Part 1

INGA HEINE

Jutelma nykyajoilta

Kirj.

J. BLICHER-CLAUSEN

Tekijän luvalla suomentanut

Samuli S.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.

Motto:

Kärsimyksellä on elämänarvoa yhtähyvin kuin onnellakin.

Vajaan puolen peninkulman päässä Pohjanmerestä, hietasärkkäin suojassa ja parahiksi niin kaukana rannasta, että metsä etelärinteellä pystyi kasvamaan ja suuren puiston lehtokujat osasivat tulla siimekkäiksi, -- siellä sijaitsi vanha Klitholman kartano.

Se oli ollut Heinen suvun hallussa viimeiset sata vuotta. Suku oli alkuansa siirtynyt tänne Puolanmaalta. Juutalaisverta vuoti sen suonissa, verta levotonta, taiteilijaverta, enimmäkseen sitä laatua, joka itse tosin ei luo mitään yli dilettantin työn, mutta sittenkin niin kohdalleen oivaltaa kaiken sen, mikä todellista taidetta on, senlaatuista, jossa asuu tuo hieno käsittämisen kyky; ja tämä kyky se jo sinänsä on taidetta.

Inga Heinen vaarin-isä oli ensiksi ostanut Klitholman. Häneltä se oli mennyt perintönä pojalle ja sitten pojanpojalle.

Isänsä kuollessa oli Inga Heine ollut vain jonkun viikon vanha. Äiti oli kuollut jo hänen syntyessään. Huonosti olisi käynyt tytön, niinkuin Klitholmankin, ellei olisi ollut äidin-äitiä. Mutta äidin-äitipä oli olemassa, ja hän se pani kaikki hyvään kuntoon. Tämä "vanha rouva" -- näin häntä paikkakunnan rahvas nimitti, vaikkei ollut hänellä ikää kuin vajaata kuusikymmentä -- kävi merkillisen tarmokkaasti talonhoitoon käsiksi ja sai kunnollisen pehtorin avulla maat niin hyvään kuntoon, että tila pääsi kutakuinkin veloistansa. Milloin kone joutui epäkuntoon tai joku talonväestä sairastui, aina oli vanha valtioneuvoksetar saapuvilla ohjaamassa ja opastamassa, ja monikin arveli, että tuossa pienessä, hieveröisessä vanhassa rouvassa oli enemmän rohkeata mieltä ja tahtoa kuin monessa miehisessä miehessä.

Inga rakasti mummoansa palavasti, ja joka kerta kun tämä sai noita yskänkohtauksiansa, joita viime aikoina sattuikin tiheänlaiseen, tunsi Inga melkein taudinomaista tuskaa: hän pelkäsi mummonsa kuolevan.

Vähitellen oli näitten kahden naisen välille syntynyt erittäin läheinen, molemminpuolinen kiintymys, joka omituisesti täydensi heitä kumpiakin. Heillä saattoi väliin olla erilaiset käsitykset elämästä, mutta pohjaltaan he olivat sittenkin yhtä mieltä. Välisti syntyi hieman kinastusta heidän kesken, niinpä siitä, että Inga tahtoi jättää nimensä edestä pois tuon "von" sanan, vaikka mummo väitti, ettei se käy ensinkään päinsä: sehän olisi solvausta vanhemmille vielä haudassakin; kun kerran onneksensa on hyvää syntyperää ja hiukan hienompaa alkujuurta kuin tavalliset ihmiset, niin on velvollisuus pitää siitä kiinni ja säilyttää traditsionit. Inga sitä vastoin arveli, ettei hän vähintäkään välitä tanskalaisista esi-isistään eikä saksalaisista von'eista. Mutta tällainenkin kinastus päättyi aina siihen, että Inga kietoi kätensä mummon kaulaan, missä pienet valkoiset niskasuortuvat niin keikaillen kurkistivat tanun alta, ja selitti, että koska nyt mummo sitä niin tärkeänä pitää, niin olkoon sitten tuo "von" paikoillaan. Vanha valtioneuvoksetar taas puolestansa koetti mennä myöntyväisyydessä niin pitkälle kuin suinkin, käsittääksensä Ingan uudenaikaisia aatteita. Niille hän usein puisteli päätänsä, mutta kuunteli niitä kumminkin ilmeisellä harrastuksella ja ikäiseksensä merkillisellä mielen jäntevyydellä.

