Part 10

Inga vilkaisi noihin ryppyisiin kasvoihin, kiiltäväin, valkoisten suortuvain kehystämiin. Kuinka olikaan mummo näinä viime vuosina osannut suistaa surujansa!... ei hän ollut milloinkaan tuonut niitä näkyville haikeamielisten viittausten verhossa... hiljaa oli istuskellut vain, kasvatellen itseänsä kärsimyksessä, ja tämä kärsimys oli käynyt hänelle vuodesta vuoteen yhä rakkaammaksi, sillä kärsimyksestä oli hänelle koitunut ei ainoastaan hänen sielunsa kalliin omaisuus, vaan hänen tehokkain kehitysvoimansakin, hänen suurin henkinen kykynsä.

-- Mummo armas! -- virkkoi Inga, hellästi painaen poskensa laihaa kättä vasten hänen olallansa. -- Sinä olet suurisuuntainen ihminen, mutta sitä en ole minä. Minä kaipaan onnea, minä janoan onnea! Eikä minulla ole lasta, joka pidättäisi, niinkuin sinulla.

-- Mutta _hänellä_ on.

Inga lyyhistyi, niinkuin ruoskan iskusta.

-- Voi Kai, Kai! -- vaikeroi hän. -- Miksikä sinä aina palajat häneen, mummo? Onko toisen lapsi sälyttävä kärsimyksiä päälleni?

-- Niin, koska lapsi on _hänen_. Ei tule milloinkaan onnelliseksi se, joka toisten onnea tallaa jalkainsa alle.

-- Sitä onnea, jota sinä tarkoitat, ei ole milloinkaan ollut olemassa.

-- Mutta _lapsen_ onni on ollut olemassa. Sinä murrat sen, erottaessasi vanhemmat toisistaan: sinä riistät siltä turvallisuuden tunnon, ja silloin se on parhaintansa vailla.

-- Kuka on sanonut, että lapsella on suurempi oikeus onneen kuin minulla? Onko hänen elämällänsä muka suurempi arvo kuin minun? Ja pitääkö kahden ihmisen joutua hukkaan lapsen tähden?

Mummo oikaisihe tuolissaan.

-- Ei! -- lausui hän; -- ei ole heidän määrä joutua hukkaan; kaukana siitä. Eikä se ole tarpeellistakaan. Sanonpa sinulle: kärsimyksessä asuu omituinen salaisuus: Kärsimystä ei saa pitää minään sellaisena, joka on _kierrettävä_; sitä on pitäminen sellaisena, jonka läpi on käytävä. Ja silloin tapahtuu se ihmeellinen asia, että se käy rakkaaksi, _sillä kärsimyksellä on elämänarvoa yhtä hyvin kuin onnellakin_...

Hiljaista oli tuvassa kauan aikaa. Inga istui kädet sylissään. Hän puristi ohkaisia sormiansa niin lujasti yhteen, että ne naksahtelivat, mutta sanaakaan hän ei puhunut.

Salamat heikkenivät heikkenemistään. Jyrinät kumahtelivat yhä kauempana... mutta sade se yhä rapisutti verannan sinkkikattoa, niin lohduttoman yksitoikkoisesti.

Mummo yskähti pari kertaa... nälkäinen varpusenpoika äännähti pesässänsä räystään alla... ja sitten ei kuulunut kuin pisarain rapinaa... ja avonaisesta akkunasta tuoksahti tuore sammal katoilta ja umpea kosteus kiviseinistä.

Kului runsas puoli tuntia.

Mummo katsoi kilpisankaisten silmälasiensa ylitse Ingaa ja siristeli silmiänsä, itkua salataksensa. Hän eli oman kärsimyksensä tarua tytön kärsimyksissä. Hän tunsi tytön sieluntuskat, ja häntä ahdisti se, että tuo tuska on niin ääretön.

-- Inga! -- sanoi hän äkkiä. -- Muistatko joutsenten satua?

-- Anderseninko? Kyllä. Kuinka niin?

