Part 13

Hän vaikeroi kuin haavoitettu otus. Hän vapisi, kapinoiden omaa epätoivoista kohtaloansa vastaan. Hän ei pidellyt Ingaa enää sylissään, mutta hän ei hellittänyt hänen käsiänsä. Hän puristi niitä niin lujasti omissaan, että toisen olisi täytynyt huutaa, jos hän tällä hetkellä olisi kyennyt tuntemaan ruumiillista kipua. Ja tohtori tuijotti häneen, kalpeana huuliansa myöten.

-- Nyt me kaksi olemme pian kokeneet kaiken sen, mikä ihmisen kärsittäväksi saattaa tulla, -- virkkoi tohtori, -- aivan siihen asti, mihin vain epätoivo saattaa viedä. Eikö teidän mielestänne riitä jo? Vai vieläkö olisi jotain muuta jälellä?

Inga ei kyennyt vastaamaan. Kyyneleitä valui hänen silmistään lakkaamatta tohtorin koville käsille, ja koko hänen hento vartalonsa vavahteli itkusta, jota hän ei enää jaksanut pidättää. Hän ei uskaltanut katsoa tohtoriin, ja sittenkin hänen täytyi uudestaan ja uudestaan luoda silmänsä hänen kasvoihinsa, noihin kasvoihin, jotka olivat hänelle rakkaimmat maailmassa ja joitten ilme tällä hetkellä oli yhtä ainoata suurta, raastavaa tuskaa!

Ingan valtasi äkkiä raju, vastustamaton halu juosta yhdessä hänen kanssansa tyrskyihin. Yhdessä! yhdessä! ettei vaan tarvitsisi erota! niin huusi hänen sisimmissään... Ja niin äkillisesti tuli kiusaus hänen ylitsensä, niin hurjalla voimalla se valtasi hänen etelämaisen verensä, että hän ehdottomasti alkoi vetää tohtoria mukanansa merta kohti.

Tohtori kohtasi hänen katseensa ja myhähti. Inga huomasi ajatuksensa sävähtäneen salaman lailla yhteen hänen ajatuksensa kanssa, ja samalla läksi tohtorikin juoksemaan hänen kanssansa.

Oli kuin tenhovoima olisi heidät saanut valtoihinsa, oli kuin kiitävä tuulispää tai kuolemaantuomitun ajatukset tai vimmainen meri heissä epätoivoisena raivoaisi.

He juoksivat juoksemistaan tyrskyjä kohti, ja juostessansa he katsoivat toisiansa silmiin. He eivät nähneet taivasta, eivätkä he nähneet maata, eivätkä he huomanneet lentohiekkaa, johon vaipuivat nilkkojaan myöten; he näkivät vain toisensa... ja tuolla temmeltää tyrsky, ja meren aallot vyöryvät, harjoillansa kiehuva vaahto... tuolla tuo taaja, torninkorkuinen muuri, joka heidät musertaa kumpaisenkin.

Jo pärskyi vaahtoa heidän kasvoillensa, jo hulvahti ensimmäinen aalto heidän polviinsa asti. Silloin Inga pysähtyi äkkinäisellä ponnistuksella.

-- Ei, ei! -- huusi hän läähättäen. -- Me emme saa, me emme saa!

Tohtori ei kuullut, hän veti vain perässään Ingaa, ja tyrskyyn kuoleutui immen ääni.

Inga huusi silloin hätäyneenä:

-- Kai! Kai! Muistakaa Kai poikaa!

Tohtori pysähtyi heti, kädet hervahtaneina. Pojan punainen lakki oli äkkiä pistävillään esille lentohiekasta ja aalloista, ja pieni tuttu olento oli asettuvinansa näitten kahden ihmisen väliin merenrannalla siinä.

Tuskaisesti äännähtäen vaipui tohtori hiekalle. Inga seisoi hänen ääressään, vavisten koko ruumiissansa. Verkalleen hän sitten ponnistautui hiekan läpi ja istahti lähimmän särkän juureen.

