Part 2

Pääsiäispyhiksi matkusti Reino kotiin. Tulopäivänsä jälkeisenä aamuna kävi hän Liisin luokse. "Miten suureksi sinä olet tullut", sanoi hän, kun tuo ihana, solakka tyttö hymyellen tuli häntä vastaan. Hän punastui, mutta ei vastannut mitään; kättänsä, jonka nuorukainen oli ottanut, koetti hän hiljaa irroittaa. Reino katsoi häntä arvelevasti; sitä ei ollut hän ennen tehnyt, tuntui sentähden kuin olisi jotakin outomaista heidän välissänsä. -- Samoin oli kun hän jo kauemman ajan oli siellä ollut ja sittekin kun hän eri päivinä ja eri kerroilla sinne tuli. Kun he istuivat kahden kesken, syntyi vait'olemisen aikoja, jotka olivat heille oikein tuskalliset ja joita he huolellisesti kokivat välttää. Jotta hänellä loma-aikanansa olisi jotakin tiettyä ajanviettoa, rupesi hän opettamaan Liisille kasvitiedettä, jota hän itse ensimäisinä ylioppilasaikoinansa oli halullisesti harjoitellut. Liisi oli tottunut kaikissa olemaan hänen mielensä mukaisesti ja kun hän sitä paitsi oli hyvä-oppinen, suostui hän mielihyvällä siihen. Nytpä tehtiin useampi kerta viikossa retkeilemisiä metsään tai nurmille ja kun sitte päivällis-ajaksi vehreä kasvisäily oli kotiin tuotu kasvia ja yrttiä täynnä, tuli Reino joku hetki myöhemmin Liisin kanssa jakamaan heidän yhteistä löytöänsä.

Tämmöisissä toimissa astui hän eräänä iltapäivänä Liisin suojukseen. Tyttö seisoi ikkunan luona ja piteli kullattua linnunhäkkiä, jota hän ei ollut ennen nähnyt ja sisusteli sitä hienoilla untuvilla. Häkissä oli kanarialintu, joka räpytteli siipiänsä ja vikisten hakkasi tytön sormia. Reinon lintu oli ennen asunut samassa häkissä. "Onko minun polonen hamppuvarpuseni kuolemansa jälkeen muuttunut kultavarpuseksi?" kysyi hän iloisesti.

"Ei se hamppuvarpusten tapa ole", sanoi äiti joka tuolillansa istui kehräämässä. "Teidän ystävänne Erkki lähetti sen tänään sydänpäivänä omasta talostansa Liisille."

"Mistä talosta?"

"Ettekö sitä tiedä?"

"Mitä?"

"Että Erkki kuukauden aika sitten on isäntänä isänsä toisessa talossa Immenjärven rannalla."

"Mutta siitä ette ole minulle sanaakaan sanoneet."

"He itsekään eivät ole sitä vielä ystävillensäkään tiedoksi antaneet. Hän on oikein rakastettava ja ymmärtäväinen nuori mies."

Äiti meni kahvia toimimaan. Liisi oli kääntänyt selkänsä Reinoa kohden ja puuhaili pienen paperisen teoksen kimpussa. "Malta nyt vaan hetkisen aikaa", sanoi hän, "minä olen heti valmis." Kun Reino, vastoin tapaansa ei vastannut, kääntyi tyttö. Hänen silmissänsä näkyi sellainen surun muoto, jota niissä ei ennen voinut havaita. "Mikä sinua huolettaa?" kysyi tyttö, käyden häntä lähemmäksi.

"Minuako?" sanoi hän ajattelematta, ja katseli haaveksivaisesti tyttöä.

"Sinä olet niin murheellisen näköinen."

"Liisi", sanoi hän, "en minä voi kärsiä tuota keltaista lintua."

Kummastellen katseli häntä tyttö; hän ei ymmärtänyt häntä. "Sinä olet hyvin kummallinen", sanoi hän.

Reino otti hänen molemmat kätensä, jotka hän estelemättä sai pitää. Äiti tuli pian sisälle.

Kahvin jälkeen istui äiti rukkinsa ääreen. Reino ja Liisi menivät sivuhuoneesen järjestämään kasviansa. Siinä nyt luettiin kukka- ja verholehtiä, lehdet ja kukat levitettiin huolellisesti ja jokaisesta lajista pantiin kaksi kappaletta suuren kirjan väliin kuivamaan. Valoisa oli se iltapäivä, viereisestä huoneesta kuului äitin rukin ratina ja tuon tuostakin Reinon mataloittu ääni kun hän lausui kasvien luokat ja heimot tai oikaisi Liisin väärin lausuttuja latinankielisiä kasvien nimiä.

"Minun kokoelmastani puuttuu orvokki", sanoi hän kun koko löytö oli määritelty ja järjestetty.

Reino veti taskustansa laskutetun paperin. "Tässä on sinulle orvokki", sanoi hän, kurottaen tytölle puoleksi kuivuneen kasvin.

Kun Liisi näki ne kirjoitetut lehdet, kysyi hän, "jokohan taaskin olet jutelmia kirjoittanut?"

"Ei nämät jutelmia ole", sanoi hän, antaen hänelle kirjan.

Siinä oli pelkkiä runoelmia, useammat korkeintaan koko sivun mittaiset. Liisi käänsi lehden toisensa jälkeen mutta ei lukenut muuta kuin nimikirjoitukset. "Kun kouluttaja häntä torui", "Kun hän oli eksyksissä metsässä." "Pääsiäistarinain muassa." "Ensimäisen kirjeen häneltä saatuani." Tähän laatuun olivat ne lähes kaikki. Reino katseli häntä tarkasti ja yhä edelleen lehtiä käännellessään, huomasi hän ensin tytön hienon muodon vähittäin punehtuvan, mikä puna oikein yltymistään yltyi. Reino koetti katsoa häntä silmiin, mutta Liisi ei katsonut ylös ja lopullisesti laski hän kirjan sanaa lausumatta hänen eteensä.

"Älä sitä niin tavoin minulle takaisin anna!" sanoi häh.

Tyttö otti kasvisäiliöstä ruskeanmuotoisen kasvin. "Siihen panen sinun mieli-kasvisi", sanoi hän, pani sen kirjan väliin ja antoi sen hänelle. -- -- --

Jo tuli loma-ajan viimeinen päivä ja poislähtöpäivän aamu. Pyynnöstä sai Liisi äitinsä luvan saada saattaa ystävänsä kyytivaunuihin, jotka odottivat muutama kadunkulma heidän asunnostansa. Portilla tarjosi Reino hänelle käsivartensa ja niin kävivät he rinnakkain, hän ja tyttö. Mitä likemmälle määränsä perää hän tuli, sitä paremmin tunsi hän kuin olisi hänellä ennen pitkää eroa ollut tytölle sanomista jotakin niin tarpeellista, josta riippui koko hänen tulevan elämänsä arvo ja menestys, mutta eipä vaan saanut hän tarpeellisia sanoja suustansa. Se tuskastutti häntä ja hänen käyntinsä tuli yhä vitkaammaksi.

"Sinä tulet liian myöhään", sanoi hän, "tornikello on jo kymmenen lyönyt."

Mutta ei hän siitä sen nopeammaksi tullut. Vihdoin sanoi hän änkytellen: "Liisi, kahteen vuoteen et minua ensinkään saa nähdä -- -- pidätkö minun takaisin tullessani niin hyvänä kuin nytkin?"

Hän nyökytti päätänsä ja katsoi häntä ystävällisesti silmiin. -- "Minä olen sinua puolustanutkin", sanoi hän hetkisen kuluttua.

"Minua? Milloin sitä tarvittiin?"

"Kerran omaa äitiäni vastaan. Me puhuimme kauvan sinusta eilen illalla kun jo olit pois mennyt. Hän arveli ettet sinä enää ole niin hyvä kuin olit ennen."

Reino oli hetkisen vaiti, mutta sitte otti hän tytön käden omaansa, ja vakavasti katsoen hänen lapsellisiin silmiinsä, sanoi hän: "minä olen niin hyvä kuin ollutkin olen; sen saat vahvasti uskoa! Uskotko sen, Liisi?"

"Uskon", sanoi hän. Reino irroitti kätensä ja astui viimeisen kadun mitan vallan riuskasti. Mitä likemmäksi tuli eronhetki, sitä iloisemmaksi muuttui hänen muotonsa; tytön mielestä kävi hän liian nopeasti.

"Mikä sinun on, Reino?" kysyi hän.

"Minulla on muuan ihana salaisuus", sanoi hän ja katseli loistavin silmin tyttöä. "Kun kahden vuoden kuluttua taas olen täällä, sitte vasta sen sinulle sanon."

He olivat jo tulleet kyyti-vaunujen luokse; he eivät myöhästyneet. Vielä kerran otti Reino hänen kätensä. "Jää hyvästi!" sanoi hän, "jää hyvästi Liisi, äläkä unhota minua."

Hän pudisti päätänsä. "Jää hyvästi", sanoi hän. Reino nousi vaunuihin, hevoset lähtivät liikkeelle. Kun vaunut käänsivät kadunkulmasta, näki hän vielä kerran tyttönsä sorean vartalon miten se hiljaa siirtyi takaisin kotia kohden.

KIRJE.

Lähes kaksi vuotta tämän jälkeen istui Reino pöytänsä ääressä, jolla paloi lamppu, oli kirjoja ja paperia. Hän odotteli erästä ystäväänsä jonka seurassa hänellä oli tapa harjoitella opintojansa. Rappusissa kuului askeleita. "Tulkaa sisään." Se oli hänen emäntänsä. "Teille kirje, hyvä herra!" Hän antoi sen ja meni sitte tiehensä.

Kotona olostansa asti ei Reino ollut Liisille kirjoittanut eikä häneltä kirjettä saanut. Tämäkään ei ollut häneltä vaan äitiltänsä. Reino avasi ja luki seuraavan:

"Sinun i'älläsi, poikaseni, on melkein jokaisella vuodella oma muotonsa eikä nuoruus aina köyhtymässä ole. Täällä on moni asia toiseksi muuttunut ja joku niistä ehkä surettaa sinua, jos aikanansa asian oikein ymmärsin. Erkki on kosinut Liisiä ja sai lopullisesti eilen hänen myöntymisensä vaikka hän viimeisenä vuoden neljänneksenä kahdesti sai kiellon. Vaikeasti mutta kuitenkin lopullisesti suostui hän siihen; hän onkin vielä niin aivan nuori. Häät pidetään piakkoin, ja äiti lähtee sitte hänen muassansa."

IMMENJÄRVI.

Taaskin oli vuosia kulunut. -- Myötävietoista varjoisaa metsätietä astuskeli lämpösenä kevätiltana nuori väkevä mies, jonka muoto oli vahvasti päivettynyt. Vakavilla harmailla silmillänsä tähysti hän tarkoin eteenpäin ihan kuin odottaen muutosta yksitoikkoisessa maisemassa, jota kuitenkaan ei tullut. Vihdoin tuli vastaansa kärryillä ajava mies. "Ystävä hoi!" huusi jalkamatkailija hevosmiehelle, "olenko oikealla tolalla pyrkiessäni Immenjärvelle?"

"Ihan oikealla", vastasi mies koskien hattuansa.

"Vieläkö sinne on paljonki matkaa?" "Olette nyt jo aivan lähellä. Puolen tupakkapiipun ajalla näette järven; herrastalo on ihan sen rannalla."

Maanmies ajoi sivutse; toinen astui riuskaammin tietänsä eteenpäin. Neljännestunnin kuluttua loppui äkkiä varjo hänen vasemmalla puolellansa, maa tuli niin alasvierteiseksi että satavuotisten honkain latvat tuskin näkyivät ylös tirkistäviksi. Niitten takana näkyi avara valoisa maisema. Vielä alempana oli järvi, tyyni, tummansininen, melkein kaikkialta metsäin ympäröimä; ainoasti yhdessä paikassa oli aukeema, josta näki vieläki kauemmaksi kunnes senkin näkö-alan sulkivat vuoret. Keskellä lehtimetsää näkyi jotakin valkoista, lumenmuotoista, mikä ei muuta ollut kun suuri joukko kukkivia hedelmäpuita. Niitten takana taas kohosi keltaiseksi maalattu herrastalo punaisine tiilikattoinensa. Savutorven nenästä lensi haikara joka vitkaan leijaeli yli järvenpinnan. "Immenjärvi!" huudahti matkailija. Oli melkein kuin olisi hän tuntenut olevansa matkansa perillä, sillä hän seisoi liikkumattomana ja katseli yli puitten latvain toiselle rannalle, missä herrastalon varjokuva päilyi vedessä. Taas jatkoi hän äkkiä käyntiänsä. Tie oli hyvin jyrkkä niin että alempana kasvavat puut taaskin antoivat varjoa, mutta samalla sulkivat näkö-alan järveä kohden, jota vaan pilkuttain sai nähdä puitten välistä. Jopa taas tuli vastamaata, mutta silloin katosikin metsä selkä oikealta että vasemmalta; sen sijaan tuli tien kummallakin puolella huolellisesti hoidettuja viljelysmaita. Matkustajaa vastaan tuli muhkea mies, puettu ruskealta vivahtavaan pukuun. Jo melkein vastassa ollessaan heilautti hän hattuansa ja huusi iloisella äänellä: "tervetullut, ole tervetullut Reino-veikko Immenjärven tiluksille!"

"Terveisiä sinulle, ja kiitos onnittelemastasi Erkki-ystäväni!" huusi toinen häntä vastaan.

He kurottivat toinen toisellensa kättä. "Todellakin olet sinä Reino itse", sanoi Erkki, tirkistäen entisen koulukumppaninsa vakaviin silmiin.

"Olenpa kyllä, ja olethan sinäkin siinä vaikka oletkin iloisemman muotoinen kuin ennen olitkaan."

Iloinen hymyelmä sai Erkin muodon entistä paljo iloisemmaksi. "Niin, Reino veikkoseni", sanoi hän, vieläkin kerran kurottaen ystävällensä kättä. "Minä olen osallinen ollut suurissa arpajaisissa; sainkin oikein hyvän voiton. Etköhän sitä tiedä?" Hän hieroi käsiänsä ja sanoi mielihyvissänsä: "siitähän tulee odottamaton kohtaus. Sinua ei hän osaa odottaa; eipä totisesti osaakkaan!"

"Odottamaton kohtaus?" kysyi Reino. "Entä kenelle?"

"Liisille? Etkö minun tulostani ole hänelle mitään sanonut?"

"En sanaakaan, veikkoseni; ei hän sinua ajattelekkaan, äiti tekee sitä yhtävähän. Minä kutsuin sinun vallan salaisesti jotta ilo tulisi sitä suuremmaksi. Tiedäthän minun aina olleen vähä salaperäisen."

Reino tuli miettiväisen näköiseksi, hänen hengityksensä tuli raskaammaksi mitä likemmäksi he tulivat herrastaloa. Tien vasemmalla puolella loppuivat viljavainiot ja niitten sijaan tuli avara ryytimaa, jota kesti lähes järvenrantaan asti. Haikara oli laskeutunut alas ja astuskeli vakavana istutusten keskellä. "Hei", huusi Erkki, "tuo pitkäkoipinen egyptiläinen on kai tuolla istutuspapuja varastamassa!" Lintu lensi erään rakennuksen katolle, joka oli istutusmaan reunalla ja jonka ympärillä kasvoi oudomman lajisia hedelmäpuita. "Se on minun vasta pari vuotta sitten valmiiksi saamani öljymylly", sanoi Erkki. "Kaluhuonerakennukset teetti isävainajani, asuntorakennus on iso-isäni ajoista. Näin sitä eteenpäin päästään vähä kerrassaan."

Tällaisia puhellen tulivat he avaralle paikalle, jota yhdeltä puolelta rajoitti kaikenlaiset talous- ja kalustohuoneet, toiselta itse herrastalo, jonka kumpaankin päätyyn yhtyi korkea puutarhan aitaus; sen takana näkyi hedelmäpuita koko metsä, joitten oksia siellä täällä riippui yli aitauksen. Päivettyneitä, hikoilevia miehiä kävi yli sen pihan, lakkia nostaen ystäväparille. Erkki antoi toisille käskyjä, toisilta kysyi hän jotakin päivän työtä koskevata j.n.e. Jopa ennättivät he asuntoon. Etehinen oli korkea ja vilpas, sen vasemmalta poikkesivat he vähä pimeämpään sivusolaan. Siellä avasi Erkki oven ja he astuivat avaraan puutarha-saliin, joka ikkunoita varjoavain puitten tähden oli joksikin vähävaloinen, mutta ikkunain välisistä avatuista kaksois-ovista pääsi kevätaurinko vapaasti paistamaan ja niistä sai nähdä huolellisesti hoidetun kukkais- ja puutarhan kaikkine kaunistuksineen. Sen keskeltä oli suora ja leveä käytävä hamaan järvenrantaan asti. Kun ystävät olivat saliin tulleet, toi vetohenki heitä vastaan koko hyvähaju-virran.

Penkereellä puutarhan portin ulkopuolella istui valkoiseksi puettu nuori rouva. Hän nousi tulijoita vastaanottamaan, mutta pysähtyikin äkkiä niinkuin maahan tarttunut ja katseli tarkastellen vierasta. Se kurotti hymyellen hänelle kättä. "Reino!" ratkesi hän sanomaan, "Reino? sinähän se oletkin! Siitä on aikoja kun me toinen toisemme näimme."

"Niinpä kyllä", sanoi hän, mutta ei osannutkaan sen enempää sanoa, sillä kuultuansa Liisin äänen, tunsi hän pistosta sydämessänsä, ja kun hän häntä katsoi silmiin, oli hän siinä ihan sama lemmittävä olento, jolle hän vuosia sitten syntymäkaupungissansa sanoi jäähyväiset.

Riemuitsevan muotoisena oli Erkki jäänyt ovelle. "No Liisi, omistatko, ettet kumminkaan häntä osannut odottaa, etpä toki odottanutkaan."

Sisaren silmillä katseli Liisi häntä. "Sinä Erkki olet minulle niin sanomattoman hyvä!" sanoi hän lopullisesti.

Hän otti vaimonsa pienen käden omaansa ja sanoi hyväillen: "nyt saimme hänen tänne emmekä vallan helposti häntä enää laskekkaan irti. Hän on pitkän poissa-olonsa aikana villistynyt, meidän tulee hänen kesyksi tehdä. Katsoppas vaan miten ylevän ja vieraan muotoiseksi hän on tullut."

Reino huomasi Liisin silmissä aran iskun. "Villistynyt oli vaan se aika kuin toinen toisiamme emme nähneet", sanoi hän.

Avainkimppu kädessä tuli ovesta juuri samassa Liisin äiti. "Hei!" huudahti hän nähtyänsä Reinon, "kas tuossa vieras, aivan niin rakas kuin odottamatonkin." Ja nyt alkoi keskustelu tavallisine kysymyksinensä ja vastauksinensa. Rouvat istuivat työnsä ääreen, Reino nautti hänelle tuotuja virvotuksia, mutta Erkki oli hankkinut suuren hopeahelaisen merenvahapiipun, sytyttänyt sen ja istui pakisten ja vahvasti tupakoiden Reinon vieressä.

Seuraavana päivänä täytyi Reinon hänen kanssansa ulos pelloille ja niityille, istutusmaille ja humalistoon, talliin ja öljymyllyyn. Kaikki oli oivassa kunnossa, kaikki työväki oli reippaan ja terveen muotoisia. Päivälliseksi kokoontui perhe puutarhasaliin ja loppupäivä oltiin sitte enemmin tai vähemmin yhdessä, tullen siitä miten isännän työ ja aika sen salli. Ainoastaan joku hetki iltaruuan edellä ja aamupäivän ensimäiset hetket työskenteli Reino hänelle erittäin osotetussa huoneessa. Jo aikoja sitten oli hän alkanut koota kansan-runoja ja lauluja, missä vaan niitä sai; hän rupesi nyt keräelmiänsä järjestämään ja, jos mahdollista, niitä ympäristöstä lisäämään. -- Liisi oli joka aika hilpeä ja ystävällinen; Erkin joka aika yhtäläisen kohteliaisuuden vastaanotti hän lähes nöyrällä kiitollisuudella. Reino ajatteli itsekseen ettei hän luullut niin virkusta lapsesta niin hiljaista rouvaa tulevan.

Jo täällä olonsa toisesta päivästä alkaen asti oli Reinolla tapana iltasilla käydä järvenrannalla kävelemässä. Tie sinne johti ihan puutarhan sivutse. Pienellä mäen kummulla sen lopulla oli korkeain koivuin alla istumapenkki. Äiti oli sille antanut nimen iltapenkki sentähden että se paikka oli auringonlaskun puolella ja että sitä juuri siihen aikaan enimmästi käytettiin. Kävelymatkaltansa tuli Reino eräänä iltana juuri sitä tietä kun hänen saavutti sade. Hän haki suojaa erään niinipuun alla mutta senkin lehdet rupesivat pian vuotamaan vettä. Märkänä lähti hän astumaan edemmäksi. Pimeä läheni ja sade yltyi yhä. Päästyään liki iltapenkkiä, oli hän koivun runkoin välissä näkevinään valkoisen naisen haahmun. Se seisoi liikkumattomana, ja miten hän lähemmäksi tultuaan oli huomaavinaan, käännettynä häntä kohden, niinkuin jotakuta odottamassa. Hän arveli sen olevan Liisin, joudutti sentähden käyntiänsä, hänen seurassansa päästäksensä puutarhan lävitse kotiin. Mutta oli se kuka olikin, haahmo katosi pimeämäisiin sivukäytäviin. Se oli hänestä odottamatonta; hän oli Liisille pahoissa mielin, mutta kuitenkin epäili hän oliko se todenteolla Liisi, mutta hän aristeli sitä häneltä kysyä. Tullessansa eipä hän käynyt puutarhasalin lävitsekään vallan sen tähden ettei saisi nähdä Liisin tulevan puutarhan portista sisään.

SE OLI ÄITINI TAHTO.

Illalla joku päivä myöhemmin istui koko perhe, miten siihen vuorokauden aikaan tavallista, puutarhasalissa yhdessä seurassa. Ovet olivat auki. Aurinko oli jo metsän takana järven tuolla puolla.

Reinoa pyydettiin esittämään muutama kansanlaulu, jotka hän samana päivänä oli saanut eräältä ystävältänsä mailla. Hän nouti kamaristansa paperikäärröksen, jossa oli erityisiä siististi kirjoitettuja lehtiä.

Seurue istui pöydän ääreen, Liisi Reinon sivulle.

"Me luemme umpimähkään", sanoi hän, "minä en itsekään ole niitä vielä lukenut."

Liisi levitti kirjotuksen. "Onhan tässä laulun nuottikin", sanoi hän; "sen pitää sinun Reino laulaa."

Ensin luki hän muutamia pila-lauluja viheltäen niihin iloisia nuottia, mikä suuresti huvitti seuraa. "Mutta ken lienee semmoiset somat laulut tehnyt?" kysyi Liisi.

"Niitten tekijät tuntee sisällöstä", arveli Erkki, "ne ovat kulkevain sällien, paimenten, kalastajain ja muitten sellaisten tekemiä."

Reino sanoi: "ne eivät ole kenenkään tekemiä, ne ovat tuulen tuomia, lentelevät sen muassa ja lauletaan kaikkialla. Semmoisissa lauluissa löydämme omat tekomme ja kärsimisemme samoin kuin olisimme itse olleet niitä tekemässä."

Hän otti toisen lehden. "Minä seisoin korkealla vuorella..."

"Sen tunnemme", sanoi Liisi. "Pane lauluksi, Reino; minä autan sinua." Silloin lauloivat he tuota vanhaa, hyvin tuttua mutta sittekin joka sika uutta nuottia. Liisi säesti miesten ääniä.

Äiti istui ahkeraan ompelemistoimessansa, Erkki oli pannut kätensä ristiin ja kuunteli hartaasti. Kun laulu oli loppunut, laski Reino sanaa sanomatta lehden pois kädestänsä. Illan hiljaisuudessa kuului karjan kelloja järven rannalta, jopa sen lisäksi alkoi iloinen pojan ääni laulaa:

"Minä seisoin korkealla vuorella Viheriäisessä laaksossa...."

Reino naurahti. "Tokkopa kuulette? Ne käyvät noin suusta suuhun."

"Tällä paikkakunnalla lauletaan tätä laulua usein", sanoi Liisi.

"Niinpä kyllä", sanoi Erkki; "se on paimenlaulu, joka nyt ajaa karjaa kotiin."

He kuuntelivat vielä hetken ajan kunnes kellojen kilinä tarhassa loppui. "Ne ovat alkusäveliä", sanoi Reino; "niitä lepää metsän lyyleissä. Niitten sepittäjää ei tunne kukaan."

Hän otti uuden lehden.

Pimeä oli jo tullut tuntuvammaksi. Iltarusko punotti järven toisella puolella. Reino levitti lehden, Liisi pani kätensä sen toiselle puolelle ja katsoi hänen kanssansa paperiin.

Reino luki runopukuun laaditun kertomuksen miten muuan äiti vaati tyttärensä luopumaan lemmitystänsä ja ottamaan toisen. Tyttö syyttelee myönteliäisyyttänsä ja on mielipahoissaan noin kevytmielisesti entisen ystävänsä suremaan jättämisestänsä.

Tätä lukeissansa huomasi Reino paperin vähä värisseen. Kun lukeminen oli loppu, lykkäsi Liisi tuolinsa sivulle ja meni ääneti puutarhaan. Äiti heitti silmäniskun hänen jälkeensä. Erkki tahtoi mennä sinne hänkin, mutta äiti sanoi: "hänellä on siellä tekemistä." Hän siis ei mennytkään.

Illan hämärä rupesi kattamaan puutarhaa ja järveä, yöperhosia rupesi lentelemään ja avoimista ovista tuli yhä väkevämpi yrttien ja kukkien tuoksu, vedestä kuului konnain kurnuttaminen, ikkunain alla visersi satakieli ja kauempana puutarhassa toinen. Kuu kurkisteli yli puitten latvain. Reino katseli vielä kotvasen sitä paikkaa minne Liisin haahmo puitten väliin oli kadonnut, sitte kääri hän paperinsa kokoon, sanoi hyvää yötä seuralaisillensa ja astui huoneesta taaskin rannalle.

Tyvenessä hiljainen metsä heitti synkeän varjon veteen, mutta järven selkä oli kuun valaisema. Pieni häälymä tuntui toisinaan puissa, mutta se ei ollut tuuli, vaan kesäyön hengähdys, Reino kävi yhä vielä järvenrantaa myöten. Kivenheiton matkalla maasta näki hän valkosen ulpukan. Hänen tuli halu katsella sitä likemmältä; hän riisui vaatteensa ja astui veteen. Ranta oli matala ja pohjassa teräviä kiviä, jotka saivat hänen jalkansa aristamaan, mutta siksi syvä että olisi voinut laskeuda uimaan, ei vaan tahtonut tulla. Kerrassaan tuli äkkisyvä, tuntui kuin olisi hän astunut kaivoon, vesi tulvasi hänen päänsä yli ja hetkisen aikaa kului ennenkuin hän taaskin oli vedenpinnalla. Hän alkoi säännöllisiä uimisliikuntoja sekä ui kaareen kunnes huomasi mikä oli se kohta rannassa josta hän veteen lähti. Jopa näki hän ulpukankin suurten sileäin lehtiensä keskellä. Uiden hiljaa, nosteli hän käsiänsä vedestä niin että suuret takaisin tiukahtavat vesipisarat kuutamossa kiilsivät, mutta tuntui siltä kuin ei olisi matka hänen ja ulpukan välillä pysynyt yhä samana vaikka ranta kylläkin jäi taa'emmaksi. Hän kuitenkaan ei luopunut yrityksestänsä vaan ui riuskasti samaan suuntaan. Lopullisesti oli hän niin lähellä kukkaa että hän selvään eroitti sen hopeankarvaiset lehdet, mutta samalla tunsi hän olevansa ihan kuin pauloissa, sillä kasvin pitkät varret olivat tarttuneet jalkoihinsa. Se outo vesi oli mustana takanansa ja siellä kuuli hän loiskauksen isomaisen kalan hyppäämisestäkin. Hänen valloitti niin kolkkomainen tunne siinä oudossa elementissä että hän väkisin repäsi ruohoiset kahleensa ja tuimasti ui rantaan. Sieltä veteen katsoessaan oli ulpukka mustalla vedenpinnalla miten ennenkin. Hän pukeui vaatteihinsa ja kävi vitkaan takaisin kotiin. Kun hän puutarhasta tuli saliin, oli Erkki ja äiti toimimassa pienelle matkalle, joka oli tehtävä huomispäivänä.

"Missä olitte te niin myöhäiseen yöhön?" kysyi häneltä äiti.

"Minäkö?" vastasi hän. "Aikomukseni oli ulpukkaa tervehtiä, mutta ei siitä tullut mitään."

"Sitä ei ymmärrä yksikään ihminen", sanoi Erkki. "Mitä hittoa oli sinun ulpukan kanssa tekemistä?"

"Minä tunsin sen muinoin", sanoi Reino, "mutta siitä on nyt jo paljon aikaa."

LIISI.

Seuraavan päivän iltapäivänä käyskentelivät Reino ja Liisi järven toisella puolella, milloin metsässä, milloin korkealla järvenrannalla. Liisi oli saanut Erkiltä toimeksensa hänen ja äitin poissa-ollessa näytellä Reinolle ympäristön kauniimmat näky-alat, etenkin järven toisella rannalla. Niissä toimissa liikkuivat he paikasta toiseen. Liisi lopullisesti väsyi ja istuutui puitten varjoon. Häntä vastakohti seisoi Reino nojaten puunrunkoon. Etäämmästä metsästä kuului silloin käen kukkuna ja hänen mielestänsä oli kuin olisi kaikki tämä jo ennen tapahtunut samoin. Reino katsoi kummallisella tavalla hymyellen Liisiin. "Emmekö rupee mansikoita hakemaan?" kysyi hän.

"Ei nyt ole mansikkain aika", sanoi hän.

"Mutta se tulee pian."

Liisi pudisti epäilevästi päätänsä, sitte hän nousi ja molemmin pitkittivät he käyntiänsä. Käydessään siinä hänen sivullansa, kääntyivät Reinon silmät useasti hänen puoleensa, sillä hän kävi somasti, ihan kuin vaatteittensa kannattama. Ehdottomasti jäi Reino monta kertaa jonkun askelen taaksepäin saadaksensa nähdä hänen kokonaan ja kerrassa. Niin tulivat he aukealle, kukkia kasvavalle paikalle, josta oli avara näkö-ala maisemaan. Reino kumartui ja otti muutamia kasvia maasta. Noustuansa osotti muotonsa tuskallisimpaa kipua. "Tunnetko tätä kukkaa?" kysyi hän.

Hän katsoi kysyvästi häneen. "Käenkukkahan se on. Niitä löytää metsässä yltäkyllin."