Part 11

-- Tuskin hänestä enää eläjää tulee, sillä onhan sitä jo ikääkin. Eihän sitä ihminen mitä liikoja... Mutta kelpo eukko se on ollut kerrassaan, ja niin hyvä köyhille... Nurin olisi tässä talossa asiat, jos ei vanhaa rouvaa olisi ollut, ja miten sen hoidon käyneekään, kun hänestä aika jättää, sillä ei se ylioppilasmamsseli semmoisesta mitä ymmärrä...

Yksi ja toinen virkkoi huoaten:

-- Jospa vielä hyvinkin toipunee vanha rouva.

Eikä kilkahdelleet nyt viikatteet iloisesti kuten ennen, eikä kukaan huutanut eläköön, kun viimeinen kuorma oli saatu latoon. Ääneti istui väki perheentuvassa lämpimän iltaruuan ääressä, vakavina kolautellen oluttuoppejansa vastakkain.

Vanha rouva oli osannut voittaa heidät puoleensa, ja he olivat kiintyneetkin häneen oikein jyllantilaisella uskollisuudella.

Harvoin hän kävi terveitten luona, mutta se tiedettiin, että missä vain joku yksinäinen, hyljätty raukka tautivuoteella makasi, sinne vanha rouvakin askeleensa suuntasi. Ei hän hoidokastaan hyljännyt, vaikka jo hautakin oli kaivettu. Ja väliin ei ruumisarkun perässä astunut muita kuin pappi ja haudankaivaja, mutta haudalla seisoi vanha rouva, pitäen Ingaa kädestä.

-- Hyvä on, että edes joku hautaan saattaa, -- puheli mummo, laskien kummulle oman sitomansa seppeleen.

Semmoisiin tilaisuuksiin hän otti joka kerta lapsen mukaansa.

-- Tottukoon lapsi pitämään itseänsä hyljättyjen heimolaisena, -- sanoi hän.

Hyväntekeväisyyteen hän ei kumminkaan koskaan tyttöstä pakottanut. Kun Inga välisti sanoi: "En minä ymmärrä, miksikä sinä noita ihmisiä niin rakastat!" silloin mummo vastasi vain: "Se tulee vähitellen. Kun kerran itse on saanut kärsiä, niin oppii rakastamaan muitakin, joitten täytyy kärsiä."

Välisti ihmiset eivät nähneet vanhaa rouvaa pitkiin aikoihin, mutta väliin taas, kun ei kukaan muu uskaltanut tulla, silloin oli hän taattu vieras.

Milloin jossain talossa oli tarttuva tauti, eikä naapureista yksikään rohjennut tulla lähelle, silloin kuului välisti koputus oveen, ja kun se aukeni, seisoi vanha rouva kynnyksellä, ruokavasu käsivarrellaan.

-- Tulin itse, -- virkkoi hän. -- Väki ei uskalla.

Ja nyt istui väki, hiljaa haastellen hänestä ja muistellen häntä ja tiedustellen hänestä joka kerta kun ovi päärakennuksessa aukeni. Mutta ei vaan mitään varmaa tietoa saatu. Tohtori tuli ja läksi kaikkina aikoina vuorokaudesta, mutta hän oli aina peräti harvasanainen, ja hänen kasvojensa ilme oli sellainen, että, niinkuin Lauri kuski sanoi: "Kukapas siitä selvän otti?"

Pehtori hiipi monta kertaa päivässä portaita ylös ja tiedusteli sairaan huoneen ovelta, mitenkä naisten on laita.

Hän hämmästyi joka kerta, nähdessään, kuinka kalpea Inga oli, ja monasti hän pyysi neitiä ottamaan jonkun apulaisen öitten valvonnassa, mutta neiti pudisti vain päätään, sanoen tahtovansa valvoa yksin.

Vanha rouva oli hourinut monta päivää peräkkäin. Nyt hän oli jälleen selvillä, mutta kuume näkyi vieneen häneltä kaikki voimat.

