Part 5
Ja tällä hetkellä hän ei jaksanut sitä kuvaa kannattaa rakkaudestaan huolimatta. Elämän tuska liuensi hänet hajalleen yksilöllisistä liitoksistaan. Henkilökohtainen kopeus oli niin pientä kärsimyksen äärettömyyden rinnalla. Hän oli kuin kuilun pohjalla. Hän katsoi sieltä ylös kuin vanki ahtaasta solasta korkeisiin tähtiin ja ihmisiin, jotka vapaina kulkivat avaran maan pinnalla. Ei enää kuin ennen, joskus ylpeytensä ja onnensa päivinä, ylhäältä alas.
Hän oli kiitollinen jokaiselle, joka kulutti hänen elämästään pois edes yhden ainoankaan noista sietämättömistä piinan tunneista, kiitollinen niinkuin henkensä pelastajalle.
Alvia oli siinä suhteessa aivan hänen hyvä henkensä. He tapasivat toisensa usein, aivan itsestään, ilman sopimuksia. Kohtalon oikusta heillä sattui olemaan yhteinen ruokapaikka. Alvia saattoi Inaria useasti kotiin.
Hänellä oli raskas, surumielinen katse, joka viipyi Inarissa hiljaisella hartaudella.
Kumpikaan heistä ei keimaillut. He kävelivät yhdessä pitkin sataman rantoja ja Kaivopuiston hiljaisia polkuja. Se tuli heille vähitellen ikäänkuin tottumukseksi.
He puhuivat kauniista ilmasta. He pysähtyivät myös joskus katsomaan merta tai istahtivat hetkeksi penkille levähtämään. He lausuivat jonkun sanan elämästä peitetysti, epämääräisesti ja uskalsivat sitten kumpikin vaieta kauan toistensa rinnalla, ilman että he siitä kiusaantuivat tai tulivat hämilleen. He eivät olleet avomielisiä eivätkä suljetuita, ainoastaan luonnollisia. He luottivat toisiinsa vaistomaisesti. Tunnelma avusti heitä.
Välistä myös Alvia tuli Inarin luo. Hän ei pyytänyt anteeksi rohkeuttaan eikä lausunut kohteliaisuuksia. Hän oli vakava, pieni kuumeinen pilkku poskipäillä ja kaukainen haaveellinen kajastus silmissä.
Inarille oli suorastaan lepoa olla Alvian lähellä. Tämä seurustelu ei ollut teoreettista eikä tahallista niinkuin kerran Karivuon kanssa. Se tuli itsestään. Se oli vain suloista tunnelmaan raukeamista, jossa kaikki jännitys lakkasi, jossa ei tarvinnut tekeytyä miksikään, ei ponnistaa eikä puolustautua, jossa saattoi olla sellainen kuin oli, väsynyt, sairas, pettynyt, onneton, hyvyyden ja hellyyden vaivainen almun-anoja, jossa vuosikausien raskaasti pidätetty nyyhkytys sai vapaasti tulvehtia.
He eivät monta sanaa sanoneet, he hyväilivät ja lohduttivat toisiaan pelkällä olemassa-olollaan, pehmeästi, arasti, näkymättömin, huomaamattomin keinoin.
Tällaista juuri Inari tarvitsi. Hän ei tahtonut enää ylläpitää kopeaa ulkokuorta eikä herättää ihailua. Hän ei etsinyt enää viisautta eikä voimaa, hän oli niiden kummankin musertama. Panna vain silmänsä kiinni ja huoahtaa.
Joskus hämärissä, kun he eivät enää oikein erottaneet toistensa kasvoja, Inari lauloi vanhoja lapsuutensa aikaisia lauluja. Ja Alvia leikitteli hiljaa pianon näppäimillä. He sulivat täten molemmat kummalliseen sielulliseen heltymykseen, toinen pannen siihen kokemattoman tuntehikkuutensa ja romantisen mielikuvituksensa, koko nuoruuden maailmaa syleilevän murheen, toinen pitkän sairautensa ja kipeän rauhan kaipuunsa.
