Part 12

Jos he nauroivat, soinnahti heidän naurunsa väkinäiseltä, jos he puhelivat, oli se keinotekoista ja pakotettua, jos he vaikenivat, oli se autiota ja kammottavaa. He tunsivat molemmat selvästi, että he eivät enää voineet elää kahden, ei täyttää lämmöllä ja liikkeellä sitä tyhjää paikkaa, joka levisi kahden yksinäisen ihmisen välille maalla, Suomen raskasmielisessä, ikuisesti kohisevassa korvessa. He tarvitsivat toisten apua, kaupunki-elämän keinotekoista kiihotusta. Ainoastaan ääretön rakkaus, kulumaton, mitään epäilemätön, mitään pelkäämätön, maailmatunohtava rakkaus saattoi tehdä Suomen korvet kultuuri-ihmisen hermoille siedettäviksi. Ja sellaista heillä ei enää ollut.

Aurinko oli laskenut. Lahdelmat lepäsivät kylminä, värähtämättöminä kevät-hallaisessa iltahämärässä. Saarten raskaat ääriviivat kuvastuivat mustina pakkas-punaista taivaanrantaa vastaan, kivettyneinä, liikkumattomina, niinkuin sanaton suru, niinkuin maailmanhengen iankaikkinen tragiikka, luonnon loppumaton soimaus omaa kohtaloaan kohtaan. Se oli kuin katoavaisuuden kaameaa syytöstä katoamattomuudelle. Elämä, liikunto, työ, lämpö, kaikki hävisi kerran, tuo yksin jäi jälelle, tuo syvin, mustanmurheellisin, vaipuneen voiman äänettömästi valittava varjokuva. Noin tulisivat siis noiden yöllisten saarien syyttävän-raskaat ääriviivat ijäisesti uimaan aution maapallon kylmän-helottavilla ulapoilla senkin jälkeen, jolloin jo kaikki elämä oli ehtynyt, ihmishenki sammunut, ihmistyö murentunut. Nyt jo ne muistuttivat kaiken turhuudesta, elämän lahjain lyhytaikaisuudesta...

He seisoivat tyrehtyneinä tämän armottoman avaruuden edessä. Heillä ei ollut kummallakaan sanoja lohduttaa toistensa yksinäisyyttä, lievittää tragiikan tunteen välttämättömyyttä liian vanhoissa sydämissään. Pintakerrostumat olivat aikoja sitten loppuun kulutetut heidän aivojensa kantopiirissä.

Oli jälellä ainoastaan pohjimmainen, kaiken-turhuuden-tunnon kummitus, sama, joka kerran oli keinuva loppuun palaneen taivaankappaleen elottomassa varjopeilissä elementtien riehunnan lakattua. Nekin hävittivät ja samalla kuitenkin tarvitsivat toisiaan. Niinkuin ihmisetkin. Ne heijastivat ihmisiä ja ihmiset niitä. Sama salaperäinen voiman ja kauhun kuva kuulsi kaikesta olevaisuudesta.

Olihan Porkka kuin meri, läikkyvä äärettömyys, täynnä syvyyksien hirmuja, taivaan tähtien ja maallisten tulien heijastelua, pettävä, upottava mielikuvamaailma hän oli. Ja Inari kuin maa, jonka rajoja hän tarvitsi ja jota vastaan hän raivosi, jota hän virkisti ja elävöitti ja samalla hävitti, jota hän suuteli ja ikävöi ja kuitenkin pakeni. He täydensivät ja murensivat toisiaan. He työnsivät pois tai hukuttivat toisensa, jos jompikumpi yritti antautua. He olivat siinä toistensa vieressä, kaipasivat toistaan, rakastivat toistaan, eivätkä sentään voineet yhtyä. Inari jäi Porkalle vain toteutumattomaksi mielikuvaksi, Porkka Inarille vain saavuttamattomaksi kauneus-unelmaksi, kipeäksi pakkotunnelmaksi, käsittämättömäksi, ikävöidyksi päähänpistoksi. Olihan se ihmeellistä! Tai oikeastaan ei sen ihmeellisempää kuin rantojen ainainen kaukainen kuvastelu vedenpinnassa, veden ainainen hiipuva, vetävä, pakeneva läikähtely lahtien liikkumattomille parmaille...

Inari yritti sanoa Porkalle jotakin hyvää ja hellää, mutta ei sanonutkaan, se tuntui niin tuiki joutavalle ja lapselliselle.

Näin he ensimäisenä iltana maalla vain äänettömällä pään-nyökäyksellä jättivät hyvät-yöt toisilleen.