-- Tuo satu on minua aina suuresti miellyttänyt. Muistathan, ettei prinsessa saanut paitoja valmiiksi kaikille yhdeksälle veljelleen; yhdestä paidasta puuttui toinen hiha, ja niinpä täytyi nuorimman veljen tyytyä siihen, että sai toisen hihan sijaan joutsenen siiven.

-- Entä sitten?

-- Minua on miellyttänyt tuo satu juuri sen toisen hihan tähden, josta ei milloinkaan tullut valmista. Olen jo yhtäkin tullut ajatelleeksi sen johdosta. Mehän tulemme jokainen maailmaan olentoina, joitten täytyy alistua muuttumisen lain alaisiksi, määrämme päähän päästäksemme. Mutta kun muutosta ei tule? Tai kun muutos on vaillinaista? Jos meissä jotain on laiminlyöty, niin ettei tosi-inhimillinen puoli meissä pääse oikeuksiinsa, silloin saattaa välisti näyttää siltä, kuin tehtäisiin meille vääryyttä, saattaa tuntua, että meissä kaiken työn ja ponnistuksen uhallakin jotain puuttuu. Sinussa ja minussa puuttuu kaiketi oikeus rakkauden pitämiseen omanamme, mutta luulenpa -- jos meillä muutoin on rohkeutta odottamaan -- muutoksen sittenkin tulevan... On ihmisiä, joitten yli elämä heittää aivan valmiiksi ompelemansa puvun, niin että joutsenenverho katoaa ja sielu sekä ruumis kirvoittuu runsauden ja onnen täydellisyyteen; toisille taas elämä ei milloinkaan saa pukua valmiiksi. Näin mietin usein: sinä lienet saanut käsivarren asemesta joutsenensiiven; niitä lienetkin ihmisiä, joille elämä hät'hätää ennätti tekaista vain pienen hihan. Mutta missä elämältä kuteet katkesi, siitä iäisyys jatkaa, ja sen kudelmassa on hamosia jokaiselle onnen lapsipuolelle maailmassa.

-- Sinulla on aina niin kauniita ajatuksia, mummo!

-- Sadun ajatuksia minä ajattelen; niissä on todellisuutta minulle.

Ja hetken perästä hän lisäsi, tyynesti myhähtäen:

-- Ja niin minä vain luulen, että sitten vihdoin, kun olemme valmiita jok'ainoa, enkelit eivät ole läheskään niin täydellisiä kuin me. Tämä kuuluu maallismieliseltä, sen tiedän. Eikä minun kenties olisi pitänyt sitä sanoakaan, mutta sanon sen sittenkin, sillä, katsos, enkelien kehitys on tärkeintänsä vailla: _he eivät ole milloinkaan tunteneet tuskaa_.

Omituisen ylevällä painolla mummo lausui nämä viimeiset sanat... Inga myhähti, mutta tuo myhäys oli sairaan myhäystä; se koski vanhukseen luita ja ytimiä myöten.

-- Inga kulta, -- virkkoi hän lempeästi, ikäänkuin hyväillen, -- oman Ingani armas.

Inga ei vastannut mitään. Hän kietoi vain kätensä hänen kaulaansa ja puhkesi itkemään.

Ja niin he istuivat kauan... Ulkona satoi vielä, ja varjoja alkoi laskeutua vanhan kartanon yli... pitkiä varjoja, jotka täyttivät huoneen yön kolakalla ilmalla... kalpeita varjoja, joita hiipi sisään leveitä akkunalautoja myöten... Siitä ne siirtyivät nurkkiin, hiljaisina kuin henkien kulkue, äänettöminä kuni vainajain aatokset.

* * * * *

Inga ei nukkunut sinä yönä. Hän vierittelihe rauhatonna vuoteellaan, taistellen kuin henkensä edestä ison epätoivonsa kanssa. Mummo oli oikeassa: lapsi oli heidän välillään, irroittamassa heidän käsiänsä. Lapsosessa on voimaa: lapsella on _oikeus_ puolellaan! Mutta minä en _voi_ erota hänestä, en millään mahdilla maailmassa!

