Part 3

-- Et koskaan ole ajatellut, että minuakin pitäisi vähän miellyttää...

-- En, sanoi Porkka hyvin painokkaasti, olen ajatellut asian aivan toisin: luulin että sinulle voisin olla suora niinkuin itselleni. Mutta jos se luulo on ollut erehdys, on se ollut hirveä erehdys.

Porkka katsoi Inaria lujasti silmiin.

-- Inari, jatkoi hän vakavasti. Sinähän tiedät, että olet ainoa nainen maailmassa, jota todella kunnioitan ja rakastan...

-- En minä tiedä, mutisi Inari, se on sinun tapasi puhua vain. Sanot tietysti niin kaikille, muillekin. En tiedä... ja siksi juuri kärsin...

-- Kärsit siitä, että en ole toisenlainen.

-- Kärsin sentähden, että rakastan sinua niin äärettömästi.

-- Ei se ole mikään syy kärsiä. Mutta sinä tahtoisit minut toisenlaiseksi. Olen usein huomannut sen. Enkä minä voi olla toisenlainen. Mutta en myöskään voi kestää ajatusta, että olet onneton, että sillä aikaa kun minä kuljen ihanassa maailmassa pää täynnä kauniita mielikuvia, silmissä elämän tuhatväriset taivaankaaret, sydän täynnä Inaria ja rakkauden ylpeyttä, silloin sinä siitä itket ja kärsit. Ja sinua varten on kuitenkin kaikki. Sinun tähtesi juuri tahdon lakkaamatta uudistua, jotta minulla olisi aina sinulle jotakin uutta tarjottavana. Sinä vaadit niin paljon. Joka aamu pitäisi sinulle tuoda joku uusi uro-työ huomenlahjaksi...

-- Minähän en vaadi mitään.

-- Et sanoillasi, vaan koko olemassa-olollasi. Tunnen, että kaikille muille kelpaisin jo sellaisenani. Sinä olet ainoa, joka kannustat joka hetki minua ihmisenä ja taiteilijana kasvamaan. Sinä näet sieluuni. Ilman sinua olisin aivan valmis. Sinä olet ainoa yleisöni, jolle panen arvoa, senhän tiedät. Sinua ilman olisin sisältäpäinkin kyynillinen, huoleton, sellainen miltä joskus näytän ulospäin. Sinua on raskas rakastaa, tiedä se. Olet valkyyria, joka pitää painien voittaa, aina valloittaa uudestaan. Usein olen kauhulla ajatellut, että kerran tietysti tulee hetki, jolloin en jaksa enää, jolloin väsyn. Silloin täytyy minun mennä pois luotasi...

-- Silloin sinun juuri pitää tulla luokseni. Kuka on sinua lähempi tukemaan heikkoina hetkinä kuin minä! Jospa sinä kerran väsyisitkin! Aina olen toivonut, että joskus saisin auttaa sinua, että todella oikein tarvitsisit minua, ettet tulisi toimeen ilman minua, että saisin palvella, vaalia sinua. Silloin olisin onnellinen...

Porkka rypisti hermostuneesti silmäkulmiaan.

-- Naiset puhuvat yleensä kaikki niinkuin sinä nyt, sanoi hän pimeästi. Heidän tapansa on pyrkiä päällepäin alistumalla. Mutta eihän sellainen kuulu sinulle, Inari. Minulle se ei olisi ilo, ei! Kuka hyvänsä, et sinä! Ei, minä en nauttisi siitä, että sinä hoitaisit, turvaisit minua, kuluttaisit aikasi laupeuden-sisaruuteen. Se on vallan pirullinen ajatus. Olenhan nähnyt kyllä, kuinka sinun naisellisuutesi välistä on pyrkinyt sinnepäin. Olen aina tahallani torjunut sen pois. Olet luullut sitä kovuudeksi kenties, se on johtunut sisällisestä kunnioituksesta. Inarilla on oma elämäntehtävänsä, olen ajatellut. Minun omatuntoni ei salli sitoa Inaria niinkuin muita naisia...

-- Mutta kun sentään olen sidottu! Minkä minä sille mahdan! Enkä minä voi muuttua mielikuvasi kaltaiseksi, vaikka tahtoisinkin. Sinähän vaadit enkä minä! Sinähän juuri et rakasta minua sellaisena kuin olen! Teet minusta jätti-immen ja minä olen vain tavallinen nainen, heikko ihminen. Minä en kestä hullua uskoasi, se menee yli voimieni. Anna minun olla heikko ja naisellinen!

-- Ole millainen tahdot. Mielikuvani vastaa kuitenkin ikuisempaa, syvintä itseäsi, olen varma siitä. Ja sitä minä rakastan. Sitä et voi rikkoa millään.

Porkan varmuus raivostutti Inaria. Siinä oli aallonmurtaja, johon kaikki hänen todistelunsa, tuskansa avuttomina, hyödyttöminä murskautuivat. Turhaan rukoili hän tältä mieheltä edes muruja siitä hellyydestä ja heikkoudesta, jolla hän muita onnellistutti!

-- Mutta minä tahdon sen rikkoa! hän epätoivoisesti tiuskasi. Mitä minä ikuisesta, kun se tappaa tämän ajallisen elämän! Minäkin tahtoisin seurata hetken ailahteluja, pumpuloida sieluni heikkoudella, väsymyksellä ja levolla tai huumata itseni ilolla, ihmisvilinällä, niinkuin sinäkin teet, hummata vuorokausmääriä niinkuin sinäkin teet, niinkuin miehet! Voi, miksi minä olen nainen!

Inarin jatkuva kiihtymys alkoi kiusata Porkkaa. Eikä hän mistään ollut niin lapsekkaan itsekkäästi arka kuin hyvästä tuulestaan. Mielialansa rikkojalle hän saattoi kantaa kaunaa kuukausmääriä.

-- Minkä minä sille mahdan, syytätkö minua ehkä siitäkin! virkahti hän ärtyisästi. Iloilkaa te naiset keskenänne!

-- Et sinäkään ole vain miesten kanssa. Miks'et ota minua mukaan sinne, missä kerran itse voit olla ja kartuttaa kauneuttasi? Pitääkö minun aina olla yhteiskunnan vanki! Enkö saa olla vapaa niinkuin sinäkin! Kuuluuko se vain miehille!

Porkan silmissä välähti ja hänen suupieliinsä piirtyi häikäilemätön ja julma viiva, jonka Inari joskus ennenkin oli ohimennen nähnyt.

-- No juodaan sitten huomenna, niin että nyrkit savessa! ärähti hän raa'asti ja loukkaantuneesti.

Inarista tuntui kuin olisi hän saanut rautamoukarilla vasten kasvoja. Porkan äänen sävy vei aivan toiseen maailmaan kuin hänen oma mielikuvituksensa. Hänen intoileva sanatulvansa tyrehtyi siihen paikkaan. Hän tunsi itsensä äkkiä karkeasti solvaistuksi, pahoinpidellyksi ja hyljätyksi, ja kauan hallittu hermorasitus purkautui itkuksi.

Porkka kääntyi poispäin. Häntä vaivasi ja suututti. Tällaista kohtausta ei heidän välillään ollut sattunut sitten suhteen alku-aikojen.

Inari itki sohvalla hänen vieressään yksitoikkoista, kyyneletöntä valitusta niinkuin koira, joka pakkas-yönä nostaa kuononsa tähtitaivaalle ja ulvoo. Sitten se vähitellen hiljeni, muuttui avuttomaksi lapselliseksi kitinäksi, araksi, eläimelliseksi vinkunaksi.

Huoneessa oli muuten kuoleman-hiljaista.

Porkka oli oikaissut itsensä nojatuolin selkämystä vastaan pitkäkseen. Hänellä oli silmät vaivaantuneesti ummessa.

Inarikin vaikeni lopulta aivan. Hän katsahti Porkkaan. Mutta nähdessään hänen kylmän, liikkumattoman ilmeensä hän vajosi hänen jalkoihinsa purskahtaen uudestaan itkuun.

-- Anna minulle anteeksi, hän nyyhkytti.

Porkka nousi seisomaan.

-- Miksi sinä nyt noin, Inari? Jos sinun on vaikea olla minun kanssani, niin ei olla sitten yhdessä... Minä lähden nyt ainakin, tulen toiste, kun olet rauhallisempi.

Inari parahti jälleen:

-- Älä mene! Minun on paras olla sinun lähelläsi. Enhän muuta pyydä!

-- Mutta miksi siis itket, miks'et ole iloinen?

-- Sinä et rakasta minua enää... Mutta minä olen rakkauteni orja. Ole kuinka kova tahansa, loukkaa minua, kohtele kuin koiraa, mutta älä jätä minua...

Inari ryömi hysteerisessä epätoivossa hänen jaloissaan.

-- En voi rakastaa ylhäältä alaspäin, sen tiedät, sanoi Porkka kylmästi. Minusta on äärettömän tuskallista kuulla sinun puhuvan noin. Miksi tahdot aivan väkisin rikkoa kauniin tasa-arvoisen suhteemme? Enkä edes ymmärrä sinua enää. Jos edellytät minun loukkaavan sinua, miksi pyydät minua jäämään?

-- Kun näen, että tahdot jättää minut?

-- Luuletko, että tämä on minulle sitten hauskaa! Ja sitten muka olla syypää tähän! Jos et tule toimeen kanssani, niin eroa minusta, mutta ole ennen kaikkea itsesi kanssa sopusointuinen. Miksi tällaista! En ymmärrä!

Porkka kulki edestakaisin huoneessa hermostuneesti.

Inari koetti tukahduttaa nyyhkytyksiään. Hänelle selvisi, mitä hän oli tehnyt. Hänen väkisin esiintulvahtanut tuskanryöppynsä kauhisti häntä itseäänkin. Tätähän hän juuri oli aina tahtonut estää. Hän seisoi hämillään, avuttomana, onnettomana, tietämättä hädissään mitä sanoa.

-- Kaikkihan on hyvin, hän sammalsi. Kaikki riippui hermoistani. Niissä vain oli vika. Anna anteeksi. Enhän minä oikeastaan itkekään, hermoni vain itkevät...

Hän koetti hymyillä.

Porkka ei vastannut.

Inari pakotti itsensä myös hiljaiseksi. Hänen hermonsa kapinoivat yhä, mutta kadottamisen pelko piti ne aisoissa.

Kumpikaan ei puhunut mitään pitkään aikaan.

Sitten puki Porkka päällysnutun ylleen.

-- No, lähdetkö sitten kapakkaan? kysyi hän vieraalla, tylyllä äänellä. Sinnehän sinä oikeastaan vain olet itkenytkin!

Jos Inari vähääkään olisi noudattanut sitä kaunan kärkeä, jolla nämä sanat olivat lausutut, ja omaa loukkaantumistaan, olisi hän vastannut kieltävästi. Mutta hän painoi alas ylpeytensä. Hän oli jo rauhoittunut ja kaikki tuntui hänestä nyt niin kaukaiselta. Jos oli jo tullut kuolema heidän välilleen, niin sittenhän kaikki oli yhdentekevää. Hänen täytyi nähdä, mitä nyt tapahtuisi. Hän meni ikäänkuin havaitsemaan toisen miehen ja toisen naisen kuolinkamppailua. Jokin hellittämätön jatkuvaisuuden-vaisto kielsi häntä jättämästä kesken tätä rääkkäystä.

He menivät äänettöminä ulos pimeälle kadulle, kumpikin tietoisina siitä, että he tällä hetkellä kiusaantuivat ja kiusasivat toisiaan.

He eivät saaneet enää sanotuksi sanaakaan.

Ravintolassa he joivat viiniä virkistyäkseen. Mutta eivät sittenkään voineet särkeä piinallista kivetystilaansa.

Inarin tunne-värinä oli kokonaan loukkauksesta lakannut ja vaihtunut älylliseksi soimaksi. Hän oli vallan tyyni, mutta hänellä oli vastustamaton halu vielä jollakin lailla huomauttaa siitä vääryydestä, mikä hänelle tehtiin. Hän virkahti:

-- Muille katsot olevasi velvollinen aina pitämään hauskaa, mutta minun seurassani vaikenet ja ikävystyt.

-- Sinulla on ikävä minun seurassani, tarkoitat. Mutta ei riidellä siitä enää.

He vaikenivat taas.

-- En minä oikeastaan miestä tarvitsisikaan, keskeytti vielä Inari, jos voisin yksin mennä minne hyvänsä niinkuin sinä. Jos olisin mies, olisi kaikki hyvin.

-- Aina sinä palaat tuohon samaan. Sehän on suorastaan päähänpisto! Ja miksi sinä juuri minulle siitä kinailet, että olet nainen?

-- Enhän minä kinaile, sanon vain...

-- Sitäpaitsi en ymmärrä, mitä sinulla naisenakaan on valittamista. Olet varustettu elämäntaisteluun kaikin puolin paremmin kuin yleensä naiset. Jos vertaat itseäsi muihin, täytyy sinun myöntää olevasi kaikin puolin edullisemmassa asemassa.

-- Sitä en voi myöntää, eikä minua voi verrata edes muihin naisiin, koska en ole samanlainen kuin he. Minä elätän itse itseni, maksan edestäni, kannan kaikki yhteiskunnalliset veroitukset niinkuin mies, mutta en kaikella tällä kuitenkaan voi ansaita itselleni samoja mukavuuksia...

-- Sille ei voi mitään. Minä ainakin olen tehnyt parhaani, jotta sinulla olisi hyvä olla. Useimmat illat vietän luonasi. Saatan sinut ulos ja sisälle...

-- Mutta ajattele niitä lukemattomia iltoja, jolloin et tulekaan, jolloin istun yksin ja odotan...

-- Ne illat ovat helposti luetut! Ja ne sinä vain otat huomioon, etkä niitä äärettömän monia, jolloin olen tullut. Muistat vain laiminlyöntini, et ansioitani. Muut naiset kiittävät jokaisesta odottamisen mahdollisuudestakin. Mutta sinulla on niin ylettömät vaatimukset...

Porkka alkoi taas suuttua, Inari oli aivan kylmä.

Hän aikoi vastata, mutta pidättäytyi.

Hän tunsi, ettei siitä tulisi mitään hyvää, että heidän molempain pohjimmaiset vaistot löivät tulta vastakkain. Oli joitakin asioita, joissa he eivät voineet tai eivät tahtoneet ymmärtää toisiaan. Inari oli huomaavinaan, että hänen naisellisuutensa tämän lapsellisesti aran ja samalla häikäilemättömän mielikuva-ihmisen aivoissa oli ase häntä itseään vastaan, milloin hyökkäys- milloin puolustus-valttina, mutta aina kokonaan toisen, miehisen intelligensin palveluksessa.

Kuin yhteisestä sopimuksesta he nousivat hetkisen kuluttua lähteäkseen.

Ja kun he kulkivat kotiinpäin oli heidän välillään parin kyynärän levyinen välimatka -- täynnä kahden yksilön, kahden sukupuolen leppymätöntä vihamielisyyttä.

IV.

Tämän kohtauksen jälkeen Inarin ja Porkan suhde oli jonkun aikaa hieman kalsea, mutta parani sitten entiselleen.

Inari teki kaiken voitavansa pyyhkiäkseen pois ikävän muiston.

Sillä lopultakin hän jälleen syytti itseänsä kaikesta.

Oliko ihme, että Porkka oli ollut raaka, kun hän itse oli osoittautunut niin mahdottomaksi. Olihan hän suorastaan rukoillut imarrusta, leperrystä, ainaista pyhäpäivää, pyytänyt päästä korukaluksi tarvekalun asemesta ja taas päinvastoin, puhunut itseään, Porkkaa, kaikkea luonnonjärjestystä vastaan. Eihän hänellä ollut varaa noin kapinoida tottumusta vastaan, koska hänellä ei kerran ollut varaa kadottaa Porkkaa. Tottumus kyllä hävitti romantiikan, tuon kultaisen satutunnelman, jota taiteilija, jota rakkaus kaipaa, mutta se oli sittenkin eräs side, eräs vakuutus, eräs takuu, joka esti eroamasta, kadottamasta kokonaan.

Arkipäivää edusti Inari. Porkka vietti juhlansa muualla, Inari ei missään. Hänellä oli vaimon asema ilman minkäänlaisia yhteiskunnallisia lievikkeitä. Mutta olihan hänellä myös vaimon rakkaus. Kaiken hyvän hän sydämestään soi Porkalle, sellaisenkin, joka häneen itseensä koski, joka ostettiin hänen oman kieltäymyksensä hinnalla. Inari rakasti Porkkaa liian paljon kieltääkseen häneltä mitään, kaikkein vähin sellaista, jota hän tarvitsi elämäntehtävänsä suorittamiseksi: uusia tuokiotiloja, uusien suhtautumisten sähköittävää virvaliekkiä. Hän vain suri sitä, ettei hän itse voinut joka päivä olla uusi ja ihmeellinen, aina sellainen, jollaista Porkka tarvitsi. Mutta sellainenhan oli kerta kaikkiaan mahdotonta. Sentähden hän ei uskaltanut purskahtaa: joko tai! kaikki tai ei mitään! joka usein pyrki esiin hänen sydämestään. Hän oppi kokoamaan murujakin, säilyttämään nöyrästi siekaleitakin.

Mutta hän ei voinut tukahduttaa sielunsa sisällistä kapinaa ja soimaa. Se riutuva kaipaus ja haikeus, jolla hän alati seurasi Porkan retkiä, kalvoi häntä, se näkyi väkisinkin läpi ja teki hänet Porkallekin kiusalliseksi. Siinä oli perikadon siemen, joka oli kitkettävä pois hinnalla millä tahansa.

Selvää oli, että se johtui vain siitä, ettei hänellä itsellään ollut mitään, millä täyttää sitä tyhjää sijaa, minkä tuon toisen poissa-olo aiheutti. Hän olisi siis tarvinnut joitakin omia elämyksiä, omia kokemuksia, jotka olisivat askarruttaneet hänen ajatuksiaan ja estäneet kadehtimasta muita. Hänen täytyi siis tehdä jotakin, sill'aikaa kuin Porkka oli poissa, jotakin, joka oli terveempää kuin hänen ikävänsä, tappaa odotuksensa työllä tai ihmisvilinällä, saada täytekuvioita aivojensa autioille lakeoille. Hänen täytyi saada heidän elämänsä vaaka tasapainoon tapojen yhdenkaltaisuuksien avulla, olla miesten kanssa silloin kuin Porkka oli naisten kanssa, mennä eteenpäin lakkaamatta kuten hänkin.

Koska hän ei voinut pelkällä tahdonponnistuksella muuttaa olemustaan, tuntemus- ja aistimistapaansa eikä painaa alas naisellisen rakkautensa tuskaa, niin saattoi hän ainakin pakottaa itsensä ulkonaisiin, tahallisiin tekoihin, jotka sitten välttämättömyyden pakolla vähitellen jättäisivät jälkensä häneen. Tekemällä miehen tekoja oli hänen sielunelämänsäkin vähitellen muuttuva miehisen kaltaiseksi. Ja silloin oli hänet yhdistävä Porkkaan ei ainoastaan rakkaus, vaan myös samanlaisen elämän- ja tuntemustavan luonnollinen yhteenkuuluvaisuus, kaikki se, mitä Porkka jo hänestä otaksui ja mitä Inari vain teeskenteli: yksinäisyys, itsenäisyys, vapaus.

Kaikkein ensiksi oli hänen hankittava omalletunnolleen ne eroottiset kokemukset, joista hän tahtomattaan syytti Porkkaa. Mitä siitä, jos ne olivat rikoksia häntä itseään kohtaan, silloin hän juuri saisi syytöksen kärjen käännetyksi itseensä, saisi edes pahan omantunnon rauhan, pääsisi mustasukkaisuudestaan.

Näin ajatteli Inari, mutta käytännössä tämä tuntui tuiki mahdottomalle. Kaikkia muita miehiä kohtaan hänellä oli niin vähän harrastusta, että hän töin tuskin saattoi olla heille kohtelias. Vaikka hän ajatteli ketä tahansa, ei hän voinut kutsua itsestään esille edes muodollista mielenkiintoa. Maailmassa oli vain yksi ihminen, yksi ajatuksen, tarkoituksen arvoinen kohta: Porkka. Niin oli tämä suuri rakkaus syönyt häneltä kaiken muun elämän sisällön.

Inari muisteli entisyyttään. Olihan hänkin silloin ollut seurustelukykyisempi. Mistä oli hänellä silloin ollutkin tuo uteliaisuus ja viehtymys ihmisiin, tuo vähin kiihottava ja kiihottunut lähestyminen, tuo sähköinen vilkkaus suonissa, joka jokaisessa vieraassa aina löysi jonkun erikoisen kosketuskohdan? Lapsellisuutta se tietysti oli ollut, nuoruuden kokemattomuutta. Ja sitten vielä jotakin muutakin. Sitä, että hän ei silloin vielä tuntenut suurta rakkautta...

Senjälkeen olivat kaikki muut ihmishahmot rapisseet pois hänen muistostaan kuin kuivat lehdet, jäljettömiin, olemattomiin. Ja kuitenkin hän nyt juuri tämän saman rakkauden säilyttämiseksi olisi tarvinnut sitä, minkä hän sen vuoksi oli heittänyt pois.

Se seurapiiri, jota Inari parhaiten saattoi käyttää omanaan, oli kotoisin hänen ylioppilas-vuosiltaan. Ne olivat tovereita, joita hän vieläkin tapasi kirjastoissa ja lukusaleissa ja yleisissä tilaisuuksissa. Useimmiten hän joutui yhteen erään Karivuon kanssa, joka myöskin valmisteli väitöskirjaa. Tämä oli aikoinaan ollut rakastunut Inariin, mutta huomattuaan Inarin vastahakoisuuden oli hän sittemmin suostuttanut itsensä hänen epäitsekkääksi ystäväkseen. Yhteiset työt vuosien kuluessa olivat myös olleet omiaan tasoittamaan pois tuon hetkellisen ärsytyksen muiston. Inari saattoi sekä luottaa Karivuohon että puhella hänen kanssaan aivan tuttavallisesti ja avomielisesti.

Hän oli ainoa, jota Inari väärin-ymmärryksiä pelkäämättä saattoi pyytää seurakseen milloin tahansa. Mutta jo se seikka, että hän oli pakotettu ulosmennessään turvautumaan mies-seuraan, että häntä aina piti saattaa, seurata, varjella, kiusasi häntä. Hänen piti sopia kohtauksesta edeltäpäin ja se rajoitti, vei pois kaiken äkkiarvaamattomuuden. Hänen piti suorastaan tilata joku muu Porkan sijalle, silloin kun tämä ei tullut. Se oli inhoittavaa. Ja kuitenkin täytyi Inarin jotenkuten kansoittaa oma maailmansa ollakseen kerjäämättä Porkan valtakunnassa.

Ja Inari sopi Karivuon kanssa siitä, että hän puhelimitse ilmoittaisi, silloin kun hän oli ikävissään ja seuran puutteessa.

Tämä toimenpide jo rauhoitti häntä. Näin oli hän sittenkin lannistava oman luontonsa.

Porkan seurassa koetti hän olla entistä ennakkoluulottomampi. Poistaakseen hänestä pienimmänkin, edellisestä kohtauksesta mahdollisesti jääneen epäluulon ja epävarmuuden hän tahallaan vei puheenaiheen uudestaan vaaralliselle tolalle, teki pilaa itsestään, kuvaili hyväntahtoisesti leikitellen kaikenlaisia mahdollisia uskallettuja tilanteita, joihin Porkan taiteilija-ammatti hänet luonnollisesti pakotti, sepitti puheita hänen suuhunsa, viekoitteli hänet kertomaan, loruilemaan naisista ja malleista.

-- Minun periaatteisiini oikeastaan kyllä kuuluu, etten koskaan toiselle naiselle puhu toisesta, mutta sinä olet poikkeus, olet niin erilainen kuin kaikki muut, sinuun voi luottaa, sanoi Porkka tietämättä ollenkaan, että Inari koko ajan pani merkille pienimmätkin yksityiskohdat vain eroottisten rikosten kannalta, laski mitättömimmätkin alkusyyt ja johtopäätökset koettaen kuumeisella, ovelalla vakoilemisella saada selvyyttä pitkälle, arvailevalle epätietoisuudelleen.

Hänen täytyi saada tietää, mitä hänen armaansa elämä sisälsi, yksityiskohtia myöten. Ja pieninkin koski häneen. Ei koskaan ollut hän vielä ennen noin suoranaisesti pannut hermoelämäänsä alttiiksi näin kirveleville piiskan-iskuille.

Mutta että hän itse voisi matkia Porkkaa, seurata hänen esimerkkiään saavuttaakseen suvaitsevaisuuden vaikean taidon, kohdistaa joihinkin vieraisiin samat hyväilyt, jotka Porkkakin oli tuhlannut vieraille, se oli aivan, aivan mahdotonta! Ja keneen? Karivuohon kenties. Ei, se oli liian hullunkurinen ajatus. Joskus hän omien mielijohteittensa heittelemänä salaa katseli Karivuota tässä valaistuksessa ja tuli aina silloin melkein hyvälle tuulelle ruveten nauramaan omalle hulluudelleen.

Karivuon seura viihdytti Inaria, joskaan ei erityisesti huvittanut. Se oli vaivatonta ja samalla kaukaista. Itsekohtaisesta itsestään he eivät puhuneet koskaan mitään.

Mutta sisällisestä ahdistuksestaan ei Inari silti päässyt. Ja hän huomasi, että se ei johtunutkaan yksinäisyyden aiheuttamasta ikävästä, että se sittenkin pääasiallisesti oli mustasukkaisuutta, sairasta pahansuopaisuutta kaikkia niitä tuntemattomia naisia ja epämääräisiä uskottomuuksia kohtaan, joista Porkka ei aina maininnut, mutta jotka hän aavisti oleviksi.

Hän kärsi enemmän kuin koskaan ennen, vaikk'ei hänen enää välttämättä tarvinnutkaan viettää iltojaan yksin.

Eräänä iltana tuli Karivuo pyytämättä hakemaan häntä kävelylle.

-- On niin kaunis ja leuto sää ulkona, hän sanoi.

-- Porkka tulee kenties minua tapaamaan, virkahti Inari.

-- Se on sangen vähän luultavaa.

-- Kuinka niin?

-- Näin hänet juuri äsken Naimansa kanssa kapakassa sangen iloisessa mieli-alassa.

-- Niin, hänen pitäisikin jo olla täällä oikeastaan, jos hän tulisi, äännähti Inari niin ylimalkaisella äänellä kuin suinkin, mutta hänen sydämensä löi aivan haletakseen ja veri työntyi hänen päähänsä.

Aivan tietämättään oli Karivuo iskenyt Inarin arimpaan ja saanut aikaan äkkiarvaamattoman mielenliikutuksen. Hänen sanoissaan ei piillyt mitään salatarkoittelua. Tunnettu asia kaupungilla oli, että Naima oli Porkan oppilas ja moni luuli häntä Porkalle läheisemmäksikin.

-- Mennään sitten! sanoi Inari.

Tuska teki hänet äkkiä kiihkeäksi. Salatakseen ja painaakseen sen alas hän tunsi tarvitsevansa paljon ulkopuolista kiihotusta.

Hän muutti kävelyretken kapakkaretkeksi. Sielunsa tasapainon vuoksi hänen täytyi juuri tällä haavaa tehdä samaa, mitä hän luuli Porkankin tekevän.

Hän sai Karivuon tilaamaan yksityishuoneen. Hän melkein unohti että hänen edessään oli hänen vanha ystävänsä. Tämä oli vain vieras mies, jota hän koetti ylläpitää mahdollisimman samoilla keinoin kuin Porkka vierasta naista. Hän puheli, nauroi ja leikitteli. Hän oli epätoivoista hurjuutta ja keimailua sekaisin.

Karivuo kummasteli Inarin tavallisesta poikkeavaa mielentilaa, mutta ei kysynyt syytä eikä pallotellut, sillä tämä ei lainkaan ollut hänelle mitään epämieluista, pikemmin päinvastoin.

Karivuo oli pohjaltaan suuri naisten suosija ja samalla herjaaja, mutta Inaria hän todellakin kunnioitti, asetti hänet jonkinlaiseen erikois-asemaan, siksi että hän älyltään oli miehen vertainen ja vaistomaisesti myös siksi, että hän oli ainoa nainen, jota hän ei parhailla tempuillaankaan ollut saanut. Hän ei ollut suinkaan mikään viettelijä-tyyppi, mutta hän oli mies, jolla oli selvä pää ja helposti ärtyvät aistit ja joka yleensä piti eroottisen nautinnon asian henkilökohtaisesta kiintymyksestä erillään. Hän piti siitä niinkuin pidetään hyvästä ruoasta ja hyvästä viinistä, se oli välttämätöntä hermo-elvykettä, jota hän aika ajoin tarvitsi ja jonka hän mieluimmin nautti hyvässä seurassa.

Inarin suhteen hän oli aikoja sitten, ensi yrityksensä jälkeen, luopunut kaikesta hyväilyn halusta. Inari ei koskaan ollut antanut aihetta siihen. Mutta nyt herätti Inarin kuumeinen käytös vanhan rakkauden. Hän muisti taas, että Inari oli nainen.

-- Tiedätkö, Inari, sanoi hän, että olet hyvin kaunis? Sinulla on aivan renessansin pää. Ja niin harvinaiset värit. Et ole tumma etkä vaalea, vaan himmeä, tuhkan pehmeä.

-- Tuhkaa! oikaisi Inari katkerasti.

-- Tarkoitan, että vaikutat väkevältä kuin tummat ja suloiselta kuin vaaleat...

Inari hymyili ja Karivuo innostui yhä enemmän. Hän ei puhunut enää mistään muusta kuin Inarista. Hän kuumeni omasta ihailustaan, hän suli, unohti itsensä, kertoi pitkien vuosien salatusta rakkaudentuskastaan ja uskoi omiin sanoihinsa.

Ja kun he ajoivat kotiin suljetussa vaunussa, uskalsi hän hiljaa kietoa kätensä Inarin vyötäisille eikä tämä kieltäytynyt nojaamasta siihen. Hän ei ollut siis tehnyt mitään Inarille epämiellyttävää ja tästä hän yhä rohkaistui.

Inari istui silmät ummessa ja ajatteli Porkkaa. Varmasti hän ei vielä ollut ohjelmansa lopussa. Miksi siis hänkään menisi yksinäiseen kamariinsa itkemään!

Hän pyysi Karivuota luokseen vielä hetkiseksi juttelemaan.

Ei koskaan ennen hän ollut uskaltanut tehdä tällaista sovinnaisuuden rikkomusta.

Inarin luona Karivuo jatkoi palvomistaan entistä palavammin.

-- Tiedätkö, sanoi hän tarkastellen Inaria, että sinulla on myös hyvin kaunis ruumis?

-- Tiedän, virkahti Inari naljaillen.