Chapter 9

Sitä tehdessään katsoi hän niin tulisen äkäsesti toveriaan silmiin, että tältä ensiksi pääsi nauru. Vaan Paavola rämäytti myöskin naurun, ilkeän, pirullisen naurun, joka ikäänkuin vihlasi Aholaa. Hän suuttui. Katsellessaan konttiaan, joka suu alaspäin kelluili virrassa, mustenivat hänen kasvonsa vähitellen ja rinta rupesi läähättämään. Hän katseli kaloja, jotka valkonen vatsa päältäpäin lipuivat virrassa; mutta se suuri harri, jonka hän viimeiseksi oli saanut, virkosi vähitellen vedessä, pärskäytti pari kertaa pyrstöllään, kääntyi uima-asentoon, pyörähti kerran oikealle, suikahti vasemmalle ja katosi sitten syvyyteen.

Se meni, ja Aholaa tuo kaikki pisteli ilkeimmilleen. Hän syöksähti kiveltään esiin ja tarttui ilkkuvaa Paavolaa rinnukseen.

-- Hae tänne sekä kontti että kalat, kuuletko sinä, hae tänne se minun suuri harrini... Vai tässä sinä äkäpussi rupeat sappeasi purkamaan ... mutta noukit ... noukit silmäänikin sinä sieltä joka kalan, sinä viholainen, sinä, sinä...

Hän tärisytti Paavolaa ankarasti rinnasta ja retuutti hänet paadelta alas veteen. Tämä hoippuili siinä verestävin silmin, vihan vaahto tursusi suusta ja suonenvedontapaisesti tarraili hän toveriaan takin kaulustasta kiinni. He rytyyttivät toisiaan edestakasin, molemmat seisoivat pohkeita myöten virrassa liukkailla vesikivillä. Paavolalta luiskahti hattu päästä ja virta lähti sitä viemään ja Aholan onkivapa heilahti siinä rytäkässä kiveltä alas ja lähti solumaan selälle päin. Mutta he eivät nähneet mitään, eivät kuulleet, hurjasti vain kamppailivat, päät tutisi ja vanhat jäsenet vapisivat. Puhe ei lähtenyt kummaltakaan, kiukkuinen soraääni vain vähäväliä kähisi heidän kurkuistaan:

-- -- se suuri harrini...

-- -- sinä maailman veijari...

Henki läähätti vaivaloisesti molemmilla ja vanhat voimat raukesivat. Eivät jaksaneet he enää toisiaan heilutella, pitelivät vain vielä kotvan aikaa kankeilla käsillään toisiaan vaatteista kiinni. Sitten kädetkin jo hervahtivat alas ja perin uupuneina lähtivät vanhukset hoiperrellen kömpimään kuivalle maalle, jossa voimattomina retkahtivat istumaan sylen päähän toisistaan ja tuijottivat siitä tylsästi eteensä. Suonet tykyttivät valtavasti, henki korisi kurkussa, silmiä mustenti ja korvat soivat.

Sanaakaan he eivät puhuneet toisilleen, istuivat vain ja miettivät. Noin he olivat poikasina ennen monastikin tapelleet, nyt ei enää kyennyt. Nyt piti hillitä mieli, hillitä, hillitä...

Hetkisen hengähdettyään lähtivät molemmat, kääntämättä kasvojaan toistensa puoleen, nousemaan törmää ylöspäin, toinen pellon piennarta myöten, toinen lepikön läpi rantapolkua pitkin. Vaattet märkinä, harmajat hapset hajallaan ja vapisevin polvin taivalsivat he verkalleen taloihinsa, taakseen kertaakaan katsomatta.

1893.

MYRSKY MERELLÄ.