Aurinko laski tyrskyjen taa... loistaen tummanpunaisena, tulipunaisena, vaaleanpunaisena... kuultaen sinerväin aaltojen läpi... kimallellen ruusunvärisissä, sinervissä, vihreänkeltaisissa välkkeissä, kiihkeinä kuin kiihkeä tykytys ihmisen valtasuonessa ja punaisina kuin punainen hurme ihmisen rinnassa.

Ja aurinko meni mailleen, ja värit kalpenivat... mutta yhä siinä Inga istui, häntä odotellen.

Vihdoin hän näki tohtorin nousevan ja astuvan häntä kohti.

Hän astui raskaasti laahustaen, kuni kuolemaantuomittu mies. Ingasta hän näytti käyneen kymmenen vuotta vanhemmaksi.

-- Tuletteko nyt sanomaan jäähyväisiä? -- kuiskasi Inga.

-- Niin, nyt tulen sanomaan jäähyväisiä, -- vastasi toinen, ottaen häntä kädestä.

-- Missä se on, jota teiltä kirjeessäni pyysin? -- kysyi Inga, mielenliikutukselta tuskin kyeten puhumaan.

-- Tässä.

Hän otti povitaskustansa pienen pinkan irtonaisia lehtiä, kellastuneita toiset, toiset valkoisia.

Kiihkeästi tarttui Inga niihin.

-- Saanenhan kirjoittaa? -- virkkoi tohtori. Ääni oli levollinen, mutta kummallisesti murtunut.

Inga vain nyökäytti päätään: puhumaan hän ei kyennyt.

Verkalleen hän nousi, ja verkalleen he kulkivat rinnatusten särkkäin välitse.

Ei puhunut kumpikaan mitään. Mitäpä he olisivat puhuneetkaan, joka ei olisi pyrkinyt tukahuttamaan heitä tai tuntunut heistä vaimealta ja mitättömältä sen tuskan rinnalla, jota he kumpikin tällä haavaa tunsivat? Mitäpä heillä olikaan toisillensa sanomista, mikä vielä olisi sanomatta?

Ensimmäisessä tienhaarassa he pysähtyivät. Inga vilkaisi ympärilleen, näkyisikö ketä lähellä, mutta ei ollut ketään.

Lähimmästä kalamökistä tuulen alla tuossa nousi savu hiljalleen ilmaan, niinkuin ei pauhaavaa merta tuolla ulkona olisikaan, ja heidän jalkainsa juuressa nuokkuivat kanervanvarret. Silloin Inga otti häntä molemmin käsin päästä ja loi hänen silmiinsä pitkän, pitkän katseen.

-- Viekää terveisiä Kai pojalle! -- sanoi Inga. -- Kerran hän kysyi minulta: "Miks'et sinä ole minun äitini?"... Tuo kysymys on siitä pitäin mieltäni polttanut. Sanokaa hänelle, kun hän on kasvanut suureksi ja ymmärtää sen, sanokaa hänelle, _ettei hänen oma äitinsä olisi voinut uhrata hänen tähtensä enempää kuin minä olen uhrannut_.

Sen sanottuansa hän teki jotain melkein ajatuksissaan. Hän pani toisen kätensä tohtorin niskaan ja toisella pörrötti hänen tuuheata, tummaa tukkaansa, niinkuin hänen tapansa oli. Sitten hän päästi hänet ja läksi astumaan kotia päin, taaksensa katsahtamatta.

Tohtori ei puhunut sanaakaan hänen lähdettyänsä. Jos hän olisi avannut lujasti puristetut huulensa ja päästänyt tunteensa kuuluville, silloin olisi kajahtanut parahdus, sellainen, joka nousee meren pohjimmista, kun myrskyisenä yönä ulappa vimmatusti ulvoo. Mutta hän ei parahtanut. Hän seisoi vain, tuijottavin katsein seuraten häntä, kunnes hän oli kadonnut tienkäänteeseen.

