Part 8

Hänen kohtalo-uskoon perustuvat viisastelunsa, joilla hän viime-aikoina oli päänsä täyttänyt, lahjoittivat hänelle täydellisen synninpäästön. Hänenhän täytyi tehdä näin. Ja hän uskotteli itselleen vielä lisäksi, että hänen täytyi tehdä näin juuri Porkan vuoksi, sen yhteisen onnellisen tulevaisuuden vuoksi, joka vielä kerran oli kruunaava heidän rakkautensa pitkän murheen ja taistelun...

Hän ei tohtinut tehdä itselleen selväksi, rakastiko hän Alviaa vai ei. Kumpikin varmuus tuntui hänestä yhtä hirvittävältä ja rikolliselta. Mutta hänen oli hyvä olla Alvian kanssa niinkuin ennenkin, hyvä juuri senkin vuoksi, ettei tämä pyrkinyt penkomaan hänen sairasta sieluaan. Se teki hänet nöyräksi ja kiitolliseksi. Hyvyydellään ja luottamuksellaan hän puolestaan tahtoi korvata sisällisen kaksinaisuutensa. Hän ei myöskään vaatinut mitään Alvialta, ei vaaninut eikä vartioinut, ei udellut eikä urkkinut, ei tahtonut omistaa hänen elämänsä salaisuuksia, ei menneisyyttään eikä tulevaisuuttaan, ei kahlehtia edes hänen sydäntään. Hän antautui vain kuin taivaan armoille. Alvia oli vain helkkyvä hetki elämän yössä, vain helmaan pudonnut tähti, unelma, joka saattoi jälleen haihtua silmistä...

Kuinka olisi Inari muuta voinut pyytääkään! Eihän hänellä itselläänkään enää ollut ehdottomuutta sydämessään, ei elämän ja kuoleman mahdollisuutta vaakalaudassaan, ei valtavan luonnonvietin väkevyyttä veressään, ei suuren intohimon ihanuutta tuskaisilla ohimoillaan. Hän saattoi vain antaa vanhan, kuihtuneen sydämensä viisaan hellyyden.

Sydämensä suuren uhritulen oli hän tahtonut suitsuttaa Porkalle. Hänen rakkautensa oli rukoillut: anna minun nyt palaa tuhaksi! Mutta Porkan rakkaus oli vastannut vieroen, taltuttaen: kuka muu hyvänsä saa hukkua rakkauteen, et sinä. Ja siitä asti oli Inari vain koettanut sammuttaa sydämensä liekkiä.

Ehkä oli se onnistunutkin. Ainakin tuntui hänestä nyt siinä kävellessään Alvian kanssa pitkin keväisen Seinen valohuuruavia rantoja aivan käsittämättömältä, että hän koskaan oli voinut edes rakkautensa palossa ihannoida kuolemaa, ollut valmis vaikka luopumaan elämästä. Mikäli Porkka etääntyi, etääntyi myös kosmillinen maailman tuska ja riemu hänen rinnastaan. Elämä ikäänkuin muuttui rajallisemmaksi, pienemmäksi kyllä, mutta samalla siedettävämmäksi, monivivahteisemmaksi, miellyttävämmäksi. Olihan elämä jo sinään, itsetietoinen olevaisuuden aistiminen, onnea. Ainakin parempaa kuin ei mitään, kuin maata multa suussa, luut lutona nurmen alla, ihanasta auringosta ja ilmasta pois-suljettuna. Olihan jokainen sekunti, päivä, viikko, vuosi, minkä ihminen täällä ilmehti, sulaa autuutta, sisälsi se sitten mitä tahansa. Olisihan voinut sattua, ettei olisi ollenkaan päässyt näkemään tätä kaikkea, tai että olisi kuollut jo päivän vanhana, puoli-vuotiaana, tai jokaisena edellisistä vuosista. Ja elämän ääniasteikko olisi jäänyt soimaan jollakin murto-osallaan. Sehän vasta onnettomuus olisi ollut. Eikö pitänytkin elää hyvin vanhaksi, hyvin kauan ja hitaasti...

Kuka näin ajatteli? Inariko?

Mutta olihan hänessä silloin joku suuri muutos tapahtunut tai tapahtumassa! Pienempi oli hän nyt ja suurempi, heikompi ja väkevämpi, huonompi ja parempi!