Kun Inga ilmoitti aikovansa suorittaa ylioppilastutkinnon, oli vanha rouva kyllä pitänyt sitä kaikkein mielettömimpänä, mitä hän ikinä oli kuullut, jopa semmoisena, mikä jo melkein lähentelee sopimattomuuden rajaa, mutta annettuaan kerran suostumuksensa hän ei enää yrittänytkään panemaan esteitä hänen tielleen, vaan miehuullisesti kätki poveensa sen sanomattoman tyhjyyden, jota hän tunsi kaiken sen aikaa kuin Inga oli kotoa poissa: neljä vuotta Inga vietti kaupungissa, käyden mummonsa luona ainoastaan loma-aikoina. Mummo eli sen aikaa kirjeistä, joissa Inga piti pitkiä keskusteluja hänen kanssaan, vilkkaasti kertoillen milloin tärkeistä, milloin vähäpätöisistä.

Myöhään yöhön mummo Heine istui pöytänsä ääressä, vastaillen näihin kirjeisiin ihan pienimpiä yksityisseikkoja myöten, vastaillen niin kauan kuin vanhat silmänsä vielä pystyivät. Eikä kukaan ollut niin ylpeä kuin hän, kun Ingasta tuli ylioppilas korkeimmalla arvosanalla. Hän oli valmistaunut jo siihenkin, että Inga käy jatkamaan opintoja yliopistossa, mutta eräänä päivänä hän sai tytöltä kummallisen kirjeen. Näin siinä luki:

"Armas Mummo!

"Minulle on sattunut merkillinen tapaus! -- Istuin auditoriossa filosofian luennolla. Äkkiä pilkisti auringonsäde sisään ja alkoi pitää iloansa lavitsalla minun edessäni. Se oli pistänyt sinne korkeasta akkunasta takanani ja paistoi vinosti katederiin. Minä en saanut rauhaa tuolta säteeltä. Se pani ylösalaisin kaikki filosofiset käsitteet ja piti pilkkanaan kaikkea, mikä logiikkaa on.

"Se hyppi ja keikkui minun silmieni edessä, myötäänsä vain haastellen: 'Kevät on ulkona nyt! Lumiorvokkeja kiviaidalla! Minä olen käynyt lämmittämässä niitä, olen suudellut jok'ainoaa. Lumiorvokkeja kasvaa siellä! Kevät on tullut! Kevät on tullut!'

"En kuullut luennosta sanaakaan enää. Istuin vain, ja minussa heräsi polttavan kiihkeä halu päästä sotkemaan märkää savea. Muistathan mikä minun parhaimpia mielitekojani lapsena oli: minä kuljin aina sormet sotkuisina, laitellen mitä kummallisimpia esineitä savesta. Mutta tuskin tuo savessa kourimisen halu milloinkaan on ollut minussa niin suuri kuin aamupäivällä silloin!