Tohtori palasi särkille takaisin ja astuskeli siellä tuntikausia edestakaisin, edestakaisin niitten ja meren väliä.

* * * * *

Kotia tultuansa Inga meni suoraa päätä talliin, jossa hänen poninsa tavallisesti seisoi.

-- Pikku Musta on kaiketi tallissa? -- kysyi hän pehtorilta, joka oli puhelemassa rengin kanssa.

-- Kyllä. Toin sen juuri kotia laitumelta, -- vastasi pehtori, avaten tallinovea.

Inga nyökäytti hänelle ohimennessään ystävällisesti päätä.

-- Tohtori on ostanut pikku Mustan. Saatte ratsastaa sen sinne, minun lähdettyäni, -- virkkoi Inga niin suoraan ja luontevasti, ettei pehtorin mieleen johtunut pienintäkään epäluuloa.

Inga meni talliin ja veti oven perässään kiinni. Hevonen käänsi heti päätään, kuultuaan hänen äänensä. Inga astui pilttuuseen sen luo ja seisoi siinä kauan aikaa, hyväillen hepoansa.

-- Hyvän saat isännän nyt, poni, paljoa paremmankin kuin minä olen, -- puheli hän sille. -- Vaihtaisin mielelläni sinun kanssasi, tahtoisin olla hänen hevosensa, joka juoksisi hänen edessään tietä pitkin, oli ilma millainen hyvänsä, ja jota hänen kätensä silittelisi. Ei hänellä olisi syytä olla minuun tyytymätön; kulkisin niin uskollisesti ja reippaasti hänen rattaittensa edessä, ja silloin tällöin tervehtisin häntä silmälappujen takaa.

Hevonen niuhisti korviaan taaksepäin, kuunnellen, niinkuin ymmärtäisi häntä, ja pyyhkäisi monta kertaa pehmoisella turvallaan emäntäänsä poskea. Inga täytti seimen vereksillä kauroilla, suki sileäksi sen harjan ja välkkyväksi sen mustan karvan ja pysähtyi jälleen taputtamaan sitä.

Hänen vihdoinkin lähtiessään käänsi hevonen päänsä hänen puoleensa, katsellen kauan aikaa hänen jälkeensä. Oven suljettuaan kuuli Inga sen hirnahtavan.

* * * * *

Tohtori tuli sinä iltana myöhään kotia. Kello löi yksitoista hänen astuessaan sisään. Tohtorinna oli juuri sammuttamaisillaan lampun, käydäkseen levolle.

Hän vilkaisi mieheensä, mutta ei virkkanut mitään.

Tohtori oli niin tottunut hänen vaitioloonsa, ettei tuota ensinkään oudoksunut.

-- Onko täällä käynyt ketä? -- kysyi tohtori lyhyesti.

-- Maalarista käytiin sanomassa, että tulisit huomenna katsomaan hänen vaimoansa.

-- Huomenna... niin, niin... tietysti. -- Hän mietti: silloinhan Inga Heine lähtee, mutta ääneensä hän sanoi nähtävästi varsin aiheettomasti:

-- Niin, tietysti... Huominen päivä se kuluu niinkuin kaikki muutkin.

-- Kaiketi.

Tohtori naurahti. Hän ei ollut kuulevinaankaan pilkallista värettä vaimonsa äänessä. Hän meni hänen perässään makuuhuoneeseen. Ääneti veti tohtorinna uutimet akkunain eteen ja sytytti kynttilät.

Tohtorinnalla ja Kailla olivat vuoteet sisäpuolisessa, tohtorilla ulkopuolisessa suojassa, mutta tänä iltana tohtori meni perimmäiseen huoneeseen, missä Kai nukkui, ja pysähtyi hänen pienen pienasänkynsä jalkopäähän.

Tohtorinna säpsähti, nähdessään, kuinka kalpea hänen miehensä oli, mutta ei puhunut mitään. Hän odotteli vain, milloin toinen jälleen lähtee pois.