Millaista noidanlaulua oli ihmisen elämä! Onni oli tuskaa ja tuska onnea, löytäminen kadottamista ja kadottaminen löytämistä! Ja joskus oli hyvä ja silloin oli paha, ja joskus oli paha ja silloin oli hyvä! Kuka ymmärsi tämän noidanlaulun!

Ja joskus oli rakkaus, mutta ei ollut rakkauden onnea, ja joskus rakkauden onni, vaikk'ei ollut rakkauttakaan...

Tai kenties se oli sittenkin uusi rakkaus? Mikä olisi muuten voinut uudistaa hänet näin! Ei pelkkä pettymys.

Rakastiko Inari siis sittenkin Alviaa?

Miksi heillä oli niin hyvä olla yhdessä? Johtuiko se siitä, että he rakastivat toisiaan niin vähän, vai siitäkö, että rakastivat niin paljon...?

Mutta Inari painoi parhaansa mukaan alas ongelmoivien aivojensa kyselyt. Turhaa oli niillä pilata tätä suloista kevät-tunnelmaa, jolloin maa ja taivas pitkästä aikaa säteili pelkkää rauhaa ja sopusointua.

Inari oli kuin vankilasta päässyt, kuin sairaudesta toipuva, voidessaan hetkeksi heittää yltään ne pitkän intohimonsa raskaat kahleet, jotka vuosikausia olivat syöneet ja syövyttäneet hänen sieluaan. Hiljaa ja varmasti hän elpyi ja parani tässä uudessa, leudossa ja lempeässä sielu-ilmastossa. Hänen erittelyillä rääkätty hyvä päänsä sai levätä. Kauan tukahdettu, salattu, yksinäisyydessä kasvatettu tuska sai vapaasti purkautua ja haihtua. Alvian sylissä hän turvallisesti itki itsensä väsyksiin, itki kaikkea, elämänsä ja sielunsa petollista vaihtelua, sitä, että suurin oli voinut muuttua pieneksi, haltioitumisen voima pahaksi velvoittavaksi pakoksi, ja sitä, että hän siitä iskusta parani, että intohimo luopui hänestä ja jätti hänet elämään, ettei hän saanut kuolla sille uskollisena. Alvian sylissä hän itki itsensä vapaaksi menneisyydestään.

Kaikki rääkätyt, nurjasti kohdellut puolet hänessä nousivat jälleen arasti ilmoille. Hänen sielussaankin oli kevään huminaa, herkänheleää soimista, unelmaa, utua, aavistelevaa auerta. Hänen jalkansa nousivat keveästi kuin nuoren tytön, hänen silmänsä hymyivät Alvian silmiin lapsenkirkkaina, hyväilevinä, iloisina, Parisin hälisevän illan punertavassa valohämärässä. Elämä oli unohdusta, kaiken katkeran lakkaamista, suurta suloista idylliä...

Oikeastaan olisi Inari hetkittäin ollut aivan onnellinen, ellei hän olisi tuntenut olevansa Porkan parittama, ellei hän koko ajan olisi ollut kuulevinaan hänen pitkän, väärän epäluulonsa voitollista pilkkanaurua korvissaan. Hän olisi rehellisesti suonut voivansa rakastaa Alviaa tuoreesti ja koskemattomasti, valloittaa hänet omalla vapaalla valinnallaan. Ja silloin häntä aina suretti se, että hän yhä vain näki Porkan parantumattoman varjon yllään, toteutti samoja aivokuvia, joilla Porkka häntä niin häikäilemättömästi ja viattomasti oli piinannut, että hän arimmissa, yksityisluontoisimmissa asioissaankaan ei enää voinut olla yksin, että tuo toinen jatkuvasti vain seurasi häntä maiden ja merien etäisyyksistä huolimatta.

Hän tunsi loukkaavansa Alviaa tällä edeltäpäin suunnitellulla antaumisella, omistaessaan hänet kauppaavansa hänen herkän sielunsa salaa toiselle, jolle hän jo ennen oli kavaltanut sen, tekevänsä hänestä vieraan tahdon häpeällisen välikappaleen. Ja sitten muisti hän taas sen, minkä hän jo melkein oli unohtanut, missä mielessä hän oikeastaan oli lähestynyt Alviaa: irtautuakseen hänestä ja lähestyäkseen Porkkaa, antautunut hänelle antaakseen anteeksi Porkalle, muuttanut heidän hennot haaveilunsa aistilliseksi todellisuudeksi antaakseen siten kuolin-iskun heidän unelmoivaille lemmenkaipuulleen.