Ja rajaton kiitollisuus kumpusi Inarin kokeneesta, kiusatusta sielusta tätä hentoa nuorukaista kohtaan, joka ei pyytänyt mitään, ei jännittänyt hänen tarmoaan, ainoastaan viihtyi hänen murheenpehmeässä ilmakehässään.
Täten kului aika keväästä kesään, kesästä syksyyn.
Inarin tietämättä tahtomatta muuttui tämä nuorukainen hänelle vähitellen tarpeelliseksi, omaiseksi, kiitollisuus kasvoi kiintymykseksi.
Hän unohti kaivata Porkkaa. Hänen itsekuluttava rakkautensa tyyntyi, vaimeni.
Hän oli melkein onnellinen.
Porkan ja hänen välillään ei sattunut minkäänlaisia ristiriitaisuuksia. Inari tunsi nyt olevansa hänen veroisensa mielentasapainossa. Kumpikaan ei kysellyt toistensa elämää ulkopuolella heidän kohtaustensa. He elivät sen toisistaan riippumatta. Kummallakin oli oma elämänsä, omat keinonsa kestää se.
Inarilla ei ollut vähääkään omantunnon vaivoja. Hänhän oli vain nyt löytänyt sen välttämättömän ajan vietteen, ajan täytteen, mikä Porkalla aina oli ollut ja jota hän itse kauan oli turhaan kaivannut ja kadehtinut.
Nyt he olivat tasaväkiset. Inarillakin oli kaikki, mitä hän tarvitsi, ylin ja alin, ihailu ja sääli, ikuisen järjen ikuiset ilot ja heikon sydämen heikot hetket ominaan.
Nyt olisi siis kaikki, niinkuin ollakin piti.
Mutta näin ei saanut jatkua enää kauan. Alvian oli vielä syksyn kuluessa lähdettävä opintomatkalle. Ja Inari oli niin tottunut häneen, ettei hän voinut kuvitellakaan, miten hän enää tulisi toimeen ilman häntä.
Hän arvasi, että Alvia rakasti häntä.
Mutta he eivät koskaan olleet suoranaisesti puhuneet suhtautumisestaan, ei koskaan selvitelleet keskinäisiä välejään.
Yhden ainoan kerran vain kesällä oli heidän välillään ollut ikäänkuin tunnustuksen aavistus, julkilausumattoman sanan varjo.
Alvia oli ollut juuri lähdössä Inarin luota. Ja kun Inari oli tarjonnut kätensä jäähyväisiksi, oli Alvia puristanut sitä hiljaa ja kiihkeästi ja sanonut: "En voi sanoa mitään, en mitään, ainoastaan että elämän loppuun asti, elämän loppuun asti!" Ja hän oli sitten melkein väkivaltaisesti syöksynyt ovesta ulos.
Ja Inari oli sinä iltana mennyt levolle rauhallisempana kuin milloinkaan. Hänestä oli tuntunut kuin olisi tuo paha, joka hetki irtautuva ja hukkuva aika, tuo alati vaihdosta ja onnettomuutta uhkaava olevaisuus äkkiä kadottanut voimansa, pehmentänyt särmänsä, muuttunut suureksi, lempeäksi, hyvyyttä säteileväksi iankaikkisuudeksi, siksi käsittämättömäksi ja loputtomaksi, miksi hän rakkautta oli kuvitellut...
Ja hän oli nukahtanut huoaten: elämän loppuun asti, elämän loppuun asti! Tietämättä oikein kenelle tämä huokaus oli.
Tosin ei Inari hetkeäkään ollut epätietoinen siitä, ketä hän rakasti. Tietysti Porkkaa, ainoastaan Porkkaa. Porkka oli aiheuttanut koko Inarin nykyisen elämänjärjestelyn. Näin ollen saattoi hän rakastaa häntä aivan ilman katkeruutta, pelkäämättä mitään hänen olennolleen välttämättömiä uhkahyppyjä, kestää hänet millaisena vaan.
Heidän suhteensa olikin käynyt entistä läheisemmäksi, ei intiimiksi sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan kirkkaaksi, häiriintymättömän puhtaaksi henki-yhteydeksi, luottamukseksi aivojen arimpia, taivasta tapailevimpia mielikuvaluomia myöten, jollaisia ei tavallisesti kenellekään välitetä.
He saattoivat käsitellä aineettomia ajatusvälähdyksiä niinkuin eläviä olioita, he jatkoivat ja täydensivät toistensa jumal-ylpeitä unelmia. He istuivat illat pitkät yhdessä innostuen, hehkuen olemattomista, tekemättömistä asioista, puhuen omaa kieltään, joka jokaiselle syrjästä kuulijalle olisi ollut käsittämätöntä hulluinhuone-haastelua.
He rakastivat nyt todellakin toistensa ikuisinta itseyttä kuin kaksi kaikesta rajallisesta pikkumaisuudesta vapautunutta avaruus-olentoa.
Porkka suorastaan jumaloi Inaria. Hän oli hänen mielestään kauniimpi, viisaampi, parempi kuin milloinkaan. Hän näytti riisuneen yltään kaikki inhimilliset heikkoutensa.
Sitä seikkaa, että he olivat mies ja nainen, he eivät enää kosketelleet, eivät edes muistaneetkaan, se kuului alkeisiin, sen he olivat sivuuttaneet jo aikoja sitten. He leikittelivät sukupuolettomilla mielikuvilla, suunnittelivat taiteellisia, yhteiskunnallisia, suurpoliittisia vallankumouksia, loivat kauneuden utopioja itselleen ja ihmiskunnalle.
Tältä pohjalta he saivat toisiaan kohtaan joskus yliluonnollisia, kosmillisia heltymyksen hetkiä, jolloin he tunsivat, että heidän rakkautensa ei enää ollut tästä maailmasta.
-- Jos en olisi koskaan sinua tavannut, en olisi koskaan tullut tietämään, mitä oikea voiton hurmaus, haltioituminen on, sanoi Porkka kerran. Olisin ehkä pitänyt itseäni omituisena, sairaloisena poikkeus-ilmiönä, jolla ei ole oikeutta vaatia itselleen yleispätevyyttä. Mutta kun minulla on sinut, on minulla jo koko maailma omanani, kuljen keskitietä korkeapäisenä kuin kruunattu kuningas. Sinut tunnustan ainoaksi tasa-arvoisekseni. Sinä olet suurin luova taiteilija, minkä tunnen. Sinä uudistut, rikastut, kasvat, ehjennyt lakkaamatta. Sinä olet parempi elämän taiteilija kuin minä. Olisit tietysti parempi maalarikin, mutta onpa hyvä sentään, että et ole, että sinulla on oma työsi. Olisi ikävää kilpailla parhaan ystävänsä kanssa. Silloin emme varmastikaan voisi rakastaa toisiamme näin paljon, lisäsi hän nauraen. Jos edelleenkin välittäisimme toisillemme kaikki sisälliset näkemyksemme ja ammentaisimme samoista kokemuksista, kadottaisimme piankin taiteellisen yksilöllisyytemme...
-- Tai emme puhuisi mitään, olisimme kateelliset ja saidat, sanoi Inari hajamielisesti.
-- Niin, ja silloin kasvaisi kuori välille, routa, jokin paha, joka erottaisi. Kadottaisin sittenkin yksilöllisyyteni, taiteeni, elämäni, onneni, kaikki, kaikki... Kaikki on Inarin tekemää. Inari on minun elämän-lähteeni. Mikä minusta tulisi, jos Inari sulkeutuisi...
Inari tunsi piston sydämessään.
-- Sano, Inari, jatkoi Porkka pehmeästi, rakastatko minua vielä?
Inari näki silmiensä edessä koko viisi vuotta kestäneen hellittämättömän kamppailunsa, hän muisti, kuinka luonnottoman kalliin hinnan hän siitä oli maksanut ja vastasi vakaumuksella:
-- Enemmän kuin koskaan ennen.
-- Rakastatko minua kauan?
Inari kuuli korvissaan Alvian peitetyn tunnustuksen. Ja ajatuksissaan jäljitellen hänen äänensä lempeää sointua, hän toisti hitaasti hänen sanansa kuin itsekseen:
-- Elämän loppuun asti, elämän loppuun asti.
VII.
Oli jo lokakuun alkupuoli.
Inari ja Alvia kiertelivät Kaivopuistossa ihaillen kauniin syksyn yhä lisääntyvää väriloistoa.
Kuivat lehdet lentelivät kahahdellen heidän jalkojensa alla. Tahi ne riippuivat vielä verkkona heidän yllään yhdellä ainoalla säikeellään kiinni puussa, palavina, herkkinä, paljastaen kukin kuoleman kynnyksellä pohjimmaisen luonteensa. Pihlajat hehkuivat punaisina, koivut ruskeankeltaisina, vaahterat läpihohtavan kullan heleinä...
-- Miten kaunista! sanoi Alvia.
-- Kunpa ihmisenkin syksy olisi noin kaunis! vastasi Inari surumielisesti hymyillen.
Sitten he vaikenivat.
Inari muisti, että tämä oli heidän viimeisiä kävelyretkiään. Viikon päästä olisi Alvia jo poissa. Ehkä ainaisiksi ajoiksi.
Pieni kaihomielisyys keinutti heidät molemmat äänettömiksi.
-- Omituista! Äsken näin luonnon kauneuden, en näe sitä enää, virkahti vihdoin Alvia. Se häipyi äkkiä silmistäni, se ei liikuta minua enää. Olen painunut niin syvälle itseeni...
He vaelsivat taas kauan omissa ajatuksissaan.
Alvia saattoi Inarin kotiin. He pysähtyivät hänen ovelleen. Tässä he tavallisesti erkanivat. Mutta tällä kertaa oli heidän välillään ikäänkuin jotakin sanatonta, joka olisi pitänyt sanoa, pian tapahtuvan eron ikävää, joka teki lähdön vaikeaksi.
-- Etkö tulisi sisälle levähtämään? sanoi Inari.
-- En osaa nyt pitää seuraa. En osaa sanoa, mitä tahtoisin. Jumala on kokonaan tehnyt minut mykäksi. Olen niin mahdoton, vastasi hän hermostuneesti.
-- Soita sitten jotakin. Ymmärrän sinut siitäkin.
-- Niin, sinä ymmärrät, olet ainoa joka ymmärrät, ainoa, jota...
Hän vaikeni äkisti.
Mutta Inari käsitti, että se oli rakkauden tunnustus. Hän ei pelästynyt siitä, ei tullut edes kyynilliseksi, vaikka se oli niin ylimalkainen ja tavallinen ja ennenkuultu. Hän otti sen vastaan melkein hartaudella.
Alvia istahti huoneeseen tultuaan karusti pianon ääreen, Inari vetäytyi sohvan kulmaan.
Vielä hetkinen tällaista unielämää, sitten olisi kaikki lopussa!
-- En ole kenellekään ennen voinut olla näin välitön kuin sinulle, sanoi vihdoin Alvia lopettaen soittonsa. Tällaisista sisällisistä fantasiakuvista olen niin arka, ainoastaan yksin ollen olen tähän asti uskaltanut antaa niille valtaa.
-- En minäkään ole kenellekään voinut olla näin luonnollinen, näin aseeton. Elämäni on ollut yhtämittaista voimien pingoitusta. Minun on täytynyt olla kylmä kuumimmillani, kova herkimmilläni, väkevä heikoimmillani. Siksi olen niin väsynyt, niin väsynyt! Sinä olet ollut minulle suloinen levähdyskohta.
Alvia tuli Inarin viereen. Hän silitti arasti Inarin hiuksia.
-- Miten kärsinyt pää sinulla on, Inari, sanoi hän hellästi. Ja sinulla pitäisi olla niin hyvä, niin hyvä... Jospa minä voisin sinua lohduttaa...
-- Sinä lohdutat minua aina...
-- Tahtoisin aina olla lähelläsi...
-- Ei, ei! Parempi että unohdat minut. Olen liian onneton päästääkseni ketään lähelleni. En soisi sinulle mitään pahaa, ainoastaan hyvää. Minun kanssani tulee onnettomuus...
-- Mitä minä siitä! Hyvä tai paha on minulle yhdentekevää, sillä minä rakastan sinua, rakastan enemmän kuin kukaan voisi rakastaa. Voisin kantaa sinut käsilläni vaikka halki kyisten peltojen. Onko sinua vielä kukaan oikein rakastanut?
Inari kuunteli kaukaisesti silmät ummessa. Hän oli kuulevinaan oman äänensä. Tuollaisen rakkauden hänkin ymmärsi, rakkauden, joka oli toteltava, palveltava millä hinnalla hyvänsä, vei se sitten pahaan tai hyvään, iloon tai suruun, onneen tai onnettomuuteen. Kuka kysyi sitä, joka rakasti! Kuka tinki, laski, punnitsi vuosia tai pelkäsi kuolemaa, joka rakasti! Kuka ajatteli menneisyyttä tai tulevaisuutta silloin, jos hukkuvassa hetkessä jo tarjoutui iankaikkisuuden autuaat auringonnousut! Sitä oli rakkaus! Kaikkeutta, ja kaikellaan täytyi siitä maksaa. Oliko Inaria kukaan oikein rakastanut? Omituinen kysymys! Rakastihan Porkka häntä...
Hän vastasi viivytellen:
-- Minä luulen...
-- Ei, ei ole, minä näen sen...
-- Mitä sinä näet, mistä sinä voisit tietää! Siitäkö, että olen kärsineen näköinen? Ei rakkaus ole onnea... Enkä minä voi sinua rakastaa... Mene pois...
-- Menenhän minä, Inari. Älä suutu. Enhän minä tahdo mitään, en pyydä mitään, jos sanonkin, että rakastan sinua. En ole elämässäni vielä ketään rakastanut paitsi äitiäni. Sinulla on samanlainen ääni... Vien sinun kauniin muistosi mukaani maailmalle rinnan äitini kuvan kanssa. Ethän siitä voi olla vihainen. Minun rakkauteni on minun. Mitä se sinuun kuuluukaan!
Inari käänsi päänsä pois, sillä hän ei tahtonut näyttää kyyneltyviä silmiään. Kuuluu, kuuluuhan se! nyyhkytti hänen sydämensä. Jos sinä tietäisit, miten köyhä olen ollut ja miten olen tarvinnut rakkauttasi ja vieläkin tarvitsisin...
Mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä ääneen.
-- Ethän ole minulle vihainen, Inari?
-- En.
-- Ajatteletko minua kauniisti?
-- Hyvin kauniisti.
He puristivat toisiaan pitkään kädestä.
Inarista tuntui niin kummalliselta. Hänestä oli melkein hyvä, että Alvian lähtöpäivä oli niin lähellä...
Viikko vielä...
* * * * *
Viikko on kulunut.
Hämärä laskee.
Meri kohisee taas uhkaavasti ulkona ja Inari odottaa.
Odottaa Porkkaa. Mutta Alviaa myös, jonka pitäisi vielä ennen junan lähtöä ehtiä jäähyväisille.
Hän kävelee hermostuneesti edestakaisin lattialla. Tämän ainoan kerran voisi Porkka vähän myöhästyä tai olla tulematta. Miksi ei hän ollut sanonut Porkalle, ettei hänelle tänään sopinut siihen aikaan? Ei vain ollut voinut. Ei ainoatakaan kertaa ollut Inari vielä laiminlyönyt kohtausta Porkan kanssa. Hän ei voinut. Hänen täytyi olla aina valmiina Porkkaa varten, silloin kuin tämä tahtoi. Jos hän kerrankaan olisi asettanut jonkun muun asian etusijalle, tärkeämmäksi tätä, olisi hän ikäänkuin kieltänyt rakkautensa. Ei, hän ei voinut. Porkalla oli sitäpaitsi viime aikoina ollut niin paljon työtä, ettei hän paljon ollut Inarin kanssa ehtinyt ollakaan. Jokainen Porkan tulo oli hänen juhlahetkensä. Mutta nyt! Koko Inarin sielun-elämä on aivan hajaannustilassa.