Äkkiä tohtori kääntyi hänen puoleensa ja virkkoi lyhyesti:

-- Hän lähtee huomenna.

-- Ken?

-- Inga Heine.

-- Luulin sinun lähtevän mukaan, -- virkkoi tohtorinna kylmästi ja pistävästi.

Tohtori kiivastui ja oli vastaamaisillansa, mutta muisti, kuinka oli tahtomattansakin kidutellut häntä, ja vaikeni.

-- Ikävähän sinun tulee tästäpuolin, -- huomautti tohtorinna ivallisesti.

Tohtori tulistui.

-- Et saa puhua siitä tuolla tavalla, -- tiuskaisi hän. -- Siihen ei ole sinulla oikeutta. Ennustinhan minä, että näin kerran käy. En tekeynyt paremmaksi kuin olin, mutta sinä et ottanut uskoaksesi minua. Itsepintaisesti pysyit ajatuksessasi. Minä sanoin sinulle, että jos joskus kohtaan sen naisen, jota voin rakastaa, niin on kohtaloni ratkaistu. Sinä et uskonut sitä.

-- Luulin avioliiton olevan sitovan. Se vanhanaikuinen mielipide minulla nytkin on.

Tohtori purskahti nauramaan.

-- Ha-ha-ha! Sinä luulit niin, se on totta. Sinä luulit, että _sieluja_ voi sitoa! Sinä käsitit avioliiton yhtä järeästi kuin rakkaudenkin. Sinä et ole milloinkaan sen olemusta ymmärtänyt.

Tohtorinna oli käynyt tulipunaiseksi.

-- Aivan oikein, polje minua vain! -- puhui hän. -- Minähän itse heittäysin kuin koira jalkaisi juureen! En siis liene paremman veroinenkaan. Mutta jos olen sinua kohtaan väärin tehnyt, niin onhan sinulla se lohdutus, ettäs olet kaikesta kostanut... Kuinka taistelinkaan ensi alussa, ollakseni sinulle mieliksi! Koko elämäni oli vain pelkkää pyrkimystä saada lukea sinun silmistäsi, mitä toivot ja halajat, enkä milloinkaan saanut muuta kuin kylmäkiskoisuutta palkakseni! Sitten tuli poika, ja hän erotti meidät vielä kauemmas toisistamme. Hänestä tuli sinun kaikkesi kaikissa. Haa, oli aikoja, jolloin minä melkein vihasin häntä siitä syystä. Mutta silloin kun rupesit rakastamaan tuota "toista", silloin jäi minullekin sijaa: vihdoinkin sain osan omasta lapsestani, ja siltä sijalta sinä et enää milloinkaan saa sysätyksi minua pois.

Tohtori katsahti surumielisesti vaimoonsa.

-- Ei ole aikomuksenikaan, -- sanoi hän. -- Suuri on iloni oleva, jos tästäpuolin voimme yhtyä rakkaudessamme lasta kohtaan. Se on ainoa perustus, joka murtumatta kestää meidät molemmat.

-- Ei ole olemassa sitä pohjaa, joka meidät kestäisi, -- vastasi toinen katkerasti.

Tohtori veti hänet äkkiä lapsen vuoteen ääreen, pidellen hänen vastustelevaa kättänsä omassaan.

-- _Hän_ uhrasi itsensä Kain tähden, -- lausui hän. -- Emmekö me saattaisi elämäämme elää hänen tähtensä, kahtena hyvänä, rehellisenä ystävänä vain!

Tohtorinna katsoi häneen vakavasti ja nyökäytti sitten myöntävästi päätään.

-- Miehenä ja vaimona emme milloinkaaan, virkkoi hän, -- mutta saman lapsen isänä ja äitinä.

Silloin hän suuteli vaimonsa kättä, yht'aikaa kunnioituksesta ja sanomattoman kiitollisena. Ensi kertaa elämässään hän huomasi, että vaimo oli hänet käsittänyt, ja ensi kertaa he seisoivat vastatusten kahtena olentona, jotka ovat saman verran toisillensa velkaa.

