hänestä sittenkin tulisi hänen vaimonsa... kokonaan hänen, kenenkään oikeuksia loukkaamatta... hänen raikkaasti riemuitseva, nuori vaimonsa, joka jakaa kaikki hänen kanssaan!

Tuo ajatus melkein pyörrytti häntä, mutta tuokioksi vain. Hän huomasi, kuinka vaarallista on sulkea tuo ajatus mieleensä, ja ymmärsi, että hänen täytyy koota kaikki voimansa saadakseen yhdellä iskulla karkoitetuksi sen sekä itsestään että hänestä. Älköön -- puheli Inga itsekseen -- älköön se saako milloinkaan johtaa häntä semmoiseen, mikä hänen arvoansa halventaa tahi heittää varjon hänen sielunsa yli, tuon sielun, jota minä rakastan palavammin kuin omaani.

-- Älköön hän milloinkaan saako syytä halveksimaan omaa itseänsä siitä, että on sydämessänsä säilyttänyt toivoa, johon hänellä ei ole oikeutta. Se on muserrettava, se ajatus, yhdellä ainoalla iskulla, yhdellä ainoalla, lujalla, armottomalla iskulla, niin ettei milloinkaan enää henkiin heräjä.

Ja silloin Inga Heine istahti ja kirjoitti kirjeen, ratkaisten kohtalonsa, ratkaisten uljaalla päätöksellä, joka tuotti kunniata hänen sydämelleen.

Hän kirjoitti:

"Teidän päiväkirjanne viimeisillä lehdillä on jotain, joka minua pelottaa... pyrkimystä johonkin, mikä ei ole saavutettavissa, tarttumista kaukaiseen toivoon epämääräisessä tulevaisuudessa.

"Tahdon olla vilpitön.

"Se toivo ei täyty milloinkaan.

"Tapahtukoon tästäpuolin mitä hyvänsä, poistakoon kuolema väliltämme mitä juopia tahansa, -- miestä ja vaimoa ei meistä milloinkaan tule, ei _milloinkaan_, kuulettehan! Teidän ja minun täytyy kulkea kautta maailman toista hihaa vailla... toinen hiha, joka oli tehtävä meidän molemminpuolisesta ikävöimisestämme, meidän nuoresta, voittavasta, omistavasta rakkaudestamme, -- se ei valmistu milloinkaan, ennenkuin kangaspuissa tuolla ylhäällä..."

Hän sulki kirjeen, lukematta sitä, mutta hänen kätensä vapisi.

Sitten hän astui mummon kuvan eteen.

-- Vieläkö vaadit enempää?

* * * * *

Ennen muinoin oli naisia, suurenmoisia luonteita, jotka pienelläkin sijalla seisten oman solakan kasvunsa kautta saivat ympäristönsäkin kohoamaan.

Sellaisia naisia on vieläkin. Ei he ole sukupuuttoon kuolleet, vaikka onkin heitä harvemmassa nyt... suurten intohimojen ja lujan tahdon naisia, yleväin ajatusten ja lämpimäin, voimakasten tunteitten naisia. Vanha aika ja keskiaika loi niitä kyllä useampia, mutta yhä niitä on olemassa vieläkin, yhtä alkuperäisiä, yhtä persoonallisia kuin silloinkin.

Inga Heine oli yksi niitä.

Elämä on opettanut hänelle, kuinka elämää on eläminen alistumisen taidolla, ja suru, joka niin syväksi elävien kasvonpiirteet veistää, oli opettanut häntä veistämään marmoriin. Vaikk'ei hän onnea saavuttanutkaan, ja vaikka hän -- kuten mummo sanoi -- sai vain joutsenensiiven toisen hihan sijaan, niin joutsenensiipi se sittenkin vaikutti sen, että hänestä tuli yksi noita harvoja, hyvin harvoja naisia, jotka temppelin portaita korottavat useammalla kuin yhdellä astimella.

* * * * *

Hän kokosi lehdet yksitellen ja pani ne matkalaukkuunsa.

Mutta ikäänkuin kohtalon oikusta, ikäänkuin viimeisenä yrityksenä saada hänet horjahtamaan, pisti viimeinen sivu hänen silmiinsä juuri kun hän oli kiertämäisillään lukon kiinni:

"Heitä lentos, haukkasein, sa nuori, nopsa haukka! Istu olallein ja nää, kuin kärsin tässä, raukka! Silmässäin jos katkeran lukisit kaihon mulla, lentää pois ei milloinkaan ois sydänt' enää sulia.

Olallein kun istut sä, mun haukkan' silkkisiipi, aatokseni synkät nää sun luokses kohta hiipii. Syvät haavat rinnassain jos nähdä voisit, kallis, koskaan täällä enää et mun tuskaa tuta sallis.

Lepää siinä, lintusein, sä hellä, armas mulle! Laske sydänsykkehen', ne sykkii yksin sulle. Laske sykkeet yksittäin, ne kunnes lakkaa aivan. -- _Silloin_ lohdun sain, ja sä -- lennä maille taivaan!"

* * * * *

Hän oli polvillaan matkalaukkunsa edessä, hivellen tuolla ohuella lehdellä poskeansa. Sitten hän painoi sen kuivia, kuumeisia silmiänsä vasten, suuteli sitä kiihkeästi useampia kertoja perättäin ja puri sitten hampaansa yhteen, estääkseen tuskan parahdusta.

Heitä lentos, haukkasein, sa nuori, nopsa haukka!

Tuo säe se myötäänsä kutsui häntä, _hänen_ ääntänsä haastaen, myötäänsä soi hänen korvissaan, tuskallisesti valitellen, syytellen, ja hänen piti panna liikkeelle koko tahtonsa lujuus, saadakseen matkalaukkunsa vihdoinkin lukkoon.

Verkalleen hän astui sitten pöydän luo, sammutti lampun ja työnsi luukut auki.