Oikeastaan se ei ollut myrsky, eikä se ollut merelläkään, olihan vain tavallista ankarampi jumalanilma, tuuli melkein semmoinen kuin voi olla Saimaan saaririkkailla sisävesillä. Mutta paikkaan ja aikaan nähden -- elokuu oli kauniimmillaan -- oli ilma meistä matkustajista ihan komeimmillaan, tarpeeksi suurenmoinen ja aivan tarpeeksi vaarallinen.

Don Juan oli laivan nimi ja on vieläkin; nimi ei muuten miestä pilaa eikä paranna -- eikä laivaakaan, mutta onko tämä pieni ja syrjäinen, joskin näppärä ja siisti (voisi sanoa koketti), höyryvene syystä vai syyttäkö saanut tuon historiallisen naisuroon nimen, sitä en tiedä. Ainakin on tuosta nimestä yksi hyöty, kun laivan kannella joutuu pakinoihin outojen naisten kanssa: nimestä saa heti luonnollisen ja yleisen keskusteluaineen, josta sitten sopii haarautumalla, rajoittumalla ja syventymällä johtaa itsensä ja matkatoverinsa mille aloille miellyttää.

Illalla ja yöllä olivat matkustajat vähin erin Kesälahden laiturissa keräytyneet Don Juaniin ja vetäytyneet makuulleen mikä millekin salongin ja hytin sohvalle, ja aivan outo seurakunta oli se, joka aamulla Punkaharjun kohdalla nousi kannelle karkottamaan viileässä tuulessa unta silmännurkista. Keskipisteenä siinä näytti olevan eräs lihavanläntä, kookas rouvasihminen, keski-ikäinen ja sangen arvokkaan näköinen, nenällä luupuitteiset rillit ja kasvoilla vielä jotenkin tuoreennäköinen verevyys. Semmoinen, jota kaikkien täytyy huomaavaisuudella ja kunnioituksella kohdella ja joka vielä voisi miehenkin saada, jos vain tahtoisi. Sillä hän oli, kuten kohta pakinoista kuultiin, leski, korkeanlaisen virkamiehen leski, ja oli tottunut tarkastelevin silmin ja punnituin sanoin arvostelemaan kaikkia, joiden kanssa joutui tekemisiin, ja pitämään jonkunverran huolta itsekustakin, tutummasta ja oudommasta.

Hän oli nytkin anastanut jonkunlaisen hallitsevan aseman Don Juan'in kannella ja lähimpinä alamaisina oli hänellä kaksi rouvasihmistä, samanikuista, mutta paljo vanhemman ja arvottoman näköistä, vailla kaikkea itsenäisyyttä ja hallitsemishalua. Näiden keskessä istui kolmetoistavuotias kalpeakasvoinen ja rimpulajäseninen tyttö, käärittynä kolmeen vilttiin ja useampaan muuhun vaippaan, suurempaan ja pienempään, paitsi tietysti mitä oli niiden alla ja vielä niidenkin alla; nähtävästi hallitsijattaren ihan yksityinen omaisuus. Eräs heikkohermoinen, huolestuneen näköinen virkamies, joka vei kouluun vielä heikkohermoisemman ja huolestuneemman näköistä poikaansa, oli jo joutunut uskolliseksi alamaiseksi, toinen, lihava ja kaljupäinen, joka juuri oli joutumaisillaan, taisteli kohteliaassa keskustelussa turhaan poikamiehen vapautensa puolesta.

Syrjemmällä muista seisoi laivan perimmässä kolkassa käsipuihin nojaten yhteen kokoon puristautuneena kolme nuorta tyttöä, ujoa ja arkaa maalaistyttöä, joista ainakin pari näytti ensi kertaa olevan näin kaukana kotinurkista yksin maailmalla. He koettivat kaikki kolme kääriytyä yhden vaipan alle, ja siellä tuntui vuoroin olevan vallalla hilpein nauru, vuoroin surumielisin miettiväisyys. Muuan ylioppilas, unisennäköinen, vaatteissa laskuja merkkeinä yön makuusta, koetti pari kertaa käyttää hyväkseen Don Juanin tunnettua nimeä päästäkseen tyttöjen kanssa keskustelun päästä kiinni, mutta vastaiseksi vielä teki hän sen huonolla menestyksellä. Tähän ryhmään ei hallitsijattaren valta ulottunut suorastaan muuten kuin äidillisten katseiden kautta, jotka herkeämättä vakoilivat tyttöjen käytöstä, jos siinä mahdollisesti voisi huomata jotakin -- kapinallista.