Nyt heidän välinsä oli äkkiä käynyt tasapainoon. Ennen ei sitä ollut olemassa. Hän, tohtori, oli aina pitänyt itseänsä sinä puolena, joka on vääryyttä kärsinyt. Nyt hän ymmärsi, että jos vaimo oli murtanut hänen elämänsä, niin oli hän yhtä suuressa määrin vaimonsakin elämän murtanut; erotus oli vain se, että vaimo itse oli sitä tahtonut.

Kai liikahti unissaan. Tohtori kumartui ja sovitti peitteen tiiviimmästi hänen ympärilleen. Siinä hänen seisoessaan ja nukkuvaa lastansa katsellessaan heräsi äkkiä eloon muistoja, heille kummallekin yhteisiä.

Hän muisti, kuinka he kumpikin olivat seisoneet lapsen kätkyen ääressä ja nähneet ensimmäisen tajunnaisen hymyn elähtävän hänen kasvoillaan, kuinka heidän kummastelevat katseensa olivat ihastuksissaan kohdanneet toisensa, ja kuinka kumpikin oli kääntynyt poispäin, salatakseen silmiinsä pyrkiviä kyyneleitä. Hän muisti, kuinka ylpeitä he olivat olleet, kun Kai rupesi ryömimään ja sitten, monta kertaa kompastellen ja jälleen pystyyn nousten, vihdoin astui ensimmäiset pienet askeleensa heidän taluttamanaan. -- Ja olihan kaikki tämä sentään jotain, jonka he olivat jakaneet keskenänsä. Jos olikin heiltä puuttunut yhteiselämää, niin olihan heillä joskus ollut yhteistuntoa. Se selvisi hänelle nyt.

Ja hän sanoi sen, istuessaan toisella puolen pientä sänkyä, vaimollensa, joka istui toisella puolen.

Ja he tunsivat kumpikin, että heillä on toisillensa paljo anteeksiannettavaa.

Siinä he istuivat vielä, kun Kai heräsi ja luuli näkevänsä unta.

Hän katsahti syrjästä vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, ikäänkuin ei tohtisi vielä uskoa näkemäänsä todeksi. Mutta äkkiä hän kavahti istuvilleen, otti poikamaisen vallattomasti heitä kumpaakin niskasta ja painoi heidän kasvonsa vastatusten.

-- Suudelkaa! -- sanoi hän. -- Suudelkaa vielä kerta!

Ja koneenomaisesti he tottelivat.

Poikanen nauroi ääneen mielissänsä. Mitä hän ymmärsi siitä, ettei nämä suudelmat olleet miehen ja vaimon, vaan veljen ja sisaren suudelmia! Hän tiesi vain, että isä ja äiti, jotka tavallisesti eivät keskenänsä haastele, istuvat nyt hänen pienen vuoteensa ääressä, ystävällisesti katsellen toisiansa.

Ja hän pisti pienet, pulleat kouransa heidän käsiinsä, yhden kummallekin puolelle, niin tyynesti ja turvallisesti, huokasi sitten onnellisena koko lapsellisen rintansa täydeltä, niin täydeltä, ikäänkuin hänen tuntemansa ilo ei oikein ottaisi mahtuakseen siihen. Muutama minuutti vielä, niin he jo kuulivat hänen hengittävän syvään ja nukkuvan rauhallista, turvallista unta, onnellista lapsen-unta.

* * * * *

Oli myöhäinen yö. Inga istui vielä huoneessansa, kumartuneena sen aarteen yli, jonka hän oli tuonut mukanansa heidän viimeisestä kohtauksestaan.

Hetki oli vierinyt hetken jälkeen, eikä hän vieläkään voinut irroittautua näistä lehdistä, joita oli hajallaan pöydällä ja joista jokainen näkyi elävän, puhuvan _hänen_ äänellänsä ja hengittävän _hänen_ ilmaansa.