Tätä ajatellessa rikollisuuden tunto rupesi kalvamaan Inaria. Hänelle tuli omantunnon vaivat onnestaan. Kuinka saattoi hän noin samalla pettää Alvian ja unohtaa Porkan. Kuinka kadottaa silmistään päämäärän pelin takia? Tämähän oli kaikki vain peliä Porkan voittamiseksi ja Alvia oli hänen viimeinen valttinsa.

Tällaisina tilityksen päivinä saattoi Inari olla hyvin paha sekä itselleen että Alvialle. Hän koki jos jollakin tavoin paljastaa Alvialle huonoutensa, vieroittaa häntä itsestään. Hänellä oli tarve oman syynsä sovitukseksi luopua hänestä, jota hän oli niin väärin käyttänyt ja joka sentään oli hänen elämänsä kirkastaja. Hän pakotti itsensä karkeaksi, ja mielikuvituksettomaksi, tehosti kamalalla johdonmukaisuudella kaikkia niitä puolia, jotka hän tiesi heidän suhteelleen vieraiksi ja loukkaaviksi, ylisti julkeasti arkipäiväistä nautiskelua, kevytmielistä hekkumaa, älyllisellä, kyynillisellä ivalla kohdellen kaikkea sitä pilventakaista romantiikkaa, joka sisälsi heidän arimmat, herkimmät muistonsa. Hän jatkoi näin siksi, kunnes he molemmat olivat kuoleman-murheellisia, sairaita, sanattomia, avuttomia, aution resignatsionin vallassa. Ja silloin tuli Inarille jälleen sääli heitä molempia, hätä parantaa pahat työnsä. Olihan hän suorastaan hirviö, kun hän vielä kaiken lisäksi näin tahallisesti raiskasi tämän nuorukaisen sielua, kyllästi hänen keväänsä oman sydämensä varhaisella kuihtumuksella ja parantumattomalla vanhuudella, iski raa'asti kuoliaaksi hänen kauniin rakkautensa pelkästä raukkamaisuudesta, jotta Alvia jättäisi hänet, kun hän itse oli liian heikko jättämään Alviaa! Näinkö palkitsi hän Alvian hyvyyden? Ja palasiko siten takaisin Porkka? Eikö hänen kuitenkin täytynyt opetella elämään ilman Porkkaa. Mistä tiesi hän, rakastiko Porkka häntä enää ollenkaan? Heidän säälimätön eroamisensa ei sitä ainakaan todistanut. Kirjeissään hän tosin sitä vakuutti, mutta niin teki Inarikin, eikä sentään tiennyt enää varmaan, oliko asia niin. Hän oli luultavasti pelannut liian korkeaa peliä ja hänestä tuntui, että hän kadottaisi sen, eikä se edes häntä surettanut, hänen ainoa toivonsa enää oli vain päästä pelistä pois. Nythän piti hänen laskelmiensa mukaan jo suuren anteeksi-antamisen lämmön tulvia hänen sydämestään Porkkaa kohtaan. Mutta mitään ei siellä läikähtänyt sinnepäin. Hän koetti miellytellä närkästynyttä sydäntään, suositteli itselleen Porkkaa kauniilla mainesanoilla: "Hän on rikas ja syvä ihminen, hän puhui, oikea ihminen hän on. Hyvä taiteilija hän on, kannatettava, rakastettava, kunnioitettava kaikin puolin.'" Mutta sitten hän pysähtyi kummastellen ja katkerana. Kuinka hän ei keksinyt parempaa? Noinhan hän saattoi todistaa kenestä vieraasta tahansa. Tämäkö siis oli sitä pyyteestä ja syytteestä vapaata rakkautta! Mutta eihän se oikeastaan ollut mitään, ei mitään! Hän jatkoi puhettaan: "Nyt on minulla rakastaja, kuten hänellä rakastajatar, nyt olemme tasapinnassa. Nyt ei mikään ulkonainen erota meitä enää, nyt olemme yhtä synnillisiä ja synnittömiä molemmat. Nyt voimme siis rakastaa toisiamme sillä oikealla, ikuisella, himmenemättömällä rakkaudella, joka kestää yli kaiken ajallisen, halki elämän kirjavain vaihtelujen ja heittelyjen."

Mutta oli kuin olisi hän tyrkyttänyt itselleen vierasta miestä. Porkka etääntyi vain etääntymistään.