Kieltämättömän itsenäisyytensä oli säilyttänyt eräs mustapartainen juopunut kirjuri, joka, silkkihattu päässä, mutta ilman päällystakkia tuon tuostaankin lähti olutpullojensa luota bufetista hoippailemaan peräkannelle hallitsijattaren suureksi harmiksi. Kapteenilla, reippaalla ja tanakalla merimiehellä, oli oma hallituspiirinsä ja hän puolusti vastaiseksi asemaansa kunnialla kilpailijattaren vaarallista yritystä vastaan; allekirjoittanut, vanha laivamatkustaja, kuului kapteenin erityiseen komantoon ja suosioon.

Siinä me olimme kaikki, me kohtalokumppanit myrskyssä. Vielä ei tosin ollut myrskyä mitään. Päivä paistoi lämpimästi ja leppeästi hymyilivät lehtevät rannat ohi ajettaessa. Kun päivemmällä saavuttiin Savonlinnaan, tuuleskeli kyllä raittiinlaisesti, siksiverran parahiksi, että kun takin pisti nappeihin tuntui mukavimmalta seista vastasta kohden ja puhallella savuja menemään myötätuuleen. Hiukan kiihtyi tuuli Sulkavaan tultaessa, mutta siitä oli vain etua, sillä sillaikaa kun hallitsijattaren täytyi sulloa vaippakääröisen silmäteränsä kannen alle, sai ylioppilas vahvistaa Savonlinnan laiturilla vihoviimein tekemäänsä tuttavuutta tyttösten kanssa, ja Don Juan oli kohta niin vilkkaan keskustelun alaisena, että koko nuorelta ryhmältä pian jäi huomaamatta, kuinka tuuli tuimeni ja miten kahdet kapinaa vainoavat silmät singauttelivat salamoita heitä kohden.

Aalto oli lyhyttä ja matalaa eikä pystynyt paljo häiläyttelemään laivaa, joka kulki vastaseen, etelää kohden, ja lepposesta suvituulesta ei huomannutkaan, miten se puolipäivän jälkeen täyttä vauhtia kiihtyi ja rajusi. Vasta kun Puumalasta oli halot otettu ja lähdetty viiltämään hiukan laitaseen suuntaan, silloin vasta todella havaittiin, että tässä onkin tuuli.

Köydet vinkuivat ja savupiippu soi ja aalto loiskahteli koskenaan laitaa vastaan ja pärskäytteli väliin pisaroita peräkannelle asti, ajaen matkustajat sieltä suojaisempiin seutuihin, -- aivan niinkuin alku kerrotaan suurista merivahingoista. Valkeanaan vaahtosi järvi ja halenneista aallonharjoista tupruutti tuuli hienoa harmahtavaa vesisumua poikki hyrskyvän selän. Vihuri ajeli vihuria, hyökkäsi mustana parvena pitkin pintaa salmien suista ja selältäpäin ja ulvasi viuhkatessaan laivan yli kohti kuohuvaa rantaa. Myrsky nosti pilviä päivänselkeälle taivaalle, ajeli niitä siellä tulisessa vauhdissa ja repi alas pisaroita, jotka hienoksi huuruksi pieksettyinä vesirajan tasalla sekautuivat laineiden liuonneeseen savuun. Laiva potki tanakasti, väliin vain heilahti pahemmin vihurin painosta. Kapteeni silmäili komantosillalta rauhallisesti tuota leikkiä. Kummemmissakin on oltu, sanoi hän, mutta jos tuuli siitään vielä kiihtyy, niin voipi se näyttää hätää vaimoväelle suurella Saimaalla, jossa ei ole saaria suojana.

