Part 12

Kaikki nuo ihmiset, jotka mustissaan astuvat hänen takanansa -- mitä hänen oikeastaan heihin tulee? He unohtavat hänet, hänen lähdettyänsä, ja hän unohtaa heidät. Ja vaikka hänellä olisi ystäviäkin heidän joukossaan, niin ei hän kumminkaan saata antaa ajatuksiansa heille.

Hänen oli yht'äkkiä aivan mahdoton ajatella, että mummo on lähtenyt ainaiseksi pois, ja kun he sitten nostivat arkun alas vaunuista ja läksivät kantamaan kirkkoon, niin oli tuo kaikki hänestä jotain sellaista, joka ei lainkaan koske häntä.

Tohtori seisoi hautausmaan portilla. Inga tunsi hänet jo kauan ennen kuin oli tultu perillekään. Tohtoria oli kutsuttu sairaan luokse, jotenka hän ei päässyt saattamaan ruumista kartanosta asti. Nyt hän oli tullut hautausmaalle, johon oli niin lyhyt matka hänen asunnostansa kuin tavallisesti vain pappiloista tapaa olla. Toinen akkuna hänen työhuoneessansa antoi kartanoa kohti, toiseen näkyi risti ristin vieressä kaikilla noilla vihannilla kummuilla. Omituista kyllä, melkein kuin kummallista sattumaa tuo, että hänen lapsuutensakin koti oli ollut lähellä hautausmaata...

Useasti hän oli tuntikausia kävellyt vainajain vaisussa tarhassa, pysähtyen milloin minkin kummun ääreen, mielessään myötäänsä raskaita ajatuksia.

Eilen hän oli kävellyt siellä kauan aikaa ja vihreällä verhonnut vanhan rouvan haudan, jotta se näyttäisi tänään Ingasta vähän ystävällisemmältä.

Nyt hän seisoi siinä, odotellen Ingaa.

Silmiänsä kääntämättä hän tuijotti tuohon kummalliseen jonoon, joka läheni tuolta: edellimmäisenä Inga ajamassa ruumisvaunuja ja niitten perässä suuri saattojoukko jalkaisin.

Hän seisoi paljain päin paahtavassa helteessä, ja vasta sitten kun Inga oli häntä tervehtinyt, hän pani hatun päähänsä ja seurasi verkalleen arkkua.

-- Saanko astua teidän rinnallanne? -- kysäisi hän. -- Täällä toki saamme kulkea yhdessä.

Inga nyökäytti päätään.

Hetken perästä tohtori lisäsi, katkerasti hymyillen:

-- Eikö teidän mielestänne meidän kahden sovi astua rinnan ruumiin perässä?

Inga ei vastannut: nyökäytti vain päätään, katsahtamatta kysyjään.

Kirkossa puhuttiin ja veisattiin, mutta Ingasta se kaikki oli jotain, joka ei kuulu häneen. Hän näki useankin saattoväestä itkevän, ja häneen nousi lämmin tunto siitä, että vainaja oli todellakin ollut heille rakas, että hänen kuolemansa oli herättänyt surua paikkakunnalla, mutta itse hän ei saanut kyyneltäkään vierähtämään silmästänsä. Tuntui kuin itku olisi tyrehtynyt hänelle kurkkuun.

Kaksi henkilöä haudalla veti hänen huomionsa puoleensa: Kai, joka, pidellen äitiään kädestä, tuijotti arkkuun suurilla, säikähtäneillä silmillään, ja tohtorinna, joka näytti tavattoman kalpealta, niin kalpealta, että Inga pelkäsi hänen menevän tainnoksiin ja kuiskasi hänelle: "Älkää seisoko niin lähellä hautaa!"

Toinen katsahti häneen liikahtamattakaan. Ei väräyskään elähtänyt noissa kalpeissa kasvoissa, mutta niissä kuvastihe niin ankara tuska, että Inga äkkiä astui aivan hänen lähellensä ja sanoi päättävästi:

-- Minä matkustan pois.

