Part 1

IMMENJÄRVI

Kirj.

TEODOR STORM

Suomennos 28:sta saksankielisestä painoksesta

Helsingissä, K. E. Holmin kustantama. 1887.

SISÄLLYS:

Vanhus. Lapset. Metsässä. Lapsi tien varrella. Kotona. Kirje. Immenjärvi. Se oli äitini tahto. Liisi. Vanhus 2.

VANHUS.

Loppu-syksyn eräänä iltapäivänä astui i'ällinen, hyvästi puettu mies vitkaan katua myöten. Näytti siltä kuin olisi hän kävelymatkalta tullut takaisin kotiinsa, sillä hänen vanhanaikaiset solkikenkänsä olivat pölyiset. Pitkää kultanuppista keppiänsä kantoi hän kainalossansa; terävillä silmillänsä, joissa säilyi koko jo muuten väistynyt nuoruus, ja joitten sekä lumivalkoisten hiustensa eroitus oli omituisesti silmäänpistävä, katseli hän tyynesti ympärillensä kaupunkia, joka ilta-auringon lämmössä oli siinä hänen edessänsä. Melkein olisi luullut hänen muukalaiseksi, sillä ohitse-kävijöistä tervehti häntä vaan harva, vaikka moni täytymisestä katseli niitä vakavia silmiä. Vihdoin pysähtyi hän erään korkean kulmatalon luokse, katsahti vieläkin kerran taaksensa kaupunkiin ja astui sitte asunnon eteistilaan. Ovikellon kilistessä siirtyi suojuksen sisästä vehreä varjostin sen ja eteistilan välisestä kurkistin-ikkunasta ja sen takana tuli näkyviin vanhan rouvan muoto. Ruokokepillänsä viittasi mies hänelle. "Eikö vielä tulta!" sanoi hän outomaisella murteella, ja emännöitsiä laski varjostimen taaskin alas. Vanhus astui sitte avarasta etuhuoneesta lävitse salin, minkä seinillä oli suuria tammipuisia kaappia, joissa posliinisia kruukku-astioita; vastakohtaisesta ovesta astui hän pieneen etehiseen, josta ahtaat rappuset johtivat talon takapuolisen osan ylis-huoneihin. Verkkaan kiipesi hän ylös, avasi siellä oven ja astui kohtuullisesti avaraan huoneesen. Siellä oli kotirauhaista ja hiljaista; yksi seinä oli melkein kokonaan asettimien ja kirjakaappien hallussa, toisella oli ihmisten ja kalujen kuvia; yhden vehreällä vaatteella peitetyn pöydän edessä, jolla oli muutamia avattuja kirjoja, seisoi raskas samettipatjanen nojatuoli. Hatun ja kepin nurkkaan laskettuansa, istui vanhus nojatuoliin ja näytti ristissä käsin lepäävän kävelymatkastansa. Hänen siinä istuessaan tuli vähittäin pimeämpi. Vihdoin tunki kuun säde ikkunaruudusta maalauksille seinässä ja mitä edemmäksi se valaistu vyöhyke siirtyi, sen muassa siirtyivät miehen silmätkin ihan ehdottomasti. Valopiirto tuli nyt pienelle kuvalle, joka oli yksinkertaisessa mustassa kehässä. "Liisi!" lausui vanhus hiljaa; sen sanan sanottuansa oli aika hänelle muuttunut: _hän oli nuoruutensa i'ässä_.

LAPSET.

Pienen ajan kuluttua tuli hänen luoksensa pieni somavartaloinen tyttö. Sen nimi oli Liisi ja i'ältänsä saattoi hän olla viisivuotias. Hänellä oli kaulassa punainen silkkinen huivi, somasti soveltuva hänen ruskeihin silmiinsä.

"Reino!" huudahti... tyttö, "meillä on vapaa; koko päivänä emme mene kouluun, emmepä vielä huomennakaan."