Yhä mahdottomammalta ja mahdottomammalta se hänestä alkoi tuntua, mitä enemmän hän sitä ajatteli. Mutta tuo vaatimus se astui ilmoille taas... vaatimus järkähtämätön, armoton.

Äkkiä hän heräsi ajatuksistaan, kuultuaan mummon haastavan ääneensä viereisessä huoneessa.

Hän nousi heti ja meni vanhuksen huoneeseen.

-- Kutsuitko minua? -- kysäisi hän.

Mummo ei vastannut. Inga luuli hänen puhuneen unissaan ja oli hiipimäisillään takaisin, mutta pysähtyi kuullessaan jälleen mummon äänen. Se kuului niin kolealta, ikäänkuin tulisi jostain kaukaa.

-- Minä olin ankara, -- puheli vanhus, -- liiankin ankara. Kuka on sanonut, että hänen hartiansa kestävät, vaikka minun kestivät? On suruja, jotka surmaavat. -- Melkein kiljaisten hän jatkoi: -- Ja jos se nyt surmaa hänet! -- ja vähän ajan perästä, rukoillen kuin lapsi: -- Älä ole pahoillasi! En tarkoittanut sitä.

Silloin Inga ymmärsi vanhuksen hourailevan. Illan kovat mielenliikutukset olivat järkäyttäneet hänen jo ennestään heikot voimansa ja saaneet aikaan äkillisen verentungoksen aivoihin.

Inga kumartui vuoteen yli ja otti vanhuksen ryppyisen käden omiinsa:

-- Mummo! -- sanoi hän hätäyneellä äänellä. -- Etkö tunne minua?

Vanhus avasi silmänsä. Ne olivat kirkkaat ja suuret, mutta katse oli kuumeinen; se kiiti ympäri huonetta, mihinkään kohdistumatta. Sitten hän kohotti päätänsä, ikäänkuin kuunnellen jotain.

-- Viulun ääniä! -- puheli hän, hymyillen. -- Silmät värähtelee kuin viulunkielet...

Inga puki kiireesti vaatteet yllensä ja juoksi alas piikaintupaan. Hän herätti heistä yhden.

-- Herätä joutuun kuski, -- sanoi hän, -- ja käske hänen heti lähteä noutamaan tohtoria. Vanha rouva on sairastunut.

Sieltä hän riensi ylös jälleen, kiersi yölampun korkeammalle, järjesti huoneen ja asettui vihdoin nojatuoliin vuoteen viereen.

Ingaa vilusti. Hampaat kalisivat hänen suussansa, vähemmin kylmästä kuin mielenliikutuksesta.

Kaikki tämä oli tullut niin äkkiä... Hänen päätänsä huimasi niin kummallisesti.

Mitä hän tekee, jos mummo nyt kuolee? Minkä arvoinen tämä vanha kartano hänelle on silloin enää, kun sen hallitseva henki on poissa? Kuinka katkeran yksinäiseltä on hänestä tuntuva... kaksin verroin yksinäiseltä siitä syystä, että aivan hänen vierellänsä on yksi, joka voisi täyttää tyhjän sijan, mutta siltä yhdeltä ei hänellä ole oikeutta mennä hakemaan lohdutusta! Hänestä tuntui, että hänen pitää paeta ja jättää kaikki tyynni, matkustaa satojen peninkulmain päähän, ottamatta mukaansa ainoatakaan muistoa siitä, mikä tähän asti oli ollut hänen elämänsä sisällys. Ja sitten ei ole olemassa enää mitään... ei rahtustakaan, joka voisi vaimentaa tulista tuskaa hänen sielunsa polttavassa haavassa, ei muuta kuin märkä savi, kylmä, märkä savi, joka pehmenee hänen hyppysissään.

Siinä vuoteen vieressä istuessaan hän pitkästä aikaa tunsi kummallisen kaipauksen työhön, kirpeän pakon saada lausua julki tuskansa ja samalla taittaa sen kärjen jotain vasten.