Ja kun toinen säpsähtäen loi häneen kummastelevan katseen, virkkoi Inga melkein kärsimättömästi:

-- Kuulittehan! Minä matkustan pois.

Tohtorinna lensi ensin tulipunaiseksi, mutta kalpeni sitten jälleen. Hänestä tuntui, kuin olisi ilon virta hulvahtanut hänen lävitsensä, ja hänet täytti vaistomainen, melkein masentavan valtava kiitollisuuden tunne vainajata kohtaan.

-- Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman! -- niin siellä kuuluivat lukevan, mutta korkealla haudan yllä leivoset riemuitsivat, ikäänkuin kertoen ilosta, niin suuresta, ettei sitä milloinkaan saa loppuun lauletuksi.

Inga seisoi, silmät kuivina katsellen, kuinka he luovat umpeen hautaa. Ja yhä useampia ja useampia saattojoukosta keräytyi hänen ympärilleen, lausumaan osanottoansa.

Moni uljas Pohjanmeren kalastaja puristi hänen pientä kättänsä karkeaan kouraansa, silmiänsä siristellen, itkuaan salatakseen, ja vilpittömästi toistellen: "On se vaan kovaa, kun niin yksin jäitte, on maar."

Hän nyökäytti päätään heille jokaiselle ja puristi heidän kättänsä, mutta ei hän puhellut kenenkään kanssa. Näytti kuin hän pelkäisi, ettei sitten enää jaksa hillitä itseänsä. Tohtori seisoi hänen vieressään, katse yhä häneen kiinnitettynä.

Kipeästi hänen rintaansa viilsi, nähdessään tuon pienen, hennon, mustapukuisen olennon seisovan niin ypö yksinään vasta umpeen luodun haudan ääressä. Ja hänen, tohtorin, täytyy seistä hänen rinnallaan ventovieraana, vaikka heidän sydämensä parhaillaan sykkivät toisilleen, eikä hän sittenkään mitään niin hartaasti halainnut kuin sulkea syliinsä tuon immen ja painaa hänet rintaansa vasten, hänen itkeä itkunsa siinä.

Se ilme, mikä tällä hetkellä tohtorin katseessa asui, oli kuin haavoitetun otuksen. Hänen vaimonsa tapasi tuon katseen ja ymmärsi, että vaikka tuhat peninkulmaa pantaisiin noitten kahden väliin, aina he sittenkin olisivat toistensa omia.

Palatessaan miehensä kanssa kotia puutarhan kautta tohtorinna ei puhunut mitään. Jos hänen miehellään on jotain hänelle puhumista, niin puhukoon; hän puolestaan ei tahdo mitään tiedustella, ei pienimmällä viittauksellakaan. Ja kenties ei toinen mitään tiedäkään. Inga kenties itsestään vain oli äkkiä päättänyt lähteä pois...? Vai aikooko hänen miehensä lähteä hänen kanssaan?

Niin, lähteköön, jos tahtoo... Hän ei aio suinkaan pidätellä häntä nyt, vaikkapa sydän huutaisikin hänelle, uhmalla vaatien kuulemista, kuten ennen vanhaan. Hän oli murtunut nyt, -- hän saattaa antaa nyt perää.

Ääneti he kulkivat, Kai poika heidän keskellänsä, kumpikin salaten ajatuksensa toisiltansa. Tohtorinna huomasi miehensä monta kertaa luovan silmänsä poikaseen ja myötäänsä pitävän häntä kädestä kiinni. Tohtori ei puhunut mitään, mutta tohtorinnasta tuntui sittenkin, ettei hänessä pitkään aikaan ollut ilmennyt niin suurta hellyyttä poikaa kohtaan, ja uudelleen heräsi hänessä toivo, kadotakseen taas yhtä pian jälleen. Äkkiä virkkoi Kai:

-- Isä! Missä se vanha rouva nyt on?

-- Tuolla hän on ylhäällä, missä leivoset laulaa... korkealla tuolla, aina valkoisten hattarain toisella puolella, Kai.