Jompikumpi, Inari tai hänen rakkautensa oli kuollut, luultavasti rakkaus.

Mutta eikö hän ollutkin juuri sen sisintä olemusta vastaan sotinut koko ajan koettaessaan tehdä sen irralliseksi, tuskattomaksi, vapaaksi, koettaessaan vieroittaa sen erilleen kaikesta intiimistä herkkyydestä? Eihän rakkaus ollut vain samaa kuin kunnioitus, ymmärtämys, ystävyys! Se oli kaikkea sitä, mutta se oli jotakin muutakin, -- sitä, mikä nyt oli kuollut...

Ah, ei kenenkään ihmisen sydämessä syttyisi koskaan enää niin ihanaa rakkautta! Suurimman kaikista oli hän surmannut. Tappanut rakkautensa voidakseen säilyttää rakastettunsa. Eikö olisi ollut parempi luovuttaa pois rakkauden esine ja säilyttää rakkaus? Ei, ei sekään olisi ollut oikeaa. Rakkauteen tarvittiin aina kaksi, se oli kahden hengen ja ruumiin yhteen liekitsemistä. Yksinäinen rakkaus oli vain rakkauden irvikuva. Ja kaikki Inarin rakkaudet ennen ja jälkeen Porkan vain irvikuvia, Alviaankin.

Ja kuitenkin piti Inari Alviasta sydämellisesti, kauniisti, epäitsekkäästi. Ja hänestä tuntui siltä, että tämä oli parempaa kuin kaikki mitä hän ennen oli toiselle ihmiselle ollut. Mutta sittenkin jos oli kerran niin rakastanut kuin Inari Porkkaa, ei tämä ollut mitään. Niin todisti yhä vielä Inarin pitkä, pimeä intohimo, joka lakastuneenakaan ei lakannut. Se ajoi häntä yhä vielä Porkkaa kohden, vaikka hän kuinka olisi kieltänyt rakkautensa. Se vain ei hellittänyt. Hänen täytyi vielä nähtävästi saada Porkalta viimeinen vihlova poistyöntö. Tai kenties Porkka pitäisi paljonkin tästä uudesta, muuttuneesta Inarista, joka oli nyt aivan vapaa kaikesta siitä liiallisesta tuntehikkuudesta, joka aikoinaan oli Porkkaa vaivannut, vapaa myös eron kauhusta, kun hän oli oppinut elämään ilman Porkkaakin, ja niin väsynyt, ettei hän jaksanut kärsiä enää. Jos he viihtyisivät yhdessä, he jäisivät sitten yhteen...

Ja Inari ja Alvia eroaisivat silloin yhtä huomaamattomasti, tuskattomasti, kuin olivat yhtyneetkin ilman suurempaa personallista ikävää...

Näin sekavasti huovaten ja soutaen ajatteli Inari, jos hän rupesi ajattelemaan. Ja hänellä oli siitä aina jälkeenpäin omantunnon vaivoja sekä Porkan että Alvian suhteen, lähinnä Alvian.

Ja silloin hän ei enää taas uskaltanut ajatella menneisyyttä eikä tulevaisuutta, hänellä oli ainoastaan halu lapsekkaasti nauttia näistä katoavista, kauniista onnen hetkistä. Ja hänen hellyydellään Alviaa kohtaan ei ollut rajoja...

XIII.

Inari ja Alvia olivat viettäneet ihanan kesän Välimeren rannalla.

Keväällä olisi heidän kummankin jo oikeastaan pitänyt lähteä Suomeen. Mutta se oli tuntunut niin vaikealle. Ja lapsellinen seikkailuhalu oli virinnyt heissä. Mitä siitä, vaikk'ei heillä ollutkaan tarpeeksi rahaa! He eläisivät vain sitä huolettomammin, heillä olisi sitä enemmän odottamattomia yllätyksiä ja raikkaita havaintoja edessään, tulisivat lähemmäksi luontoa ja ihmisiä...

Ja niin he jäivät etelän lämpöisen, anteliaan suven armoille.

He elivät vain päivästä päivään, surematta, suunnittelematta mitään. Matkustivat välistä kappaleen matkaa paikallisjunassa, nousivat taas kävelemään kun päähän pisti, levähtivät maantien vierellä ajatuksettomasti aistien maan tuoksua, katsellen miten väkevä, punertava multa puhkesi huumaavaan hedelmällisyyteen heidän ympärillään.

Miten elämän viisaus oli yksinkertaista, kun itse lakkasi tekemästä sitä monimutkaiseksi! Miten totuus oli selkeä ja kouriintuntuva, kun luopui lajittelemasta totuuksia ja ajattelemasta arvoituksilla! Ihminen oli jonkun aikaa ja sitten eräänä päivänä ei enää ollut. Siinä kaikki. Ja niin kauan kuin hän oli, saattoi hän elää iloisissa elollis-aistimuksissa. Niin oli luonto hänet luonut, muu oli hänen itsensä tekemää väärennystä.

Ei milloinkaan ollut Inari vielä ollut näin keveä. Hän nautti ilmasta niinkuin ilman lintu, auringosta niinkuin puhkeilevat kesäiset kedot, veden raikkaasta, pehmeästä silityksestä niinkuin veden-eläjät itse, ei herkutellen, taiteillen, tarkastellen, vaan suloisesti sulaen elementteihin, jotka ylläpitivät hänen elimellistä elämäänsä.

Pieni rantakaupunki, mihin he lopulta olivat pitemmäksi aikaa pysähtyneet, oli kuin kimmeltävä, tuores merihelmi valkealla hietikolla. Se oli täynnä iloa, elämää, laulua ja naurua, suolaisen veden ja osterin tuoksua.

He kiertelivät päivät pitkään ulkona, etsivät näkinkenkiä niljaisten rantakivien lomista, kelluivat venheissä maininkeisilla ulapoilla, huhuilivat, ilakoivat huolettomasti kuin etelän lapset ikään ja nukkuivat yönsä rappeutuneessa savimajassa vanhan kalastajamummon turvissa.

Kaikki oli kaunista: päivät ja yöt, auringon-nousut ja myrskyt, laineen liplatus ja kohina ja punakeltaiset kalliot ja paisuvat purjeet ja ihmisten monivärinen vilinä, päivänpaahtamat meripojat ja avopäiset naiset, jotka väkevin, notkuvin lantein astelivat askareillaan, matalat trahtöörit rannassa kansainvälisine kestivieraineen, jotka ilomielisen haastelun sorinassa alati vaihtuivat nilviäis-keittojen vierellä, touvien jyrinä satamassa, kaikki mikä eli, kasvoi, liikehti, ilmehti ja kihelmöi silmissä ja korvissa, suuri, suloinen, järjetön elämä...

* * * * *

Mutta nyt he olivat jälleen Parisissa. Kotimatkaa ei enää voinut viivyttää. Alvian piti matkustaa konserttia antamaan, Inarin väittelemään, kummankin rajoittumaan, parantamaan raha-asioitaan, rakentamaan yhteiskunnallista tulevaisuuttaan. Tämän määräperäisyydellään vakavaksi vangitsevan, käsitteellisen elämän varjo painoi heitä nyt jo kuin uhkaava pilvi. He eivät enää voineet nauraa yhtä raikkaasti kuin kesällä, ei puhella yhtä välittömästi, ei liikkua yhtä reippaasti. Mitä lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä vaiteliaammiksi ja raskasmielisemmiksi he jälleen kävivät...

Jälleen alkoi Inarin aivoissa nakertaa ja kalvaa tuo sama itsepintainen, hyödytön, jäytävä kysely kuin ennenkin, tuo kysely, joka ei jättänyt mitään ehjäksi, joka herkeämättä tehosti elämän tyhjyyttä ja typeryyttä, ihmistoivojen ja -taistelujen pettäväisyyttä, kaiken turhuutta...

Jälleen painui hän olentonsa pimeiden pohjavirtojen vietäväksi. Turhaan koetti hän pitää kiinni kesäpäivien herkistä, heloittavista unikuvista. Ne jättivät hänet, ne sammuivat silmistä kuin satujen tuliperhoset.

Ajatukset, jotka hän hetkeksi oli saanut harhautetuiksi pois, palasivat jälleen kahta raskaampina ja hälyyttävämpinä. Mitä oli hänen edessään Suomessa? Mitä tekisi hän? Ja mitä Porkka ja Alvia?

Inarin viimeaikaiset kirjeet Porkalle olivat olleet ylimalkaisia, mitättömiä, mitään sanomattomia; Porkan sitävastoin kiihkeitä, kamppailevia, rakastuneita ja rukoilevia. Inari oli tottunut niihin ja kesähelteessä ulkonaisen maailman ihanuuden välkähdellessä ympärillä nuo harmaat, karut paperipalaset eivät olleet saaneet ääntään kuuluville. Nyt vasta ne alkoivat huutaa, vetää, ahdistaa, vaatia vastausta. Mitä Inari vastaisi? Hyvä Jumala, mitä, mitä? Hän ei tahtonut sinnepäin enää, hän pelkäsi läpikäytyjä kärsimyksiään, pelkäsi palata niihin, mutta jokin hänen sisällään painoi, pakotti, työnsi sittenkin jälleen entiseen uomaan.

Uusi hermojen repely oli siis taas pian hänen edessään. Mutta mihin paeta? Hänen täytyi palata Suomeen. Ja siellä kaikki palautuisi... Jokin suuri ratkaisu oli lähellä. Hän tunsi sen pistelevän sähkön jo olemuksessaan.

Mutta se oli lähempänä kuin mitä Inari aavistikaan.

* * * * *

Porkka oli saapunut Parisiin.

XIV.

Aivan äkkiarvaamatta kuin taivaasta pudoten ilmestyy Porkka Inarin eteen.

Hän itkee siinä hänen edessään jykevän miehen tärisyttävää itkua, hän nyyhkyttää arastelematta kuin lapsi, hokien:

-- Inari, Inari, anna minulle anteeksi...

Inari ei ymmärrä mitään. Onko tuo todellakin Porkka? Ei koskaan vielä ole hän nähnyt hänen itkevän.

Inari on kuin halvaantunut, hän ei voi puhua, ei itkeä, ei liikkua. Hän vain seisoo vavisten kuin haamun edessä, jälleenlöytämisen ihastus ja kauhistus kangistuneilla kasvoillaan.

-- Inari, Inari, oletko se todellakin sinä! Sano! Elätkö sinä? Vai onko se sittenkin totta...?

-- Mikä? saa Inari puristetuksi ulos huuliltaan.

-- Minun uneni, minun näkyni! puhuu Porkka kuin hourien. Et vastaa... Se on siis totta! Se on kamalaa, kamalaa!

-- Mikä? kysyy Inari väristen kuin haavan lehti.

-- Sen jälkeen kun olit lähtenyt, näin sinut aina... Kauan aikaa... Aina kun istuin yksin huoneessani... Jos vain käänsin silmäni oveen päin, seisoit sinä siinä aina juuri niinkuin nyt, noin liikkumattomana, hiljaa, sama eloton ilme huulillasi, sama kaukainen, surumielinen syytös silmissäsi. Sinä olit, sinä olit...

-- Mitä?

-- Kuollut! Ja minä olin sinut tappanut!

Inari tärisi kuin vilutaudissa.

-- Älä puhu, älä puhu noin! Se on niin kamalaa!

-- Mutta ehkä se sittenkin oli totta. Juuri tuonnäköisenä olet sinä seisonut minun ovellani. Minä en voinut sitä kestää kauempaa. Minun täytyi tulla sinua etsimään, näkemään, tuntemaan, että vielä elät, olet. Sinä aloit etääntyä minusta jonnekin kauas saavuttamattomiin. Minulle tuli hätä, etten ehkä enää koskaan elävin silmin saisi nähdä sinua, en sanoa sinulle, miten äärettömästi olen sinua kaivannut, miten äärettömästi sinua rakastan ja kuinka syvästi syylliseksi tunnen itseni. Tuo syy olisi jäänyt minua painamaan halki iankaikkisuuden. Halki iankaikkisuuden olisit sinä valkeana, murheellisena haamuna seisonut ovellani. Minun tähteni sinä lähdit, minun asiani oli myös tulla hakemaan sinut takaisin maailmalta. Inari, minun Inarini! Sano, oletko vielä minun Inarini?

Koko entisyys vierii ylivoimaisena hyökynä Inarin ylitse. Mutta sitä vastaan rakennettu rautainen pato kestää sittenkin. Hän tahtoisi sulaa, antautua, mutta hän on kuin tönkkä. Pohjaton tuska, sääli, rakkaus lainehtii ja valittaa syvällä hänen sydämessään, mutta se on kuin kiveä, ei aukea, ei päästä sitä tulvehtimaan. Ja se koskee enemmän kuin kaikki entiset purkaukset. Omasta kovuudestaan murtuen vaipuu Inari Porkan syliin peittääkseen heltymättömyyttään, estääkseen Porkan kauempaa puhumasta kuolemasta...