Ja se kiihtyi. Ja kohta alkoi napinaa kuulua keskikannelta.

Sinne olivat tuulta ja vettä pakoon keräytyneet koneen ympärille kaikki matkustajat, ja siellä arvosteltiin yhteisessä keskustelussa aseman vaarallisuutta ja neuvoteltiin mihin toimiin olisi ryhdyttävä. Kun tuuli vihasemmin vingahti ja laiva äkimmin nytkähti kävi keskustelu myös kiihkeämmäksi ja ratkaisevammaksi.

-- Mitä te tästä arvelette, oi sanokaa suoraan, uteli rillisilmänen leski lihavalta, naimattomalta virkamieheltä, ja siirtyi, käärien villaisen vaipan maukkaasti pyöreäin olkapäittensä ympärille, vieläkin askelta lähemmäs. -- Onko tämä hyvinkin vaarallista? Uskallammeko laskea eteenpäin, eikö olisi paras palata?

-- Palatako ... niin, onhan tuuli kova, mutta arvatenkin yhtä kova takana kuin edessä.

-- Eikö meillä siis ole mitään pelastuksen toivoa, jos laiva rupeaisi kaatumaan?

-- On, meillä on hirveän paljo toivoa. Kyllä kapteeni katsoo, ettei hän kaada.

-- Minä tunnen itseni niin turvattomaksi...

Kaunis leski katseli arasti ympärilleen ja kasvoilla kuvastui viehättävä pelko. Mutta äkkiä hän taas muuttui ankaraksi hallitsijaksi, kun silmäili ympärilleen ja näki nuorukaiset, ylioppilaan ja ne kolme tyttöä istuvan kovin tuttavallisessa, suljetussa ryhmässä koneen ympärillä. He olivat pelosta vapisten, äänettöminä ja turvattomina kääriytyneet kokoon, mutta kun siinä ajan kuluksi tuli jutelluksi ja leikkiäkin lasketuksi, unhottui pelko kokonaan ja pian kuului naurun tirskuntaakin heidän ryhmästään. Tuo peli oli näin vaaran hetkenä toki liian rohkeata ja hävitöntä...

-- Kuinka kevytmielistä se on tämän nykyajan nuoriso. Tämmöisenä hetkenä...

Mutta taas tuli vihuri entistään kiihkeämpi, joka voimakkaasti kallisti laivaa ja pärskäytti vettä kerran toisensa perästä koko kannen yli. Leski keskeytti lauseensa, tarttui kaksin käsin kiinni lihavan virkamiehen nutun hiaan ja riippui siinä huutaen:

-- Me kaadumme, me kuolemme... Eikö voida sitä mitenkään välttää, eikö päästä satamaan?

Ne kaksi vanhaa neitosta itkivät ja hermostunut herra vapisi. Hänen poikansa makasi salongissa suullaan. Tämä kaikki kävi jo lihavallekin herralle tukalaksi.

-- Satamaa ... ei taida olla. Mutta jos päästäisiin jonkun saaren suojaan ennenkuin suurelle Saimaalle lasketaan.

-- Niin saaren suojaan, tyyneeseen lahteen, lasketaan sinne, oi lasketaan.

-- Kun vain kapteeni suostuisi...

-- Hänen täytyy. Käykää sanomassa, että me olemme päättäneet...

Eihän kapteeni olisi tahtonut siihen suostua. Kun yhteen kyytiin tasasesti lasketaan, niin kyllä Lappeeseen päästään ihan ehein nahoin, väitti hän, pahempikin tässä on ruveta kääntelemään ja sateen hämärässä lähteä särkemään laiva tuntemattomilla saarten rannoilla. Sitäpaitse on ehdittävä perille ennen junan lähtöä... Sellaiset terveiset toi herra komantosillalta.

Mutta päätös oli keskikannella kerta tehty ja nyt oli kysymyksenä se, kummalla valta oli, hallitsijattarellako vai kapteenilla. Siinä oli kunnia kysymyksessä kahdelta puolen, ja kohta otettiin kovalle. Tuuli lietsoi uutta pelkoa hätääntyneisiin, repi raekuuronkin pari kertaa alas pilvistä ja teki siten myrskyn ja luonnon vielä kauheamman näköisiksi. Toisilta naisilta loppui tarmo ja tahto ja voima lyyhistyi luttuun kun märkä rukkanen. Mutta leskellä kasvoi nyt voima ja päättäväisyys vaaran ja vastustuksen takia ja hän otti komannon käsiinsä.

Hermostunut herra lähetettiin komantosillalle, vaan hän palasi yhtä huonolla menestyksellä. Tuli sitten ylioppilaan vuoro. Mutta siellä nuorten seurassa oli pelko jo hävinnyt kokonaan ja ylimielisyys kohonnut siihen määrään, että eräs tytöistä jo uskalsi kiellellä ritariaan täyttämästä käskyä.

-- Vai niin, vai semmoisia te olettekin, letsukat! Kyllä minä opetan teitä -- kirjoitan äideillenne, miten te käyttäytte maailmalla ja röyhkeästi vastustelette vanhempia ihmisiä. Vai semmoisia... -- Hän tuli ja tukisti kieltelijää, vieraan ihmisen lasta. Mutta silloin olikin vastustus kannella lopussa. Tytöt itkeä pillittivät ja ylioppilas juoksi komantosillalle, niin että koivet vilkkuivat hänen mennessään, eikä hän sieltä uskaltanut palata ensinkään.

Tuuli tiukenteli, aalto loiskahteli ja leski hurjistui. Ja vielä hän sai kokea uuden odottamattoman vastustuksen.

Juopunut kirjuri oli myrskyn kestäessä vahvikkeekseen juonut minkä oli saanut, mutta kun hän päihtyi liiaksi, ei hänelle enää annettu mitään. Hän napisi ja toraili ja kiukutteli ja tuli siinä mielentilassa kannelle, jossa sai kuulla saaren taakse menon tuumista. Hän pani heti vastaan. Hänen täytyi ennen iltaa päästä Lappeeseen, kyllä sieltä oluvia saadaan. Ja hänen täytyi seuraavana päivänä joutua Viipuriin, siellä vekselit lankesivat ja hakuaika loppui ja hänelle tuli taloudellinen vahinko jos viivyteltiin. Kovasti kielsi hän kapteenia katkasemasta taivalta ja leskelle sanoi hän suoraan, että suu tuppeen, akka.

-- Ja nyt te hukutte kaikki, mutta minä uin maihin, huusi hän.

Se oli kauheata! Mutta kirjurin vastarinnassa yli yksi heikko kohta: jos hänelle annettiin olutta, niin suostui hän mihin tahansa. Kuten hukkuva tarttuu heikoimpaankin korteen, niin tarttui leski tähän kohtaan. Hän laskeusi itse bufettiin, tinkaili ja toraili siellä myöjätärten kanssa, kunnes sai pullon olvitta; sen hän luovutti kirjurille, joka tuli tästä jalomielisyydestä siihen määrään liikutetuksi, että palkkioksi yritti suutelemaan hienohipiäistä hallitsijatarta. Ja suukon hän epäilemättä olisi saanutkin, jos olisi ajoissa arvannut panna senkin ehdoksi.

Nyt oli kapteeni yksin jälellä ja leski kiipesi komantosillalle. Mitä siellä tapahtui, sitä ei tiedä kukaan, sillä kiireen kautta pötkimme me kaikki muut sieltä alas pelottavan ihmismyrskyn lähetessä. Mutta hetken kuluttua muuttui suunta, Don Juan käännähti laitaseen ja lähti kiertämään kalliorinteistä saarta sen suojaiselle suvantorannalle. Hallitsijatar seisoi komantosillalla etummaisna uljaana ja voittoisana, ja perämies näytti ihmessään katselevan että kummanko käskyjä hänen nyt tulee totella, miehenkö vai naisen. -- Suvantorannalla tyyntyi tuuli, laiva pysyi heilumatta, köydet heittivät vinkumasta ja piippu ulvomasta.

Mutta vielä kerran oli ottelu oteltavana, myrsky kaikkein ankarin oli vielä kestettävänä, ja se pani kalpenemaan rohkeimpainkin kasvot.

Ranta oli louhikkoinen, kareja veden alaisia ja päällisiä näkyi siellä täällä, ja kapteeni kieltäysi viime hetkenä vielä laskemasta laivaa sinne, palasiksi pieksettäväksi. Hän käänsi suunnan vielä kerran. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä hän ärsytti äärimmilleen vihaset voimat. Epätoivoonsa hurjistunut nainen, se on kauhea otus. Se riehuu ja reuhaa kuin sokaistu härkä, se huutaa avukseen kaikki hyvät ja pahat hengettäret, se ei ole töistään vastuunalainen.

-- Mitä on yksi laiva yhden ihmishengen rinnalla, mitä on se kymmenen rinnalla? Meidän henkemme on vaarassa, meidän matkustajain, me tahdomme pelastua, meidän täytyy pelastua. Ja me pelastumme. Me emme lähde suurelle Saimaalle. Me tahdomme maata jalkaimme alle, kovaa maata...

Sellaisessa myrskyssä en luule monen merimiehen olleen.

Laiva kääntyi vielä kerran, haettiin ja tavattiin vihdoin eräs muita sileämpi kallion syrjä, jossa koko miesvoimalla suurella vaivalla saatiin laiva säilytetyksi kovin pahaksi hakkautumasta kivien särmiin. Ja naiset saivat maata jalkainsa alle.

Tuntisen parin perästä heikkeni myrsky Saimaalla, illansuussa ilma kirkastui ja tuuli tyyntyi hienoseksi. Pian laskeutuu maininkikin kepeässä suolattomassa vedessä ja väsähtäneiden aaltojen ylitse voitiin kohta lähteä kyntämään suuren Saimaan selkää illan yöksi vaihtuessa.

Mutta ihmissydämmessä ei myrskyn sappi niinkään pian laskeudu, hurjistuneen mielen maininki käypi korkeana vielä kauan aikaa, milloin taantuen heikommaksi, milloin ärtyen valtavammaksi. Se on uhkaavan näköinen. Don Juaninkin kannella vallitsi iltahetkien kuluessa arka äänettömyys, jonka vain väliin katkaisivat ankaran hallitsijattaren kuohuvan mielen viimeiset puuskat. Niitä ei tahtonut kukaan enää viekotella valloilleen, jokainen vetäytyi soppeensa, niin syrjäiseen kuin mahdollista. Laivassa vallitsi pelon sekainen ilo, joka aina seuraa, kun vaara on voitettu, eikä uudesta enää ole kuin pikkusen pelkoa.

Kun yön selässä tultiin Lappeeseen oli iltajuna jo pari tuntia sitten mennä vohkassut, ja kellä lie ollut vekseleitä ja hakuaikoja valvottavana, ne sai hän myöskin antaa mennä. Oli oltu myrskyssä merellä. Vieläpä seuraavanakin päivänä, kun me yhteisessä vaarassa olleet matkustajat istuimme junavaunussa sullottuina hallitsijattaremme silmäin alla, vieläpä silloinkin tuntui hyökyaaltojen jälkiä ja mainingin loisketta. Rajuilma oli ollut ankara, siitä yhä kuohuili valtavasti povi, ja salamoi tulinen silmä.

1891

LEMMINKÄISEN RETKI SAAREEN.

(Nykyajan valossa).

Lemminkäiselle kävi vähän tukalaksi olo kotosalla. Vuosiltaan alkoi hän jo olla siinä ijässä, että hänenkin pitäisi ruveta jo jotain toimittamaan, itsellään hänellä ei tuntunut olevan halua eikä kykyä, ja hän oli, eikä aivan suottakaan, näkevinään miten ihmiset kotikaupungissa, tuttavat ja tuntemattomat häntä salaa sormellaan osoittelivat, jotta tuossakin on yksi tyhjäntoimittaja, tämän maailman vetelys, joka äitinsä kotona loikoilee eikä tee mitään.

Sitäpaitsi oli hän sotkeutunut ikävänlaisiin raha-asioihin, rumiin vekselijuttuihin, jotka äidin varoihin turvaatumalla tosin olivat jotakuinkin saadut selville, mutta joista kaikilla kaduilla kumminkin juteltiin julkisena salaisuutena.

Tuo kaikki tuntui joka päivä yhä tukalammalta ja Lemminkäinen päätti lähteä joksikin ajaksi matkoille, jotta herjat kielet herkeäisivät juoruamasta.

Yhtenä iltapäivänä, kun hän oli noussut päivällislevoltaan ja huokotellen turhaan harkinnut puhki päänsä mitenkä taas saisi iltansa jotenkaan siedettävästi kulumaan, astui hän paitahihasillaan äitinsä huoneeseen ja selitti, että hän on aikonut lähteä hieman matkustamaan.

-- Matkustamaan, sinäkö poikani? Ja mitä varten ja minne?

-- Joo, minä aijon pistäytyä Saaren kaupunkiin ja jos alan viihtymään, jäänkin sinne joksikin ajaksi. Täällä käypi vähän ahtaaksi.

-- Ahtaaksiko? Mikäs nyt päähäsi pisti? Oikeinhan minä kauhistun...

-- Niin, minä olen huomannut sen viisaimmaksi. Täällä ei ole muuta kuin juoruämmiä ja yksitoikkoisuutta. Siellä laitan asiani kuntoon ja tuon tänne mammalle miniäksi tuon rikkaudestaan kuuluisan viinatehtailijan Saarelaisen tyttären, Kyllikin.

-- Älä yritäkään poikani, häpäset itsesi. Varmempi on, että otat täältä jonkun oman kaupungin rahaporvarein tyttäriä... Ja onhan meillä vielä sentään oma talo kaupungissa ja maatila, vaikka vähän velkainen onkin, ja sitäpaitse vielä joku määrärahaa obligatsiooneissakin.

-- No kun on, niin hyvä on. Mamma on hyvä ja täyttää kapsäkkini, ja järjestää hiukan matkarahoja. Itse käyn kiirehtimässä räätäliäni, että hän laittaa vaatteeni aamulla ajoissa valmiiksi ennen höyrylaivan lähtöä. Ne ja muutamat muut pikkulaskut jäävät mamman maksettaviksi.

Äiti ei enää jatkanut turhaa vastarintaansa, vaan kyynele tipahti hänen silmästään Lemminkäisen poistuttua. Noin äkkiä meni siis hänen ainoa poikansa yksin maailmalle! Hän rupesi surumielisenä valikoimaan tärkkipaitoja ja kaulustimia ja latomaan niitä sievästi vaskipuitteiseen pahvikapsäkkiin.

Lemminkäinen oli isävainajansa ainoa poika. Hän oli vanhaa, varakasta aatelissukua, soturiaatelia, joka vuosisatain kuluessa oli muitten verellä kastellut isänmaata ja herrana hallinnut alusorjiansa. Lemminkäistä itseäänkin oli koetettu istuttaa sotauralle, ja hän olikin kokenut kadetti- ja junkkarikoulut, mutta sittemmin -- erityisistä syistä -- heittänyt soturialan mielestään. Sen jälkeen oli hän ainoana poikana elänyt isänsä rikkaassa talossa, nauttinut nuoruuttaan mittain täydeltä, näytellyt Don Juan'ia kotikaupungissaan, -- ylipäätään maistanut tämän maailman makian joka suhteessa.