-- Haasteleeko hän siellä kenen kanssa?

-- Haastelee erään kanssa, josta hän on paljon pitänyt.

-- Vielä enemmän kuin minä sinusta?

-- Niin.

-- Ja äidistä?

-- Niin, ja äidistä kanssa.

Pieni, innokas kysyjä pysähtyi, katsoen isäänsä silmiin.

-- Leivosetko ne vain siellä laulaa? Eikö siellä kukaan muu laula, vai mitä?

Omituisesti myhähtäen katsahti isä poikaansa, sanoen: -- Kyllä; luulenpa, että siellä on joku, joka soittaakin.

-- Kuuleeko vanha rouva sitä?

-- Kuulee niinkin. En tiedä, kuulleeko hän leivosten laulua, mutta olenpa melkein varma siitä, että hän kuulee viulunsoittoa... olen ihan varma siitä, Kai.

Kai ei kysellyt enää. Eikä puhunut heistä kukaan, ennenkuin tultiin kotia.

* * * * *

Muutama päivä oli kulunut hautajaisista. Inga kulki levottomana autioissa huoneissa. Hän istahti mummo vainajan tuoliin; hän kosketti mummo vainajan sukankutimeen, joka vielä oli pajutuolilla akkunan lähellä. Yksinäisyys tuntui niin tukahduttavalta.

Hän meni alas puutarhasaliin. Siellä leyhähti häntä vastaan raskas, ruumiinhajun ja kukkasten tuoksun sekainen ilma. Hän otti hurstit akkunain edestä alas ja siirtyi äskeiseen huoneeseen kirjoituspöydän ääreen.

Siinä oli vielä vanha kynänvarsi, jota mummo aina oli käyttänyt. Koneenomaisesti Inga tuijotti siihen kotvasen. Sitten hän äkkiä nousi ja meni atelieeriin.

Hän ei ollut käynyt siellä siitä pitäin kuin silloin tohtorin kanssa. Nyt hän ikävöitsi häntä, ja se se saattoi hänet sinne, hänen kuvansa luokse.

Hän tempasi peitteen pois ja jäi seisomaan kuvan eteen.

Kuinka paljon vaillinaista olikaan tuossa ensimmäisessä suunnitelmassa! Pieni ryppy silmäin kohdalta oli jäänyt pois, samoin omituinen tukan taive niskakuopassa. Suun piirteet eivät nekään olleet tarpeeksi lujat, ja tuo tarkkapiirteinen leuka oli täyteläisempi muodolleen todellisuudessa kuin jäljennöksessä.

Sen enempää harkitsematta hän nouti vettä ja ryhtyi työhön.

Hän työskenteli monta tuntia yhtämittaa, ja sitä myöten kuin hänen ajatuksensa pyörivät tohtorin ympärillä ja hänen rakkautensa syleili jok'ainoata piirrettä noissa kasvoissa, ja sitä myöten kuin teos luontui hänen käsissään yhä täydellisemmäksi ja täydellisemmäksi, sitä myöten kävi hänen päätöksensä yhä lujemmaksi: hän lähtee, hän asettaa tuhannen peninkulmaa heidän välillensä, vaikkapa sen hintana olisikin koko hänen elämänsä onni.

Hänen uinuva tarmonsa kasvoi työkyvyn keralla. Hän ymmärsi nyt, mikä se koko tänä aikana oli häntä ahdistanut ja painanut, vaikk'ei hän ollut osannut saada ajatuksiansa selvään muotoon.

Hän oli kyllä ajatellut lähteä, mutta perimmäisenä oli hänen sielussaan sittenkin asunut ajatus: eikö mitään muuta keinoa ole olemassa...? Jos hänen täytyykin lakata toivomasta, että milloinkaan hänen omaksensa tulisi... pitääkö hänen riistää itseltään sekin ajatus, ettei edes saa elää hänen läheisyydessänsä ja nähdä häntä, milloin ei ikävöimiseltään enää saa rauhaa?