Punaisen varjostimen läpi lankesi himmeä valo hänen kaareutuneelle niskallensa, missä lyhyt, musta tukka kiehkuroina kiemurteli. Tuossa lämpöisessä valossa ei olisi huomannut, kuinka kalpea hän oli.

Hehkuvana, kuni kuumeessa, hänen katseensa kiiti sivuja ylhäältä alas, ja tuskin oli yhden päässyt päähän, niin jo kiihkeän janoisena siirtyi seuraavalle...

"Tässä se kirja, johon olen ajatuksiani kirjoittanut, en muita varten, omaa itseäni vain ja sitä naista varten, jota voisin rakastaa... Ei ole siinä suuria ajatuksia, ei ole syviä ajatuksia... haaksirikkoisen miehen haaksirikkoisia ajatuksia vain.

"Tätä kirjoittaessani tuntuu alinomaa, kuin jonkun naisen silmät minua katseleisi... hänen, jota en ole milloinkaan nähnyt! Ja nuo silmät ne ovat niin kummallisen elävät... ne ovat niin lämpimät ja älykkäät ja kirkkaat!

"En soisi näkeväni niitä milloinkaan. Soisin voivani karttaa niitä: minä olen mies vapautta vailla, mies, joka laahaa kaksinkertaista kahletta perässään... toista pitelee ruostunut rautakoukku koppityrmässä... toista tarmottoman ihmisen liiankin tarmottomat kädet.

"En saa kohdata muita naisia, paitsi sitä ainoaa, jolle olen itseni luvannut -- säälistä, kenties pelkuruudestakin: hän sanoi muutoin menevänsä surman suuhun, eikä ollut minussa rohkeutta nähdä hänen kuolevan.

"Tämä 'surman suuhun' oli kuin yllätystä.

"Sittemmin olen ajatellut, että kenties ei uhka ollutkaan niin täyttä totta. Ken todella tahtoo kuolla, hän ei siitä muille puhu... Olisi kenties ollut parempi panna koetukselle...!"

* * * * *

"Sain häneltä kirjeen tänään, pitkän, tunteita uhkuvan kirjeen.

"Hän kirjoittaa, että päästyäni vankeudesta me haemme yksinäisen seudun, missä häpeä ei meitä saavuta, missä elämme aivan yksin toisillemme vain... hän ja minä...!

"Mutta sen pitää olla sellainen paikka, missä ei kukaan meitä tunne.

"Hän ei ole kovin rohkea mieleltään. Hän ei voi siirtyä kyllin kauaksi.

"Minusta tuntui, kuin se toinen olisi seisonut takanani ja lukenut kirjettä hänkin; tuntui kuin hänen silmästään olisi iskenyt vihan tuli, tultuamme siihen paikkaan, jossa puhutaan häpeästä, jota meidän pitäisi paeta.

"Muuta ei tähän ole lisäämistä. Hän pysyy yhä edelleen minussa kiinni... se on kaikkea kunnioitusta ansaitsevaa. Ei monikaan nainen ota rangaistusvankia mieheksensä.

"Hän on kestänyt minun kanssani häpeän. Onhan oikeus ja kohtuus, että minä kestän elämän hänen kanssaan...

"Häpeän saattaa sitä paitsi jakaa toisensa kanssa useammalla tavalla.

"On olemassa uljasmielinen tapa, jota en ole milloinkaan tuntenut, ikävöinyt vain -- se, joka ottaa kerrassaan koko taakan hartioilleen ja kantaa sitä laulellen.

"On olemassa säälivä tapa, alituisesti valitteleva ja ärsyttävästi osaaottavainen, joka on viedä hengen toiselta.

"On vihdoin olemassa kärsiväinen tapa, äänetön ja tuskaa tunteva, mutta jossa silti on jotain marttyyrimaista ja joka siten juuri hiljaisuudessa kiduttaa uhriansa.

"Hän, tuo toinen, olisi luullakseni käyttänyt tuota uljasmielistä tapaa, ja siitä syystä juuri hän olisi käynyt minulle niin sanomattoman rakkaaksi."