Hänen sydäntänsä kouristi joka kerta kun hän katsahti sairaaseen. Tämä haasteli yhä edelleen ja kävi hetkestä hetkeen levottomammaksi. Ingasta tuntui, kuin mikä käsi kuristaisi häntä kurkusta, estäen häntä hengittämästä... mutta samalla hän kuulahteli rattaiden kolinaa, kesken tuskaansakin ilosta vavahdellen, ajatellessaan saavansa jälleen nähdä hänet.

Ingan ajatukset lensivät kautta yön häntä vastaan... Nyt hän astuu ulos, nousee rattaille... nyt pikku Musta juoksee tietä myöten... parin minuutin perästä rattaat ovat täällä... Parin minuutin perästä tohtori istuu tuossa tuolilla hänen vieressänsä... ja sitten tuntuu tuokioisen verran niin onnelliselta, niin turvalliselta siinä...

* * * * *

Vanha rouva oli kauan aikaa haastellut hiljaa; nyt hänen äänensä äkkiä koveni, ja hän kohottautui puoleksi istuvilleen.

-- Pannaan piano kiinni, -- puhui hän. -- Minä en siedä soittoa. Toisin oli isäsi laita: hän oli kuullut hänen soittavan, sinä et. Pannaan piano kiinni. Ei saa kukaan kajota siihen.

-- Ei, ei, -- sanoi Inga. -- En kajoa siihen milloinkaan. Se saa seista, niinkuin on seisonut, kansi kiinni ja lukossa.

Sairas katsoi häneen tutkistellen ja nyökäytti myöntävästi päätään.

-- Onneksi et sinä ole milloinkaan välittänyt musiikista, -- virkkoi vanhus, laskeutuen jälleen pitkäkseen.

Samassa ajoivat rattaat kuistin eteen.

Inga tasoitti lakanat, joita sairas myötäänsä pyrki vetämään käsillänsä kurttuun.

Inga kuuli tohtorin riisuvan alhaalla päällystakkinsa, puhuvan pari sanaa palvelijattaren kanssa ja nousevan sitten kiireesti portaita ylös. Mutta Inga ei noussut häntä vastaan eikä vastannut: "sisään", kun toinen kolkutti. Hän istui edelleen vuoteen ääressä, tietämättänsäkin lukien sydämensä kiivaita tykytyksiä.

Tohtori tuli hiljaa huoneeseen ja astui suoraan Ingan luokse. Hän otti häntä molemmista käsistä ja suuteli niitä intoisasti. Sanaakaan hän ei virkkanut, ja siitä oli Inga hänelle kiitollinen.

Sitten siirsi tohtori tuolinsa vuoteen viereen ja otti sairasta kädestä, kysyen rauhoittavalla äänellään:

-- No niin, rakas valtioneuvoksetar, kuinka voitte?

-- Tiesinhän minä teidän tulevan, -- puhui sairas, tuijottaen häneen. -- Tiesinhän teidän tulevan vaatimaan häntä takaisin ja sanomaan, että minä olin ankara hänelle, kauhean ankara vaatimuksissani... mutta minä en kadu sitä. Ei ole hyvä kiertää kärsimystä.

Tohtori vilkaisi kysyvästi Ingaan. Tämä nyökäytti päätään.

-- Minä kerron teille kaikki sittemmin, -- virkkoi hän.

Tohtori ei kysellyt enempää. Ottaen kellonsa hän alkoi tutkia sairaan suonta.

Inga odotti kovassa jännityksessä.

-- Kova kuume, niinkö? -- kuiskasi hän.

-- Valitettavasti.

-- Eikö hän... eikö hän jaksa kestää sitä?

Tohtori ei uskaltanut katsahtaa häneen. Ingan hätäynyt äänikin jo viilsi hänen sydäntään.

-- Olkaa vilpitön! -- virkkoi Inga.

Ja tohtori oli vilpitön.