Alvia tulee aivan viime tingassa. Vain sanomaan jäähyväiset.
-- Hyvästi, Inari!
Hän katsoo Inaria silmään, pitää kädestä lujasti kiinni kamppaillen mielenliikutustaan vastaan.
Inari ei kestä sitä. Hän sulaa kyyneleihin ja painaa päänsä Alvian rintaa vasten. Eron tuska on liian vihlova. Hän pelkää kadottavansa ijäksi. Miten olisi hän jaksanut tämän ajan ilman Alviaa, miten nyt, ilman häntä? Miksi oli elämä niin täynnä käsittämättömiä salajuonia? Miksi oli Alvia noin päässyt kasvamaan kiinni häneen, miksi taas reväistävä irti! Kenen syy se oli? Miksi Porkka oli niin yli-inhimillinen ja niin epä-inhimillinen samalla! Kaikki himmenee, loimuaa sekaisin Inarin aivoissa.
-- Miten sinä olet ollut minulle hyvä, hän nyyhkii, ja miten minun tulee sinua ikävä!
Hän raukenee kiitollisuuteen, hän hyväilee Alviaa kuin kuolevaa ystävää, hän käyttää tuhansia ennen-tuntemattomia, helliä ja avuttomia äänen-painoja, hän siunaa kuin äiti lastaan...
-- Inari, rakas, rakas Inari!
Alvia sulkee hänet syliinsä ja painaa hänen huulilleen tottumattoman karun, kuuman suudelman.
-- Sinäkin rakastat minua, sinäkin rakastat, hän kuiskaa.
-- Minä en tiedä, huokaa Inari.
-- Minä tiedän, sinä rakastat minua! Mutta että minun nyt juuri, nyt juuri täytyy lähteä! Miten se on vaikeaa! Nyt toivoisin, että en koskaan olisi saanutkaan matkarahaa. Mutta me lähdemme vielä kerran yhdessä, emmekä eroa sitten enää milloinkaan...
Inari työntää hänet pois.
-- Ei, meidän täytyy erota, ainaiseksi!
-- Ei ainaiseksi...
Ovikello helähtää.
Inari jähmettyy. Hän tietää, että se on Porkka. Hän ei uskalla avata. Henkeä pidätellen, tyrehtyvin kyynelein, tuijottavin silmin hän seisoo. Mitä on hän tehnyt? Ja mitä nyt tulee? Kaiken loppuko? Yksinäisyys, kylmyys, ikuinen piinapenkki!
Tajuton vaivaantuminen herpaisee Inarin tuskan. Hän vain seisoo... Onnettomuus on jo hänen yllään...
-- Minun täytyy lähteä, sanoo Alvia. Aika rientää.
Inari nyökkää surullisesti. Hän tuntee itsensä äkkiä taas kummallisen kaukaiseksi.
Alvia syleilee Inaria vielä kerran ja Inari sallii sen tahdottomasti tapahtua, raukeana, ikäänkuin hän senjälkeen ei enää tahtoisi elää...
Ovi sulkeutuu...
* * * * *
Inari näkee mielessään Porkan, joka kadulla ihmetellen katsoo Inarin valaistuun ikkunaan ja Alviaan, joka kiihkeän mielenliikutuksen ja rakkauden hehkuva syövytys kasvoillaan kiirehtii hänen luotaan ulos... Ja häntä itseään ei ole päästetty sisälle...
Mitä mahtoi hän ajatella? Ja mitä tehdä? Tulisiko hän ehkä takaisin pyytämään selitystä?
Inari odottaa, kuuntelee sydän kurkussa.
Ei ketään tule. Ei tietysti koskaan enää ketään. Alvia on mennyt pois, Porkka on mennyt pois...
Aivot hämärryttävä hätä valtaa Inarin.
Mutta Porkan vuoksihan ainoastaan kaikki, kaikki oli tapahtunut!
Se hänen ainakin täytyi saada tietää.
Saattoihan hän olla aivan suora nyt, jos hänellä ei kerran enää ollut mitään voitettavaa eikä mitään kadotettavaa. Jos kaikki oli jo menetetty! Hän paljastaisi Porkalle pikkuseikkoja myöten kaikki, yksinäiset kauhunkuvansa, avuttomuutensa, tahalliset voimannäytteensä, luontaisen heikkoutensa... Vaikka Porkka suuttuisikin. Vaikka hän olisikin kova ja julma. Jospa hän edes löisi häntä ja sitten antaisi anteeksi, sitten olisi hyvä. Kunpa hän vain ei olisi välinpitämätön ja hylkäävä.
Minä en voi elää ilman sinua! vaikeroi Inari yhä uudestaan ja uudestaan. Jos sinä jätät minut, tapan itseni. Minä en voi elää ilman sinua!
VIII.
Inarin sieluristeilyjen paljastus löi Porkkaan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän oli kokonaan valmistumaton.
Hän oli aikoja sitten unohtanut ne jotkut pienet kohtaukset, jolloin Inari oli ollut hermostunut, naisellinen ja pikkumainen rakkaudessaan, kuten muut naiset. Ja näinä viimeisinä tyyninä aikoina hänellä ei ollut aavistustakaan tuon hiljaisen, selkeän ja miehekkään Inarin sydämen synkistä salaisuuksista.
Inari oli todellakin onnistunut antamaan itsestään voimakkaan ja ehjän kuvan, sellaisen, jota hän luuli Porkan voivan pitkällä, vaivattomalla rakkaudella rakastaa.
Mutta siihen hän oli tarvinnut toisen apua. Siinä oli onnettomuuden oka!
Tämä äkki-yllätys oli tehdä Porkan hulluksi. Oli kuin maa olisi vavahtanut hänen jalkojensa alla. Hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin että häntä oli petetty, kavallettu kaikkein pyhimmässä.
Ja kuka oli sen tehnyt? Inari! Inari, johon hän oli luottanut enemmän kuin itseensä, jota hän oli jumaloinut kaiken totuuden ja kauneuden edustajana! Inari, tuo kylmä, itsetietoinen, aatteellinen, erotiikalle vieras intelligenssi, Inari, jolle parhainkaan ei ollut kyllin arvokasta, oli luisunut jonkun kenen hyvänsä syliin. Se oli mahdoton, hulluuttava ajatus! Kaikki hänen mielikuvituksensa kauniit rakennelmat romahtivat murskaksi.
-- Inari, Inari, jospa tietäisit mitä olet minulle tehnyt! valitti Porkka voimatta sanoa mitään muuta.
Inari koetti selittää, lohduttaa, pyytää anteeksi, hyväillä, vakuuttaa rakkauttaan, rakentaa sopusointua ja ymmärrystä. Epätoivoisesti rukoillen hän riippui kiinni Porkassa kuin haaksirikkoinen.
Mutta Porkka irroitti hänet hiljaa pois.
-- Ei nyt, ei nyt, hän sanoi. Minun täytyy saada olla yksin, ajatella... Toiste sitten...
-- Älä mene, älä mene!
-- Minun täytyy nyt.
-- Etkö luule, että koskaan voit unohtaa...?
-- En tiedä.
-- Mutta lupaathan tulla takaisin?
-- Lupaan.
-- Mutta milloin, milloin?
-- En tiedä...
* * * * *
Inari vietti pari seuraavaa päivää sanattomassa, katkaisevassa jännityksessä, nukkumatta, syömättä, odottaen Porkkaa kuin elämänsä ratkaisua, kuin tuomiotaan. Olisihan hän voinut jo tulla. Olihan tämä liian suuri rangaistus niin vähästä...
Porkka oli tullessaan aivan tyyntynyt. Hän silitti Inarin otsaa murheellisesti.
-- Inari parka, miten sinä olet mahtanut kärsiä, sanoi hän oudon hellästi.
Ei milloinkaan vielä hän ollut puhutellut Inaria niin lempeästi ja isällisesti.
Inari tunsi tällä hetkellä saaneensa korvauksen kaikista ponnisteluistaan. Hän tuli niin raukean onnelliseksi, että olisi vaikka voinut kuolla siihen paikkaan.
-- Sinä olet saanut myös minussa soinnahtamaan tuskan, jollaista en vielä elämässäni ole tuntenut, jatkoi hän. Olet antanut minulle hyvin ankaran iskun, Inari. Mutta luultavasti ansaitun. Näinä päivinä olen ajatellut enemmän kuin yhteensä koko muun elämäni aikana, olen tehnyt tiliä itseni kanssa, ollut tuomiolla omantuntoni kanssa ja tiedätkö, minun on täytynyt ottaa paljon syytä omalle osalleni. Minä en ole ymmärtänyt sinua oikein, en kohdellut sinua oikein kaikesta päättäen. Huolimatta siitä, että joskus oikuttelit, luulin että olit ensi sijassa älyllinen, laskeva, tieteileväinen ja vasta toisessa sijassa rakastajatar, että tahdoit olla yksinäinen ja itsenäinen, että pidit avioliittoa häpeällisenä riippuvaisuuden tilana. Mutta sinähän oletkin lapsi, joka olet värissyt isätönnä, äiditönnä, koditonna, joka kaipaat turvaa. Miten kärsineen näköinen sinä olet, Inari, mutta vasta tänään huomaan sen. Inari armas, et saa paeta minua! Olen valmis pidättämään sinut millä hinnalla tahansa. Olen käynyt mielessäni läpi kaikki mahdollisuudet, senkin että kadottaisin sinut, senkin että olet jo ollut minulle uskoton, ja olen tullut aina samaan lopputulokseen: en voi olla ilman sinua. En ole tähän asti osannut hoitaa rakkauttamme. Minä luulin olevani niin varma sinusta, että minun ei tarvitsisi tehdä mitään sinun säilyttämiseksesi. En tiennyt edes olla varuillani. En ole koskaan ottanut sitä mahdollisuutta lukuunkaan, että voisin todenteolla kadottaa sinut. Ei, se ei saa tapahtua. Minä tarvitsen Inaria, minä rakastan Inaria. Inari saa oikein oman kodin, jonne eivät mitkään kauhunkuvat enää pääse ahdistamaan. Inarin ei tarvitse enää olla valkyyria, Inari saa olla lapsi, Inari saa levätä.
Inari kuunteli kuin unessa. Hänestä oli niin suloista, että Porkka puhui noin. Mutta hän tiesi että äkki-tuska sokaisi hänet, että hän toivoi kotia vain Inarille, ei itselleen. Inarilla ei ollut oikeutta käyttää hyväkseen tätä hetkellistä heltymystä, joka myöhemmin ehkä koitui pahaksi.
-- Taiteesi tarvitsee seikkailua, sanoi hän hiljaisesti.
-- Se ei merkitse mitään. Se ei tarvitse sitä enää, tai minä en tarvitse sitä. En tarvitse mitään muuta kuin sinua. Jos tietäisit, miten väsynyt jo olen, väsynyt kaikkeen muuhun! Jo huomenna perustamme oman kodin.
Mutta voiman hetkenä tuntuu toisenlaiselta, ajatteli taas Inari. Ei, hän ei voinut tarttua tähän kiihottuneen mielijohteen tarjoamaan onneen, joka oli sattuman esiinkutsuma. Se ei kestäisi kuitenkaan. Se oli uhrausta Porkan puolelta, lunnaan suoritusta Inarista. Hän rakasti Porkkaa liiaksi ottaakseen sitä vastaan.