* * * * *

"Aika on jo, huomaan, minun päästä vankeudesta pois. Vankihuoneen ilma on minulle turmiollista: minulla alkaa olla harhanäkyjä.

"Illoin tässä istuissani ja tuijotellessani koppini seinään näen aina himmeäpiirteisen naisen kuvan... Hänen kasvojaan en tunne... hän kääntyy aina selin minuun... mutta silmät minä tunnen, vaikka en ole nähnytkään niitä... ne ovat lämpimät ja suuret, ja voimallinen sielu loistaa niistä. Mielessäni häämöttää hämärästi, että joskus ne kohtaavat minun silmäni.

"Kummallisia nuo aavistukset: minua ahdistaa alati levoton tunne; se sanoo olevan ennakolta määrätyn, että minä olen kohtaava sen sielun, josta eroaminen on raastava rikki minun sieluni...!"

* * * * *

Inga pysähtyi ja katsoi ylös, tympeä toivottomuus kasvoillaan.

-- "...josta eroaminen on raastava rikki minun sieluni..." -- toisti hän kuiskaten.

Sitten hän luki edelleen:

"Millaiseksi muodostuneekaan elämäni, päästyäni täältä pois? Onko yhteiskunta oleva minulle armollinen? Vai aikooko se myötäänsä antaa minun tuta, että kannan häpeän pilkkua?...

"Hän kirjoittaa, että lääkärillä olisi paljo toiminta-alaa vähän matkan päässä Skjelskjörin toisella puolella, avaralla alangolla, tarpeeksi kaukana pääkaupungista.

"Vastasin aikovani asettua sinne.

"Hän tiedustaa, milloinka meidän sopii viettää häitä... Minusta nähden ykskaikki... Jätän sen kokonaan hänen määrättäväksensä."

* * * * *

"Huomenna on kirvoitukseni päivä! Huomenna saan nähdä puitten tekevän lehteä... kuulla lintujen laulua... tuntea, kuinka aurinko lämmittää! Kummallisinta kaikesta on tämä: aurinko on paistava minuun, ei lankeava vaisuna valojuovana kädelleni, vaan vuotava leveänä, kirkkaana virtana ihan ylitseni, lämmittävä koko minun olentoni!..."

* * * * *

"Kaksi kuukautta olen ollut vapaana!... Kolme viikkoa sitten tulin tänne. Eilen vietimme häät.

"Kaiketikin hän huomasi, kuinka masentunein mielin minä olin. Kaiketikin hän tunsi, kuinka mielelläni minä, alttarin edessä seisoessamme, olisin ollut poissa kaikesta tästä. Kaiketikin hän näki sen silmistäni.

"Mutta hän ei _tahtonut_ nähdä... Minä en saattanut purkaa: minua velvoitti hänen kestäväisyytensä; minulta oli hänen kärsivällisyytensä riistänyt aseet.

"Sillä tapaa me luisuimme avioliittoon keskenämme."

-- -- --

"Väliin olen ajatellut, eikö minun sentään olisi mahdollista oppia häntä rakastamaan.

"Mutta rakkaus on kummallinen kasvi: ei se vieraassa maaperässä idä. Enkä minä voi loihtia sitä itseeni häntä kohtaan.

"Siitä tulee sittenkin vain hyvyyttä, lempeyttä, sietämystä, mutta rakkautta ei koskaan. Sanotaan, että todellinen rakkaus on kuin agaven kukka: se kukoistaa vain kerran kaikessa ihanuudessaan eikä sitten enää milloinkaan!

"Minun rakkauteni ei ole vielä alkanutkaan kukoistaa..."

* * * * *

"Olemme tehneet joitakuita vierailuja paikkakunnalla. Useimmissa paikoin on meidät otettu ystävällisesti vastaan, mutta harvat vain ovat käyneet vastatervehdyksillä. Enkä minä oikein hyvin heidän seurassaan viihdykään. Tuntuu aina, kuin minua uskottaisiin vain puolittain. Suoraan tosin ei, mutta tuhansin peitellyin tavoin mieleeni johdatetaan, että minullakin on ollut menneisyys.