"Heti luennon jälkeen minä lensin alas yliopiston portaita. Kirjat jäivät minulta eteiseen; en saanut sormikkaista käteeni kuin toisen. Ensimmäiseltä, joka sattui tulemaan vastaani, minä kysäisin: 'Kuulkaas, mistä saisi hiukan märkää savea?' Ihmiset nauroivat: hupsuna kaiketi pitivät minua. Mutta kaikeksi onneksi satuin kulkemaan erään suuren, tekeillä olevan rakennuksen ohi. Minä uskalsin astua aitauksen sisäpuolelle, vaikka siellä lukikin joka paikassa: 'Pääsy kielletty'. Sieltä toin sylissäni koko suuren kimpaleen märkää savea, enkä ikinä ole mielestäni ollut niin onnellinen kuin silloin. Minä istahdin, minä katselin sitä, minä taputtelin sitä ja iskin sormeni siihen. Ja minussa lauleli yhtämittaa: 'Kevät on tullut! Kevät on tullut! Lumiorvokkeja kiviaidalla!' Mieleeni muistuivat kotikedot keväisenä päivänä, kun lumi sulaa ja ruoho pilkistää näkyviin. Mieleeni muistui arkihuone kotona, kun aurinko paistaa keltaisiin krokus-kukkiin akkunalaudalla, mutta enimmin mun mieleeni muistuit Sinä, oma, rakas Mummo, Sinä, joka olet paras, mitä minulla maailmassa on! Ja niin siinä mietiskellessäni alkoi savesta hyppysissäni luontua tuttuja, hienoja piirteitä: kapea otsa valkoisine kiharoineen ohimoilla, suuret, kirkkaat silmät, kaareva nenä ja pieni, sisäänpainunut suu, tarkkapiirteinen. Ja se oli todellakin Sinun näköisesi! Mummo, se oli Sinun näköisesi! -- -- --

"Minä kääräisin Sinut varovasti nenäliinaani ja menin suoraa päätä muovailukouluun. Soitin ja kysyin, otettaisiinko minua oppilaaksi. Siellä tiedustettiin, onko minulla jotain teosta näytettävänä. Minä vastasin, ettei minulla ole kuin yksi, jonka tuon tässä mukanani. Mutta aatteles minun kauhistustani! Kun otin nenäliinan auki, niin oli palanen Sinun nenästäsi pudonnut pois!

"Minä mahdoin näyttää epätoivoiselta ihan naurettaviin asti, sillä rouvasihminen, joka oli päästänyt minut sisään, nauroi ääneensä, ja siihen yhtyi professorikin, joka parahiksi oli tullut opetussalin ovelle.

"-- Pitäähän nenä saada paikoilleen, -- virkkoi hän, sovitellen palasia yhteen.

"Mutta kuultuaan tuon olevan esikoistyöni hän kiinnitti äkkiä huomionsa siihen.

"-- Teillä on taipumuksia, neiti, -- sanoi hän. -- Minä otan teidät oppilaaksi.

"Teki mieleni kavahtaa hänelle kaulaan, nuo sanat kuultuani, mutta en sentään.

"Nyt olen heittänyt kaikki kirjat kaivoon ja istun joka päivä oppilasluokalla muovaamassa. Kotonakin muovailen savesta, ja silloin vietän elämäni herttaisimpia hetkiä!

"Silloin kertoo päivänpaiste keväimestä siellä kotona ja lännen-ärjyistä särkkien takana, lumiorvokeista ja Sinusta, ja minä kaihoten kaipaan sitä aikaa, jolloin saan palata kotia ja työskennellä omin päin. -- Älä ole pahoillasi, että minulta on opinnot jääneet sikseen. Tiedän kyllä Sinun mietiskelleen mielessäsi, että minusta tulee toinen Sonja Kovalevski, minulla kun on erityisiä taipumuksia matematiikkaan, mutta kukapa huolisi matemaattisista tehtävistä, kun sielu heräjää ja ensi kertaa tuntee tehtävänsä, mitä se tahtoo? Ken jaksaa ajatella loogillisesti, kun taiteenliekki aivoissa palaa... poroksi polttaa kaiken muun?"

* * * * *

Vanha valtioneuvoksetar huokasi syvään, laskien kirjeen käsistään.

-- Tämä on pelkkää ikävää harhaluuloa, -- virkkoi hän. -- Lapsi on joutunut kaltevalle pinnalle, paljoa pahemmalle kuin entinen olikaan. Luulotusta kaikki tyynni. Ei nykyään taiteilijoita synny, kaikista vähimmin naisissa.

Mutta Ingalle hän kirjoitti:

"Tee tahtosi, kunhan vain tulet onnelliseksi."