Vanhan aatelissuvun jälkiä hänellä näet oli jälellä sorea vartalo, kauniit kasvot, väljä kurkku ja hieno käytös; muu aatelius oli sukupolvien kuluessa jo ennättänyt hiertyä pois verestä, niin että kovasta, rautatammesta hänen muotoonsa oli puhennut notkea ja hapras vesivesa.

Vaikka nuori Lemminkäinen jo kotitienoillaan oli nautintojen maljan ryypännyt pohjasakkoja myöten, oli hänessä kumminkin jälellä siksi verran soreutta ja pirteyttä, että hän milloin tahansa saattoi tehdä valloituksia vieraassa naismaailmassa, sen huomasi hän itse varsin hyvin. Kotikaupungissa hänet jo liian hyvin tunnettiin, siellä oli menestys lopussa.

Olipa siis monta pätevää syytä, jotka puolustivat Lemminkäisen matkalle lähtöä, ja hän ihaili oikein itseään ja omaa päättäväisyyttään, kun vihdoin monen harkinnan perästä sai lausuneeksi äidilleen tuon aikeensa. Sitten hän vielä lähti tapaamaan muutamia paraita hekkumatovereitaan ja viimeistä kertaa hurrattiin nyt ilta ja yö yhdessä jäähyväiskekkereitä pidettäessä. Siksipä olikin hänellä pää raskas ja puna silmissä, kun hän seuraavana päivänä astui laivaan ja osti ensi luokan piletin.

Äiti itki laiturilla kun köysiä hellitettiin.

-- Hyvästi nyt, huusi poika viime sanoikseen. Ilmotan sähkösanomalla aina kun tarvitsen uuden postiremissan rahoja nostaakseni pankista...

Näön vuoksi oli Lemminkäinen hankkinut itselleen erään vakuutusyhtiön matkustavan asiamiehen toimen, ja kun hän Saarelassa oli saanut asuntonsa kaupungin komeimmassa hotellissa, ilmoitti hän suurenmoisesti kaikissa sanomalehdissä ottavansa vastaan henkivakuutuksia. Hänen aatelinen nimensä herätti heti huomiota ja ennen pitkää oli hän sievän käytöksensä ja kotoisten suositustensa nojalla voittanut ensi vastukset ja päässyt koteutumaan Saarelan hienoimpiin seurapiireihin. Hän herkesi pois vanhoista pahoista tavoistaan, esiintyi aina erittäin vaatimattomana ja rakastettavana ja pääsi siten kohta kaikkien suosioon. Varsinkin rouvat, vanhemmat ja nuoremmat, pitivät hänestä paljo, nuoret miehet koettivat väkisinkin saada häntä ilojuhliinsa ja kaupungin tytöt olivat aivan ylenonnelliset, kun hän omituisella viehättävällä tavallaan hienosteli ja mairitteli heitä.

Kuukauden kuluttua oli Lemminkäinen kukkona linnan päällä kaikkialla Saarelan ylhäisimpäin piirein seuraelämässä ja huvituksissa. Jos vanhemmat herrat ja jotkut kadehtijat sanoivat kuulleensa kaikenlaista vähemmin ansiokasta puhuttavan hänestä hänen kotikaupungissaan, niin sitä pidettiin panetteluna taikka nuoren veren viattomina kepposina. Olihan jokainen tilaisuudessa näkemään, kuinka tasainen ja vakavaryhtinen tuo nuori liikemies oli. Ja kotikaupungissa kuultiin ihmeissään, että Lemminkäinen on noin tasaantunut ja voittanut Saarelaisten suosion. Äitikin itki ilosta ja lähetti rahoja.