"Eilen eräässä seurassa, ainoassa, missä olemme olleet mukana, muuan henkilö toi esiin epähienon viittauksen.

"Minä katsahdin vaimooni. Hän istui lyyhistyneenä kuin hiiri ja tulipunaisena kasvoiltaan.

"Oli niin tuskallista nähdä hänen pulaansa, samalla kuin se kiusoitti minua. Hänen hämillä-olonsa on suurempi kuin hän itse luuleekaan. Ei hän ennen ole sitä tuntenut; se on vallannut hänet siitä pitäin kuin hänestä tuli minun vaimoni.

"Hän on aina niin hermostuttavan nöyrä esiintymisessään, niin ylenmäärin kiitollinen jok'ainoasta ystävällisyydestä, jota hänelle osoitetaan.

"Kerran tuosta huomautettuani hän vastasi, ettei meillä, asiain nykyisellä kannalla ollessa, ole oikeutta mitään vaatia; meidän pitää olla kiitollisia joka kerta, kun joku koti meille ovensa avaa.

"Kenties hän on oikeassa. Joka tapauksessa minä tunnen sydämessäni, että ne muutamat perheet, jotka eivät pidä itseänsä liian hyvinä seurustelemaan meidän kanssamme, tahtovat tällä ylevällä menettelyllänsä osoittaa, kuinka kerrassaan vailla kaikkia ennakkoluuloja he ovat -- muka!

"Niin, minä tunnen kyllä nuo 'laupiaat ihmiset'! Korskeamieliset, jotka aina päivittelevät, ja jotka kohoavat niin korkealle jaloissa päivittelyissään. Epäluuloiset, jotka eivät puhu, mutta silmillään alati väijyvät! Rehelliset ja hurskaat: perheenisät, jotka vain oveansa raottavat, myötäänsä vartioiden viattomia tyttäriänsä.

"Kerran minä loin hänen eteensä heistä kokonaisen sarjallisen muotokuvia, toivoen saavani herätetyksi hänessä uhmaa, kenties ivaakin, mutta sen sijaan hän vain sanoi jo kauan aikaa ajatelleensa, että meidän olisi paras elää aivan syrjään vetäytyneinä... sitä pikemmin meidät unohdettaisiin.

"Saattaa olla... vaikka minusta tuntuu vielä liian aikaiselta luopua taistelusta, mutta koska se hänen mielestään on parasta, niin -- olkoon menneeksi."

* * * * *

"Päivät vierivät niin toivottoman yksitoikkoisina. Syksy on niin leuto, etteivät ihmiset edes sairastukaan. Ja kotona me yhä istumme vastatusten, toisiamme vahvistamatta, elähdyttämättä, yleensä kykenemättä ymmärtämään toisiamme...!

"Äskettäin kävin kaupungissa, ja siellä sattui silmääni erään ruotsalaisen kuvanveistäjän teos... aiheeltaan omituinen, kammottavan todenmukainen, suurenmoinen käsittelynsä häikäilemättömässä rohkeudessa:

"Kaksi ihmistä, mies ja vaimo, naulittuina yhteen ristinpuuhun.

"Alimmaisena oli marmoriin hakattuna: 'Elämän marttyyriutta'.

"Luulisin osaavani kirjoittaa tekstin tuohon veistokseen...!"

* * * * *

Inga pysähtyi jälleen. Ensi kertaa selvisi hänelle, kuinka tuskallista tohtorin mahtoi ollakaan avioliittonsa ensimmäisinä vuosina. Näytti siltä, kuin tuo tieto olisi joksikin aikaa saattanut hänet jonkinlaiseen tympeään, toimettomaan epätoivoon.

Erääseen kohtaan oli kirjoitettu vain nämä rivit: