Part 6

-- Annetaan tämän tuskallisen ylimeno-ajan ainakin mennä ohitse ensin. Päätetään sitten, mitä teemme, vastasi Inari vältellen. Meidän täytyy ensin parantua, ensin tottua toisiimme tällaisina...

He olivat nyt melkein joka hetki yhdessä. Porkka, joka tähän asti oli kohdellut Inaria melkein kuin miestä, toverin luottavalla välinpitämättömyydellä, oli muuttunut rasittavan tarkkaavaksi rakastajaksi. Hän ei jättänyt käyttämättä pienintä tilaisuutta, jossa hän vain suinkin saattoi osoittaa Inarille rakkauttaan, mutta samalla myös kaikkia sen nurjia puolia. Kaikki miehiset vaistot naista kohtaan olivat heränneet tästä äkkiarvaamattomasta loukkauksesta. Hän laiminlöi työnsä, ystävänsä, toveripiirinsä, mallinsa ja Naiman ollakseen Inarin lähellä, vaikka tämä yhdessä-olo nyt useasti oli monin verroin myrskyisempää ja kuluttavampaa kuin ennen. Sillä ensimäisen kirpeimmän tuskan turruttua nostivat Porkassa päätään tuhannet kauan uinuneet sukupuoli-intohimot. Inari oli taivaallisesta Beatricesta äkkiä vaihtunut syntiseksi, maalliseksi vaimoksi, jota saattoi ruumiillisesti syleillä, mutta samalla myös rääkätä, pelätä, vartioida, solvata, syyttää, epäillä...

Yhä uudestaan ja uudestaan hän pakotti Inarin kertomaan suhteensa Alviaan, vaatien häntä tunnustamaan enemmän kuin mitä hänellä oli tunnustamista, loukaten häntä ainaisella epäluulollaan, raivostuttaen häntä ivallaan ja mustasukkaisuudellaan ja musertaen hänet jälleen liikahellyydellään, lepyttäen hänet lapsellisella herttaisuudellaan, rukoillen häneltä loppumattomia lemmenvaloja ja uskollisuuden todistuksia, joita hän ei kuitenkaan uskonut.

* * * * *

He istuivat eräänä iltana teepöydän ääressä leikitellen palavilla tulitikuilla niinkuin lapset.

-- Kumman rakkaus palaa kauemmin?

-- Minun!

-- Minunpa!

-- Ei siitä saa selvää. Huonoja taikoja! Otetaan parempi ennustähti. Tämä lilja merkitsee minun rakkauttani, tuo kanerva sinun. Saa nähdä kumpi kestää kauemmin! sanoi Porkka juhlallisesti.

-- Senhän näkee nyt jo. Tietysti kanerva. Etkö tiedä: se ei kuihdu ollenkaan. Se kukkii kuoltuaankin.

-- Sellainenko on siis sinun rakkautesi? Niin, sellainen se on. Se on hirveätä! Mistä minä silloin arvaan, milloin se on kuollut, kun se aina on samannäköinen? Herra jumala, mistä minä tiedän rakastatko sinä minua! Ei, sitä ei voi tietää koskaan, ja se tekee minut hulluksi! Sinä olet tyytyväisen ja tyynen näköinen ja vakuutat rakkauttasi minulle, mutta menet itkemään rakkauden tuskaasi toisen syliin! Sinun on paha olla minun kanssani ja hyvä muiden kanssa, sinä alistut minun rääkättäväkseni ja annat muiden lohduttaa itseäsi, suorastaan kehoitat minua hyväilemään muita ja antaudut itse muiden hyväiltäväksi, olet oikullinen, itsellesi vastainen, läpitunkematon, salakavala, ja minun pitäisi vain uskoa, että sinä rakastat minua! Mistä minä tiedän, että sinä et rakasta jotakin muuta!

-- Sinähän tiedät sen.

-- Ennen luulin tietäväni, kun luulin tuntevani sinut. Mutta nyt en tunne sinua enää, olen kadottanut kaikki ohjenuorat käsistäni. Sinä ikäänkuin hukut minulta, vaihdut, vierit pois joka hetki.