Tuskin hän jaksoi kohottaa päätänsä, ja ääni oli niin heikko, että Inga yksin ymmärsi hänen puhettansa.

Ensi kertaa tajuihinsa tultuaan ja nähdessään tohtorin seisovan vuoteen ääressä hän äkisti virkkoi, tutkivasti katsellen Ingaa:

-- Oletteko puhuneet keskenänne?

Inga nyökäytti myöntävästi päätään, ja vanha rouva loi katseensa milloin toisen, milloin toisen noitten nuorien kalpeihin kasvoihin, jotka puhuivat samaa kärsimyksen kieltä kumpikin. Tuokioksi hän pani ryppyisen kätensä silmilleen, niinkuin tekisi hänen kipeätä nähdä näkemäänsä. Sitten hän kääntyi tohtoriin, ojentaen hänelle molemmat kätensä.

-- Oletteko hyvin pahoillanne minuun? -- kysyi hän. -- Ei kumma, jos olisittekin. Minä olin ankara... mutta minä en kadu sitä. Ehjät luonteet eivät kulje kiertoteitä.

* * * * *

Nyt oli ilta, juhannus-aatto. Mäellä, talon takana tuolla, leimusi kokko kokon vieressä, ja hietasärkiltä heijasteli punainen valo ulos meren ulapalle.

Mummo oli koko päivän maannut raskasta horrosunta. Nyt hän heräsi ja näki Ingan seisovan selin akkunaan... Ingan oli näinä aikoina tapana aina kääntyä selin valoon; uutimet olivat myötäänsä edessä, mutta lintujen laulusta tiesi akkunan olevan auki.

Mummo kohotti päätänsä hiukan.

-- Mikäs päivä tänään?

-- Juhannus-aatto.

-- Sitten ne kai polttavat kokkoja tuolla. Vedäs uutimet syrjään; saas nähdä, enkö osaa erottaa leimua sieltä solatien viereiseltä mäeltä... Siellä lienee kaunista nyt, siellä solatiellä, vai mitä?

-- Tietenkin.

-- Menisit sinne. Ei sinun ole hyvä yhtämittaa istua sisässä.

-- Täällä minun on paras olla.

-- Niinhän sitä ensi alussa aina luulee. Ihminen varjostelekse valolta, se kun kipeästi huikaisee silmiä, mutta vähitellen alkaa tuntua toisenlaiselta, aivan toisenlaiselta. Hän huomaa, että luonto on lähde, josta saa ammentaa voimia... Kunhan ne vain hoitaisivat solatietä, silloin kun minua ei enään ole, sillä et suinkaan _sinä_ tänne jää?

-- En tiedä; en uskalla tuota ajatellakaan, mutta luultavasti minä matkustan kauas pois.

Mummo nyökäytti päätään.

-- Oikein siinä teetkin... vaikka... solatien tähden ja talon tähden olisi mieluista ajatella sinun jäävän... Kuinka ne tuoksunevatkaan nyt siellä, metsäruusut... ja kaprifoliat... ja helokit!... Hän sanoi aina, että solatie on palanen minun nuoruuttani... Omituista: joka kerta kun näinä aikoina hiukankaan uneen vaivun, kuulen viulun säveliä ja näen silmät.

-- Silmät, jotka värähtelee kuin viulunkielet, -- virkkoi Inga myhähtäen.

-- Niin... kuin viulunkielet. Ei isäsi eikä vaarisikaan ole ollut oikein läsnä minua näinä aikoina; aina vain hän!... Kuinka vähän ne saavatkaan, jotka vain ruumiin saavat! Ken meiltä sielun saa, se saa kaikki. Et käsitä, lapsi, et käsitä, kuinka suloiselta tuntuu, kun varmaan tietää, että pian kohdataan jälleen! Mitä ovat kaikki nämä raskaat hetket sen rinnalla!... Sen olet tunteva sinäkin kerran, kun kuolinhetkesi lähestyy; sinä olet tunteva, että hänen sielunsa on sinun omasi, niinkuin sinunkin on hänen omansa, ja että yhdessä te vainenkin alati olette.

Inga ei vastannut. Hän tunsi olevansa puhkeamaisillaan itkuun, ja samaa lienee mummokin tuntenut, sillä hän laski äkkiä kätensä Ingan kädelle, sanoen: -- Raskaalta tuntuu, kun täytyy erota sinusta; mutta tulevaisuuttasi en pelkää. _Sinua_ ei maailma murra. Sinulla on taiteesi; siinä sun onnesi.

Hän vaipui jälleen horroksiin, mutta heräsi taas rattaiden kolinaan, jota kuului kivisillalta. Se oli tohtori, joka ajoi kuistin eteen.

Hetkisen kuluttua hän astui sisään, kädessä suuri vihko metsäruusuja ja kaprifolioita.

-- Terveisiä solatieltä, -- sanoi hän, pannen vihkon vuoteelle, sairaan eteen.

Vanhan rouvan silmät loistivat. Hän tarttui molemmin käsin tuoksuvaan kukkakimppuun.

-- Te olette hyvä mies, tohtori, -- virkkoi hän, -- mies, joita harvassa! Te tuotte tullessanne palasen nuoruuttani.

Tohtori hämmästyi tulista hehkua vanhan rouvan silmissä.

-- Te näytätte niin juhla-asuiselta.

-- Juhlaan minä tän'iltana lähdenkin, -- vastasi vanha rouva. Hänen hienopiirteisillä kasvoillansa elähti onnellinen hymy; ne kätkeytyivät kukkasten taakse.

Ääneti aivan hän vietti nyt juhlaa muistojensa kera. Nuoret eivät hennoneet häiritä häntä. Inga sormieli metsäruusun oksaa, joka oli irtaantunut vihkosta, ja tohtori tarkasteli häntä tuolla raskasmielisellä, palavalla katseella, jota Inga satoja kertoja päivässä oli ikävöinyt ja satoja kertoja päivässä peljännyt, se kun pyrki polttamaan poroksi hänen vastustusvoimansa.

-- Metsäruusujen aika on pian lopussa, -- virkkoi tohtori. -- Niitten ihanuutta kestää parahiksi niin kauan kuin onneakin kestää.

Inga laski oksan liukumaan hiljalleen pitkin poskeansa ja alas kaulalle, huolimatta sen tekemistä naarmuista.

-- Niin... parahiksi niin kauan, -- toisti hän koneenomaisesti.

-- Onni kukoistaa uudestaan, vuodesta vuoteen, -- kuului kukka vihkon takaa. -- Onnea kestää lakkaamatta... sille, joka sitä ymmärtää.

Tuntui kuin tuo ääni olisi tullut jostain kaukaa. Tohtorin huomio kiintyi sairaaseen. Hän kumartui vanhan rouvan ylitse niin, että saattoi nähdä häntä kasvoihin.

Tohtori ei sanonut mitään, nyökäytti vain päätään, niinkuin jo ennakolta olisi tiennyt näkevänsä sen, minkä nyt näki.

Inga sai kiinni hänen katseensa ja ymmärsi heti, mitä toinen tarkoittaa. Hän hätääntyi ja aikoi nousta, mutta tohtori viittasi häntä olemaan hiljaa.

Ja niin he istuivat ääneti vastatusten, kuunnellen raskaita askeleita oudon vieraan, jonka he tiesivät olevan lähenemässä. He odottelivat suurta, hiljaista kunniavierasta mummon juhlaan.

Vanha kello tuolla nurkassa naksutteli verkalleen ja yksitoikkoisesti... ulkoa kuului yksinäisen kyntörastaan laulu. Akkunan edustalla surisivat sääsket, tuolla hedelmäpuiston takana sammakot kurisivat, ja mäellä, solatien varrella, leimusi kokko, punaisempana ja heleämpänä muita, luoden valoansa vanhan kartanon yli ja huoneeseen vanhan rouvan luokse, joka vuodesta vuoteen oli solatietä kaunistellut.

Hän makasi vielä kukkaset kasvoillaan, mutta vähitellen herposivat väsyneet kädet, ja raskaat oksat ne läksivät erilleen, helakkana sateena hajoten vuoteelle.

Inga säpsähti, nähtyänsä nuo kasvot jälleen nyt niin vahamaisen kalpeina... tummissa silmissä vain paloi omituinen valo... nuo silmät, joista hän ennen oli satujansa lukenut!... Hän yritti sanomaan jotain, mutta hänestä tuntui, kuin itku kuristaisi häntä kurkusta, tuntui kuin hetken juhlallinen vakavuus, ahdistava tieto kuoleman lähenemisestä pakottaisi häntä vaikenemaan.

-- Mummo, armas, rakas mummo! -- huokasi hän vain, ja hänen kyynelensä lankesivat polttavina ryppyiselle kädelle, joka sormieli peitteen kuteita.

Toinen käsi tarttui samassa hänen käteensä, tarttui lujasti, niinkuin olisi tahtonut siten pidättää hänestä kaukana kaiken sen, mikä raskasta on, jos vain olisi voimaa, niinkuin on tahtoa.

Vanha rouva näki tuon eikä sittenkään nähnyt. Hänen katseensa kulki heidän ohitsensa, pyrkien ulkopuolelle heidän piiriänsä aivan toisiin maailmoihin.

Äkkiä hän kohotti päänsä pielukselta.

-- Tiedättekö, -- sanoi hän, -- mitä merkitsee: voittaa maailma? Se merkitsee: kohota kärsimyksillänsä sen yli. Se on voittaa maailma! Me saatamme _yritellä_ sitä; mutta yksi oli, joka sen _saavutti. Hän oli kärsimyksiänsä suurempi_.

He katselivat häntä kumpainenkin, hämmästyen ja ihaillen juhlivaa riemua kuolevan kasvoilla, ja kumpikin otti häntä hiljaa kädestä kiinni.

-- Lapset, lapset! -- lausui mummo, ja kuolemassa hänen silmänsä loistivat tummina ja kirkkaina kuin nuoruudenkin päivinä. -- Te tahdotte tietää mitä teidän on tekeminen. Älkää kiertäkö sitä, mikä vaikeinta on. Muistakaa aina... -- Hän kohottautui, luoden heihin katseen täynnä rakkautta. -- Muistakaa aina: _Kärsimyksellä on elämänarvoa yhtä hyvin kuin onnellakin!_

Kirkkaus välähti hänen kasvoillansa, niinkuin olisi hän saanut selityksen siihen, mitä hän todella oli elämänarvoisena pitänyt. Hän hymyili, niinkuin hymyilee se, joka on taistelut jo taaksensa jättänyt; hänen hymyssään asui lapsellinen turvallisuudentunto. Ja näin hymyillen hän astui kynnyksen yli sinne suureen hiljaisuuteen.

Toiset kaksi olivat jääneet jäljelle. He seisoivat vainajan kuolinvuoteen ääressä ja puristivat toistensa kättä kärsimyksen tuskaisella voimalla ja vastaanottivat mummon säädöksen.

* * * * *

Valkoisia uutimia oli ripustettu kaikkiin akkunoihin suuressa, vanhassa salissa, missä Inga oli istunut mummon kanssa sinä iltana kuin vanha rouva oli sairastunut. Vihreitä köynnöksiä oli lyöty seinille ja kukkasia riputettu lattialle, kaprifolioita ja metsäruusuja.

Vanhan rouvan ruumis oli siinä.

Inga kulki hääräillen hänen ympärillään. Ei saanut kukaan muu kajota mihinkään tässä huoneessa. Oli niin paljon, mikä aiheutti ajatuksia ihan viimeisiin hetkiin saakka, niin paljo muistoja näitten kahden välillä, jotka suuresta ikäerotuksesta huolimatta olivat eläneet niin sydämellisesti toisiinsa kiintyneinä.