"Onnellinen minä olen", kirjoitti Inga vastaukseksi, "mutta minulta puuttuu Sinun myötätuntoisuutesi. Salli minun kertoa Sinulle työstäni, niin opit ymmärtämään sitä."

Ja niin he jälleen alkoivat kirjoitella toisilleen joka päivä. Yhä pitemmiksi venyivät Ingan kirjeet, ja yhä enemmän piti niihin vastata. Mummo Heine siirteli silmälasejansa ylemmäs ja alemmas ja otti kaapista vanhan, suuren lampun, saadakseen valoa kahta vertaa enemmän kuin ennen, mutta silmät ne eivät sittenkään ottaneet totellakseen. Yhä vinommiksi kävivät rivit, yhä lyhyemmiksi kirjeet.

Äkkiä valtasi tuskallinen ahdistus Ingan. Hän rupesi pelkäämään vanhan rouvan sairastuneen arveluttavalla tavalla. Hätäpikaa hän pani kapineensa kokoon, sanoi koululle jäähyväiset ja ajoi eräänä kauniina päivänä Klitholmaan.

-- Oma mummo kulta! -- sanoi hän, kietoen kätensä vanhan rouvan kaulaan. -- Olen ollut liian kauan poissa, mutta nyt en enää milloinkaan lähde sinun luotasi.

Ja mummo itki ilosta, niin että silmälasit putosivat ja saattoivat näkyville sen himmeän harson, joka oli laskeunut noitten ennen niin kirkkaitten silmäin pinnalle.

-- Sinun näkösi on hiukan heikennyt, -- puheli Inga, -- mutta minulla on hyvät silmät; minä jaksan nähdä meidän kummankin puolesta.

Ja niin hän muutti kirjansa arkihuoneeseen ja istui päivät pääksytysten, lukien ääneen mummollensa, tai teki hänen kanssaan pitkiä kävelymatkoja puutarhassa. Milloin hänen mielensä teki ruveta muovailemaan, silloin hän äkkiä hillitsi itsensä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi tehnyt jollekin vääryyttä siinä, että niin kauan oli ollut kiintyneenä omaan työhönsä. Tuo kaikki oli nyt korvattava, täydellä todenteolla korvattava, tuntuvasti.

Puoleen vuoteen hän ei liikuttanutkaan muovailupuikkoansa, vaikka vanha rouva häntä monasti kehoittikin ryhtymään jälleen entiseen työhön.

-- Ei! Minä olen niin kauan aikaa ollut työn omana; nyt saat sinä pitää minua omanasi.

Ja hämähäkit ne kutoivat verkkojansa pienten savi- ja kipsikuvain väliin tuolla pienessä lukitussa kammiossa, arkihuoneen vieressä. Ei käynyt kenenkään käsi niistä pölyjä pyyhkimässä tai niitä viimeistelemässä.

Viime aikoina olivat Inga Heinen ajatukset sitä paitsi suuntautuneet kokonaan toisaanne. Hänen mielikuvituksensa, luonnostaankin vilkas ja ympäristöjen kehittämä, oli äkkiä löytänyt laajan työmaan sellaisella alalla, missä se sai ehdoltansa heitteleidä, kosk'ei todellisuus vielä ollut lyönyt rajoja sen ympärille.

Paikkakunnalle oli saapunut uusi lääkäri perheineen. Se oli pieni, hiljainen perhe: mies, vaimo ja neljän vuoden vanha poika. Siinä ei sen merkillisempää. Mutta huhu, tuo kerkeä herhiläinen, joka ei milloinkaan liikkumasta lakkaa, oli ennättänyt heidän edelleen ja tiennyt kertoa tohtorin kerran istuneen vankeudessa, mistä syystä, sitä ei tiedetty. Muutamat arvailivat murhapolttoa, toiset väärennystä ja taas toiset siveellisyysrikosta. Ne, joilla asianhaarat olivat paremmin selvillä, luulivat tietävänsä ensimmäisen arvelun osaavan kohdalleen. Mutta mikä oli antanut aihetta moiseen tapaukseen tämän miehen elämässä? Mikä oli saattanut hänet ryhtymään sellaiseen, mikä sitten äkkiä oli saanut hänet tekemisiin lain ja oikeuden kanssa? Näitä kysymyksiä nyt Inga pohtimistaan pohti. Tohtori mahtaa olla yleväluonteinen mies, niin hän arveli, siitä päättäen, että hän, mikäli huhu tiesi, oli itse antanut itsensä ilmi. Yhdestä seikasta oli Inga selvillä: hän kunnioitti tohtoria siitä, että tämä oli ottanut kantaaksensa häpeän, pyrkimättä välttämään rangaistusta.