-- Luulit kai, että olisin liikkumaton kuin kivi.

-- En. Tiedätkö, miksi minä sinua kuvittelin? Magneetiksi, joka aina pyrkii samaan suuntaan. Ja henkistä voimaa kohti luulin sinun osoittavan. Ainoa varokeinoni sinun suhteesi oli varjella omaa voimaani, jottei kenkään voisi minua lyödä laudalta. Olin varma siitä, että sinulla ei ollut muita vertaisia kuin minä ja myös siitä, ettet koskaan voisi rakastaa itseäsi heikompaa. Mutta nyt huomaan, että tuo mielikuvani oli valhetta. Sinähän voit autuaallisesti vaipua heikompienkin syliin. Ja silloin on mahdollisuuksia vaikka kuinka paljon. Koko maailma voi sinut valloittaa, koko maailma voi sinua rakastella, liehitellä. Tämä on hirveä mielikuva, tämä uusi! Minusta pitäisi koko taivaankannen parkua sitä rikosta, että Inari luisui arvottomamman syliin! Kerjäläisnulikan, salametsästäjän...

Inari synkistyi ja kovettui.

-- Ketä tarkoitat?

-- Ja sitä sinä kysyt!

-- Jos hän on ollut kerran ystäväni, on hän myös ollut arvoiseni ystävä, sanoi hän leimahtaen.

-- Inari lyö ritariksi rakastajansa kuten Wenäjän Katarina. Se on kyllä kaunista, mutta se ei sokaise näkeviä silmiä, sanoi Porkka pistävästi. Mutta en minä voi kilpailla kenen kanssa hyvänsä, en edes sinustakaan. Joko tai.

-- Mutta eihän siitä ole kysymystäkään. Ei ole ollutkaan. Ja hänhän on jo poissa...

-- Voi tulla takaisin milloin tahansa. Hän tietysti taas vaanii otollista hetkeä. Jos minä teen pienimmänkin virheen, on hän heti siinä ottamassa sinut lohduttavaan syliinsä. Sinulla on varaväki...

-- Se ei ole totta! Älä solvaa minua äläkä häntä. Minä vakuutan, olen eronnut hänestä ainaiseksi.

-- Sinä olet jo kerran pettänyt minut. Voit pettää toistekin. Mistä minä tiedän...

-- Miten julma sinä olet. Jos olisin tahtonut pettää sinut, miksi olisin kertonut kaikkea! Olisinhan voinut vaietakin.

-- En minä tiedä, oletko kertonut kaikkea. Sitä juuri epäilen.

-- Minä vannon sinulle.

-- Sinä puolustat häntä niin kiihkeästi.

-- Miten sinä olet paha, sanoi Inari väsyneesti. On niin ikävä, kun et usko mitään. Sinähän tiedät, että pidän Alviasta. En voi kuulla välinpitämättömästi, että teet vääryyttä hänelle. Saahan minullakin olla edes yksi ystävä. Sinullakin on niin monta.

-- Mutta miksi juuri hänet valitsit täksi ainoaksi. Selitäpäs minulle.

-- Olenhan selittänyt niin monta kertaa. Hän oli hyvä minulle, ymmärsi minua. Hänen seurassaan oli niin turvallista olla.

-- Ymmärsi! hymähti Porkka pilkallisesti. Kyllä minä tiedän, mitä lajia tuollainen ymmärrys on. Hän ei koskaan väisty viereltäsi, ei väitä vastaan, ajattelee samoin kuin sinä, matkii sinua, on sinun vallassasi, käskettävissäsi, johdettavissasi. Sitä se on koko ymmärrys. Omituista turvaa te nykyajan naiset tarvitsettekin.

-- Niin, minä tarvitsen myös sellaista, kiivastui Inari yhä enemmän. Joka minut oikein ymmärtää, hyväksyy minut myös!

-- Ja sitä hyväksymystä menet hakemaan lasten kamarista!