Nyt, hänen kuvaansa tarkastellessaan, hän äkkiä ymmärsi, että hän voi riistäytyä pois, vaikkapa tuntuisikin, kuin hänen oman olemuksensa pohja ja perustus siten kukistuisi. _Yhtä_ hän vain ei voi: hän ei voi elää hänen läheisyydessään omistamatta häntä, hän ei voi uudestaan ja uudestaan kohdata häntä päästämättä intohimojansa valloilleen. Ihminen hän on hänkin vain ja tietää voimainsa äärimmäisen rajan.

Onneksi osasi Inga Heine elämänsä ratkaisevimpinakin hetkinä nähdä selvästi ja ikäänkuin mitata voimainsa kannattavaisuuden; onneksi hän osasi aina torjua luotaan hempeät mielikuvat sellaisesta, mikä teoriassa on saavutettavissa, mutta käytännössä mahdotonta.

Ja hänen rehellinen, älykäs silmänsä elämän todellisuuteen se tässäkin esti hänet pysähtymästä puolitiehen ja katsahtamasta sivuille.

Tunnin kuluttua hän koputti pehtorin oveen ja avasi sen nopeasti, kuultuaan: "sisään!"

-- Kartano on myytävä, -- lausui hän ilman mitään esipuheita, mutta hänen äänensä vapisi.

Pehtori säpsähti.

-- Mitä ajattelettekaan, neiti! Se olisi suurin synti, minkä saattaisitte tehdä! Kartano on ollut teidän suvullanne monta miespolvea, ja vanha valtioneuvoksetar teki työtä sen eduksi koko elämänsä iän! Ja _senkö_ te saattaisitte nähdä vieraan käsissä?

Jotain suonenvetoista ahdistusta tunsi Inga kurkussansa. Se esti häntä heti vastaamasta, mutta pian hän toipui ja sanoi hänelle, katsoen häntä suoraan silmiin:

-- Se on luja päätökseni; turha on koettaa järkäyttää sitä.

-- Ja oletteko ajatellut mitä merkitsee kartanosta luopuminen? Mistä te saatte kodin tästäpuolin?

-- Lähden ulkomaille tekemään työtä?

-- Ja kun olette väsynyt työhön ja kaipaatte lepoa?

-- Niin tämä on viimeinen paikka, jossa levätä tahtoisin, -- vastasi Inga melkein kiivaasti.

Toinen katsahti häneen kummastellen, astui pari kertaa lattian poikki ja pysähtyi hänen eteensä.

-- Mieleni on paha, -- puheli hän, -- ylen on mieleni paha. Minäkin pidän tästä vanhasta kartanosta.

-- Sitä juuri minäkin ajattelin, -- vastasi Inga hilpeästi myhähtäen.

-- Mitä ajattelitte?

-- Eikö teidän sovi ottaa kartanoa?

-- Vuokralle, niinkö?

-- Ei, ei; ei vuokria ensinkään. Silloinhan minun pitäisi sittenkin tulla joku kerta tänne, ja se on mahdotonta. Ei! Ostakaa se helpoilla ehdoilla.

-- Minulla ei ole pääomaa, ja vaikkapa olisikin...

-- Mitä se tekee? Siitä me kyllä sovimme. Saatattehan maksaa pienin erin joka vuosi. En minä mikään ankara velkoja aio olla. Ja minusta tuntuisi niin hauskalta ja turvalliselta, tietäessäni kartanon olevan teidän käsissänne. Olenpa varma, että vanha rouvakin olisi sen suonut.

Pehtori oli jälleen lähtenyt kävelemään edestakaisin lattiata, mutta Inga astui hänen jälkeensä ja laski kehoitellen kätensä hänen käsivarrelleen.

-- Ajatelkaas, kuinka mieluista, jos se jäisi teille! -- puhui hän.

-- Älkää vaatiko sitä, -- virkkoi toinen jyrkästi, kääntyen pois. -- Te ette _saa_ vaatia sitä minulta.

-- Miks'en? -- tiedusteli Inga. -- Sanokaa, miks'en!

-- Siks'että se on mahdotonta, asiain ollessa nykyisellä kannalla. Siks'että... minun on mahdoton olla täällä teidän lähdettyänne.

Inga katsahti häneen ja punastui. Missä olivatkaan hänen ajatuksensa olleet, koska asia hänelle nyt vasta selvisi? Oliko hänen oma rakkautensa vallannut hänet niin, ettei hän ollut huomannut, mitä tuon toisen sydämessä liikkuu...?

Inga ojensi hänelle molemmat kätensä ja sanoi:

-- Kiitos, sydämellinen kiitos kaikesta, mitä olette ollut meille ja tälle vanhalle kartanolle kaiken sen aikaa, kun olemme toisemme tunteneet. Älkää olko pahoillanne minuun, jos olen teitä loukannut. En ole tahallani sitä tehnyt. Loukkauksiahan me saamme kokea jokainen. Elämä ei siitänsä muutu. Jokainen meistä kohtaa kiven, johon verisenä kompastuu.

Pehtorin mielestä ei sen koommin koskaan mennyt se suru, jonka hän nyt luki neiden silmissä, kuullessaan noita viimeisiä sanoja. Inga päästi hänen kätensä irti. Pehtori jäi seisomaan neuvotonna. Hän yritti sanoa jotain, mutta ei kyennyt.

-- Saanhan edelleenkin, niinkuin tähänkin asti, kysyä teiltä neuvoa kaikessa, mikä kartanoa koskee? -- kysyi Inga.

-- Kyllä, kiitos! Sydämellinen kiitos! Ette usko, kuinka mielelläni minä tahdon auttaa teitä! -- sanoi pehtori hämillänsä ja kankeasti, mutta niin äärettömän vilpittömästi.

-- Sen kyllä tiedän, -- vastasi Inga. -- Ja täydellä luottamuksella minä jätän talon myynnin teidän huostaanne.

-- Mutta onko nyt ihan välttämätöntä myydä se? -- alkoi toinen jälleen. -- Jospa vielä katuisitte joskus? Olen melkein varma siitä, että vielä kerran kadutte.

-- Ykskaikki, -- keskeytti Inga pikaisesti ja ikäänkuin sysäillen sanojansa. -- Se on myytävä... kuulettehan, se _on_ myytävä... millä ehdoilla hyvänsä! Minä en _tahdo_ pitää sitä.

Hänen äänensä, muutoin lempeä, kajahti niin kovalta, että olisi luullut kartanon käyneen hänelle vihanpidoksi, ja sittenkin hänen katseensa hyväili niin hellästi vanhaa nurkkahuonetta, hänen kätensä hiljaa silitellessä toukansyömää laudoitusta, johon hän parhaillaan nojasi... Pehtori ymmärsi hänen kärsivän tuskaa eikä puhunut enää mitään.

Inga läksi verkalleen pois, sulkien oven perässään.

Palattuansa arkihuoneeseen hän istahti mummon kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti kirjekuorelle tohtorin osoitteen. Päättäväisyyden tuli hehkui hänessä, ja häntä melkein pelotti vaipua mietiskelyyn.

Hän kirjoitti nopeasti pienelle kortille:

"Kohdatkaa minua huomis-iltana kello 7 hietasärkillä. Sanoisin kernaasti jäähyväiset Teille."

Hän pisti kortin kuoreen, mutta otti sen jälleen ulos ja liitti siihen:

"Ottakaa päiväkirja mukaan, se, josta olette puhunut. Se kirja on minun. Vaikka kuinka köyhäksi tulisin, muistoissani olen rikas sittenkin.

Was vergangen, kehrt nicht wieder, aber ging es leuchtend nieder, leuchtet es lange noch zurück...

Inga Heine."

Hän kutsui naispalvelijan ja lähetti hänet viemään kirjeen perille.

Ja sitten hän päätti ruveta panemaan tavaroitaan kokoon.