Nyt oli tohtori ollut paikkakunnalla jo kokonaisen kuukauden, eikä Ingan ollut vieläkään onnistunut nähdä häntä, ei sattumoisinkaan.

-- Sillä miehellä mahtaa olla taikatulukset taskussa, -- puheli Inga Heine välisti, lisäten sitten maltittomasti: -- ja sittenkin minä niin hartaasti halajaisin saada nähdä hänet.

-- Miks'niin? -- kuului yksitoikkoisesti mummon nojatuolista.

-- Hm. Täällä ei ole, ei vainenkaan täälläpäin ole kovin viljalti sellaista, mikä kohoaisi yli jokapäiväisen, ja täytyyhän sinun myöntää, ettei hän ole jokapäiväisiä.

-- Vai niin? Mistäs sen päätät?

-- Jokapäiväiset ihmiset eivät tee rikoksia.

-- Sittenpä kiitän Jumalaa, että minä olen niitä jokapäiväisiä.

-- Mummo hyvä! Sinä tiedät kyllä mitä minä tarkoitan. Hän herättää minussa _mielenkiintoa_; sen vuoksi tahtoisin päästä häntä tuntemaan.

-- Paras on pidellä tuommoista väkeä vähän loitommalla.

Inga kääntyi niin äkisti toisaanne, että vanha rouva säpsähti.

-- Et sinä nyt täyttä totta tarkoita, mummo; siksi olet liian hyvä, liian lempeä. Vai tahtoisitko todellakin estellä häntä talostasi siitä syystä vain, että hänellä on ollut kovempi kohtalo kuin kellään meistä? Hennoisitko vainenkaan osoittaa hänelle epäluuloa sellaisen synnin tähden, josta on ollut kyllin rangaistusta jo omassa itsessään?

Mummo Heine lykkäsi silmälasit otsalle ja yskäisi hieman neuvotonna:

-- En tietysti epäröisi kutsumasta häntä, jos meistä joku sairastuisi -- josta Jumala varjelkoon! -- Mutta muutoin minä en osaa sinun tavallasi tuntea innostusta rangaistuja ihmisiä kohtaan. Heistä on ollut yhteiskunnalle vaaraa ja saattaa olla kerran vieläkin. Nykyaikoina on olemassa niin paljo väärää humaniteettia.

Ja sukkapuikot ne kilahtelivat vastakkain entistä hiukan kiivaammin, niinkin kiivaasti, että Inga vaikeni, mutta, arveli hän, mummo ei ole sittenkään saanut minun mielipiteitäni kumotuiksi.

* * * * *

Oli kevät! Iloisesti porisi puroissa lumivesi alas mäkiä, hyppelehtien kiviaitain kupeille tai pysyen alallaan kuopissa. Kiuru oli viipynyt tavattoman kauan tänä vuonna, ja lunta oli ollut maassa hamaan huhtikuun alkuun saakka, mutta nyt olikin kevät tullut yhtenä ainoana päivänä. Kova oli suoja, päivä paistoi, ja korkeana kaartui taivas. Tuuli huhuili hiljaa halki ilman, ja aurinko se lämmitti ja lämmitti niin, että tipahteli puitten lehvät; se sulatti lunta katoilta, se suuteli näkyviin lumiorvokkeja ojanvarsilla ja lämmitti metsänpohjaa, niin että esikot ja vuokot tuhansittain teriänsä kohottelivat.