-- Mieluummin lasten kamarista kuin ukkokodista. Vanha polvi ei voi minua ollenkaan ymmärtää. Sen olen aina huomannut. Sinäkin olet melkein liian vanha minulle. Ymmärrät minut vain teoreettisesti, niin itsevaltiaalla, ankaralla tavalla. Eihän se mitään tee. Mutta on niin hauska joskus tulla ymmärretyksi juuri niinkuin itse ymmärtää itsensä, kunnioitetuksi juuri niinkuin itse kunnioittaa itseänsä. Nuoremman polven veressä on kai jo uusien aatevirtausten myrkkyä, uusien ihmisten aivosähköä, koska he ovat ikäänkuin luonnollisemmin lähempänä minua. Uskon, etten ole mikään poikkeusilmiö, että vielä tulee paljon samoin ajattelevia ja tuntevia ihmisiä kuin minä. Ja nuorempien täytyy vielä kerran ehtiä paljon edelle minusta. Olisiko ihme, jos joku nyt jo olisi samalla kehitys-tasolla!

-- Sinä uskot vielä kehitykseen! sanoi Porkka äärettömän halveksivasti. On vain kehittyneitä ja kehittymättömiä yksilöitä. Ja jos sinä tahdot väittää, että tuo nuorukainen, joka on sinulle kyennyt tarjoamaan pienen lemmenseikkailun, sen vuoksi olisi erittäin korkealla kehitystasolla, todistaa se vain, että yhä vielä olet sokeasti rakastunut häneen.

-- Tuossakin väitteessäsi olet itse juuri sokea, niinkuin yleensä kaikki vanhemmat miehet. Ette koskaan voi ajatellakaan miehen ja naisen välillä mitään muuta suhdetta kuin rakkautta. Voi olla ystävyyttäkin, sellaista hyvää, sydämellistä kiintymystä, joka ei vaadi, ei pyydä mitään.

-- Miten sinä petät itsesi. Hän muka ei pyydä mitään! Hän kerjää, odottaa kuin koira armopalaa sinulta! Se kai sinua enemmän miellyttää.

Inari kimmahti pystyyn.

-- Hän ei kerjännyt enempää kuin minäkään! Minä olin yksin, hän oli yksin ja me viihdytimme toisiamme... Se tuli itsestään!

-- Jos miehellä ei ole ketään miehisiä tovereita, on se aina paha merkki. Pane mieleesi se!

Porkka poltteli sikariaan tyynen ja itse tyytyväisen näköisenä ikäänkuin ei ollenkaan olisi huomannut tahallista ärsyttämistään.

Kyyneleet nousivat Inarin silmiin.

-- Sinäkin olit kerran ennen maailmassa ilman muuta toveria kuin minä, et taida sitä enää muistaa. Silloin et muista välittänyt. Nyt on toista. Jos vähänkään pitäisit minusta, et tuolla tavoin minua rääkkäisi.

-- Mutta enhän minä kestään muusta välitä kuin Inarista, sanoi Porkka taas äkisti heltyen. Älä huoli olla pahoillasi! Olen vain niin mustasukkainen sinusta. En soisi kenenkään muun tulevan lähellesi. Vaikka onhan se oma syyni. Olen ollut leikkiä pois sinut. Minussa asuu pelihimo. Se on minun heikko kohtani, johon kohtalo iskee, kun se tahtoo tuhota minut. Tältä kannaltahan minä oikeastaan kyllä sinutkin ymmärrän, vaikka äsken leksottelin. On niin hauskaa välistä pelata ihmisillä, leikkiä pallopeliä sydämillä noin vain huvikseen, tarkoittamatta mitään, ajan kuluksi. Ja kun on itse kylliksi hieno, nauttii karkeastakin. Sinä olet viimeksi ollut oikea Salome, joka olet herkutellut kamelin karvoilla. Mutta älä sitten perästäpäin itsekään ota asiaa niin hirveän vakavalta kannalta. Leikki on kyllä välistä vaarallista, mutta jos siitä onnellisesti suoriutuu, on se hauskaa... Se on voimannäyte sekin!

-- Ei minun vaarani ole leikissä... En edes osaa leikkiä...

-- Missä on sinun vaarasi siis?

-- Lasken voimani yleensä siitä, kuinka paljon voin kestää ilman että minun vielä itseni tarvitsee tulla väliin tai estää. Kantaa, kestää, nähdä, kokea, ilman omaa käyttövoimaa, antaa tapahtua, se on minun pelihimoni ja sellainenkin voi käydä vaaralliseksi...

-- Ja kuinka pitkälle olet sallinut ulkonaisen voiman mennä, kuinka pitkälle asian kehittyä tässä viimeisessä pelissä? Tietysti kuinka pitkälle tahansa! Olethan äärettömän voimakas. Ha-ha-haa! Sano minulle, Inari, kuinka pitkälle olet oikein mennyt? Kuinka paljon olet sallinut toisten rakastaa itseäsi, sill'aikaa kun olet uskotellut rakastavasi minua! Sano, mikä on ollut uskollisuutesi, tarkoitan uskottomuutesi mittapuu?

Porkan ääni oli jälleen kova ja epäkunnioittava.

Inari heitti häneen ylenkatseellisen silmäyksen.

-- Suurin mahdollinen tietysti, naurahti hän uhmaavasti ja terävästi. Olen koettanut mitata samalla mitalla kuin te miehet, kuin sinä! Nyt sen siis tiedät, itsestäsi tiedät! Jotta olisin tasaväkinen kanssasi, yhtä laaja, yhtä voimakas, kuin sinä! Jotten inhoaisi, kadehtisi, vihaisi sinua! Jotta rakastaisin sinua ja jotta sinä rakastaisit minua! Mutta et rakastanutkaan, jatkoi Inari kiihtyen. Sen ainoan kerran, jolloin oikein tarvitsin rakkauttasi, kielsit sen minulta. Muistatko äitini hautajaisten jälkeistä juhlaa? Koetin sinun tähtesi olla iloinen. Sinä yksin tiesit, miten sairas olin. Sinun olisi pitänyt vähän sääliä minua.

-- Jumalan kiitos, et koskaan ole herättänyt minussa vielä sääliä. Kaikki muut tekevät sitä. Ja minä en voi säälistä rakastaa, mutisi Porkka.

-- Mutta silloin sinun olisi pitänyt sääliä minua. Mutta sinä säälit Naimaa, jolla kuitenkin oli koti, isä ja äiti, rauha ja rakkaus ja kaikki asiat paikallaan, ja jätit minut kuoleman varjoon värisemään!

-- Ja sinä keimailit koko illan muiden kanssa, nauroit ja liehakoit. Ihmettelin kyllä itsekseni, muistan sen hyvin, että hieman omituinen olet äidinhautaajaksi. Sitä vain ei näkynyt päällepäin. Mistä minä kaiken tuon alta olisin voinut aavistaa, että sinä minua ikävöit. Jos olisit sanallakaan maininnut, että tahdoit minut saattamaan itseäsi, että välitit minusta, olisin kernaasti tullut. Luulin, että tahdoit Alvian saattajaksesi, niinkuin asianlaita tietysti olikin...

-- Sellaista ei voi pyytää, selittää, opettaa! Olisit minut ymmärtänyt, jos olisit minua rakastanut.

Porkka nousi kävelemään hermostuneena.

-- Olenhan sanonut, että kaikessa muussa tulemme toimeen paitsi ei rakkaudessa. Aina sinä syytät minua. Kuuntelepas vain nytkin oman äänesi painoa, kuinka rakastavainen se tälläkin hetkellä on!

-- Miksi siis aina kiusaat minua Alvialla! Sinähän itse syytät minua! Onhan sinullakin ollut Naimasi. On vieläkin! Enkä ole koskaan sinua siitä soimannut.

-- Et ole rakastanut minua tarpeeksi. Silloin olisit sinäkin mustasukkainen.

Inari istui nyreänä ja loukkaantuneena, selin Porkkaan.

-- Minä olisin kovin ylpeä, jos Inarikin olisi minusta mustasukkainen, jatkoi Porkka taas vaihtuen leikittelevän hyväilevään äänilajiin.

Inari ei vastannut. Koko elämä tuntui kiertyvän niin järjettömän hullulle kerälle. Kaikki oli niin tuiki tarkoituksetonta, niin itse itselleen vihollista, kaikki mitä ihminen suunnitteli, teki, ponnisteli, järkeili, minkä vuoksi hän kärsi, kamppaili, pirstoi ja kulutti itseään! Nyt Porkka pyysi häneltä mustasukkaisuutta! Hulluuden hulluutta, turhuuden turhuutta! Sellaista oli elämä! Pitikö sille nauraa vai itkeä?

-- Näin me kinailemme ja kaikki johtuu vain rakkaudesta, puhui Porkka hyvitellen Inaria. Sinä manasit sen taivaasta takaisin maan päälle. Tällaista se nyt on.

Porkka veti Inarin syliinsä ja suuteli häntä.

-- Onkohan muidenkin ihmisten rakkaus näin kurjaa! hymyili Inari surkeasti, itku kurkussa.

-- Kyllä minä luulen, silloin kun se on oikeaa rakkautta. Nyt minä sen vasta oikein tunnen, ensimäisen kerran, vastasi Porkka uudelleen suudellen Inaria.

* * * * *

Tällaisia kohtauksia jatkui pitkin talvea vähän päästä. He heittelehtivät julmuudesta hellyyteen, rakkaudesta vihaan. He kutsuivat toisistaan esille ennen tuntemattomia halpamaisuuksia ja pikkumaisia sielunliikkeitä, ärsyttivät toisiaan vastaan pohjimmaisen vaistoelämänsä kipeimmät ja hekumallisimmat pyyteet.

He tulivat täten omaisemmiksi toisilleen, mutta samalla tylstyivät toisiensa suhteen ja vieroittuivat. Särkyi monta haurasta, runollista kudelmaa heidän väliltään, piirtyi mieleen kuvia mielen mataluudesta, jäi polttamaan aivoihin kärsittyjä solvauksia ja vääryyksiä. Heidän oli mahdotonta jumaloida toisiaan enää.

Alvia ja Naima saivat lakkaamatta käydä linkoamis-aseista. Ei ollut sitä kohtaa heidän menneisyydessään, jota he eivät lopulta olleet penkoneet, häväisseet ja kostaneet. He turmelivat, demoralisoivat, makadamisoivat toisensa ainaisella epäluulollaan ja luottamuksen puutteellaan.

Sitten he vaimenivat, väsyivät, eivät viitsineet enää. He eivät intoilleet enää yliluonnollisista eivätkä kiivailleet luonnollisista. He tunsivat toisensa, tiesivät, mitä toinen milloinkin kussakin tilaisuudessa sanoisi, toimisi, ajattelisi. He pitivät toisistaan, tahtoivat toisilleen hyvää, mutta eivät enää ylenmäärin ihannoineet toisiaan eivätkä pingoittaneet vaatimuksiaan.

He talttuivat. Porkka oli sellainen kuin Porkka oli, Inari sellainen kuin Inari oli, elämä täytyi elää, koska ei voinut olla sitä elämättä, ja yhdessä, koska he kerran eivät voineet olla erillään.

Heidän ristiriitansa muuttuivat vähitellen pintapuolisemmiksi, porvarillisemmiksi. Jos Inari jalomielisesti kieltäytyen liika-rakkaudesta, liika-läheisyydestä lähetti Porkan ulos maailmaan, jonne hän sentään halusi, syytti hän Inaria ilomielisesti ja ylimalkaisesti rakkauden puutteesta; jos taas Inari vetosi rakkauden kaikki-valtaan, tunsi hän itsensä kiusallisesti vangituksi, mutta ei uskaltanut kapinoida.

Näin kului melkein vuosi. Näennäisesti he eivät rikkoneet millään toisiaan vastaan.

Myös sisällisesti tunsi Inari olevansa synnitön. Hänen oli kyllä joskus ikävä Alviaa, mutta hän oli liian ylpeä, liian ehdoton rikkoakseen sanaansa. Hän teki väkivaltaa itselleen, ei vastannut Alvian kirjeisiin ja lopulta ne lakkasivat aivan.

Porkka ja Inari lakkasivat myös puhumasta Naimasta ja Alviasta.

Heidän suhteensa oli siis hyvä. He olivat saavuttaneet porvarillisen tasapainon ilman avioliittoa.

IX.

Kaupungin syyskausi oli parhaassa käynnissään.

Valmisteltiin ja vietettiin juhlia. Ja Inari ja Porkka olivat muiden tapaan mukana kokouksissa ja yhteisillä illallisilla.

He olivat nyttemmin melkein aina suuremmissa seuroissa ja vain harvoin enää kahden.

Inarin hätääntyneet juoksut Porkan asunnolle olivat myös lakanneet. Muutenkin hän nyttemmin aivan vältti sitä tuttavallista poikkeamista Porkan luo, joka ennen oli ollut hänen jokapäiväinen ilonsa.

Oli jotakin, joka ei ollut kuin ennen ja joka koski...

Mutta eräänä aamuna valtasi Inarin vastustamaton halu nähdä Porkkaa kahden. Hän oli nähnyt unta ja herännyt vanhoihin, liikuttavan herkkiin tunnelmiin. Ja sitten hän muisti, miten Porkka viime aikoina oli näyttänyt rasittuneelta ja hermostuneelta ja miten kauan siitä oli, kuin he viimeksi olivat oikein suloisesti toisiinsa sulautuneet.

Inarilla oli Porkalle asiaa, joka oli yleishyödyllistä laatua ja jonka hän olisi voinut kirjoittaakin. Mutta nyt päätti hän sen toimittaa itse tavatakseen Porkan.

Oli tavattoman ihana, routainen marraskuun sunnuntai. Kello oli vasta puoli kymmenen, maa vielä valkeassa kuurassa, aurinko kimalteli kellastuneiden lehtien jäisissä särmissä maassa ja puussa, kun Inari hiljalleen asteli Porkan asuntoa kohden pienen puistikon läpi.

Tähän aikaan tapasi hänet varmimmin, sillä hän nukkui pitkään ja Inarilla oli omat merkkinsä, joista Porkka tunsi hänet ja tiesi avata.

Hän soitti. Ei mitään vastausta. Hän odotti, soitti uudestaan, useampaan kertaan, hälyyttääkseen, herättääkseen, sillä Porkka saattoi nukkua sikeästi. Samalla tuloksella.

Porkka ei siis ollut kotona. Hän oli yöpynyt jonnekin muualle. Sehän ei ollut mitään tavatonta, ja Inari alkoi jo kirjoittaa lapulle sanottavaansa pistääkseen sen sisälle kirjelaatikosta. Mutta varmuuden vuoksi hän vielä kerran soitti.

Silloin aukeni pihan toiselta puolen ovi ja pieni tihrusilmäinen eukko, jonka Inari tunsi Porkan siivoojattareksi, tuli luihusti laahustaen hänen luokseen.

-- Kyllä herra on kotona, hän sanoi, mutta siellä on toinen nyt...

Ja eukko kivitti Inaria pahansuovilla, karkeilla, pistävillä katseillaan, joissa oli lähenteleväisyyttä, solvaisevaa tuttavallisuutta, tahallista kostonhalua ja häväisemisen tarvetta. Ja ääni sitten! Siitä ei voinut erehtyä.

Se ilmoitti elävästi, että akka tunsi Inarin suhteen Porkkaan, että hän paheksui sitä koko pikkuporvarin itsekylläisen hyveellisyyden häijyydellä, pani hänet porton tasalle ja ilkkui, ärhenteli mielihyvästä, että hänet vihdoinkin oli potkittu ulos toisen tieltä.

Inari tunsi jähmettyvänsä. Hän pudotti mahdollisimman välinpitämättömän ja asiallisen näköisenä kirjelipun kirjelaatikkoon ja kääntyi pois ilmettä muuttamatta.

Mutta hänen hermostonsa oli siinä silmänräpäyksessä järkähtänyt tasapainostaan. Epämiellyttävän vaikutelman antama töytäys jatkui kivistävänä, herättävänä värinänä kautta koko elimistön. Neuvottomana jäi Inari seisomaan kadulle. Tuntui niin ihmeelliseltä. Maailma oli aivan kuin muuttanut muotoaan. Oli kuin olisi hän äkkiä saanut takaisin kadotetun muistinsa, löytänyt jatkuvan minuutensa sotkeutuneet langat. Pitkien vuosien pidätetty, sisällinen nyyhkytys, kaikki ennen eletyt kärsimykset, kaikki nykyhetkien salatut levottomuudet ja pienet loukkaukset purskahtivat vereslihalle.

Ja hän vain seisoi kadulla neuvottomana, osaamatta ajatella ainoatakaan ajatusta...

Vähitellen vasta tajunta palasi. Mitä hän tässä seisoi ja odotti?

Hän oli soittanut sovitulla tavalla. Porkka oli kotona, ei avannut. Eihän siinä ollut mitään ihmeellistä eikä moitittavaa. Usein ennenkin oli niin tapahtunut. Joku toveri saattoi maata atelierin ylisillä...

Mutta sitten muisti Inari taas eukon äänen. Ei! Siinä oli jotakin erikoista, intiimiä. Siinä oli jotakin... Mutta mitä, kuka...?

Hänen uteliaisuutensa heräsi. Miksi juuri nyt tällainen harakka ovella nauramassa?

Sisällä oli naisia. Ei, ainoastaan yksi nainen siellä oli, erikoisemmin, kauan huomattu nainen, valittu, rakastettu...

Kuka siis? Inari ei ollut varma. Hän ei ollut niin pitkään aikaan enää kiinnittänyt huomiota Porkan mahdollisiin nais-tuttavuuksiin. Mutta tämä henkilökohtainen, tämä ensimäinen yhteiskunnallinen solvaus kutsui hänessä jälleen esiin tiedonhalun, tiukensi varmuuden vaatimuksen.

Inarin luonteelle oli ylimalkaan kaikki ulkonainen vakoileminen vierasta ja vastenmielistä. Mutta tällä kertaa hän vallan suvaitsevaisesti myhähti uteliaisuudelleen. Voisihan hän oman oikkunsa iloksi ottaa tuosta asiasta selvän, koska se kerran häntä tosiaan huvitti.

Puoli tuntia odotusta korkeintaan. Ja sillä tavoin, ettei kukaan huomaisi eikä saisi tietää sitä, ei kukaan loukkaantuisi eikä tuntisi itseään kiusatuksi.

Inari jäi odottamaan.

Porkan atelieri oli hyvin mäkisen kadun alimmassa alhossa. Inari kulki katua ylöspäin niin pitkälle, että kadun alapäässä olevista ihmisistä erottui enää vain hatun reuna, sitten takaisin, varoen, vartioiden, valmiina livahtamaan näkymättömiin heti, kun joku tuttu nainen tulisi Porkan ovesta. Sillä siellä oli nyt joku personallinen nainen, sellainen, jonka tunsi tuntemattomanakin, ei portto, ei malli...

Aika kului. Puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia...

Inari tähtäili hermot kireinä yhteen ainoaan pisteeseen joka hetki yhä enemmän väsyen vakoiluunsa ja omaan hulluuteensa. Mutta sitä vähemmin hän saattoi irroittua siitä. Hän oli kuin noiduttu. Koska hän kerran oli jaksanut näin kauan, niin toki vielä vähän aikaa lisäksi. Eihän tätä näin pitkää odotusta voinut hukkaankaan heittää. Ei voinut kestää enää hyvin kauan...

Mutta yhä kesti...

Inarin mielenkiinto, joka ensin oli ollut aivan harmitonta leikkiä, muuttui sitä myöten vakavammaksi. Mitä saattoi nainen tehdä siellä näin kauan?

Mikäli Inarin silmät hämärtyivät pinnistyksestä, sikäli ne myös terottuivat. Hän erotti jo äärettömän kaukaa jokaisen kadulle ilmaantuvan hahmon ääriviivat. Hän iski silmänsä kuin haukka jokaiseen naiseen, jonka eleet hiukankin kavalsivat luvattomia teitä. Ja sellaisia tuli monta...

Hän kävi aikansa kuluksi läpi kaikki mahdolliset kevytjalkaiset tuttavansa. Miten kukin kulkisi...

Arla, näyttelijätär, nostaisi nilkkansa varmuuden vuoksi tavallista pontevammin, pieni, soreanröyhkeä nenä tavallista enemmän pystyssä... Leila, laulajatar, lapsen-alku, ihmisen-alku, lipuisi ohi melkein liikehtimättä, luikahtaisi kuin varjo sivu vaarallisten seutujen, arasti pälyen puoleen ja toiseen, silmissä epämääräinen tunnustelu, hyvän ja pahan tiedon puun ratkaisematon arvoitus...

Kello oli jo kohta kolme. Päivä alkoi painua pimeään.

Inari ei ymmärtänyt enää mitään, ei miksi hän tässä yhä käveli, ei kuka oli hän tuolla sisällä tai kuka hän itse täällä ulkona. Hän alkoi pelätä poliisia, joka jo oli merkinnyt hänen oudon vaanimisensa, kaikkia ihmisiä, jotka kenties saattoivat nähdä hänet kaksi kertaa. Hän piiloutui portteihin ja kadunkulmiin kuin pahantekijä, mutta ei voinut luopua vakoilustaan. Hänen täytyi nähdä jokainen, joka tuli ulos Porkan portista. Se oli jo aivan pelkkä päähänpisto.

Inari kulki jo tylsänä. Hän oli unohtanut mielenkiintonsa esineen. Hän kulki vain sen vuoksi, että hänen täytyi kulkea, valmiina siihenkin, että tätä järjetöntä piinaa kestäisi iankaikkisesti...

Silloin vihdoinkin ovi aukenee ja vastaan tulee tuttu nainen: Naima.

Ja vaikka Inarilla olisi ollut syytä eniten arvailla Naimaa, ei hän mistään niin hämmästynyt. Hän ei ollut olettanut sitä sittenkään. Se oli kuin hänen oman jumalilta säädetyn perikatonsa ehdottomin ilmestys, johon ei tahdo uskoa ei edes todisteluillakaan, sentähden että se on kuolema...

Kummallinen viileä rauha valtasi Inarin.

Hän meni Naimaa vastaan tyynenä, täysin itsensä herrana, kuin sattumalta. Hän pysähtyi, tervehti ystävällisesti, upottaen silmänsä rehellisesti Naiman silmiin. Inari oli valmistunut, Naima yllätetty, peli epätasainen. Vastoin tavallisuutta Naimakin näytti hermostuneelta. Hänen kasvoillaan ui epätasaisia, kuumeisia pilkkuja, hän änkytti ja osoitti ilmeistä tasapainon järkkymistä, joka kaikki oli sulaa nautintoa Inarille. Hän tunsi olevansa ainakin tämän tuokiotilan ehdoton vallitsija.

He erosivat nopeasti.

Inari jäi yhä odottamaan.

Nyt ainakin tulisi Porkkakin jo pian. Mutta miksi he eivät tulleet yht'aikaa?

Vielä puoli tuntia.

No vihdoin!

Porkka tuli tasaisesti, tavallisesti, tervehtäen Inaria totutulla tyyneydellä.

Inari toimitti asiansa.

-- Näin jo kirjeesi, sanoi Porkka.

-- Pelkäsin, ettet huomaisi, sanoi Inari.

-- Vahinko ei olisi ollut suuren suuri.