Ja pari tiukan kipeää kyyneltä tipahtaa hänen silmistään.

-- Jospa sinä tietäisit, mitä minä olen kärsinyt ja miten minun on ollut sinua ikävä, puhuu Porkka kyyneltensä lomitse. Silloin kun lähdit luotani, musteni maailma minulta. Silloin vasta oikein tulin huomaamaan oman hulluuteni ja sinun suuren rakkautesi, sen, että itse olin karkoittanut pois elämäni auringon. Ikäänkuin luomet putosivat silmistäni. Sinussa kirkastui minulle menneitten vuosien ajoilta monta kohtaa, joille en ennen ollut osannut panna tarpeeksi arvoa. Olin ollut epä-ihminen. Olin pannut kaikki alttiiksi yhdelle ainoalle intohimolle, taiteelliselle työlleni, yksin sinunkin ihanan ihmisyytesi. Luulin olevani erinomainen ihminenkin, mutta olinkin vain aate-hullu, hoitelin ihmispuoltani vain kauniilla, julmilla teorioilla. Rakkauden vapaus, jonka olin saanut päähäni, sehän oli myös selvä todistus sisällisen puoleni viljelemättömyydestä. Eihän sitä ole olemassa! Ja kun tunsin sydämeni juurtuvan, kun havaitsin itsessäni ensimäiset oireet inhimilliseen onneen, pelästyin kuin metsäläinen. Häpesin kiintymystäni, josta minun olisi pitänyt ylpeillä, luulin sitä heikkoudeksi, tahdoin osoittaa miehuuttani, itsenäisyyttäni, aloin pyrkiä pois sinusta, jotten olisi valtasi alainen. Sehän oli pelkkää poikamaisuutta, kehittymättömyyttä, uskalluksen puutetta... Nyt uskallan jo avoimesti tunnustaa, että olen rakkauteni orja, sinun orjasi, Inari. Ota minut takaisin!

Kaikki oli niin ihmeellistä. Inari ei voinut vastata. Millaista kiertokulkua oli elämä! Noin kierivät siis hänen omat ammoin sitten avaruuteen singotut ajatuksensa toisista aivoista nyt hänelle itselleen taas takaisin kuin biljardipallot...

Porkka jatkoi:

-- Silloin syksyllä olin sitäpaitsi, kuten jo silloin sanoin, sairas. Olin väsynyt, kiusaantunut, itseeni, työhöni, yleisöön, kaikkeen! Taiteilijan elämässä voi olla hirveitä hetkiä niin kauan kuin hän vielä johonkin pyrkii, pitää taidetta jumaluutenaan! Nyt on se taitekohta minulta ohitse. Nyt olen parantunut siitäkin hulluudesta. Inhimillisyys on käynyt minulle merkitsevämmäksi kuin taide. Miksi häpeäisin tunnustaa sitä! Olen jo vanha mies. Parhaan itseni ja elämäni olen kuitenkin käyttänyt tuon hellittämättömän, hillittömän taiteellisen intohimoni palvelukseen. Se voi riittää jo minun kohdaltani. Olen suunnilleen saanut sen sanotuksi, mitä olin aikonut maailmassa sanoakin. Nyt ehkä toistaisin itseäni vain, jos vielä jotakin tekisin. Ainakaan ei työn jänne ole minussa enää yhtä kireällä kuin ennen. Se on merkki lopettaa. Tosin en ole saanut esille sisällisiä näkemyksiäni koskaan juuri niin kuin olisin tahtonut. Nyt ehkä osaisin ilmituoda ne paremmin, nyt kun ne jo ovat sammuneet sieluni silmistä ja sisällinen ponnevoima on löyhtynyt. Se on traagillista. Mutta eiköhän se liene useimpain kohtalo. Silloin kun olisi jotakin sanottavaa, puuttuu keinoja, taitoa, sitten kuin saavuttaa ulkonaisen taituruuden, ei ole sisältöä, millä elähyttää sitä. Teknillisesti kykenisin nyt tekemään kaiken, mitä tahtoisinkin, mutta työ ei huvita minua enää. Eikä minulla ole aikaa siihen enää. Jotakin olen myös velkaa laiminlyödylle sisäiselle ihmiselleni ja -- Inarille.

Porkka katsoi hellästi ja kirkkaasti Inariin. Inari painoi päänsä alas.