Heidän huoneensa majatalossa olivat vieretysten. Ja kun korpi humisi heidän ympärillään ja tuuli valitti, olivat he kuulevinaan toistensa sydämen pohjasta kumpuavat huokaukset...

Seuraava päivä oli ensimäisen kaltainen. He kulkivat jälleen suurimman osan päivästä harjujen synkkiä metsäpolkuja osaamatta sanoa toisilleen mitään, osaamatta lähestyä toisiaan millään. Kuin kaksi vierasta. Ja kuitenkin he olivat niin läheisiä, että olivat suorastaan vaihtaneet sähköä, tulleet voimain tasapainoon siten, että he kaiken jo olivat toisilleen antaneet. Ei sotaa, ei kirpeitä kypeniä enää, ei pyrkimystä puoleen eikä toiseen! He olivat yksinäisiä, irrallisia, toisillaan kyllästettyjä.

Miksi vetivätkin vaistot yhteen juuri silloin, kun yhdyntä oli satunnainen, järjetön, sotaisa, kahden vieraan välinen? Miksi pyysivät ne erilleen silloin, kun sielut olivat yhtyneet, henget tasaväkiset ja läheiset? Kammoksuiko luonto rauhaa, paikallaan olemista, ylläpitikö se vain yksinomaan tulemista joksikin, muuttumista, vierimistä, vaihtumista, hajoamista...?.

Niin vähästä niin paljon, niin paljosta niin vähän! Se oli niin surullista. Inari katsoi Porkkaan kuin apua rukoillen ja apua kurkoittaen. Sairaita, kuluneita, säälittäviä he olivat molemmat, eivätkä voineet parantaa itseään eikä toisiaan. Ei millään. Ja Porkan vuoksi olisi Inari sentään vieläkin antanut vaikka henkensä, jolla hän ei enää tehnyt mitään.

Heikosti koetti Inari murtaa jäätä väliltä.

-- Minä rakastan sinua, keskeytti hän äkkiarvaamatta äänettömyyden.

-- Kuinka paljon? kysyi Porkka kuivakiskoisesti.

-- Enemmän kuin ketään muuta, niin paljon kuin minä voin rakastaa, vastasi Inari yksinkertaisesti.

-- Se ei ole totta, sanoi Porkka jyrkästi.

Inari tunsi, ettei hänellä enää ollut sitä sisällistä voimaa, joka olisi tehnyt vastaväitteen uskottavaksi. Hän ei yrittänytkään. Häntä väsytti. Raukeasti hän virkahti:

-- Luulet, että rakastan enemmän toista. Se ei ole totta.

Mutta hän kuuli omissa korvissaan, miten hänen äänensä soinnahti ontolta ja vakuutuksettomalta.

-- Ei puhuta tästä enää, sanoi Porkka. Ole iloinen mieluummin. Sinä voit aina matkustaa sulhasesi luo Parisiin!

-- Ja sinä naida Naiman!

-- Sinä tulet myös menemään naimisiin Alvian kanssa! Ja olisi hyvin väärin sitäpaitsi, jos minä yksin saisin korjata syntini palkan, muhoili Porkka hupaisella katkeruudella.

-- En tiedä Alviasta enää mitään.

-- Niin sinä aina sanot. Aavistukseni vain eivät ole pettäneet minua vielä koskaan. Turhaan olet koettanut viedä minua valon taa. Kaikki olen tiennyt edeltäpäin...

-- Entä minä sitten! Jo kuusi vuotta sitten tiesin tämän avioliittosi! Oliko ihme, jos silloin kärsin. Nyt en kärsi enää...

-- En minäkään ole enää mustasukkainen sinun tulevaisuudestasi, entisyyden pohjalta ainoastaan. Suon teidät oikein vahingon-ilolla toisillenne. Se on teille kummallekin oikea rangaistus. Sinä teet nuuskaa mistä miehestä tahansa. Ja koettakootpa muutkin miehet kelvata sinulle, niin saavat nähdä!

He mykistyivät taas molemmin puolisesta halveksinnasta, jonka he kohdistivat toisiinsa noiden kahden muun vuoksi. Että juuri Porkka nai Naiman! Että juuri Inari ikävöi Alviaa!

Näin kävelivät he rinnakkain keväisen luonnon helmassa, immuuneina, voimattomina toistensa suhteen, syttymättöminä ja synnittöminä, kaukaisina ja sentään saattamatta yhtyä sen enempää. He tunsivat toisensa niin hyvin, etteivät he enää voineet olla yhdessä tuntematta yksinäisyyttä ja elämän köyhyyttä, eivätkä he myöskään tahtoneet erota.

Täten he pitkittivät maalla oleskeluaan päivästä päivään tämän viimeisen hirvittävän eron kynnyksellä, viivyttäen ratkaisua, ikäänkuin toivoen vielä jonkun odottamattoman pelastuksen, avun tulevan...

Mutta mitään ei tullut, ei värähtänyt...

Ja melkein huomaamattomasti niinkuin he olivat tulleetkin he siirtyivät takaisin ihmisten pariin kumpikin täysin talttuneina, tietoisina siitä, että he nyt auttamattomasti olivat jättäneet taakseen sen ainoan arvokkaan, inhimillisesti rikkaan ja täyteläisen kosketuksen, mikä heidän kohdalleen saattoi tulla tässä elämässä.

Mutta he eivät keksineet enää mitään syytä pidättää toisiaan. He eivät jaksaneet tarjota toisilleen enää mitään...

Jos oli elämää murto-osakin jälellä vielä heidän osalleen, täytyi sen tulla jostakin muualta.

Inari tunsi, ettei sitä ollut enää missään.

Ja Porkka: ettei se ollut enää minkään arvoista.

He saapuivat jälleen kaupunkiin aivan tyyninä. Koko loppumatkalla he eivät enää kinastelleet, viisastelleet rakkaudesta eivätkä itkeneet, eivät myöskään lingonneet syytteitä tai tarkottelevia tähtäyksiä toistensa silmille. He olivat melkein kohteliaita kuin sattumalta tavanneet tuttavat.

Ja asemalla he ojensivat toisilleen kätensä koruttomasti, ilman mielenliikutusta, niinkuin kelle hyvänsä. Sanoivat pienet jokapäiväiset jäähyväiset, jotka he kumpikin tiesivät ijäisiksi.

XXI.

Inari astui tietä pitkin eteenpäin kysymättä minne se vei.

Ulos kaupungista, päin auringon kultaamia metsäisiä rinteitä ja maantien mutkiin piiloutuneiden kylien etäisiä sauhuja...

Kaikki kasvoi, kukki, eli ja kohisi ympärillä. Nurmi lemusi makeaa, vehmasta tuoksua, männyt uhosivat väkevää haudettaan ja kaukaa kuin salomailta tullen leijui ilmassa näkymättömän kasken kytö.

Inari haistelee sitä halulla, tylsästi ja ilmeettömästi, nauttien niinkuin eläin pelkästään luonnon pahaa-tekemättömyydestä.

Ja hän kulkee vain eteenpäin, pois, pois, kauas, irralleen kaikesta, mitä hän on ollut, elänyt, rakastanut...

Eikä se tunnu raskaalle edes. Selittämättömän maailman-lain pakko, joka vangitsee välttämättömyydellään, vapauttaa hänet kaikesta vastarinnan ja ponnistelun velvollisuudesta, tekee sielun hiljaiseksi, mahdottomaksi rukoukseen tai hätähuutoon. Olla vain, kun ei voinut olla olematta. Pahin oli jo tapahtunut, aseet oli lyöty käsistä. Tältä onnettomuuden pohjalta oli kaikki, mikä vastedes tapahtui, sulaa onnea.

Inarissa on kummallinen rauha, helpotus, ikäänkuin joku ikivanha tuskallinen päähänpisto olisi hellittänyt otteensa hänen aivoissaan. Ne ikäänkuin ovat päässeet luonnottomasta jännitystilastaan lepoon, oikeisiin suhteisiinsa. Ja samalla on kuin joku kaihi siirtyisi pois hänen silmistään. Hän näkee maailman kuin ensi kerran, sellaista, jota hän ei ikinä vielä ole huomannut. Sokeana on hän kulkenut. -- Tuon yhden ainoan ihmisen kaikkivaltias hahmo on pimittänyt häneltä koko muun elämän. Mikäli se nyt auttamattoman varmasti hetki hetkeltä loittonee, sikäli tuntuu muu ihmiskunta tulevan lähemmäksi. Eiväthän ihmiset olekaan kammottavia, eihän maailma olekaan tyhjä, eihän Inari itse olekaan kuollut!

Hän seisahtuu ja kuulostaa itseään. Hänessä aaltoilee jotakin suurta ja lämmintä, jotakin ennen olematonta, väreilee kuin uuden onnen aavistus... Mitä se on? Syntyykö hän uudelleen uuteen maailmaan?

Onhan maailma, joka nyt on hänen silmiensä edessä aivan toinen kuin ennen, niin maalauksellinen, sopusointuinen, lämmin, kaunis, väkevä... Ja aivan uusi. Ei mitään ole hän nähnyt ennen. Ei tuota hepoa, joka torkkuu päiväisessä ruskean tynnyrikuorman takana, ei noiden tiilipinojen iloisen-keltaista loimotusta, ei noita ympärillä hääriviä työmiehiä, ei mitään...

Inarin edessä hyppelehtii pieni, punamekkoinen tyttö tanssi-askelin. Hänen päänsä ympärille on kiedottu likainen pitsinriekale, hänen suustaan valuu lakritsia ja silmistä paistaa rajaton mielikuvituksen ilo. Hän on varmaan yhtä rikas kuin mikä prinsessa ikään, räsy hiuksilla on diadeemi, maantie parkettilattia, ja lakritsipiippu maailman herkullisin kestitys... Hän kääntyy ympäri ja katsoo säteilevin silmin Inariin ja nauraa. Ja Inari katsoo tyttöön ja nauraa takaisin lämpimästi, onnellisesti, suuri suloinen yhteenkuuluvaisuuden tunne rinnassa...

Rajaton kiitollisuus valtaa hänet. Näinkö ilmaiseksi tuli elämän runsaus, sitten kun lakkasi sitä tavoittelemasta, näinkö laajan läikehtiväksi kävi rakkaus, kun luopui henkilökohtaisesta pyyteestä, näinkö helposti löysi kaikkeuden, kun kadotti kaikkensa! Mutta eihän silloin tarvinnut paeta valittunsa kanssa vieraisiin maihin ollakseen vaivaton ja vapaa, jos näin saattoi kulkea yksin pölyistä maantietä köyhempänä kuin köyhin kerjäläinen jäsentään rikkaampana kuin rikkain ruhtinas. Eihän tarvinnut tehdä väitöskirjoja ja velkaa, tavoitella kellastuvia todistuksia ja kuihduttavia virka-asemia maksaakseen velkansa elämälle. Antaa elämän kuljettaa vain, tehdä mitä se kulloinkin teetti, lentää vaikka auringonsäteellä ja asua vaikka veneen alla! Joka meressä oli kimmeltäviä laineita, joka metsässä humisevia puita, joka maassa päivänpaistetta ja ilmaa, joka kylässä ihmisiä ja ihmissieluja, täynnä elämän moninaisuuden kipeää ja kypenöivää värinää, joka pakotti ikuiseen liikehtimiseen. Liikehtisi mukana vain...

Inari poikkeaa metsäisen kallion kupeelle. Hän näkee ympärillään vaaroja, mäkiä, polkuja, punaisia taloja, myllyjä, lehväisiä laaksoja ja purojen kierteleviä varsia. Hänen silmänsä ovat tulvillaan maailman ihanuutta.

Hän ojentautuu pitkäkseen tuoksuvalle nurmikolle.

Hänen on hyvä olla. Hän ei oikeastaan ajattele mitään. Mielikuvat vain valuvat aivojen läpi irrallisina, oikullisesti velloen olevaisuuden ja olemattomuuden rajamailla.

Hän on kulkevinaan päin auringon nousua, pitkää valkenevaa maantietä. Ja Porkka tulee vastaan... He seisahtuvat, katsovat toisiinsa ja suuri riemu ja rakkaus paistaa heidän silmistään...

He eivät tahdo omistaa toisiaan enää, mutta saavat toisensa itsestään. He ovat kokeneita ja lempeitä, ja harmittomia kuin lapset, yhtä onnellisia kuin Alvia ja Inari kerran Välimeren rannalla, mutta paljon, paljon kauniimpia vielä.

He sanovat toisilleen:

-- Sinä olet kokonaan hyvä ja siksi kaikki, mitä olet elänyt, on kokonaan hyvää. Siunattu olkoon elämä, joka sinut on kasvattanut! Se on kaunis, hyvä ja viisas, koska se on tehnyt sinut noin kauniiksi, hyväksi ja viisaaksi!

Kuvat kulkevat yhä...

Inari makaa ruohikossa silmät ummessa. Hän leikittelee ruohonkorsilla ja hymyilee unilleen.

Hän makaa siinä kuin tapaturmaisesti ohivierivistä vaunuista tien oheen heitetty, puolihorroksissa, tuntematta kipua tai tahtomatta elää...

Hänen tekee vain mieli siunata kaikkea ja kaikkia: Porkkaa, Naimaa, Alviaa... ja omaa sammumatonta sydäntään.

Aurinko paahtaa, kukat lemuavat, kevätnurmi leviää kuin hivelevä silkkihuntu hänen allaan. Maa on niin rakas ja turvallinen.

Inarin on hyvä olla. Ei mikään voi häiritä enää. Ja hänestä tuntuu, että olisi yhtä hyvä, jos hän makaisi siinä kolme kyynärää syvemmälläkin.