Varpuset sirkuttivat, leivot livertelivät, ja katon räystäällä ilmoitti kottarainen saapuneensa. Inga ei malttanut enää istua asemillaan. Hän pani pehmeän huopahatun päähänsä, heitti haljakan hartioilleen, vihelsi luokseen koiransa, pienen käyräkoipisen mäyräkoiran, ja astui kedon poikki metsikköön, joka oli kartanon alueella ja kokonaan kietoi verhoonsa jotenkin korkean mäenrinteen. Hän kokosi hameensa ja läksi kissana kiitämään ojien ja aitain yli mäelle, kunnes ennätti viheriäiselle nurmikolle metsässä. Siellä hän istahti tuulenkaadon rungolle ja lauloi ja vihelteli niin äänekkäästi kuin osasi, ja keväinen ilo se loisti hänen raikkailla, nuorilla kasvoillaan.

Mäyräkoira istui hänen edessänsä ja haukkua luskutteli minkä suinkin jaksoi. Oli se koko konsertti, joka kuului aina tuonne metsän toiseen laitaan, missä vanha talonpoika parhaillaan peltoansa kynti. Hän taukosi työstään ja kuunteli, pää hiukan kallellaan.

-- Ylioppilasmamsseli se siellä kai tuolla lailla. -- Niin hän virkkoi myhähtäen ja kävi jälleen ripeästi työhön käsin.

Mutta "ylioppilasmamsseli" oli kavahtanut pystyyn ja seisoi nyt katsellen alas viettävää rinnettä, silmäillen sen hienoa sammalta, pehmoista, kähäräistä, kostean kimaltelevaa, niin vaaleanvihreätä ja keväisen nuorta. Hän ei malttanut olla olematta lapsi jälleen. Hän laskeusi maahan pitkin pituuttansa ja läksi vierimään nurmikkoa alas, koira haukkuen perässä. Tuo mieliteko oli tullut häneen niin äkkiä, ja se oli pantu toimeen niin välittömästi, ettei hän ennättänyt punnita eikä harkita mitään, kun jo oli tullut mäen alle juuri samassa kuin muuan mies-olento astui ohitse metsäpolkua.

Tyttö jäi hetkeksi istumaan nurmelle ja nauroi, nauroi niin, että kyynelet vierivät pitkin poskia, nauroi niin, että tuon toisenkin täytyi nauraa. Näytti kuin ei vieras olisi milloinkaan vielä kuullut moista, ihan sydämen pohjasta tulevaa naurua. Sitten Inga Heine hyppäsi seisovilleen ja alkoi palavissaan ja hengästyneenä puistella sammalia vaatteistansa.

-- Oli minua vain koko houkka! -- virkkoi hän nauraen nauramistaan.

Toinen kysyi kohteliaasti, eikö hän ollut loukannut itseänsä.

-- En maar, -- vastasi Inga, puoliksi suutuksissaan ja hieman hämillänsä. -- Se oli vallattomuutta. Minä unohdin, etten enää ole lapsi. Tällainen ilma se panee pään pyörälle.

Toinen katseli melkein kateisin silmin tytön vereviä kasvoja. Häneltä pääsi vähäinen huokaus, ja ikäänkuin muuta miettien hän virkkoi:

-- Sievä on ilma tänään.

-- Sieväkö? Se on ihana! Hurmaava se on! Tällainen ilma se saa ihmisen seisomaan päälaellaan pelkästä riemusta.

-- Siihen suuntaan se näkyy teihin vaikuttaneenkin, -- virkkoi vieras myhähtäen.

Tyttö rupesi nauramaan jälleen, ja toinen katseli katselemistaan häntä. Vihdoin hän tunsi katseensa käyvän tuijottavaksi, mutta ei voinut kumminkaan kääntää silmiään muuanne.

-- Miksikä te tuolla tavalla katselette minua? -- kysäisi Inga Heine, maltittomasti heilauttaen päätään.

-- Suokaa anteeksi! -- sanoi vieras. -- Minä katselin teidän silmiänne.