Perätysten niitä nyt heräsi henkiin, noita muistoja: ensimmäisestä koulupäivästä kävelyretkiin saakka solatiellä, hämyisistä puhdehetkistä, tuhansine tarinoineen ja täynnä lapsen mielikuvituksen elämää, viimeisiin tunnustuksiin asti tässä huoneessa. Ja kaiken tämän keskuspisteenä oli tuo samainen vakavamielinen henkilö, tuo pieni ehjä nais-olento, joka kaikesta oli osannut omakseen ottaa sen, mikä parhainta on, joka urhein mielin oli ryhtynyt mitä erilaisimpiin elämäntehtäviin, milloinkaan suunnittamatta polkuansa kiertoteitse.

Kaikkea tätä Inga mietiskeli, hiljaa astuessaan huoneessa, pysähtyen milloin minkin vanhan huonekalun eteen, jotka olivat seuranneet mummoa tähän asti ja joilla oli oma historiansa kullakin.

Tuossa vanha klaveri, jonka mukaan _hän_ oli soittimensa kielet virittänyt, ja jota Ingan isä oli soitellut. Inga ei ollut milloinkaan nähnyt sitä avattuna; yhä vain oli ruosteinen avain ollut kiinni lukon suulla, ja jo lapsena oli hänessä ollut jokin hämärä tieto siitä, että mummo pelkää vanhan klaverin tulevan jälleen käytäntöön, ja että siinä varsinainen syy, miks'ei mummo koskaan ole hankkinut hänelle pianonsoiton opetusta.

Ei hän ollut milloinkaan edes nähnytkään klaverin kellastuneita koskettimia -- keltaiset ne ovat, siitä hän oli vakuutettu. Ja sittenkin oli tuo klaveri hänen aikaisimpia lapsuutensa muistoja. Sen ääressä oli mummo kertonut kaikki, mitä tiesi, isä vainajastansa. Kesäiltoina, hiivittyään tähän huoneeseen, oli Inga nähnyt vanhan rouvan istuvan kumartuneena klaverin yli, mutta hänen päänsä asennossa oli joka kerta ollut jotain, mikä saattoi tytön vetäymään takaisin jälleen. Hän oli varma, että kyyneleitä tipahtelee klaverin suljetulle kannelle. Kerran, kun lapsen uteliaisuus oli saanut hänet jäämään huoneeseen, oli hän, mummon noustua, pyyhkäissyt pienillä sormillaan kantta ja huomannut silloin itkun jälkiä, itkun, jota hän oli aavistellut, mutta ei nähnyt. Siitä pitäin oli hänessä asunut melkein juhlallinen kunnioitus vanhaa soitinta kohtaan, ja nyt, kun mummon elämänhistoria oli hänellä tuoreessa muistossa, oli kunnioitus muuttunut rakkaudeksi.

Hiljaa hän otti avaimen ulos ruostuneesta lukosta ja laski sen taskuunsa. Tapahtukoon mitä hyvänsä tästä lähtien, -- vanhaa klaveria ei kukaan enää ole aukaiseva. Se on seisova alati suljettuna aarteena.

Hän pyyhkäisi hyväillen sitä kädellään ja astui edemmäs.

Nurkassa hän jälleen pysähtyi vanhan seinäkellon eteen.

Kuinka usein hän oli riemuinnut, kun käki pistihe esille pienestä komerostaan, kurotti pitkälle kaulansa ja kukkui kellonlyömät ja sitten taas niin lystikkään vakavana paiskasi oven perässään kiinni.

Hänestä oli käki ollut rakkaampi kaikkia leluja. Ei hän nytkään huomannut, kuinka haalistunut tuo käki on ja kuinka räikeän kirjavaksi sen maalattu höyhenpuku jo on käynyt.

Mutta tänään hän ehdottomastikin säpsähti, kun käki pistihe esille ja kukahti neljästi.

Hän katsahti ympärilleen, ikäänkuin peljäten tuon äänen häiritsevän vainajata. Hän nousi tuolille ja pani kellon seisomaan.

Miksipä se enää kävisikään? Kaikki elämä vanhassa kartanossa oli pysähtynyt vanhan rouvan lähdettyä, ja hänen itsensä on vain kiireimmiten riennettävä pois.

