Part 7

-- Ei, sanoi Inari.

He astuivat yhdessä kappaleen matkaa puhumattomina.

Inari oli jo aikonut olla sanomatta mitään, mutta vilkaistessaan Porkan välinpitämättömän häikäilemättömiin silmäviivoihin hän uudestaan ärsyttyi. Olihan kaikki sitäpaitsi jo valmista. Mikään ei voinut muuttua enää!

-- Tapasin Naiman, hän sanoi.

-- Vai niin, vastasi Porkka ilmettään muuttamatta.

-- Olen odottanut pääsyä luoksesi, kokonaista kuusi tuntia, helähti Inari harvinaisen keveästi ja nopeasti. Naima oli yötä luonasi!

-- Se ei ole totta, sanoi Porkka.

-- Emäntäsi sanoi...

-- Mitä?

-- Että hän on kyllä kotona, mutta siellä on toinen nyt...

-- Hävytöntä! Sitäpaitsi hän tuli vasta aamulla, hän ei ollut yötä!... Ei tällä kertaa...

Inari tunsi kuinka tämä hirveä totuus, vaikkakin kielteisessä muodossa, totuus, jonka hän kyllä hyvin tiesi, tunsi, oli aavistanut jo vuosia sitten, mutta joka vasta nyt ensi kerran täysin tunnustetussa, eittämättömässä muodossa pusertautui esiin, oli halkaista hänen sydämensä. Hänen henkensä salpautui. Hän kalpeni ruumiin karvaiseksi.

He kulkivat katua eteenpäin kumpikin jännitetyssä, yli-kiihottuneessa mielialassa. Ulkonaisesti kylminä, sovinnaisina, mutta sisällisesti kohtalokkaina, valmiina puhumaan totta ja kuolemaan.

Omituinen kohtalo-toveruuden tunne teki heidät sinä silmänräpäyksenä toisilleen jälleen tärkeiksi ja läheisiksi ja samalla hillityiksi.

-- Minne menemme päivälliselle? kysyi Porkka aivan luonnollisesti niinkuin asia olisi ollut jo ennen sovittu.

-- Minne vain tahdot, vastasi Inari hiljaisesti.

Tyyninä, alistuvaisina ja päättävinä he kulkivat toistensa rinnalla kohti välttämätöntä tilitystä, jota he olivat koettaneet viivyttää, mutta joka ei enää ollut vältettävissä.

X.

Tiesithän sinä sen, sanoi Porkka. Enhän ole sitä salannut.

-- En tiennyt. Et puhunut koskaan suoraan...

-- Sinä itse puhuit siitä...

-- En tiennyt, että se jatkuisi. Mutta nyt kun tiedän, en voi enää olla sama... Jotakin on muuttunut minussa...

-- Jospa tietäisit, kuinka vähän oikeastaan olen ollut sinulle uskoton! Itse olet ollut paljon enemmän. Olethan sinä ollut minulle uskoton? Sielulla ja ruumiilla? Etkö voi sitä jo tunnustaa, kun minäkin olen tunnustanut? En kärsi siitä enää.

-- Kaikki olen kertonut. On turha toistaa sitä, kun et kumminkaan usko minua, sanoi Inari väsyneesti.

-- Oikeastaan minä kyllä uskon sinua. En ole koskaan oikein todenteolla sinua epäillyt, vaikka olen kiusannut sinua. Itseäni olen kiusannut paljon enemmän. Tuo ajatus on vaivannut minua paljon enemmän, mitä koskaan olen tahtonut näyttää. Se on suorastaan ollut tehdä minut hulluksi. Kalvanut elämääni yötä ja päivää, ilkkunut kaikkia hartaita ja rakkaita unelmiani, uhannut särkeä sydämestäni sinun kuvasikin kokonaan. Ja koko tuo pieni rakkausjuttu Naiman kanssa johtui pääasiallisesti juuri siitä. Minulla oli tarve kostaa, tarve tehdä itse syntiä voidakseni jälleen katsoa ylös sinuun niinkuin ennen. Olenhan ollut sinulle hirveän kyynillinen, myönnän sen itse. Siitä tahdoin päästä. Tein tahallani mitä tein. Se ei ole Naiman syy. Hänen alkeelliset viettelykeinonsa eivät olisi minua langettaneet.

Inari istui synkissä mietteissä.

Miten kummallisesti kaikki kiertyi renkaalle. Miten salakavalasti onnettomuus ahdisti heitä kumpaakin, kalvaen heidän sieluaan huomaamattomasti kuin vesipisaret kallionkylkeä. Mitä auttoi vastarinta. Mutta olihan hänkin luopunut Alviasta. Miksi ei Porkka Naimasta? Miksi ylläpiti hän yhä vielä suhdetta hänen kanssaan, jos kaikki oli ollut vain suuremmalle rakkaudelle alistettu oikku?

-- Ja nyt? Miksi enää?

-- Hyvä Jumala, olen ollut liian väsynyt valmistaakseni itselleni ikäviä kohtauksia. Ja sitten en ole ollut enää varma sinusta. Naima on ollut minun varaväkeni, orjatar, joka palvelee minua nöyrästi, tyytyy vähään, jonka voi palkita turhalla rihkamalla, puettaa heikkoudella, joka käy halvaksi pitää...

-- Oletko varma siitä?

-- Kaikki on vain sinun tähtesi. Voidakseni kestää sinut. Sinä käyt niin kalliiksi.

-- Sinulla on päähänpistoja, jotka tuhoavat meidät! Tai ne ovat tekosyitä. Et ole rehellinen! Et edes oikeudenmukainen! Minulle et salli mitään levähdyspaikkaa toisen sylissä ja minun pitäisi sallia se sinulle!

-- Kadut, ettet jäänyt toisen syliin lepäämään!

Inari kuohahti.

-- Olisiko se ihme, kun et milloinkaan anna minun levätä sinun sylissäsi!

-- Tarjosin sinulle kotia, et ottanut vastaan...

-- Et uskalla tulla minun luokseni väsyneenä, vaalittavaksi, hellittäväksi. Mikä koti minä olisin ollut sinulle!

-- Et olekaan mikään lempeä lepopaikka. Olet liian viisas, sinä ajattelet aina ja pakotat toisenkin siihen. Sinä tiedät uupumukseni ja minä tunnen sen silloin kaksinkertaisena. Se ei ole mikään virkistys sielulle. Kun olen väsynyt, tarvitsen naisen, joka on hyvä, tyhmä ja rakastunut, joka ei näe heikkouttani, joka uskoo minut aina yhtä väkeväksi ja jumalalliseksi ja palvelee minua sellaisena. Nykyään olen ollut aivan lopussa. Olen taas epäillyt kaikkea, työtäni ja kykyäni, sinua ja itseäni... Naiman seura on siinä suhteessa tehnyt hyvää...

-- Ja minun tekee pahaa, niinkö?

-- Et ymmärrä miestä...

-- Muut ymmärtävät sinut paremmin?

-- Välistä tuntuu melkein siltä. He eivät ainakaan kysele, vedä minua tilille kaikesta. He eivät rasita seurallaan, he eivät säre uskottomuudellaan elämääni, kuten sinä. Heidän kanssaan olen yksin, he eivät ole ketään, mitään! Minä en kestä sinua!

-- Enhän ole liiaksi rasittanut sinua seurallani. Enhän ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan nytkään...

-- Tulet näkemään tästä lähin vielä vähemmän, tokaisi Porkka karusti.

Inari vaikeni, sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena.

Porkka jatkoi:

-- Tulen näyttämään, että voin olla yksin. Mistä on tullut se ennakkoluulo, että ihminen ei muka voisi olla yksin! Minä näytän, että en tarvitse ketään. Enkä ole tarvinnutkaan koskaan muita kuin sinua. Mutta minulla on tarve vapautua sinustakin. Kadotan sinun kanssasi itsetuntoni, miehuuteni, voimani, työkykyni. Olen kuin varjosi. Minun täytyy taas tuntea voimani, nähdä että voin seista yksin, tehdä koe, jotta saisin takaisin uskon itseeni. Muuten olen mennyttä miestä. Ymmärrätkö! Ja sellaisena en voi jäädä armoillesi. Olen ollut sitä jo niin kauan. Minun olisi pitänyt erota sinusta silloin, kun tulin tietämään että rakastit toista, jos olisin ollut oikea mies. Mutta en jaksanutkaan. Silloin vasta tajusin, näin koko riippuvaisuuteni, sen että minä olin heikompi sinua. Ja sinä näit sen myöskin, sinä olet ollut päälläpäin siitä asti ja luulen huomanneeni, että se on ollut sinulle mieluista. Mutta minulle se on sietämätöntä!

Porkan äänessä soi väärentämätön rasitus ja hermostus.

Inari tunsi, että viimeisetkin siteet ratkeilivat, että heidän suhteensa kehittyi huimaavaa vauhtia lopullista ratkaisua kohden, josta sitä ei enää voinut estää.

Ilmassa oli niin paljon särähtelevää epäsointua, että kumpikaan, peläten sanovansa jotakin kohtalokkaan murhaavaa ei kotvaan aikaan uskaltanut jatkaa.

Vihdoin sanoi Inari:

-- Tämähän on hyvin ratkaisevaa. Sittenhän on parasta, että eroamme...

-- En tiedä, sanoi Porkka hyvin väsyneesti. Hermoni ovat tätä nykyä kokonaan pilalla. Ehkä kaikki mitä puhun on pelkkää hourausta. Ehkä minun aivoissani on jotakin hullusti. Minä melkein luulen niin. Joku aika täytyy minun ainakin olla yksin, päästä selville itsestäni. Täten käyn sinullekin taakaksi. Ja sitä ajatusta en kestä. Ajattele, että jo olisinkin murtunut mies, kokonaan lopussa. Silloin meidän kuitenkin täytyisi erota... Ei, älä väitä vastaan! Ajattele, että minä olisin iltarusko, sinä aamurusko! Silloin meidän kuitenkin täytyisi erota... Että kaikki on ollut vain hetkellistä näköhäiriötä, että minä kuulun kuolemalle, sinä elämälle...

-- Tiedät, että minulla ei ole elämää sinua ilman.

-- Ehkä kaikki tulee hyväksi vielä... lisäsi Porkka kaukaisesti. Mutta näin ei voi jatkua, huudahti hän jälleen vaivaantuneesti. Tai miten olet ajatellut tätä talvea? Sitenkö, että näin istumme toistamme vastapäätä ja kärsimme. Että minä kuljen sinun talutusnuorassasi, ja sinä toivot sentään, että minä taluttaisin! Vastatusten tylstymistä, kiusaantumista ja sitten taas ylimalkaista ympäristöä tyhjyyden täytteeksi! Ja niin vuodesta vuoteen! Ei, siitä ei tule mitään!

-- Ei, meidän tulee erota, sanoi Inari hiljaisesti.

Hänestä tuntui kuin olisi hän istunut avatuin suonin kuolinkylvyssä. Ei mitään räikeätä tuskaa enää, ainoastaan uuvuttava raukeus, varma kuolema silmien edessä.

Hän ei ollut aavistanut, että Porkan hermot olisivat niin sairaat. Porkka oli oikeassa. Tätä ei voinut jatkua...

-- Ulko-ilma tekee meille ehkä hyvää, sanoi Inari. Jos lähtisimme kävelemään!

Mutta ehdotus ei ollut onnellinen. Pakkasessa heidän kipeä tunnelmansa pingoittui vielä kireämmäksi. Inaria suretti. Vihlova onnettomuuden tunne valtasi hänet uudelleen. Hän tuli ajatelleeksi, että he kenties viimeistä kertaa täten kulkivat yhdessä tuttuja teitä. Miksi he eivät voineet olla toisilleen hyviä ja lempeitä? Eihän tämä onnettomuus ollut heidän syytään. Jumalien kateutta se oli ainoastaan. Ja hänen syvintä rakkauttaan se ei voinut järkyttää. Päinvastoin se jälleen vetosi siihen. Hän oli valmis väistymään, eroamaan vaikka, tehdäkseen Porkan jälleen terveeksi ja onnelliseksi.

Mutta Inari ei voinut sanoa mitään. Murhe ja rakkaus oli liian raskas.

Hän silitti hiljaa Porkan kättä.

He kulkivat puolisen tuntia äänettöminä kummallisen kaihtavassa, odottavassa ja päättämättömässä mielialassa. He sivuuttivat kuin sattumalta sekä Inarin että Porkan asunnon, ilman että kumpikaan teki pysähtymisen merkkiä. Hermojen jännitys esti heitä pysähtymästä.

Inari oli kuoleman-surullinen. Hän ainoastaan silitti Porkan kättä...

-- Älä viitsi, äännähti Porkka vihdoin. Miksi pakotat minut sanomaan sitä? Etkö itse huomaa, tunne sitten enää mitään? Ettei nyt...

Inarin käsi painui alas kuin nuolen satuttamana. Tämä oli kaikkein pahin poistyöntö...

He kävelivät nyt suoraan Inarin ovelle.

-- Tällaista se sitten on, siitä nyt näet, virkahti Porkka.

-- Hyvää yötä, sanoi Inari.

Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin he erkanivat sopimatta jälleentapaamisesta. Ja Inari käsitti, että kaikki oli lopussa.

* * * * *

Inari ei edes koettanutkaan enää saada elämää entiselleen. Synkkä ja ylpeä päättäväisyys oli pitkästä aikaa taas vallannut hänet. Tuo viimeinen turmiollinen keskustelu ei ollut mitään satunnaista, ei sellaista, jonka saattoi unohtaa. Se sisälsi solvauksia, joita ei mikään rakkaus voinut pyyhkiä pois...

Vielä kerran tarttui Inari entiseen keinotekoiseen oljenkorteensa, väitöskirjatyöhön: hänen täytyi matkustaa sitä viimeistelemään.

Porkan kanssa he olivat edelleen yhtä mieltä siitä, että pieni ero teki heille kummallekin hyvää.

Mutta Inarilla oli varma aavistus siitä, että hän nyt lähti kohti suurta eroa, että hänen oli näin vähitellen taas totuttava jäämään yksin...

Tai sitten: tämä oli viimeinen keino pelastaa, jos jotakin vielä oli pelastettavissa hänen poloisesta rakkaudestaan.

XI.

Inari oli taas Parisissa, samassa Parisissa, jossa hän vielä muutama vuosi sitten Porkan kanssa oli elänyt yhtämittaisessa huumauksessa kuin maailman voittaja.

Nyt olivat kaikki kultaiset unelmat varisseet silmistä. Inari oli yksin ja väsynyt. Tulikaupungin aurinko ei jaksanut häntä elvyttää. Mutta hän sai ainakin rauhassa raueta ja muuta hän ei pyytänytkään.

Keskellä ihmisvilinää hän kulki ikäänkuin kaiken inhimillisyyden ulkopuolella. Ei mikään liikuttanut häntä, ei hänen oma itsensäkään. Kaikki tunne-erittelyt, jotka ennen olivat olleet hänen yksinilojaan, olivat herpautuneet hänen aivoissaan merkityksettömiksi. Käsitteet sellaiset kuin rakkaus, kärsimys, tylsyys, ikävä, viha, nautinto, väsymys, kyllästys, inho, suru, ilo, syytös, ihailu, toivo ja epätoivo, jotka niin kauan kipunoiden olivat risteilleet hänen ajatuksissaan, olivat sulaneet yhteen suloiseksi tyhjyydeksi. Niitä ei ollut enää, hän ei erottanut niitä enää, ei jaksanut tarkata niiden ääriviivoja...

Hänen silmäinsä ohi kulki vain kuvia, ulkonaisia ja sisällisiä, joita hän ei ymmärtänyt eikä yrittänytkään ymmärtää... Maailman meno oli käsittämätöntä...

Etenkin kun hän jonakin kirkkaana, varhaisena aamuhetkenä seisoi mielipaikallaan Sacré-Coeurin korkeuksilla yllään rajaton avaruus, allaan usvista heräävä jättiläiskaupunki, joka miljoonine asujamineen humisi kuin ääretön valtameri, tuntui kaikki ihmishiukkasien tuska, repeily ja ponnistelu niin turhan pieneltä ja mitättömältä. Siinä se oli hänen jalkojensa juuressa mahtavana voiman symboolina eikä se sentään ollut mitään! Tomujyvä avaruudessa vain, haihtuva, vaihtuva näköhäiriö vain! Ja mitä olivat hänen viimeiset itse-elämänsä nyyhkytyksen vuodet? Epäoleellisia varjoleikittelyjä hänen aivojensa peilipinnassa. Missä ne olivat nyt? Ei missään. Ei kukaan niistä tiennyt. Ne pakenivat häneltä itseltäänkin yhä kauemmas hämärään. Palasivat siihen tietämättömään, mistä olivat tulleetkin. Tässä olivat he Porkankin kanssa seisoneet yhdessä. Ja se oli enää vain himmennyt kuva. Ei sama Porkka, ei sama Inari, mitkä nyt seisoivat erillään eri maan paikoilla. Ja myös isä ja äiti olivat sammuneita kuvia, heidän riitansa olivat hiljentyneet ikuiseksi hiljaisuudeksi. Niitä ei ollut enää missään muualla kuin jossakin Inarin elon-aistimusten salasäiliössä. Ja pian ei sitäkään enää ollut missään. Näin katoavia asioita ei kannattanut surra. Sentähden ne juuri olivatkin niin kauniita, että ne olivat luodut katoamaan. Mutta tuon pakenevan kauneuden varjo jätti jälkeensä pohjattoman melankolian. Sitä oli vain elämä! Ja suurin elämän viisaus siis rauhallinen viileä elämän katselmus!

Inari ei etsinyt seuraa eikä sitä kaivannut. Kun hän joskus sattumalta tapasi joitakin suomalaisia tuttavia, olivat he hänestä kokonaan toisen maailman olioita. Hän ei tiennyt mitään heille sanoa. Hän lateli heille kuin ulkoläksyn ennen oppimansa tavalliset lauseparret: "Milloin olette tulleet? Miten Parisi teitä miellyttää? Kauanko viivytte?" Mutta kaikki tunsivat, miten vähän henkilökohtaista harrastusta liittyi näihin kysymyksiin, miten inhimillinen sähköjohto ei laisinkaan toiminut. Ja he vastasivat yhtä lyhyesti, kaikki lähempi tuttavuudenteko kuoli heidän huulilleen, he pitivät Inaria ikävänä ja menivät omia teitään. Huvittelemaan, nauttimaan vapaudesta, kuten he sanoivat.

Inari jäi katsomaan heidän jälkeensä. Mitä he tarkoittivat? Mitä oli huvittelu, mitä vapaus? Istua iltaisin ilopaikoissa, näpistellä satunnaisia suosionosoituksia, pettää kotona olevia miehiään ja vaimojaan? Sitäkö vain? Ja sitäkin pitivät ihmiset tavoittelun arvoisena elämässä!

Miksi ei hän ollut kuin muut! Olihan hänelläkin vapaus. Miksi ei hän osannut sitä käyttää eikä väärinkäyttää? Miksi oli hän syntynyt maailmaan näin irralliseksi ilman pienintä mielenkiintoa elämän menoon?

Kun Inari hieman oli ehtinyt tointua ensimäisestä hermolamauksestaan, alkoivat ajatukset jälleen lähettää kysymyksiä.

Miksi? Niin miksikö? Kaikkeen oli vain yksi vastaus. Siksi, että hän yhä vielä rakasti, yhä vielä oli sidottu tuohon samaan ainoaan ihmiseen kuin ennenkin. Ei, hän ei ollut vapaa! Se oli vain näennäistä, ulkonaista ja sekin oli kammottavaa tyhjyyttä.

Inari kapinoi itseään vastaan: Hänkö rakastaisi tuota miestä, joka oli hänet loppuunkuluttanut, pettänyt, hyljännyt! Mitä oli hänessä rakastettavaa? Inari ei ihannoinut häntä enää vähääkään. Hän näki hänet aivan arkisen keskipäivän kaunistelemattomassa valaistuksessa, näki hänen ulkonaiset rapistumisen merkkinsä, hänen sisällisen mies-itsensä häikäilemättömän ja turhamaisen kokoonpanon. Ei, hän ei voinut rakastaa, hän suri ainoastaan. Miksi? Iloita olisi hänen nyt pitänyt! Ei, ei hän voinut. Tuo mies oli vanhettanut hänet siihen määrin, ettei hän voinut enää iloita eikä surra, ei tuntea mitään. Hän oli antanut hänelle niin suuren määrän inhimillisyyttä, että se oli siirtänyt hänet inhimillisyyden ulkopuolelle. Vihata olisi hänen pitänyt!

Mutta kun hän katsoi itseään peiliin, näki hän silmistään vain väärentämättömän surun ja rakkauden heijastavan.

Ja Inari huokasi kätkien kasvot käsiinsä: minä kurja, minähän kaipaan takaisin kahleisiini niinkuin Wenäjän orjat!

Hän häpesi itseään, mutta hän ikävöi Porkkaa sittenkin. Ja hän purki ikävänsä pitkiin, hellyyttä huokuviin kirjeisiin. Niillä täytti hän aikansa ja ainoat tapahtumat hänen elämässään olivat Porkan kirjeet.

Porkka kirjoitti: "Sinä olet niitä, jotka panevat valitsemaan koko maailman ihanuuden ja rakkauden välillä. Nyt on minulla koko muu maailma, mutta ei sinua, ja koko se muu ei ole mitään. Helpompaa se on, mutta arvotonta."

Ja Inari kirjoitti leikitellen: "Minulla ei ole mitään maailmaa ilman sinua. Kevyempää se on, mutta liian kevyttä raskaalle luonteelleni. Anna minulle taas jotakin vaikeaa."

Porkka vastasi: "Anna minulle anteeksi. Se lienee sinulle kaikkein vaikeinta."

Siinä tuli Inarille ajattelemista pitkäksi aikaa. Monta yksinäistä kävelyretkeä täytti hän taas tämän asian pohtimisella.

Antaa anteeksi! Mitä se oli? Ei mitään. Ulkonainen sana, joka sanottiin kadulla, kun törmättiin ventovierasta vastaan. Kohteliaisuus epähuomiossa tehdyn pienen pahan unohtamiseksi. Mutta eikö suurtakin pahaa voinut tehdä tahtomattaan, pahinta pahaa? Hekin olivat molemmat tarkoituksiltaan viattomia. Mitä siinä siis oli anteeksi antamista tai anteeksi pyytämistä? Siinä ei ollut mitään, ja oli kuitenkin jotakin! Jotakin, joka siitä huolimatta kalvoi, ylläpiti kaunaa, jota ei saanut pois muuten kuin unohtamalla kaiken. Sitäkö siis Porkka tahtoi? Mutta sehän oli mahdotonta! Kuinka voida unohtaa omaa sieluaan, joka hetki hetkeltä kuitenkin ilmehti? Kuinka rakkauden tuskaa ja pettymystä, joka yhä jatkuvasti tuntui? Kuinka särjettyä elämää, jonka sirpaleet viilsivät hänen rinnassaan, jonka kuvasin kuulsi kaikesta ulkomaailmasta? Kuinka Porkkaa, joka yhä vielä kahlitsi häntä, esti rakastamasta ketään muuta, antautumasta mihinkään inhimilliseen yhteenkuuluvaisuuteen?

Joku muu olisi ehkä voinut. Ei Inari. Häneltä puuttui kokonaan tuo jumalallinen, lapsellinen hetkellisyys, joka muissa oli. Hän ei uskaltanut heittäytyä elon hetkien hauraille, kultaisille siiville ja siksi ne pakenivat häntä, jättivät hänet ilkkuen oman ijäti väistyvän haaveensa vangiksi. Oman yksiviivaisen, itsepintaisen intohimonsa kahlitsema hän oli. Sen alati samaan suuntaan pyrkivä väkevä pakko hallitsi häntä. Se ajoi häntä eteenpäin kerran määrättyä uraa hellittämättömästi, kuluttavasti, elämän, kuoleman uhalla, se esti häntä unohtamasta mennyttä, toivomasta tulevaisuudelta uutta, sen edessä raukeni päivien ilo, öitten lepo, ei mikään sitä tyydyttänyt, sillä oli vain aina sama onneton ehdottomuuden tarve, olemattoman ikävä, täydellisen täyttymätön jano...

Inarin oma luonne oli syypää kaikkeen. Se oli langettanut surumielisyyden himmeän harson, onnettomuuden kaamean aavistuksen hänen rakkautensa onneen jo alusta alkaen. Se oli erottanut hänet Porkasta jo heidän onnellisimpina aikoinaan! Miks' ei ollut hän niinkuin Naima! Naimahan se olikin tuo oikea tulevaisuuden nainen! Kuinka oli hän joskus kuvitellut Naimaa meneväksi ilmiöksi! Naima oli vapaa, joksi ei Inari millään tahdonponnistuksellaan voinut päästä. Hän ei vaatinut oikeuksia, mutta käytti tilaisuuksia hyväkseen, ei kahlehtinut miestä, mutta hyväili hänen heikkouksiaan, ei ollut paha, mutta kestävästi rikollinen. Sentään hän oli tuomioistuimen edessä viaton. Häntä ei voinut syyttää varkaudesta maailmassa, joka ei enää tunnustanut kapitalismia. Kukin voimansa ja kykynsä mukaan, kukin omalla tavallaan otti osansa tämän maailman hyvyydestä!

Eikä Inari Naimalle kaunaa kantanutkaan. Porkalle sensijaan kyllä. Hänen täytyi se myöntää ollakseen rehellinen. Nyt vielä enemmän kuin ennen. Siitä, että Porkka oli _voinut_ olla uskoton! Kun Inarikaan ei ollut voinut. Suorastaan elimellinen rakkaus Porkkaan oli tehnyt sen mahdottomaksi.

Ja nyt? Nyt olivat he ruumiillisesti erossa. Hänen aistinsa inhosivat tuon uskottomuuden pohjalta rakastettua miestä melkein enemmän kuin ketä muuta hyvänsä, hänen sydämessään tuntui paleltuneelta. Mutta kahta itsepäisemmin nyt ikäänkuin kiusaksi, kostoksi, hänen synkän-ylpeä intohimonsa velvoitti häntä ikuiseen uskollisuuteen voidakseen vain pysyä syyttävänä, korkeamielisenä, anteeksiantamattomana...

Ja Porkka rukoili anteeksi-antoa! Porkka, jonka hän itse oli työntänyt Naiman syliin, jonka sielun hän lemmentuskansa kipeällä kyselyllä ja mustasukkaisuutensa sala-vaanivalla syytöksellä oli raiskannut. Olivathan he tämän viimeisen vuoden aikana suorastaan muokanneet toisensa valmiiksi sitä lemmenrikosta varten, jota he eniten kumpikin pelkäsivät. Porkkakin Inarin. Olihan hän sisällisesti nyt lähempänä Alviaa kuin puolitoista vuotta sitten erotessaan.

Inari pelästyi omia ajatuksiaan. Hän muisti Porkan sanoneen, että mielikuvat toteutuvat. Niin oli aina käynytkin Inarin elämässä. Mutta se oli ollut aivan luonnollista. Elämässä oli jonkinlaista johdonmukaisuutta, matematiikkaa, jonka saattoi laskea edeltäpäin ja Inari oli aina laskenut.

Tässä predestinoidussa välttämättömyydessä, jonka saattoi tietää, mutta ei sivuuttaa, oli elämän ihmeellinen mystiikka.

Ja sitä vastaan ihminen sittenkin taisteli: Kuinka olivatkaan he taistelleet, Inari ja Porkka! Ja lopuksi kuitenkin... Uskalsiko hän ajatella ajatusta loppuun? He pudottivat toisensa kuin kypsän hedelmän juuri niiden syliin, joista he olivat tahtoneet toisiaan estää ja joihin he rakkautensa ja vihansa kaukonäköisyydellä olivat kohdistaneet epäilynsä ja tuskansa jo kauan ennen, kuin asianomaisilla itsellään vielä oli aavistustakaan siitä kohtalojensa etäisestä parituksesta, johon noiden kahden suuri, traagillinen rakkauden intohimo oli heidät tuominnut...

Kun Inari sai kuulla Alvian olevan Parisissa, tuntui hänestä kuin olisi hän kuullut oman tuomionsa. Hän ei voinut enää lainkaan irroittaa ajatuksiaan hänestä. Hän vaelteli pitkin katuja pakollisen päähänpistonsa kalvamana.

Kun hän tapaisi Alvian, mitä hän sanoisi, mitä tekisi, mitä tapahtuisi? Miksi ei kävisi hänen niinkuin Porkankin?

Joka tapauksessa jotakin muuttuisi, liikahtaisi, läikähtäisi. Lakkaisi ainakin tämä epätoivoinen tuijotus taaksepäin. Älykkäämmissä muodoissa saattoi olla onnettomuuden pyhittämä, jos niin välttämättä piti olla. Elämä saisi työnnön eteenpäin, meni se sitten minne tahansa! Ja se meni tietysti vain sinne, minne sen täytyi mennä...

Inari odotti kohtaustaan Alvian kanssa melkein kärsimättömästi.

Mutta hän ei uskaltanut tehdä tahallista lähestymisen yritystä. Hän pelkäsi. Hän ikäänkuin kaikin mokomin tahtoi langettaa tästä tapaamisesta edesvastuun kohtalon niskoille.

XII.

Kun Inari vihdoin sattumalta tapasi Alvian, oli se hänestä melkein kuin sovittu kohtaus.

Pieni sydämen-tykytys, pieni mielenliikutus molemmin puolin ensiksi. Mutta sitten he jatkoivat taas luonnollisesti yhdessä-oloa, aivan kuin se lähtösuudelma, jolla he eräänä myrskyisenä syys-iltana pari vuotta sitten olivat eronneet, olisi ollut eilen.

Ensimäisen pienen roudan sulattua he lähestyivät toisiaan taas ihan itsestään, pehmeästi ja vaivattomasti, ilman selityksiä, ilman kyselyjä eilisestä tai huomisesta, ilman valoja tai tilityksiä. Mutta hiljainen, sanoin kuvaamaton surumielisyys varjosti heidän hellyyttään vielä enemmän kuin ennen. Ja he jatkoivat kävelyitään Parisin puistoissa samassa sanattomassa, aineettomassa antaumuksessa kuin ennen kotimaassa Kaivopuiston syksyisillä poluilla.

Ja kun Inari vihdoin todenteolla ensimäisen kerran antautui Alvialle, tuntui hänestä kuin olisi hän jo hyvin kauan ollut hänen rakastajattarensa. Se ei ollut hänelle mikään yllätys, ei sielullinen eikä ruumiillinen äkkihurmaus, se oli vanhaa, totuttua, luonnollista, ennen-elettyä, juuri tämän nuorukaisen kanssa ennen-elettyä...