-- Niissäkö sitten mitä merkillistä?

-- Niissä juuri. Tuntuu kuin ne olisivat tutut. Olen varmaankin nähnyt ne jossakin.

Inga naurahti; se oli lyhyt, raikas naurahdus.

-- Ette te minua ole milloinkaan nähnyt, -- virkkoi hän, -- luultava siis, ettette ole minun silmiänikään nähnyt.

Omituinen ilme elähti vieraan kasvoilla.

-- Kukapa tietää? -- sanoi hän. Samassa hän huomasi tytön äkillisen katseen ja liitti sitten, merkitsevällä kädenviittauksella osoittaen päätänsä: -- Ei, kyllä täällä on kaikki kunnossa.

Inga Heine pysähtyi kiinnittämään pari vuokkoa hattuunsa ja päästi vieraan astumaan edeltä metsäpolkua.

-- On tämä omituinen tapa tutustua, -- sanoi Inga, mutta kun hänen silmänsä samassa sattuivat vieraan leveään selkään ja tummatukkaiseen, vähän kallella olevaan päähän, iski hänenkin mieleensä: Kyllä hänkin on nähnyt tuon miehen ennen...! Se oli tuttu hänelle, tuo olento, mutta mistä, sitä Inga ei tiennyt, eikä hän siitä sittemminkään koskaan päässyt selville.

-- Uskotteko te entis-olemaa? -- kysyi Inga äkisti. Hänen oli aina tapa puhua kiertelemättä. Toinen myhähti.

-- Minä tiedän miksi te tuota kysytte.

-- Miksikä?

-- Siksi, että tekin luulette nähneenne minut ennen.

-- En, en ole. Teidän niskanne vain...

-- Niin, teidän silmänne vain...

-- Mutta tuohan on kummallisen kamalaa!

Vieras kääntyi ympärinsä.

-- Tiedättekö kuka minä olen? -- kysyi hän, ja hänen silmässään välähti jotain terävää, epäluuloista.

-- Te ette saata olla kukaan muu kuin uusi tohtori.

-- Miks'ette sano minua tervetulleeksi?

-- Siks'että pidin niin paljon vanhasta tohtori vainajasta. Tuskin jaksan sietää sitä ajatusta, että hänen sijassaan on nyt toinen.

-- Mieleni on paha, että juuri minä ilman syytäni olen tullut siihen.

Inga Heine myhäili hilpeästi. -- Mutta ettekö te joka tapauksessa käsitä, -- puhui hän, -- että kun vuosikausia on käynyt talossa ja pitänyt sen asujamista, niin täytyy tottua näkemään sitä toisten hallussa? Ja minä pidin niin paljon heistä kummastakin, noista vanhoista, jotka kuolivat pian toistensa jälkeen. Sanon kuin sanonkin teille, että vanhukset ja koirat -- siinä jotain, johon olen kiintynyt.

-- Kova onni kuitenkin, ettemme me, vaimoni ja minä, ole vanhoja.

-- Onko teidän rouvanne herttainen? Onhan tietysti?

Tohtori kääntyi pois.

-- Sopiihan tulla ja päättää itse, -- vastasi hän jyrkänlaisesti.

-- Kiitos! Niinpä teenkin. Mutta miks'ette te kysy kuka minä olen? -- Hän katseli hiukan udellen tohtoriin.

-- Turha kysyä. Te olette tietysti "ylioppilasmamsseli".

-- Miksikä niin tietysti? Saattaisinhan minä olla ken muu toinen hyvänsä.

-- Ette.

Tohtori pysähtyi ja katsahti häneen.

Tuo olento hänen edessään oli pieni ja hento, mutta liikkeet olivat karakteristisia; hän oli niitä, jotka painuvat mieleen. Silmät suuret, älykkäät, katse etelämaisesti hehkuva. Musta, lyhyt tukka löi kiehkuroita niskassa ja ohimoilla; tärkätty taivekaulus osoitti, kuinka vapaasti pää istui kaulassa, suu suuri ja lauseva; huulet verevät; nenä oli tehnyt pienen, soman yrityksen käydä kaarevaksi, mutta väsähtynyt puolitiessä ja päättynyt pieneen keikaukseen ylöspäin.