Varsinaista päätöstä hän ei ollut vielä tehnyt, mutta hän tunsi sen olevan taipumattoman välttämättömyyden ehdotonta vaatimusta.

Hän pysähtyi arkun ääreen ja katsahti vainajaan.

Hienona ja ylevänä hän lepäsi tuossa, vanha valtioneuvoksetar, pitsitanu hopeanharmailla hiuksilla ja vähäisen hymyn jälkiä kangistuneilla huulilla. Poissa oli tuskainen piirre, minkä hänen elämänsä tarinan kertominen oli vetänyt suun ympärille, poissa oli se vakavuuden leima, minkä elämä oli painanut noihin kasvoihin.

Häntä katsellessa tuntui, kuin astuisi hänen nuoruutensa jälleen ilmi. Ei se ole vanha rouva, joka tuossa makaa, se on nuori tyttö... iloisessa tanssissa hän käy sisälle siihen elämään, joka on särkevä hänen haaveilunsa... Oli kuin olisi kuolema silittänyt tasaisiksi elämän jättämät jäljet.

Näissä mietteissä Inga seisoi, vainajata katsellen. Hiljaa hän siinä seisoi, kyynelittä, hiljalleen silitellen valkoisen peitteen pitsejä, jotka ulottuivat arkusta alas aina lattialle asti.

Hän ei kuullut oven auenneen ja jonkun astuneen sisään, ennenkuin tohtori seisoi hänen vieressään.

-- Eikö hän ole kaunis? -- kysäisi Inga, asentoansa muuttamatta.

-- Hyvin kaunis.

Tohtori seisoi kauan häntä katsellen.

-- Kummallista tuo syvä hiljaisuus vainajain jälkeen... -- virkkoi tohtori, lisäten hetken kuluttua: -- Millaisena te oikeastaan ajattelette sielua kuoleman perästä? Ajatteletteko sitä ruumiitonna vai jonkun muodon saaneena?

Inga kumartui arkun yli.

-- Näin minä ajattelen, -- puhui hän. -- Kun ihminen kuolee ja hävitys omansa ottaa, silloin Jumalan sormi jälleen luomaansa koskettaa. Suuri kuvanveistäjä tekee teoksensa valmiiksi: savesta muovaellun kuvan sijaan hän luo kuvan nyt valosta, ja silloin vasta hänen aatteensa toteutuu, -- aivan kuin kuvanveistäjäkään ei pidä teostansa täydellisenä, niin kauan kuin se on saven muodossa, vaan silloin vasta, kun on sen marmoriin veistänyt.

Tohtori ei vastannut kotvaan aikaan.

-- Tuo on kaunis ajatus, -- virkkoi hän viimein.

Inga tunsi tohtorin tahtovan mielellään ottaa sen omaksensa.

Tohtori kumartui arkun yli ja katsoi vainajata kasvoihin. Sitten hän äkkiä sanoi:

-- Teidän pitää lähteä ulos. Ilma ei ole hyvä täällä.

Inga pudisti päätänsä.

-- Kukkaset ne vain... -- sanoi hän.

-- Tässä on enemmän kuin kukkaset. Tässä on huumaava sekotus kaikenlaista. Te saatatte tulla kipeäksi, jos kauemman aikaa viivytte täällä. Palvelijoilta kuulin teidän olleen täällä aamusta asti.

-- Niin olenkin, -- vastasi hän soinnuttomalla äänellä, jolla oli tähänkin asti puhunut. -- Mutta minä en usko, että se on vaarallista.

-- Miks'ette?

-- Siks' että _jos_ se todellakin vaarallista olisi, niin ette te pyytäisi minua lähtemään... pikemmin pyytäisitte minua jäämään tänne ja... jäisitte itsekin.

-- Te olette oikeassa; minä jäisin. Mutta eipä liene laita niin, että ruumiinhaju kuolettaa.