Laskutaulunsa, mikä hänellä jo oli kainalossa, pisti Reino sukkelaan oven taakse, sitte juoksivat molemmat lapset puutarhaan ja puutarhan portista ulos niitylle. Odottamaton loma oli lapsille erinomaisesti mieliin. Reino oli Liisin avulla niitylle ruohoisista turpeista rakentanut majan; siinä arvelivat he kesä-iltasina asua, mutta siinä puuttui vielä penkki. Nyt ryhtyi hän heti työhön; hänellä oli jo varoilla nauloja, vasara sekä tarpeelliset laudat. Sill'aikaa juoksenteli Liisi niityllä keräämässä kukkia, joista aikoivat tehdä kiehkuroita ja seppeliä. Monta naulaa hakkasi Reino vääräksi mutta sai lopullisesti kuitenki penkkinsä valmiiksi. Hänen majasta ulos tullessansa oli Liisi jo kaukana siitä niityn toisella puolella.

"Liisi!" huusi hän, "Liisi!" ja tyttö tulikin sitä vauhtia että hiussuortuvansa heiluivat. "Tule", sanoi hän, "majamme on nyt valmis. Onhan sinun oikein vari; käy nyt sisään istumaan uudelle penkille. Minä kerron sinulle jonkun tarinan."

Molemmin astuivat he majaan ja istuivat sen uudelle penkille. Liisi otti helmastansa kukkia ja sidelankaa; Reino alkoi kertoa: "Oli kerran kolme kehrääjätärtä -- -- --."

"Oi", sanoi Liisi, "osaanhan minä sen jutelman jo ihan ulkoa; et saa jokakerta samaa kertoa."

Reinon oli sillensä jättäminen tarina kolmesta kehrääjä-akasta ja sen sijaan kertoi hän jutelman mies-polosesta, joka laskettiin jalopetoin luolaan. "Tuli sitte yö", sanoi hän, "tiedätkö, vallan pimeä yö, ja jalopedot nukkuivat. Mutta unissansa haukottelivat ne ja pistelivät punaisia kieliänsä; silloin värisi mies ja odotti aamun tuloa. Mutta äkkiä valaisi ympärillänsä kirkas valo ja kun hän päänsä nosti, seisoi edessänsä enkeli. Se viittasi hänelle kädellänsä ja meni suoraan kallion sisään."

Liisi oli tarkoin kuunnellut. "Enkeli?" sanoi hän: "Oliko sillä siivetkin?"

"Se on vaan jutelma", vastasi Reino; "eihän niitä enkeleitä olekkaan."

"Hyi, Reino!" sanoi hän ja katsoi poikaa vakavasti silmiin. Mutta kun se katseli häntä kolkosti, kysyi tyttö epäilevästi: "miksikä sitä sitte aina sanotaan? Äiti ja täti sanoo, koulussakin sanotaan niitä olevan."

"Sitä en tiedä", vastasi hän.

"Mutta", sanoi Liisi, "eiköhän ole jalopetojakaan?"

"Jalopetojako? Niitä on varmaan. Intiassa valjastavat epäjumalain papit niitä vaunujen eteen ja ajavat niillä puhki erämaan. Kun minä tulen mieheksi, tahdon itsekin sinne. Siellä on tuhatvertaisesti kauniimpi kuin meillä: ei siellä talveakaan ole. Sinunkin pitää tulla sinne. Tahdotko?"

"Tahdon", sanoi Liisi; "mutta äitinkin pitää tulla muassa, niinpä sinunkin äitisi."

"Ei", sanoi Reino; "he ovat silloin jo liian vanhoja, heitä emme voi ottaa."

"Mutta en minä uskalla yksinäni."

"Jopa uskallat; silloin olet minun todellinen rouvani, eikä ole toisilla sinuun mitäkään valtaa."

"Mutta äitini tulee itkemään."

"Mutta tulemmehan me takaisin", sanoi Reino kiivaasti; "sano suoraan tuletko muassani? Muuten matkaan yksinäni, enkä sitte tule milloinkaan takasin."

Pieni tyttö oli puhjeta itkuun. "Älä vaan katsele niin pahasti", sanoi hän, "kyllä minä tulen muassasi Intiaan."

Riemullisesti syleili Reino häntä ja veti hänen ulos niitylle. "Intiaan, Intiaan", lauloi hän ja pyöritti häntä niin että putosi hänen punainen huivinsa kaulastansa. Mutta äkkiä laski hän hänen taaskin irti ja sanoi totisena: "ei siitä sentään mitään tule, sinä puutut rohkeutta."

-- "Liisi! Reino!" huudettiin silloin puutarhan portista. "Täällä olemme", vastasivat lapset ja juoksivat käsi kädessä kotiin.

METSÄSSÄ.

Näin elivät lapset toinentoisensa seurassa; tyttö oli pojan mielestä usein liian ujo, poika tytön mielestä usein liian tuima, mutta sekään ei eroittanut heitä. Melkein kaikki vapaahetket olivat he yhdessä, talvella vanhempainsa ahtaissa huoneissa, kesällä lehdikoissa ja nurmilla. Kun opettaja kerran Reinon kuulten torui Liisiä, survasi poika tuimasti taulunsa pöytään vetääksensä opettajan huomion itse puoleensa. Se jäi kuitenkin huomaamatta. Mutta Reino jätti tarkkaamatta koko sen hetkisen maantieteen opetuksen; sen sijaan sepitti hän pitkän laulun, jossa vertasi itsensä nuoreen kotkaan, kouluttajan harmaasen varekseen; Liisi taas oli valkonen kyyhkynen. Kotka lupasi kostaa varekselle kun vaan saa siipensä kasvaneiksi. Kyyneleet tulivat nuoren runoilijan silmiin; itse mielestänsä oli hän hyvinkin ylevä. Kotiin tultuansa hankki hän pienen jämeän paperikäärrön ja kirjoitti huolellisesti ensimäisen runoelmansa siihen. -- Pian aikoin joutui hän toiseen kouluun; siellä teki hän tuttavuuden monen oman-ikäisensä pojan kanssa, mutta siitä ei loppunut seurustelemisensa Liisin kanssa. Niitä taruja, joita hän monet kerrat oli hänelle kertonut ja ne joista hän parhaimmin piti, rupesi hän nyt kirjoittelemaan ja sitä tehdessään halutti hänen hyvästi pistellä joukkoon omiansakin, joitakuita omia tunteitansa ja mielipiteitänsä, mutta sitä ei hän kuitenkaan tullut tehneeksi, mutta hän itsekään ei tietänyt miksikä se tekemättä jäi. Senpätähden kirjoitti hän ne tarkoin niinkuin hän itse ne oli kuullut. Ne lehdet antoi hän sitte Liisille, joka huolellisesti talletti ne satullinsa yhdessä laatikossa ja Reino oli suuresti mielihyvissään kun hän hänen läsnä-ollessaan kuuli tytön niistä kirjoitetuista vihkoista lukevan äitillensä.

Seitsemän vuotta oli kulunut. Hankkiaksensa enemmän opintoja, piti Reinon lähteä kaupungista. Vastoinmielinen oli Liisille koko se ajatus että hän nyt joku aika joutuisi olemaan ilman Reinon seuraa. Hän iloitsi kun Reino eräänä päivänä sanoi että hän, miten ennenkin, kirjoittaisi jutelmia ja lähettäisi niitä hänelle niitten kirjeitten muassa, joita hän panee tulemaan äitillensä. Hän pyysi tytön kirjoittamaan hänelle takaisin mitä hän niistä piti. Lähtöpäivä läheni, mutta sitä ennen syntyi runovihkoon monta laulupätkää. Se, ainoasti se oli salaisuus Liisille vaikka juuri hän oli syy koko sen kirjan syntyyn ja hän useampain lauluin esine. Niitä oli jo karttunut kirja puoliksi.

Oli kesäkuu; Reinon piti seuraavana päivänä lähteä matkalle. Yksi juhlallinen päivä tahdottiin vielä yhdessä viettää. Siksi pantiin toimeen käynti läheiseen lehtimetsään ja se oli tehtävä vähä suuremmassa seurassa. Metsän syrjään asti ajettiin vaunuissa; sinne kesti matka tunnin ajan; sitte eväsvasut käsiin ja jalkasin edemmäksi. Ensin tuli käydä läpi kuusimetsän; se oli kalpea ja siimeinen, maa yltä yli neulasia täynnä. Puolentunnin käymisen jälkeen tultiin kuusikosta rehevään lehtimetsään; se oli valoisa ja vehreä, auringon säteitäkin pääsi pilkoittelemaan runsaslehtisten oksain lävitse, heidän päänsä ylitse hyppi orava oksalta oksaan. Seurue pysähtyi paikalla, semmoisella missä ikivanhain pyökki-puitten latvat olivat yhdistyneet holvikuvun muotoiseksi. -- Liisin äiti avasi yhden eväsvasun, muuan vanha herra rupesi ruuanasettajaksi. "Nyt kaikki minun ympärilleni, te linnunpoikaset!" huusi hän, "ja pankaa tarkoin mieleenne mitä nyt sanon teille. Aamuruuaksi saa kukin teistä kaksi kuivaa korppua; voi unohtui kotiin. Särpimen saa kukin hankkia itse. Mansikoita on metsässä kyllin; ne ovat sen omia, joka niitä hakee ja löytää. Siihen osaamaton saa syödä leipänsä kuivana; niin käy kaikkialla tässä elämässä. Ymmärrättekö?"

"Kyllä ymmärrämme", vastasivat lapset. "Niin", sanoi vanhus, mutta minä en vielä sanonut kaikkea sanottavaani. "Me vanhat olemme jo kyllin hääränneet elämässä, me sentähden jäämme kotiin, se on näitten puitten varjoon, me kuorimme perunia, teemme tulen ja valmistamme ruuan; sydänpäiväksi olemme jo muniakin keittäneet. Kaikesta siitä olette meille velkaa puolet mansikoistanne, jotta on meillä teille jälkiherkkuakin tarjottavana. Käykää nyt itään ja länteen sekä muistakaat olla toimellisia!"

Lapset iskelivät leikillisesti silmiä. "Malttakaat", huusi vanha herra vielä kerran. "Enhän minä sitä tarvinne sanoa että ken ei mitään löydä, sen ei mitään tarvitse antaa; mutta sekin pankaa muistiinne että meiltä vanhoilta niinikään ette mitään saa. Nyt on teillä täksipäiväksi hyviä neuvoja kyllin; kun niitten lisäksi nyt vielä hankitte mansikoita, tulette kylläkin toimeen, ainakin tämän päivän."

Niin arvelivat nuoretkin ja parittain lähtivät he löytömatkallensa.

"Tule Liisi", sanoi Reino, "minä tiedän mansikkapaikan; ei sinun ole tarvis leipääsi kuivana syödä."

Liisi sitoi olkisen hattunsa vehreät rihmat yhteen ja ripusti sen käsivarteensa. "Tule", sanoi hän, "minun vasuni on valmis."

Sitte kävivät he yhä syvemmältä metsään, puhki kasteisen, melkein läpipääsemättömän pensaston missä kaikki oli hiljaa, kuulumassa oli vaan ylhäällä ilmassa näkymättömäin poutahaukkain vinkuna. Muuttuipa pensasto vielä niin tiheeksi että Reinon oli polun tekijänä käyminen edellä. Tarvitsi näet, milloin murtaa estelevän oksan tai sivullepäin siirtää karakan. Jopa kuuli hän jälessänsä Liisin huutavan hänen nimeänsä. Hän kääntyi. "Reino", huusi hän, "uota toki Reino!" Hän ei häntä ensin nähnytkään, mutta käyden takasin, löysi hän hänen kappaleen matkan takana taistelemassa pensasten ja vaatteihinsa tarttuneitten ruohojen kanssa, jota oli niin pitkää että vaan hänen päänsä näkyi takkiaisten ja putkien yli. Ruohostosta autti hän hänen sileälle avoimelle paikalle, missä kasvoi joitakuita kauniita metsäkukkia. Reino pyyhki hänen kosteat luvuksensa kuumilta kasvoiltansa, tahtoi sitte sovittaa olkihatun hänen päähänsä, jota hän ei tahtonut sallia, mutta kun hän pyysi saada se tehdä, sai se niin tapahtuakin.

"Mutta minnekkä jäivät mansikkasi?" kysyi lopullisesti tyttö, joka seisoi siinä hänen edessänsä ja huokui raskaasti.

"Tässä niitä oli", vastasi hän, "mutta meitä ennen ovat ennättäneet sammakot, näädät tai kenties Ahtolan tyttöset."

"Niinpä kyllä", sanoi Liisi, "tässä on vielä mansikan varsia; mutta älä mitään virka Ahtolan tyttölöistä. Käykäämme vaan edemmäksi, minä en ole ensinkään väsynyt; haetaanpa muualta."

Heidän edessänsä oli pieni metsä-oja, sen toisella puolella taaskin metsä. Reino otti Liisin syliinsä ja kantoi hänen yli ojan. Pian pääsivät he varjoisesta lehtimetsästä aukealle mäenrinteelle. "Tässä varmaankin on mansikoita", sanoi tyttö, "sen arvaan makeasta tuoksusta."

Hakien kävivät he sillä poutaisella rinteellä, mutta eivät löytäneet marjoja. "Ei", sanoi Reino, "tuoksu minkä me tunsimme, oli matararuohon tuoksu."

Vaaramapensaita ja horsmaheinää kasvoi kaikkialla, matararuohoa ja virnaheinää kasvoi yltä-yli ja niitten väkevä tuoksu täytti ilman. "Tässä olemme niin aivan yksinämme; missä lienevät toiset?"

Takasin matkaa ei ollut Reino ajatellut. "Maltappa vaan: mistä tulee tuuli?" kysyi hän nostaen kätensä ylös. Mutta tuulta ei nyt käynytkään.

"Hiljaa", sanoi Liisi, "minä olen kuulevinani heidän puheensa äänen. Huudappas heille!"

Kuperan kätensä lävitse huusi Reino: "tulkaa tänne!" -- "Tänne!" kuului ääni takaisin.

"Siellä vastataan!" sanoi Liisi ja taputti käsiänsä.

"Ei se mitään ollut, se oli vaan kaiku."

Liisi otti Reinon käden. "Minua kammottaa", sanoi hän.

"Ällös olko millänsäkään", sanoi Reino. "Onhan tässä oikein oiva olla. Istu tuonne varjoon pensasten väliin. Levätkäämme kotvasen aikaa, kyllähän me seuralaisemme vielä löydämme."

Liisi istui riippuva-oksaisen puun alle ja kuunteli tarkoin kaikille tahoille. Reino istui muutaman askeleen siitä eräällä kannolla ja katseli vaieten häntä. Aurinko oli suoraan heidän ylitsensä ja päivän paahde oli ankara; pieniä kullan kimeltäviä kärpäsiä surisi ilmassa, ylt'ympäri kuului jos jonkinmoista ääntä, milloin tikan takana puuhun tai muitten metsälintuin piipatus.

"Kuuletko?" sanoi Liisi, "kuuletko kellon soimista?"

"Missä?" kysyi Reino.

"Takanamme. Etkö kuule? Nyt on päivällisaika."

"Kaupunki on siis takanamme, ja jos käymme suoraan sitä kohden, niin silloin tapaamme toiset."

He lähtivät takaisin. Marjastamisesta olivat he luopuneet, sillä Liisi oli väsynyt. Mutta vihdoinkin helähti puitten välistä iloinen nauru. Heidän kumppaninsa olivat' siellä. Maassa oli valkoinen peite, se oli pöytä ja siinä oli pulskeita mansikoita oikein runsaasti. Se vanha herra oli täydessä atrioimispuuhassa, kävi ankarasti suuren paistikänkäleen kimppuun mutta pitkitti samalla erää manauspuhettansa.

"Tuossapa tulevat viivyttelijät", huusivat lapset, nähdessään puitten välistä Reinon ja Liisin tulevan.

"Tänne", huusi se vanha herra. "Purkakaa huivit, tyhjentäkäät hatut! Näyttäkää mitä teillä on muassanne!"

"Nälkää ja janoa", sanoi Reino.

"Jos se on kaikki", vastasi vanhus, ja nosti täysinäisiä vatia heitä vastaan, "niin saatte ne pitääkin. Tiedättehän te suostumuksen; ei täällä laiskureita ruokita."

Kuitenkin myöntyi hän lopullisesti ja sitte atrioitiin; satakieli lauloi pöytävirttä.

Niin kului päivä. -- Jotakin löysi Reino sittenkin; jollei mansikoita niin ainakin metsässä kasvanutta. Kotiin tultuansa kirjoitti hän lauluvihkoonsa:

Jo se tuli aika armas, Odotettu, oiva tuo; Jo se tuli, tuliaiset Hunajaiset mulle suo.

Kesä tuli, riemu tuli, Pois on huolet haikeat, Tuoll' on linnut tuolla laulut, Tuossa marjat makeat.

Lapsi olen, laulelmani Suloa sai suven vaan; Riemun tunnen rinnassani, Muut' en vielä tunnekaan.

Terve kesän lehdot, linnut, Niityn kukat, kunnahat! Terve ahot mansikkaiset, Oi, te lasten rakkahat!

Lemmitty holhottinsa oli aina hänen vieressänsä; hän oli hänen alkavan elämänsä kaiken sulan ja ihmeellisen näkyvä perikuva.

LAPSI TIEN VARRELLA.

Joulu-aaton ilta oli lähenemässä. -- Oli vielä iltapäivä kun Reino toisten ylioppilasten kanssa istui ravintolasalin vanhan tammisen pöydän ääressä. Lamput olivat jo sytytetyt sillä maakerroksessa oli jo hämärä, mutta vieraita oli vielä vähä; palvelijat nojailivat laiskasti pilareita ja seiniä vastaan. Salin yhdessä sopessa istui muuan viulunsoittaja sekä kanteletta soittaja tyttö, hienokasvoinen, mustalaiselta vivahtava. Hän piti soittokonettansa sylissänsä ja väliäpitämättömästi katselivat he kumpikin eteensä.

Ylioppilasten pöydässä pamahti samppanjapullon tulppa. "Juo, tyttöseni", huusi muuan nuori urheanmuotoinen mies, tarjoten tytölle täytettyä lasia.

"En jaksa nyt enää", sanoi hän, asentoansa muuttamatta.

"Kun et sitä tee, niin laula sitten!" huusi ylvästelijä heittäen hopearahan hänen helmaansa. Tyttö käytti sormensa verkkaan lävitse mustan tukkansa, mutta viulunsoittaja kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Mutta tyttö puisti päätänsä, nojasi leukansa kanneltansa vastaan ja sanoi: "en minä sen miehen pyynnöstä soita."

Lasi kädessänsä kavahti Reino pystyyn ja asettui tytön eteen. "Mitä tahdot?" kysyi hän ynseästi.

"Nähdä sinun silmäsi."

"Mitä tulee sinun minun silmiini?"

Välkkyvin silmin katseli Reino häntä. "Minä tiedän sinun silmäsi petollisiksi!" Tyttö nojasi päänsä käteen ja tirkisteli häntä. Reino vei lasin suuhunsa. "Sinun ihanain, syntisten silmäisi muistoksi!" sanoi hän ja joi.

Tyttö nauroi ja käänsi päänsä. "Annatko?" sanoi hän, ja iskien mustat silmänsä nuorukaisen silmiin, joi hän maljaan kaadetun juoman vitkaan. Tarttui sitte kanteleesensa ja lauloi syvästi innostuneella äänellä:

"Miks' on rakkaus sokea, Sokeampi syksyn yötä? Siks' on rakkaus sokea Sokeampi syksyn yötä, Ettei yhtänä näkisi, Kuin omansa ainokaisen."

Sill'aikaa kuin viulunsoittaja riuskasti säesti laulua, tuli ryhmän lisäksi muuan uusi tulokas.

"Minä tulin noutamaan sinua Reino", sanoi hän. "Sinä olit jo poissa, mutta joulupukki oli käynyt luonasi."

"Joulupukki?" sanoi Reino; "ei se enään minua muista."

"Eikö? Koko sinun kamarisi haisi kuuselta ja jouluruualta."

Reino laski lasin kädestänsä ja otti lakkinsa.

"Mitä tahdot?" kysyi tyttö.

"Minä tulen pian takaisin."

Tyttö rypisti otsaansa. "Jää tänne!" sanoi hän hiljaa ja katsoi ystävällisesti häneen.

Reino viivytteli. "En minä voi jäädä", sanoi hän.

Naurahtaen töyttäsi hän häntä varpaillansa. "Mene", sanoi hän. "Et sinä ettekä te kaikki kelpaa minnekkään." Ja hänen poispäin kääntyessä astui Reino verkkaan ravintolan rappusista.

Ulkona kadulla oli jo hyvin pimeä; kylmä, talvi-ilma jäähdytteli hänen kuumaa otsaansa.. Useasta ikkunasta näkyi jouluvalaistusta ja joulupuita, kuului torvien ja huilujen soittoa sekä riemuitsevia lasten ääniä. Laumottain kerjäläislapsia kävi talosta taloon ja koettivat ikkunoista nähdä sitä komeutta, jonka osalliseksi he eivät voineet päästä. Toisinaan aukeni joku ovi ja toruva ääni ajoi lauman sellaisia lapsia ulos kadulle; toisissa paikoissa kuului laulettavan vanhaa joululaulua; äänten joukossa kuului sointuvia tyttöjenkin ääniä. Niitä ei kuullut Reino; hän kävi ripeästi sivutse kaiken, astui kadulta toiselle. Päästyänsä omaan asuntoonsa, oli jo melkein vallan pimeä; hän kiipesi rappusia myöten omaan kamariinsa. Häntä vastaan tuli makea haju; se tuntui kun oman äitinsä joulutuvassa. Värisevin käsin sytytti hän kynttilänsä; pöydällänsä oli iso käärrös-köntti ja kun hän sen sai avatuksi, oli siinä koko joukko oivallisia joulukakkuja; muutamain päälle oli sokurista tehty hänen oman nimensä alkukirjaimet; niitä varmaankaan ei ollut tehnyt kukaan muu kuin Liisi. Toisessa käärröksessä oli hienoja uusia liinavaatteita, lopullisesti kirje äitiltä ja Liisiltä. Reino avasi ensin Liisin kirjeen ja luki siinä seuraavaa:

"Sokurikirjainten luulen sinulle sanovan kuka on ollut avullinen kakkujen leipomisessa; se sama henkilö on sinulle ommellut hihan reunuksia. Nykyinen joulu-aatto tulee meillä hyvin hiljaiseksi; äitini asettaa jo kello kymmenen aikoina iltasina vokkinsa nurkkaan. Tänä talvena on niin ikävä kun et ole sinä täällä. Menneenä sunnuntaina kuoli se hamppuvarpunen, minkä sinä lahjoitit minulle; sitä itkin minä aikalailla, mutta hyvin minä sen aina hoitin. Se lauloi aina iltapäivällä kun aurinko paistoi sen häkkiin. Muistathan: saadaksensa se vaikenemaan kun se oikein halukkaasti lauloi, oli äitin tapana peittää häkki. Senkintähden on kamarissa niin hiljaa, mutta sinun vanha ystäväsi Erkki käy toki toisinaan meillä. Kerran sanoit sinä hänen olevan ruskean päällistakkinsa muotoinen. Sen muistan minä joka kerta kun hän ovesta tulee sisään ja se on oikein pilamaista; mutta älä sitä äitille sano, hän siitä ehkä suuttuisi. Arvaa mitä minä sinun äitillesi jouluksi lahjotan! Sitäpä et arvaa. Minä lahjotan itseni! Erkki tekee mustalla liidulla minun muotokuvani; minä olen jo kolme kertaa sitä varten istunut hänen edessänsä, joka kerta koko tunnin. Minua ei ensinkään huvita että vieras ihminen oppii noin ulkoluvulta minun muotoni. En minä sitä tahtonutkaan, mutta äiti kehoitti minua; sanoi Ruunin rouvalle siitä tulevan suuren ilon.

"Mutta sinä Reino et ole pitänyt puhettasi; et olekkaan lähettänyt jutelmia. Sitä olen minä usein sinun äitillesi valittanut, mutta hän sanoo sinulla nyt olevan parempaa tekemistä kuin sellaisia lapsellisia. Mutta en minä sitä usko; asia on arvattavasti toisin."

Sitten luki Reino äitinsäkin kirjeen. Molempain luettua ja laskettua tuli hänen ankara koti-ikävä. Hetkisen ajan kävi hän kamarissansa edestakaisin; hän mumisi hiljaa itseksensä ikävöimisestä ja kaipaamisesta, avasi sitte laatikkonsa, otti vähän rahaa ja lähti taaskin kadulle.

Siellä oli liike lähes loppunut; joulupuut olivat sammuneet ja lapsiparviakaan ei enää liikkunut. Tuuli tuoksutteli yksinäisiä katuja.

Kun Reino tuli ravintolan lähelle, kuuli hän viulun vinkunaa ja kantele-tytön laulua; ravintolan ovessa kilisi kello ja leveitä huonosti valaistuja rappusia myöten tuli oudon miehen haahmo. Reino siirtyi huoneitten varjoon ja astui sitte reippaasti eteenpäin. Hetkisen kuluttua tuli hän hyvästi valaistun korukalu-puotin luokse, osti siellä punasista korallihelmistä tehdyn ristin ja kävi sitte samaa tietä takaisin kun hän tullutkin oli.

Lähellä omaa asuntoansa näki hän pienen ryysyihin puetun tytön erään talon portilla turhaan koettaen sitä avata. "Tahdotko, minä autan sinua?" kysyi hän. Lapsi ei vastannut mitään, mutta laski portinsäpin irti. Reino oli jo avannut portin. "Ei", sanoi hän; "sieltä sinä ehkä ajettaisiin pois. Tule minun muassani; minä annan sinulle joulukakkua!" Hän sulki portin, tarttui tyttöä käteen ja sanaa lausumatta saatti hän hänen omaan asuntoonsa. Lähteissänsä oli hän jättänyt kynttilän palamaan. "Tässä saat kakkua", sanoi hän ja laski tytön helmaan puolet ruokatavaroistansa, mutta ei niitä, joissa sokurikirjaimia oli. "Käy nyt kotiin ja anna äitillesikin." Lapsi katsoi arkamaisesti antajata; näytti siltä kuin olisi hän tottumaton sellaiseen anteliaisuuteen eikä osannut siihen mitään sanoa. Reino avasi oven ja valaisi hänelle. Iloisena kuin lintu, lensi tyttö kakkuinensa kotiansa kohden.

Reino korjasi tulen uunissansa, asetti pölyttyneen lakki-astian pöydällensä, istui sitte kirjoittamaan ja kirjoitteli koko yön kirjeitä äitillensä ja Liisille. Joulukakkujen jäännökset olivat kajoamatta vieressänsä. Liisin lähettämät hihan reunustimet oli hän pukenut ranteillensa ja somilta ne tuntuivatkin hänen harmaan sarkanuttunsa rinnalla. Pöydän ääressä istui hän vielä kun jo tuli talvi-aurinko jäätyneille ikkunaruuduille. Vastaisella seinällä oleva peili näytti hänelle valjun, vakavan muodon.

KOTONA.