Hän kirjoitti pitkän luettelon kaikesta, mikä on myytävä huutokaupalla, mitä on annettava pois ja mitä on lähetettävä hänen jälkeensä ulkomaille. Minne? tiedusti hän äkkiä itseltään, ja ajatukset ne siihen kohta vastasivat: Roomaan tietysti, taiteilijain kotikaupunkiin!

Taiteilijaveri kuohahti hänessä, kun hän tuli ajatelleeksi etelää, mutta synkkänä varjona laskeutui hänen sielunsa yli se rakkaus, jota hän nyt lähtee pakoon, tuo kasvava kaipaus, joka yhä on pyrkivä pohjoista kohti, etsiskellen siellä yksinäistä olentoa hietasärkkäin välissä.

Melkein koneenomaisesti hän meni atelieeriinsa ja pysähtyi siellä hänen kuvansa eteen, mutta hänen täytyi heti lähteä pois, sillä hän oli vähällä purskahtaa itkuun.

Illalla hän kutsui talonväen luokseen ja antoi kullekin rahalahjan sekä jonkun pienen esineen vanhan rouvan muistoksi.

-- Te olette talossa Köyriin asti, -- sanoi hän, -- ja niin kauan on pehtorikin täällä. Siksi saadaan kartano kaiketi myydyksi, mutta useimmat teistä arvatenkin tahtovat jäädä taloon, uuden isännän palvelukseen.

Ääneti ja juhlallisina he seisoivat hänen ympärillään; kädenselkä se vain silloin tällöin pyyhkäisi kyynelen pois. Mutta alas väentupaan tultuaan virkkoi pieni tallirenki oikealla jyllantilaisella vilpittömyydellä: -- On se vaan nurinkurista, että niinkuin nyt kartanokin myydä mäiskätään. Oishan se hyvinkin passannut, että ylioppilasmamsseli ois sen pitänyt.

Ei kukaan vastannut.

-- Kovin suree, -- virkkoi yksi.

-- Ja niin laihaksi kuin on mennyt! -- liitti toinen säälien.

-- Suittaahan, -- puhui kolmas, -- suittaahan se uusikin isäntä olla kunnon mies ja meille laatuun käypä kanssa, mutta sellaista kuin vanha rouva, sellaista ei saa mistään.

* * * * *

Yöllä alkoi navakka tuuli puhaltaa mereltä päin, ja koko seuraavan päivän möyrysi Pohjanmeri hietasärkkäin takana.

Illalla, Ingan ponnistellessa myrskyä vasten, pärskytti tuuli merenvaahtoja hänelle kasvoihin ja lennätti pieniä pivollisia hienoa lentohiekkaa hänen silmiinsä. Kova aallokko löi rantaa vasten. Tyrskyt ulvoivat ja pauhasivat ulkona, viskellen lakkapäitten vaahtoisia harjoja korkealle ilmaan ja heitellen raskaita laivanlankkuja keveinä lastuina rannalle.

Oli kuin parkuisi meri synnytystuskissaan, kuin koko tuo suunnaton syvyys tuolla ulkona möyryten päästäisi valloilleen intohimojansa.

Pauhina teki hänelle hyvää ja tyynnytti hänen mieltänsä: se oli kuin kuvastusta hänenkin kiihkoisesta tilastaan, se ikäänkuin puki ääneen hänen oman rintansa parkua.

Tohtori oli jo odottamassa häntä ulommaisen särkän juurella.

Polviaan myöten hän seisoi lentohiekassa, vaahdon pärskyessä hänen ympärillään.

Ingan puoleen kääntyessään hän oli aivan märkä kasvoiltansa.

Yhdellä hyppäyksellä hän oli Ingan rinnalla, otti hänen kätensä ja pani sen lujasti käsivartensa alle.

-- Te ette saa lähteä, -- sanoi hän, likistäen kättä lujasti rintaansa vasten. -- Ette saa lähteä, ette millään ehdolla.

Avutonna vilkaisi toinen häneen, sanaakaan sanomatta. Tohtori hengitti raskaasti, hehkuvin silmin katsoen häntä.

-- Ettehän te täyttä totta tarkoittanut, ettehän? -- puhui tohtori innokkaasti. -- Sanokaa, että muutoin vain kirjoititte noista jäähyväisistä! Tunnettehan te itsekin, että vaikka meillä olisi mitä hyvänsä toisillemme sanomista, jäähyväisiä emme saata sanoa. Se on mahdotonta. Se olisi samaa kuin pidättää oma hengityksensä. Vai eikö lienekään rakkaus sielun hengitystä?

Inga nyökäytti päätänsä, mitään vastaamatta. Hänestä tuntui, kuin notkahtelisi hänellä polvet, nyt, kun ratkaiseva hetki on tulossa.

Tohtori jatkoi kiivaasti ja kiihkeästi:

-- Saatte sanoa minulle mitä tahansa, jäähyväisiä ette. Kuulettehan! Minä kiellän sen. Teidän täytyy olla alati minun läheisyydessäni... sittenhän edes tiedän teidän olevan tuossa vanhassa kartanossa, tiedän, että niitten seinäin sisällä, joita joka hetki saatan nähdä, te asutte yötä ja päivää, ja että siellä aurinko valaisee minun rakkainta olentoani maailmassa! Ettehän tahtonekaan riistää kaikkea päivänpaistetta minun elämältäni, ettehän? Onnen lapsipuolellekin suodaan edes vähäinen väläys, minkä valossa lämmitellä. Asettaa peninkulmia teidän ja minun välilleni on samaa kuin tylyllä kädellä repiä kaksi sielua palasiksi, sydänjuuria myöten. Se on epäinhimillistä, se on _yli-inhimillistä_.

-- Tiedän mikä olisi vieläkin pahempaa, -- virkkoi Inga.

-- Mikä niin?

-- Kohdata toisiansa vieraina muitten ihmisten nähden, puhella vähäpätöisistä asioista, kun kaikki sydämen ajatukset uhkuvat rakkautta, elää lähetysten, saamatta kumminkaan nähdä toistansa, ikävöiden valvoa yöt umpeen ja sitten päivällä kylmäverisesti harkita, milloinkahan ensi kertaa kohdattaneen, niin etteivät ihmiset siihen pahenisi! Tuntea voivansa olla ylpeä rakkaudestansa ja olla sittenkin pakotettu piilottelemaan sitä kuin häpeätä, taistella nääntymiin asti, jottei vain katse tai ääni tai pelkkä läsnäolokin ilmaisisi, mistä rinta on niin ääriään myöten täynnään...! Haa! Se on Tantaloon tuskia... pahempaa kuin jäähyväiset pitkän elämän ajaksi.

Tohtori tuijotti häneen, kokonaan huumauneena hänen kiihkeästä puheestaan. Ensi kertaa Inga nyt hänen kuultensa päästi intohimonsa kokonaan ilmoille. Ei aristellen, ei epäröiden, vaan hehkuvalla voimalla laulahti tunnustus äänekkäästi hänen huuliltansa. Tohtori tunsi omat voimalliset tunteensa niissä, ja onnesta säihkyi hänen silmänsä.

-- Minä siunaan niitä Tantaloon tuskia! -- sanoi hän. -- Minä tiedän teidän kestävän ne _minun_ tähteni.

Inga laski ikäänkuin torjuen kätensä hänen rintaansa ja vastasi:

-- En _voi_. On kukaties olemassa naisia, jotka voisivat, hiljaisia, järkeviä naisia, kyllin voimakkaita panemaan kammitsaan tunteensa; minä _en_ voi... Minä saattaisin sanoa itselleni, että tästä puolin minun ei enää pitäisi nähdä teitä, ja illalla minä sittenkin saapuisin tänne kohtaamaan teitä. Ja aina minä tapaisin teidät täällä meren rannalla, ja yhdessä me astuisimme särkkien välissä, ja yksi olisi meillä puhelun aine ja yksi ajatusten aihe... ja viimein kasvaisi meissä rakkaus niin voimakkaaksi, ettei se enää milloinkaan kuulisi muuta kuin omaa ääntänsä, ja polkisi muut tunteet jalkainsa alle kuin kuolleen kovakuoriaisen. Ja niin me eräänä päivänä unohtaisimme kaikki lupaukset ja kiertäisimme kärsimyksen, tarttuaksemme onneemme kiinni, huolimatta, onko meillä oikeutta siihen vai eikö! Ja siitä me rupeaisimme halveksimaan omaa itseämme... ja kylmät katseet meitä kohtaisi... ja terävät kielet meitä suomitsisi... ja Kai, Kai!...

Tohtori keskeytti äkkiä hänen puheensa suudelmalla, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen.

-- Jos valinta on teidän ja Kain välillä, niin on valinta tapahtunut siitä hetkestä kuin teidät ensi kertaa näin! -- huudahti hän. -- Kain minä saatan menettää, niin kovalta kuin tuntuukin, mutta teitä... teitä... en ikipäivinä!

Inga sulki silmänsä hänen hurjilta suuteloiltaan, ja tuokion ajan oli hän antamaisillaan perää... Oli silmänräpäys, jolloin hänestä tuntui enää mahdottomalta jatkaa taistelua, mahdottomalta riuhtaista itseänsä irti noista käsivarsista, jotka häntä pitelevät niin lujasti... mutta tunto siitä, että hänen _pitää_ kestää ja että hän _on_ kestävä, saattoi hänet jälleen jatkamaan taistelua.

Hiljaa hän kirvoittihe hänen sylistään.

-- Kai on vielä pieni, -- puhui Inga, -- mutta hänessä on voimaa. Vai uskallatteko sanoa, ettei sekin aika tule, jolloin te rupeatte kiihkeästi kaipaamaan häntä, jolloin te haikeasti ikävöiden huomaatte olevanne ventovieras omalle lapsellenne, ja jolloin omantunnon tuskat alkavat kalvaa teitä siitä, että olette syrjään sysänneet velvollisuutenne häntä kohtaan?

Toinen ei vastannut. Hän oli liian rehellinen kieltääkseen sellaisenkin ajan mahdollisuutta. Ja Inga näki, kuinka hän kärsii tuosta ajatuksesta.

Verkalleen ja kamalan varmana selvisi tohtorille nyt, että miten hänen omantuntonsa laita vastedes lieneekään, Ingan ei missään tapauksessa ole oleva kyllin "lujatekoinen".

-- Kain tähden olen valmis jatkamaan näennäistä avioelämää, -- sanoi hän, -- vaikka ainaiseksi jääkin ratkaisematta kysymys, kenellä on suurin elämisen oikeus, niilläkö, jotka ovat keskellä taistelua, vai niilläkö, jotka eivät vielä ole sitä alottaneetkaan. _Minä_ en ole siihen vastausta saanut. Miks'emme saisi kohdata toisiamme kerran viikossa... tuon mitättömän ainoan kerran vain?... ja vaikk'ei sitä kestäisi kuin moniaan minuutin verran, niin se tekisi mahdolliseksi kestää nuo muut päivät.

Vastaukseksi Inga pyyhkäisi sormillansa hänen tukkansa läpi, tuon armaan, tuuhean tukan, joka oli hänelle niin rakas.

-- Minä tiedän, miks'emme, -- virkkoi hän.

Ja tuskin hän oli tämän sanonut, silloin toinen jälleen sulki hänet syliinsä, puristi hänet rintaansa vasten ja suuteli hänen suutansa ja otsaansa ja käsiänsä, pysähtyi hetkiseksi, huomatessaan kyyneleitä Ingan silmissä, mutta kietoi jälleen kätensä hänen ympärilleen, lähellensä puristaen.

-- Ymmärrättekö nyt, miks'emme? -- virkkoi Inga hiljaa, kun tohtori vihdoin oli päästänyt hänet.

Tohtori vaikeni... Niin, _nyt_ hän ymmärsi.