-- Kuinka omituista, -- sanoi Inga, kääntäen kasvonsa häneen. -- Jos nyt niin olisi, että se voisi kuolettaa! Niinpä istuisimme täällä koko päivän. Tuolla istuisimme klaverin luona, hiljaa haastellen, hyvin hiljaa, ettemme häntä häiritsisi. Uskoisimme kaikki ajatuksemme toisillemme... emmekä huomaisi yön tuloa... valoisa yö kuultaisi tuolla ulkona... ja mummo makaisi hiljaa tuossa, meitä odotellen... ja kaprifoliat tuoksuisivat, ja unikukka leyhyttäisi myrkyllistä lemuansa meihin, kunnes sitten aamu koittaisi ja kohtaisi meidät kuolleina kumpaisenkin.

Vastauksen asemesta tohtori otti vain hänen molemmat kätensä ja likisti ne rintaansa vasten.

-- Pelkään, että olemme ottaneet liian raskaan kantamuksen, -- puhui hän hiljaa. -- Kunhan emme nääntyisi sen alle kumpainenkin.

Inga nojasi väsyneenä arkkuun. Sitten hän loi katseensa vainajaan ja sanoi:

-- _Me kannamme sen... ja me jaksamme sen kantaa... mummo jaksoi hänkin_.

* * * * *

Kului pari päivää, noita omituisen pitkiä päiviä, jolloin ruumis on talossa, jolloin kaikki astuvat kuulumattomin askelin ja haastelevat hiljaa, tietämättänsä miksi, jolloin ilma on raskasta ja painostavaa, ja jolloin tietää, että talossa on vieras, kolkko, vakava vieras, josta ei tiedä kukaan mistä hän tuli ja minne hänellä matka.

Niinä päivinä satoi paljon. Ei ollut rankkasateita eikä rajuilmaa, mutta kesäistä sadetta tulla tihutteli tiheänä ja hienona aamusta iltaan, tuli yhtämittaa, niinkuin itkee suru, joka ei koskaan lopu.

Ja Inga -- puuhaillessaan ja järjestelyssään yhtämittaa, tuskallisesti peljäten jäävänsä kahdenkesken ajatuksiensa kanssa -- Inga kuuli sateen hiljaista haastelua, hetkiseksi pysähdyttyänsä. Lopulta hän ei ensinkään pysähtynyt, vaan oli myötäänsä liikkeessä, kulkien paikasta toiseen, kunnes yö tuli. Silloin hän valvoi vuoteellansa, sadetta kuunnellen. Hän laski pisaroita, joita lohduttoman yksitoikkoisesti tipahteli räystäiltä ja puitten lehdistä. Ja silloin hän oli kuulevinansa, kuinka hän itsekin itkee, vaikka silmä yhä pysyi kuivana.

-- Minun sieluni itkee, -- sanoi hän itseksensä. -- Sade lankeaa lakkaamatta, ja niin se kuumin kyynelin itkee rakkautta, joka ei koskaan saata kuolla, mutta ei uskalla elääkään...!

* * * * *

Hautajaispäivä tuli. Aurinko paistoi ensi kertaa pitkästä aikaa, valaisten vanhaa kartanoa. Se paistoi mummon arkulle, palvelijain kantaessa sitä ulos ja asettaessa mustalla veralla verhottuihin ruumisvaunuihin.

-- Kuka ajaa vaunuja? -- kysäisi pehtori, seisoen hattu kädessä portaitten edessä.

-- Minä ajan itse, -- kuului lyhyt vastaus.

-- Mutta, neiti... -- pehtori rutisteli hämillään hattuansa, katsoen rukoilevasti häneen. -- Neiti...

Inga laski ystävällisesti kätensä hänen käsivarrelleen. Toinen hämmästyi tuota sanomattoman surumielistä ilmettä hänen kasvoissaan.

-- Älkää huoliko siitä, mitä ihmiset sanovat, -- virkkoi Inga. -- Tuo lyhyt aika, mikä kuluu matkalla hautausmaalle, olkoon se yksistään mummon ja minun käytettävissäni. Meillä on vielä niin paljo puhuttavaa toisillemme.

Tyynesti hän nousi vaunuihin ja otti ohjakset pehtorin käsistä. Ja verkalleen, varsin verkalleen läksi surusaatto liikkeelle... hän edellimmäisenä ruumisvaunuilla ja koko suuri saattoväki jalkaisin perässä.

Ihmiset kuiskailivat keskenään, hänen ajaessaan heidän ohitsensa: "Kylläpä ylioppilasmamsseli näyttää huonolta!" Ja he tervehtivät häntä kaikki, mutta hän ei heitä nähnyt. Hän istui, katsoa tuijottaen kauaksi eteensä tietä pitkin, istui siinä kera syvän surunsa, jota ei enää kukaan maailmassa saata hänen kanssansa kahtia panna, kera surunsa, ei sen, jota kuolema tuo, vaan elämä, armottomasti erottaessaan ihmisiä toisistansa.

Hän ei huomannut, kuinka yhä useampia liittyy saattojoukkoon, kuinka muutamat pienet lapset ripottelevat kukkasia vanhan rouvan ruumisarkun tielle, tahikka hän näkikin sen, mutta ei kiinnittänyt ajatuksiansa siihen. Hän istui, hiljaa haastellen mummonsa kanssa.

-- Koskas minulta niin paljon vaadit, -- puheli hän, -- niin pidä huolta, että minusta tulee yhtä luja kuin sinäkin olit. Ei ole mielestäni minulla pää pystyssä vielä; tuntuu pikemmin kuin lyyhistäisi minua kokoon. Mutta jotain sellaistahan sinä itsekin olet tuntenut, luullakseni, ja sittenkin sinä niin uljaana kestit, työhösi kävit käsiksi ja loit iloa ympärillesi... et milloinkaan myönnytyksiä omalle itsellesi tehnyt. Etköhän sentään kertaakaan pitkän elämäsi aikana liene tahtonut, että saisit uudestaan valita? Eikö milloinkaan tuntunut sanomattoman köyhältä siinä puvussa, joka ei valmiiksi joutunut?... Niin, se on totta... Sinullahan oli toinen puku odotettavissa... se, joka on määrätty kaikille onnen lapsipuolille maailmassa.

Keskellä solatietä hän pysäytti hevosen, päästäen kukkivain lehtojen tuoksun lehahtelemaan ruumisarkun yli. Pitkät, raskaat oksat leyhyttelivät hiljalleen kesän tuulessa, kultaisena harsona laskeutuen piennarten yli. Kaprifoliat välkähtelivät päivänpaisteessa, ja metsäruusut nuokahtelivat miltei maahan asti.

Tuulenpuuska tempasi äkkiä kukkasia irti, ja sateena nyt putoili valkoisia ja keltaisia lehtiä arkun kannelle.

-- Nyt sai solatiekin sanoa jäähyväiset, -- mietti Inga, lähtien ajamaan edelleen, juuri kun pehtori tuli tiedustamaan, oliko jotain estettä sattunut. Inga katsahti häneen kummastellen eikä voinut käsittää omituista ilmettä hänen kasvoissansa.

-- Minä pelkään teidän voivan pahoin, neiti, -- sanoi hän kuiskaten. -- Enköhän nouse istumaan viereenne?

Inga puisteli vain päätänsä ja ajoi edelleen.

Nyt oli tultu ulos sotatieltä, ja siinä kohtasi surusaattoa kellojen tärähtelevä ääni pienestä maakirkosta. Verkalleen ja yksitoikkoisesti kumahtelivat kellot... kummallisesti valittaen vieri niitten ääni ilmassa.

Ingan valtasi äkkiä suunnaton yksinäisyyden tunne.

Eikö hän ole tuossa ajamassa hevosta, vieden isäänsä ja äitiänsä, lapsuuttansa ja nuoruuttansa hautaan? Onko ainoatakaan ihmistä, johon hän voi luottaa, paitsi sitä yhtä, jota hän sielunsa sisimmissä ikävöitsee, mutta joka hänen on sysääminen luotansa?