-- Nuorten laita on toinen, mutta kun on täyttänyt kahdeksankymmentä... -- hän pudisti surumielisesti päätään. -- Kuume saadaan kyllä laskemaan, -- lisäsi hän lohdutellen. -- Minulla on mukanani mikstuuraa sitä varten, ja te hankitte minulle vähäsen jäätä, niinhän!

Inga nousi. Hänestä tuntui, kuin jalat olisivat äkkiä käyneet raskaiksi kuin lyijy.

Hän astui kuni unissaan alas portaita, lähetti jonkun talonväestä meijeriin ja palasi muutaman minuutin perästä, tuoden jäätä tullessaan.

Tohtori oli juuri antamassa sairaalle rohtoja.

-- Mitähän hyvää tuostakaan lienee? -- puhui vanha rouva, hetkiseksi hiukan selviten houreistaan. -- En minä tarvitse rohtoja. Ei pitäisi lasta säikytellä semmoisilla. Minä en tarvitse muuta kuin nukkumista.

-- Sitähän minä tarkoitankin, -- rauhoitteli tohtori.

-- Niin, te olette ymmärtäväinen mies, tohtori hyvä, viisas mies... ja uljas olette kanssa, jos osaatte kiertää karin, johon vähällä olitte käydä... -- Sairaan silmissä hehkui kuume. Hän tarttui tohtoria käsivarteen. -- Muistakaa nyt minun sanoneeni teille! Muistakaa minun sanoneen: _vähällä_ olitte käydä karille.

Voimatonna hän vaipui pieluksille, mutta Ingan lähestyessä hän jälleen kohottautui, virkkaen:

-- Kas tuossa hän on, yksi noita onnen lapsipuolia, niinkuin minä itsekin. Mutta ei saa kukaan säälitellä meitä. Meidän suku se osaa kärsiä. Meillä on pää pystyssä, eikö niin, tyttöseni? Me emme murru, me!

Inga otti tuon laihan käden, joka levottomasti näpelehti peittoa. Hän silitteli sillä hehkuvaa poskeansa, suudellen sitä monta kertaa, ja kyynel toisensa perästä vierähti hänen silmistänsä. Eikä hän niitä enää koettanutkaan pidättää.

Ja sittenkin tohtori hämmästyi, vertaillessaan toisiinsa noita kahta naista ja nähdessään, kuinka heissä kummassakin on jotain karaistua, jotain omituisen tarmokasta ja lujaa, juuri tuota vanhan rouvan tarkoittamaa "pää pystyssä".

Hän oli sillä välin laittanut valmiiksi jääpussin ja pani sen varovasti sairaan otsalle. Se vaikutti kohta rauhoittavasti. Vanhus sulki silmänsä, hiljaa haastellen itsekseen, mutta vähitellen kävi ääni yhä vaimeammaksi, ja vihdoin hän vaipui sikeään uneen.

Toiset kaksi istuivat vastatusten vuoteen ääressä, vaihtamatta sanaakaan keskenänsä. Vihdoin, vakauneena siitä, että unirohto todellakin tekee tehtävänsä, siirsi tohtori tuolinsa Ingan viereen ja virkkoi hiljaa: -- Sanokaa, mistä kaikki tämä!

Inga ei kääntynyt, mutta tohtori huomasi nojatuolin selkämykselle lasketun käden vapisevan.

-- Me puhuimme mummon kanssa paljonkin tänä iltana, -- virkkoi hän.

-- Puhuitte minusta.

-- Teistäkin...

Tohtori katsoi tutkistellen häneen.

-- Ja niin te ratkaisitte minun kohtaloni... te jätitte minut onneni nojaan jonkun vanhan ennakkoluulon tähden tahi omantunnon syistä tai jostain vielä korkeammasta ja paremmasta syystä, niinkö? -- sanoi hän katkerasti.

Toinen ei vastannut. Hän käänsi vain päätään toisaanne, ikäänkuin välttääkseen millään ehdoin kohtaamasta hänen katsettansa.

-- Niinkö? -- jatkoi tohtori. -- Onko toinen meidät todellakin erottanut? Onko vainenkin joku päässyt meidän väliimme?

-- En tiedä, -- vastasi Inga soinnuttomasti.

-- Se ei ole mahdollista! -- huudahti hän. -- Se ei _saata_ olla mahdollista. Tuonnoin erotessamme te käsititte, ettemme me kaksi voi elää erotettuina toisistamme ja että sellaisen rakkauden edessä kaikki välimuurit kukistuvat.

-- Käsitän sen vieläkin.

-- Ja sittenkin te seisotte muurien ulkopuolella ettekä puhalla siihen pasunaan, joka kukistaisi ne raunioiksi?

-- Tekisin sen niin mielelläni, -- virkkoi Inga, painaen silmänsä kiinni, ollakseen näkemättä häntä. -- Jospa tietäisitte, kuinka mielelläni sen tekisinkään! Välisti tuntuu, kuin kuolisinkin kernaasti, nähtyäni niitten vain kukistuneen.

-- Miks'ette sitten puhalla niitä kumoon? -- sanoi tohtori, kumartuen niin, että hänen poskensa läheni Ingan poskea. Ja Inga tunsi hänen silmäinsä palavan ja rukoilevan kaikella hehkuvan sielun miehekkäällä voimalla. -- Miks'ette?

-- Siks'että muurit murskaisivat allensa enemmän kuin puolustettavissa on, -- vastasi Inga. -- Pelkään, että niitten alle hautautuisi lapsen onni.

Tohtori säpsähti. Inga näki hänen puristavan kätensä yhteen, niin että rystyset kävivät valkoisiksi. Mutta sanaakaan ei tohtori virkkanut. Näytti kuin hän tahtoisi puhua, mutta ei voi.

Vasta monen minuutin perästä hän ponnistellen sanoi: -- Kuinka tämä on ollut mahdollista? Mikä voima tällä vanhuksella on teidän ylitsenne, voima suurempi kuin minun? Ja mitä hän on tehnyt, saadakseen mielenne muuttumaan?

-- Hän on vain kertonut minulle historiansa. Antakaas kätenne ja istukaa ihan hiljaa, niin kerron sen sellaisena kuin itsekin kuulin. Olen varma siitä, että te tahdotte säilyttää sen yhtä uskollisesti kuin minäkin; niin, minä tiedän, että tahdotte sen tehdä.

Ensi kertaa Inga nyt loi häneen silmänsä täynnä hehkuvaa rakkautta, jospa täynnä suruakin, ja tohtori oli voitettu. Hän antoi kätensä, ja kesäisen yön valon verkalleen täyttäessä huonetta, jossa he istuivat, Inga kertoi hänelle tyynesti ja hiljaisella äänellä mummonsa historian.

-- Onhan siinä, -- virkkoi hän lopetettuansa, -- onhan siinä miettimisen aihetta, eikö niin?

Tohtori ei vastannut. Hän nousi ja meni akkunan ääreen. Ikäänkuin ajatuksissaan hän veti uutimen syrjään. Hän oli hyvin kalpea. Palatessaan hän näki Ingan istuvan kumarassa, kasvot käsiinsä kätkettyinä.

Tohtori astui hänen luokseen ja seisoi kauan aikaa sanaakaan sanomatta. Sitten hän otti varovasti hänen kätensä pois.

-- Sanokaa minulle, -- virkkoi hän, -- sanokaa minulle vilpittömästi ja suoraan: luuletteko todella, että me kaksi milloinkaan voimme erota?

Inga käänsi kasvonsa häneen. Nekin olivat kalpeat, kun katseet kohtasivat toisensa.

-- En tiedä, voimmeko, -- vastasi hän, -- mutta minä luulen, että meidän _täytyy_.

Tohtori päästi hänen kätensä irti.

-- Sen kuolintuomion saatte _te_ julistaa, -- lausui hän. -- Minä en sitä tee ikipäivinä.

Inga katsahti häneen niin avutonna.

-- Se on syntiä, -- virkkoi hän, työnnellen kuni tuskissaan sanojansa kuuluville. -- Miksikä koko edesvastuu sälytetään minun päälleni? Eihän tässä ole puhe minun lapsestani!

Tohtori vaikeni ja meni jälleen akkunaan. Aamun ensimmäiset kalpeat säteet lankesivat hänen hiuksilleen, siitä alas hänen nutullensa ja valuivat leveänä, kirkkaana juovana lattialle. Pikkulinnut heräsivät, sirkutellen hiljaa, puoliunissansa vielä. Vanhassa omenapuussa akkunan alla piti kaksi mustaa kottaraista aamupakinoitaan. Kanatarhasta kuului kukon kimeä laulu.

Tohtori avasi akkunan, ja raitis ilma tulvahti huoneeseen.

-- Käykäähän tänne, -- sanoi tohtori, ääntään pidätellen.

Inga nousi ja meni hänen luoksensa. Hiljaa laski tohtori kätensä hänen olalleen, ja siinä he seisoivat ääneti... Mutta ulkona heräili henkiin elämä, hento, nuori, välkkyilevä elämä, tuhatvärinen ja tuhatmuotoinen elämä, heräsi aamukasteen heleissä helmissä, kesäyön unelmain kultaisessa kuulteessa.

Kaksi peipposta juosta piipotti toistensa perässä pensaassa, ja nurmella, suuren omenapuun alla, mustat kottaraiset nokastelivat toisiansa.

-- Katsokaas, -- puheli tohtori. -- Miksikä kaikella tuolla ulkona on oikeus elää, ja meidän vain pitää kuolla? Ihmiset sälyttävät itse taakkaa hartioilleen ja nääntyvät sen alle, mutta eivätköhän liene linnut sittenkin oikeassa, sirkutellessaan toisilleen, että elämässä on vain yksi laki: rakkauden ikuinen laki, se, joka aina sydämiä yhteen sitoo? Miks'eivät he ole oikeassa? -- sanoi hän ja kääntyi kiivaasti ympärinsä. -- Sanokaa, miks'eivät?

Inga pyöritti vain päätään, mitään vastaamatta.

-- Olisinpa suonut, -- jatkoi tohtori, -- ettette milloinkaan olisi kuullut hänen historiaansa! Olisin suonut, ettei tuota kekälettä kukaan olisi välillemme viskannut. Luulen... luulen kuin luulenkin suovani, ettei Kai poikaa ensinkään olisi olemassa.

Säikähtäen pani Inga kätensä hänen suunsa eteen.

-- Ettehän tarkoita sitä?

-- En tarkoitakaan... Kai on ollut mun päivänpaisteeni hamaan tähän asti. Ja sittenkin... _ellei_ häntä olisi, niin tulisi teistä minun vaimoni nyt, sen tiedän... te ette empisi, vaan noudattaisitte sydämenne ääntä. Älkääkä luulkokaan, -- hän käänsi tytön pienen pään puoleensa ja loi häneen sellaisen katseen, että Inga sulki siltä silmänsä, kuni äkkinäiseltä tuliaallolta, -- älkää luulkokaan saavanne tukahutetuksi sitä ääntä, vaikka erotattekin meidät. Se on huutava teille yötä ja päivää, se on seuraava teitä kaikkialle, sillä se parkuu ilmoille teidän omasta rinnastanne, vaatien elämän ikuisella oikeudella, että sitä kuullaan.

Hän pysähtyi, huomatessaan Ingan kasvojen ilmeestä, kuinka kovia tuskia hän kärsi. Silmäluomien vavahtelevista liikkeistä hän näki, kuinka ankaraa taistelua hän käy omassa itsessään... ja äkkiä tohtori kumartui ja painoi palavan suudelman noihin silmiin, pitkän suudelman ja viivähtävän, lujan, jommoisen yksin miehen rakkaus voi painaa, ja naisellisesti hempeän sittenkin.