Tämä pieni, perää-antamaton nenä voimakkaine, rohkeamielisine piirteineen, se se loi ilmeen koko kasvoihin. -- Tämä nenä se oli ollut valtioneuvoksettarelle alituisen huolen aiheena. Ingan kasvaessa kuusivuotiaaksi asti oli mummo yhä luullut, että sen saa hyvällä ja huolellisella hoidolla taipumaan hienoon, aristokraattiseen muotoon, jommoiseksi se alkuaan oli ilmeisesti luotukin, ja hän teki mitä suinkin voi, saadakseen sen siihen oikeaan kuosiin. Hämärissä, Ingan istuessa hänen jalkainsa juuressa, mummo aina uupumatta hieroskeli peukalon ja etusormen hyppysillä nenää alaskäsin ja nenänpäähän päästyänsä teki tarmokkaan nykäyksen alaspäin. Ja se merkitsi niin paljon kuin: "Vai et sinä tottele?" Mutta perää-antamaton nenä se tahtoi kulkea omia teitänsä, ja niin täytyi kuin täytyikin luopua kaikista pelastamisen yrityksistä. Valtioneuvoksetar huokasi aina vieläkin, katsellessaan sitä ja muistellessaan tappionsa häpeätä.

-- Se hyvä siitä nyt kumminkin on, -- lohdutteli hän itseänsä, -- ettei siitä ensinkään huomaa tytön juutalaista alkuperää.

Tohtori lienee ajatellut samaa, sillä hän virkkoi äkkiä:

-- On se sentään omituista, että te olette Heinejä.

-- Kuinka niin?

-- Teidän ulkomuodostanne päättäen.

-- Vai niin; te tarkoitatte juutalaisverta. Teidän mielestänne minulla on nenä kaikkea muuta kuin juutalainen?

Tohtori naurahti: -- Mutta olettehan kumminkin...

-- Sukuja runoilija Heinen kanssa, -- keskeytti Inga äkkiä. -- Niinhän? Sitähän te aioitte sanoa? Antaa kuulua vaan. Minä olen tottunut siihen. Samoja kysymyksiä sain kuulla jo silloin kun tuskin vielä osasin puhuakaan. Niin, niin, meidän esi-esi-esi-vanhemmat olivat juuri niitä. Sitä paitsi on minulla kotona sukutaulukin.

-- En ole rahtustakaan sukutaulujen harrastaja, eikä ollut lainkaan aikomukseni tiedustella teiltä Heinejä.

-- Eikö? -- hän katsoi tarkasti tohtoriin. -- Mitäs te tarkoititte?

-- Tarkoitin vain, että teissä on etelämaalaista verta. Sen näkee heti.

Inga kulki reippaasti hänen rinnallaan. Äkkiä hän virkkoi:

-- Miksikä te oikeastaan muutitte tänne, perimmäiseen pohjaan?

-- Kalastajain ja talonpoikain lääkäriksi.

-- Tiedättekö, että täällä on hyvin yksinäistä, melkein liian yksinäistä, niitten, jotka eivät ole täältä syntyisin?

-- Tuskin täällä sentään liian yksinäistä minun lienee.

Inga karttoi katsahtamasta häneen, arvasi kumminkin hänen kasvojensa ilmeen, mutta ei ollut ymmärtävinään sitä.

-- Mikä teidät ensiksi rohkaisi tulemaan Pohjanmeren rannoille? -- kysäisi Inga.

-- Se oli jotain pyrähdyksen tapaista, luullakseni. Se oli hyppäys aukeaan mereen; mutta merta mieleni teki.

Inga oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten, ikäänkuin johtaakseen puhetta toisaanne:

-- Pidättekö tänpuolisesta kansasta?

-- Kalastajista ehdottomasti; talonpojista vähemmin. Niillä on liian paljon jumalisia puheenparsia.