-- Luuletteko vieläkin, että me voimme erota? -- kysyi tohtori.

Silloin Inga avasi silmänsä ja kietoi kätensä kysyjän kaulaan, hyyristyi sitten lähelle häntä ja painoi huulensa hänen huuliinsa... koko hänen hento ruumiinsa vapisi liikutuksesta... ja silloin tohtori ymmärsi, että tämä oli jäähyväissyleilyä.

-- Me emme _voi_ erota, -- virkkoi tohtori jälleen, mutta tällä kertaa se ei ollut tiedustelua enää, se oli pikemmin hätähuutoa, hurjaa vastalausetta johonkin, joka ei ole vältettävissä. -- Me emme voi erota!

-- En tiedä, voimmeko, -- toisti Inga, -- mutta minä tiedän, että meidän _täytyy_, ja silloinhan voimmekin. Mutta ei heti vielä... siksi lujia emme ole kumpainenkaan. Tarvitaan aikaa, jos tahtoo oppia tuntemaan Prometeuksen sadun, oppia sen niin, että itsekin sen elää. Luulin ennen, että tuskat, niin suuret kuin hänen, ottavat hengen heti kohta; en saattanut käsittää, että niitä milloinkaan voisi kestää. Mutta nyt... nyt alan luullakseni käsittää tuota.

Inga myhähti heikosti. Tohtori ei kestänyt tuota hymyä, ei kestänyt hänen äänensä helyä. Sanaakaan sanomatta hän jätti hänet.

Inga kuuli hänen juoksevan alas portaita kuni ihmisen, joka vainoojaansa pakenee; hän kuuli hänen hyppäävän kiviportailta rattaille ja rattaiden kolisevan, poistuessaan huimaa vauhtia. Inga oli vakuutettu siitä, että tohtori itse oli ohjaksissa.

Hänen tarkka korvansa seurasi useampia minuutteja rattaiden jyrinää, ja kuni uhotellen satakieli nyt helkytti hennoimpia säveliään hänen jälkeensä. Voi, jospa vaikenisi toki tuo satakieli! Mitä äänekkäämmin se lauloi ja liverteli hedelmäpuistossa, sitä syvemmältä viilsi tuska tytön rintaa.

Vihdoin hän tuskin enää jaksoi kestää sitä.

Hän pani akkunan kiinni ja veti uutimen eteen, kokonaan sulkeutuen elämältä ja valolta, mikä ulkona vallitsi. Hän veti luukutkin kiinni, ajattelematta itsekään miksikä. Ja sitten hän istahti huoneen pimeimpään nurkkaan ja pysyi siellä, kunnes mummo alkoi raskaasti valittaa vuoteessaan. Silloin hän nousi ja astui sairaan luokse.

Kauan hän siinä seisoi, katsellen ryppyisiä kasvoja ja suuria, syviä vakoja suun ympärillä.

-- Kauhean vaikeata se on, -- kuiskasi Inga, puristaen pieniä käsiänsä yhteen, mutta sen läpi minun _pitää_ päästä. Ja niinhän sinäkin ajattelet, että meissä on voimaa siihen. Me olemme merkillistä sukua... se osaa kärsiä... sitähän sinä tarkoitit?... Ja meillä on _pää pystyssä_... niinhän sinä sanoit...!

* * * * *

Seuraavat päivät olivat yhtämittaisen jännityksen aikaa. Myöhemmin niitä muistellessaan Inga ei milloinkaan osannut erottaa niitä toisistansa: niin kummallisesti ne olivat sulauneet yhdeksi hänen tajunnassaan.

Oli kuin olisi varjo heittäynyt tuon vanhan talon ylitse. Ihmiset astuivat hiljaa kivisillan yli; oli niitäkin, jotka riisuivat puukengät jaloistaan ja kulkivat sukkasillaan, jotteivät vain häiritsisi "vanhaa rouvaa".

Niityllä, missä heinää jo oli ruvettu tekemään, niittomiehet haastelivat hiljaa keskenään, viikatteihinsa nojaten: