Chapter 8

Mutta jo alussa huomasin, että tämä varsin vaaraton kuherrus oli tuolle vanhemmalle asuintoverille hyvin vastenmielistä. Luulin ensiksi hänen käsittävän käskemättömäksi velvollisuudekseen pitää silmällä tuota nuorta, ymmärtämätöntä tyttölasta ja hänen tarkan huolenpitonsa johtuvan siitä. Vaan sellainen varovaisuus oli tuiki tarpeetonta ja pian huomasinkin, ettei se huolenpito siitä johtunut. Siinä hänen vaalimisessaan oli paljoa enemmän kuin pelkkää huolenpitoa ja ystävärakkautta, huomasin siinä jo kohta jonkunlaista intohimoa ja ylenpalttista hellyyttä, joka minua toisinaan suorastaan hermostutti ja iletti. Selitin sen silloin omalla tavallani: Hänellä oli, tuolla kolmekymmenvuotisella, naimattomalla naisella, tarve tuhlata jollekin elävälle olennolle vuosien kuluessa säästynyttä ja käyttämättä jäänyttä naisellista hellyyttään ja lämpöään, ja hän oli nyt paremman puutteessa valinnut tuhlaavaisuutensa esineeksi tuon nuoren tytön, joka oli sattumalta joutunut hänen asuntotoverikseen.

Se oli varsin järkevä selitys, eikö niin? Mutta ei sekään riittänyt. Miksi herran nimessä hän sitten vihasi _minua_, jos minä, kun nyt kerran olin polttanut siipeni, kaikessa kainoudessani haeskelin tytön seuraa, ja minkä tähden hän niin intohimoisesti kadehti minua siksi, että silloin tällöin sain osakseni jonkun pienen suosionosoituksen? Eihän meidän tunteemme voineet olla samaa laatua, tuohan oli vallan hullua.

Mutta niin se kumminkin oli. Hän kadehti jokaista pienintä ystävyyden merkkiä, joka tuli minun osakseni ja koetti tuskallisella tarkkuudella varoa meitä pääsemästä hetkeksikään kahdenkesken pakinoimaan. Hän epäili meidän pienimpiä liikkeitä, silmäniskuja ja peitettyjä sanoja, ja jos me joskus ruokapöydässä naurahdimme, niin hän suuttui, ellei syytä hänelle heti selvitetty. Jokaisesta hymystä, jokaisesta sanasta, jonka tyttö mulle soi, vaati hän kohta itselleen kymmenkertaisen korvauksen.

Niin, hän oli lyhyesti sanoen mustasukkainen. Jopa niin kauhean mustasukkainen, etten moista ole eläissäni nähnyt enkä kuullut. Hän vahtaili ja varoi tyttöä aamusta iltaan niinkuin äärettömän epäluuloinen, kitsas ja mustankipeä sulhanen morsiantaan, jota hänen on syytä hieman epäillä ja varoskella. Niin, vieläkin enemmän: hän vakoili ja tarkkaili tuskallisella kiihkolla tytön koko käytöstä, hänen vähimpiä sanojaan ja liikkeitään, aivan niinkuin elinvoimansa menettänyt, mutta siksi juuri niin vihoitteleva aviomies vaalii nuorta, kaunista, elämänhaluista vaimoaan, jota hän -- tietäen syyt ja tuntien taipumukset -- alinomaa ja herkeämättä epäilee uskottomuudesta.

Tuo viimeinen vertaus minusta onkin onnistunein, se johtui jo silloin mieleeni.

Ja kaiken vakoilemisen ohessa hän lakkaamatta hyväili, teivi ja suuteli tyttöä. He olivat muka niin äärettömän rakkaat ystävät, heitä ei mikään maailmassa voinut erottaa. Minä tiesin, että tuo nyt oli varsin yksipuolista ja liekö tiennyt hänkin. Mutta sitä kiihkeämmin hän mairitteli tyttöä kyyhkysekseen ja käpysekseen, kietoili myötään käsivarsiaan tuon solakan vartalon ympäri, suuteli kuin minun kiusakseni noita vereviä poskia ja leikki sen letintyngän kanssa, jonka kanssa minun olisi tehnyt mieli leikkiä. Niin, pitelipä läheltä, etten minäkin jo käynyt häneen mustasukkaiseksi. Se on naurettavaa ja oli minusta niin silloinkin. Olihan hänellä naisena oikeus tuollaisiin hellyyden osoituksiin. Vaan minustapa näyttikin, kuin häntä olisi se juuri harmittanut, että hänellä oli ainoastaan naisena siihen oikeus.

Kuten luonnollista hänen epäluuloisuuteensa nähden, laski hän hyvin harvoin tyttöä silmistään. Hänen retkistään, tuloistaan ja menoistaan piti hän hyvin tarkkaa lukua ja vaati tiliä vähimmistäkin viipymisistä. Tyttö ei tosin tuosta paljoa välittänyt, hän meni milloin ja mihin tahtoi. Vaan silloinkin seurasi häntä salaisesti vakoileva silmä.

Sattui joskus, että me tytön kanssa yhdyimme eteisessä, kun meillä molemmilla osui samoihin aikoihin olemaan kaupungille lähtö -- no, enhän tahdo väittää, ettei tuo olisi joskus sattunut tahallaankin. Vaan jo ehätti silloin aina vartijakin siihen, riensi vaikka kuumimmasta kiireestään estämään meidän yhdessä lähtöä; hänelle tuli silloin myös asiaa ulos ... odota käpyseni, hätäili hän, joudun tuossa tuokiossa...

Ja hän saattoi tytön perille asti, minne tämän oli mentävä.

Väliin tulin minä kaupungilta ja satuin kävelemään -- taikka kävelin joskus sattumattakin -- sitä katua, josta tytön tiesin tulevan juuri niihin aikoihin. Mutta mikäs hitto, siellä kävelee jo vahti edelläni odottamassa, -- tuo pisti suorastaan vihaksi -- ja minä sain jatkaa yksin matkaani hänen vahingonilosta kiiluvain katseidensa seuraamana.

Toisinaan, vaikka merkillisen harvoin, oli tuon vanhemman immenkin oltava kaupungilla. Silloin oli hän päiväkauden levoton pelätessään meidän kahden kotiin jäävän. Hän tiedusteli multa jo aamusella niinkuin ohimennen, oliko mulla illalla mihinkään menoa. Jos ei ollut -- ja minä tuhmuudessani sen ilmoitin -- niin jo hommasi hän vaikka mistä tytölle jonkun seuratoveriksi siksi aikaa taikka ellei saanut, kärtti ja vei hän hänet mukanaan. Hän saattoi niissä hommissa kuluttaa hyvinkin paljo vaivaa ja osottaa aivan harvinaista kekseliäisyyttä.

Mutta kerran minä hänet petkutin -- taikka me petkutimme. Lehteä lukiessani aamulla tulin maininneeksi, että illalla on tärkeä ylioppilaskokous, johon minun on mentävä, -- niin oli aijekin. Mutta päivällispöydässä ilmaisee tyttö, -- se nuorempi, -- että »ystävätär» myöskin on oleva illalla poissa, -- se tuli muun keskustelun joukossa aivan kuin ohimennen. En ollut sitä huomaavinanikaan, vaan ajattelin itsekseni, että »aha!» Menin kuin meninkin illalla ulos, mutta ylioppilaskokoukseen en mennyt, kävin ostamassa pussillisen makeisia ja tunnin perästä tulin takasin.

Hän oli poissa. Tyttö tuli jo eteisessä vastaani naureskellen ja kertoi, että hän oli kyllä aavistanut viekkauteni. Ja me oltiin iloisella tuulella, -- paljoko siihen siinä ijässä tarvitaan? -- istuttiin salissa ja juteltiin vallattomasti kaikenmoisista asioista, syötiin namusia ja pistettiin sekaan pilkkaa petkutetusta vartijasta. Sen merkillisemmistä seikoista ei ollut kysymystä, ei tunteista eikä rakkaudesta, mutta kielletty hedelmä maistui hyvältä ja meillä oli mahdottoman hauska. Koko veitikka se tyttö olikin, matki ja ivasi tuota »rakasta ystäväänsä», enkä ollut minäkään huonompi.

Silloin ovi aukiaa ja siinä on vartija. Hän oli nähtävästi aavistanut pahaa ja juosta tohottanut kiireen kautta kotiin, koska tuli aivan lämpimissään ja läähättäen. Eteisessä hän jo näki päällystakkini, keksi petkutuksen ja hyökkäsi silmät kiiluvina sisälle.

-- Teillä näkyy olevan hyvin tärkeä kokous, eikä aivan ikäväkään, läähätti hän tullessaan ja heittäytyessään tytön syliin ikäänkuin temmatakseen hänet takasin, jos vielä aikaa olisi.

-- Ei ikäväkään, syötiin tässä vähän makeisia, ilkamoitsin minä vastaan.

-- Niin, minä näen...

Ääni oli terävä ja ilkeä, silmät paloivat ja liikkeet olivat kiihkeät ja tuittuiset. Hän kiersi käsivartensa moneen kertaan tytön vyötäreille, painoi hänen päänsä kasvojaan vastaan ja näytti ikäänkuin intohimoisesti vaativan hyvitystä menetetystä tappiostaan. Minuun hän ei katsonutkaan.

-- Mitä te olette tehneet, onko sulla ollut hauska, vastaa, onko? uteli hän tytöltä lakkaamatta.

-- Olihan meillä hauska, juteltiin ja naurettiin, vastasi tyttö.

-- Niin, tietysti minun poissaollessani. Sinä häijy tyttö! Vaan nyt en sinua enää jätäkkään, en hetkeksikään, en kaiken edestä maailmassa.

Hän piti lupauksensa, vartioitsi aarrettaan kahta ankarammin. No, ainahan nuoret rakastavaiset keinoja löytäisivät toisiaan tavatakseen, vaan meillä ei ollut siihen niin kovaa tarvetta. Se meidän väli oli aivan lapsellista leikintekoa, emmekä sitä koskaan muuksi ajatelleetkaan. Suututimme vartijan vielä muutaman kerran ja sille nauroimme, muuta emme tahtoneetkaan.

Ja siihen se lukukausi loppuikin. Tytölle tuli poislähdön aika ja samoihin aikoihin sitä minunkin piti lähteä. Vielä viimeisen koiruuden minä kumminkin tein vartijalle. Vasta samana aamuna, kun tytön piti matkustaa, ilmoitin minä lähteväni samassa junassa. Ja niin lähdin. Sitä kiukkua, minkä tuo temppu herätti vartijassa! Hän olisi varmaan aivan asiatta lähtenyt kolmanneksi ajelemaan Suomen rautateitä, jos se mitenkään olisi käynyt päinsä. Vaan hän ei voinut lähteä. Ja se häntä kaivelti, kiukutti niin, että kuulin kuinka hampaat narskuivat.

Hän oli junalla saattamassa. Vielä viimeisiin asti käytti hän tilaisuutta hyväilläkseen ja teiviäkseen tyttöä, jotta se oikein herätti huomiota. Vaan kun juna teki lähtöä ja me seistiin vierekkäin vaununportailla ja hän jäi sillalle seisomaan, silloin heitti hän minuun katseen, niin täyden katkeruutta ja vihaa ja liekitsevää kostonhimoa, että se tuskallisena muistona minussa aina säilyy. Siinä katseessa oli uhkausta ja kirousta, -- ikäänkuin minä väkisin olisin riistänyt häneltä aarteen kourista.

Meille se matka ei kumminkaan ollut ensinkään merkillinen. Riihimäelle ajettiin yhdessä ja siinä heitettiin jäähyväiset, lämpöset jäähyväiset, niinkuin ystävät ainakin, mutta ei sen tulisempia. Taittiin sopia, että ollaan ystävät jos vastakin tavataan, -- vaan sen koommin ei ole tavattu. Hän ajoi kotiinsa Lounais-Suomeen, minä Karjalaan, siinä se.

Vaan sellaista merkillistä kilpailijaa, taikka, jos se olisi ollut mahdollista, kilpakosijaa en ole sittemmin nähnyt enkä kuullut moisesta puhuttavankaan. Onko teistä kukaan?

* * * * *

Hiukan epäillen kuuntelimme me tätä juttua, vainusimme, että nyt taas vanhapoika valehtelee muinaisia lemmenvoittojaan. Vaan hän vakuutti, että oli totta joka sana. Yksi seuran naisista -- se oli suuri veitikka -- kysäsi silloin äkkiä:

-- Vaan ettekö koskaan tulleet ajatelleeksi, että tuo vanha vartija olisi itse voinut olla teihin mielistynyt ja oli mustankipeä siitä syystä, että te mielistelitte toista hänestä välittämättä.

Seura remahti nauramaan, vaan kertoja vastasi tyyneesti:

-- Teette mulle suuren kunnian, neitiseni. Vaan totta puhuakseni ajattelin joskus sitäkin, -- olinhan silloin poikanen, hullunen vielä. Mutta siinä ei ollut syytä. Ensin kohteli hän minua suurella välinpitämättömyydellä, sitten vihalla, muuta merkkiä ei ilmennyt. Hän oli minulle mustasukkainen, siinä kaikki. Keksikää parempi vaikutin te, joka sukupuolenne paremmin tunnette.

Vaan ei kukaan keksinyt ja me jäimme kaikki ihmettelemään vanhanpojan merkillistä kilpakosijaa, joka lie hänelle itselleen vielä tänäänkin arvoitus.

1895.

KAKSI SUURTA HARRIA.

Monta kertaa olen vaipunut syvämielisiin tarkasteluihin miettiessäni, mikähän mahtoi olla syynä siihen, että Aholan vaari aina sai paremmin kaloja kuin Paavolan. Heillä oli molemmilla samanlaiset onkimakojeet, solakka vapa, musta siima ja pieni väkäonki, joka viekkaana lymyili harmajan, höyhenistä nidotun perhosen suojassa. Kalapaikat olivat myöskin samat, rinnakkain he enimmäkseen istuivat onkien rantakivellä lepikkotörmän alla virran partaalla taikka siirtyivät verkalleen pitkin rantaa kosteikosta kosteikkoon. Molemmat olivat yhtä huolelliset perhojaan tarkkaamaan, yhtä tyynesti ja taitavasti nykäsivät he siiman ylös aina kun harri perhoa haukkasi. Ja sittenkin, -- Ahola sai aina paremmin kaloja kuin Paavola, milloin enemmän, milloin vähemmän, aina oli hänen konttinsa kumminkin vähä täyteläämpi kuin vierustoverin.

Onko onni todellakin noin johdonmukaisesti puolueellinen ja kiero?

Usein he itsekin siitä keskenään keskustelivat, tutkivat asiata puolelta jos toiseltakin ja ottivat kaikki mahdollisuudet punnitakseen. Ahola laski usein Paavolan istumaan omalle kivelleen, näytti pienempiä yksityisseikkoja myöten, miten hän puhdisti ongen ja tasoitti perhon, miten hän sylkäsikin siihen veteen viskatessaan ja miten hän sitten tasasesti ja verkalleen vei vapaa vastavirtaan ja nopeasti nykäsi ylös, kun harrin poika tuli perhoa tapailemaan. Paavola teki sen aivan yhtä taitavasti, vaan hän katsoi sittenkin tarkasti toverinsa kaikkia temppuja ja matki hänen pienimpiäkin liikkeitään. Ei auttanut. Sillaikaa kun hän sai yhden kalan, oli Ahola tavallisesti nykässyt kaksi.

-- Sinä repäset ehkä liian rutosti, kosk'ei ne sinulla nouse, arveli Ahola toisinaan, ja Paavola rupesi heti vielä tasasemmin vetämään.

-- Eipä tuo auta vaikka verkemminkin nostaisi, -- mikä hänessä kiikastanee.

-- No se somaa on, nousevat nuo mulla. Ethän vain pitäne väkää liiaksi näkyvissä, sitten ne sinua vain härnäävät.

Ei ollut Paavola sitäkään virhettä tehnyt, kyllähän hän jo ne temput tiesi. Totta tuo vain niin sattunee, että ne menevät Aholan onkeen, arveli hän, ja viskasi siimansa uudelleen veteen niin maltillisesti kuin ainakin, vaikka se hänelle toisinaan mieli melkein vihaksi pistelemään. Eli ei juuri vihaksikaan, samahan se oikeastaan oli, saipa noita kynsipuhkoja nyt useamman eli harvemman. Eihän noita elätteeksi asti tuossa ongittukaan. Vaan hiukan se sentään ikäänkuin äimäsi sydäntä, kun toinen niitä lappoi sieltä juurikuin omiaan ja hän ei saanut kuin jonkun ihmeeksi.

Mutta välittävän hän ei siitä näyttänyt ollenkaan, istui vain rauhallisesti taikka siirtyili vesikiveltä toiselle ehtimiseen tarinoiden, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan omaa huonompaa onneaan.

Entisistä ajoistaan he tavallisesti tarinoivat, siitä, miten he ennen poikasina ja nuorina miehinä olivat kaloja pyytäneet ja kuinka niitä silloin oli lähtenyt toisella tavalla. Muistelivat niitä senaikuisia pikkuhuolia ja riitoja, miten he olivat tapelleetkin äkäsesti vähäpätöisimmistä seikoista ja sitten taas sopineet. Ja siinä he kertoivat toiseen ja kolmanteen kertaan samat jutut, joita jo kumpanenkin tunsi yhtä hyvästi; jos toinen kertoi jonkun uuden jutun, ennen muistettuja kummemman, niin toinen heti arvasi, että nyt se valehtelee, miksi se ei olisi sitä ennen kertonut. Mutta ei puhunut mitään, kuunteli vain tarkasti, siirteli vapaansa ja tarkkasi perhoaan.

He olivat syntyjään saman kylän lapsia, vaikka olivat maailmaa eri suunnilla ja eri oloissa eläneet ja nyt vasta vanhoilla päivillä taas sattumalta yhteen yhtyneet. Ahola oli kaupungeissa elänyt mestarina ja saksana ja vaeltanut herrana ja narrina maita ja mantereita. Paavola taas oli kotivirran rannalla ikänsä maatöissä myyräillyt. Raihnaisia ikäloppuja olivat he jo molemmat, kun taas naapureiksi joutuivat, toinen vähiä säästöjään lopettamaan, toinen syytingillä elämään; eivät enää töihin pystyneet, eipä paljo liikkeellekään lähtemään. Sen verran vain, että kesän kauniimmalla ajalla usein aamusin aikusin, kun uni karttoi silmää ja lämmin suvi-ilma houkutteli luonnon helmaan, vapa kädessä kuukkailivat harreja onkimaan kosken alle, josta aina toisinaan toivat aamukeiton kotiväelle.

Sitä olivat tehneet jo puolen kesää. Kun päivä paraiksi ehti törmän takaa nousta leppäin latvoja kultaamaan, köpitti toinen vaari pellon pientaretta pitkin virran partaalle, jossa pyörteiden päällä vielä yösumua liehui; ja tuskin oli hän siinä saanut siimansa kastelluksi, kun jo toinen pensaikkojen välitse rantapolkua myöten siihen saapui. Niin istuttiin sitten vierekkäin monta tuntia kenenkään häiritsemättä ja aika kului hupasesti.

Mutta Paavola ei saanut kaloja hetikään sen vertaa kuin Ahola ja syytä siihen hän ei voinut käsittää. Alusta kesää hän ei sitä paljon huomannutkaan, ihmetteli vain toisinaan, laski siitä väliin leikkiä ja arveli ylipäätään, että sattuma tuon mahtanee vaikuttaa. Vaan kun kesä kului ja se sama ihme joka päivä uudistui ja kotiväkikin jo rupesi tuota hänen huonommuuttaan nauraa virnistelemään, silloin rupesi hänkin asiata todemmalta ajattelemaan. Eihän tämä enää voi olla mikään sattuma, päätteli Paavola, sattuisihan se sitten joskus, että hänkin saisi useamman kalan. Joku syy tähän täytyy olla, mikä tahansa. Mutta mikä? Paavola tarkkasi vielä huolellisemmin kaikki kumppalinsa konstit, viskasi usein siimansa aivan Aholan eteen, vaihtoi toisinaan varkain onkiakin -- ei auttanut.

-- Mutta merkillinen sattuma tämä on, ett'eivät harrit huoli sinun perhostasi niinkuin minun, ihmetteli Aholakin joskus juttujensa sekaan.

-- Sattumakohan tuo sitten lienee. Mutta olkoon mikä lie, välipä näistä tuikkiaisista.

-- Välipä kyllä, vaan kun se on minusta niin kumma.

-- Elä huoli enää kummastellakaan.

Paavolaa melkein suututti, kun toinen sen vielä otti puheeksi. Hän oli jo ruvennut sydämmessään epäilemään, että sillä mahtaa olla joku oma temppunsa ... mikä sen tietää tuommoisen maailmankiertäjän, mitä metkuja se on siellä oppinut ... ja eipähän se niitä toiselle neuvone! Paavola oli toisinaan keksivinään kumppalissaan kaikenmoisia salaisia kujeita, vaan kun hän ajatteli tarkemmin, täytyi hänen myöntää, ettei ne sen kummempia kujeita olleetkaan, hänen oma mielikuvituksensa oli vain pikku seikasta punonut suuren juonen. -- Ei se voi olla muu kuin yksinkertainen sattumus, siihen loppupäätökseen hän aina tuli. Huomenna saan minä ehkä saman verran kaloja kuin hän ja toisena päivänä jo kenties enemmän, -- eihän tässä harrin onginnassa mitkään taikatemput voi auttaa.

Vaan huominen päivä tuli ja taas sama juttu. Vaikka Paavola koettikin pysyä rauhallisena ja välinpitämättömänä, huomasi hän itsekin, kuinka hän kävi kärtysämmäksi joka aamu. Ensi tunnin hän onki tyyneesti ja tarinoi hilpeänä, vaan ei voinut olla tarkoin laskematta montako kalaa kumpanenkin sai. Aholalla oli pian muutamia kaloja enemmän ja silloin hän kävi levottomaksi. Hän siirtyi etemmäs toveristaan, onki kosteikoista itse kosken korvista taikka souti joskus venheellä suvannolta virran alle, laski siellä kiviriipan pohjaan ja onki yksin. Vaan sekin oli ikävätä ja sinnekin hän näki, miten toinen tavallisilta rantakiviltä viskeli törmälle kalan toisensa perästä. Ne kimaltelivat hänestä niin ilkeästi päiväpaisteessa, -- pisti vieläkin enemmän vihaksi.

-- Mikä hitto sen on loihtinut, kiroili hän siellä itsekseen. Sillä täytyy sittenkin olla joku juoni, -- onkinhan se niin pirullisen näköinen, aina kun huomaa, että minä kiukustun. Se heittiö nauttii siitä sydämmessään, nauraa virnistelee itsekseen ikäänkuin kutittaakseen, että minua kaivelee...

Paavola souti takasin, ei ollut tietäkseenkään pettymisestään, kertoi vain aivan maltillisella äänellä, että ei syönyt sielläkään paremmin.

-- Ja minulla se syöpi tässäkin ihan iltikseen. Lienet sinä maannut kätesi huonoksi, koska ei ota.

Vaikka Ahola sen virkkoi aivan ystävällisesti ja leikillisesti, kävi se kumminkin Paavolaa sapelle ja hän sähähti heti vastaan kärtysellä äänellä:

-- Maannut kätesi -- ei sitä ole makuutettu sen pahemmin kuin sinunkaan, vaikkei sitä olekaan opetettu kaiken maailman metkuihin eikä konsteihin.

Ahola katsoi kummissaan kumppaliaan, naurahti sitten ja virkkoi:

-- Ethän toki leikistä suuttune.

-- Kukapa tässä nyt suuttunee, mutta ilettää tuo jo, kun siinä myötää vatkutat...

Päivemmällä, kun Paavola ennen oli kotona muistellut, että hän aamulla kalarannassa oli vähällä ollut kiivastua ystävänsä paremmasta onnesta, oli hän sille lapsellisuudelleen itsekin nauranut. Mutta kun viikkoja meni ja kuukausia, rupesi hän jo päivälläkin mielessään hautomaan tuota omituista seikkaa. Sattumus voipi toisinaan olla hyvinkin oikullinen, voipi kauvankin kiusata ja kauvankin suosia, olihan hän sen kokenut elämänsä taipaleella. Mutta aina sen sentään sattumukseksi huomaa, ellei muassa ole muita syitä. Hänessä iti epäilyksen siemen, hän vakoili, hän väijyi, hän koetti salaa kietoa Aholaa. Ja vaikka hänelle järki selvästi todisti, että toisella ei voinut olla mitään pahoja elkeitä, niin hän kumminkin rupesi toveriaan vähitellen salaisesti vihaamaan. Hänestä tuntui siltä, kuin tämä olisi häntä vainonnut. Olihan se ehkä viaton siihen, että hänelle sattui parempi kala onni, mutta juuri tuo viattomuuspa se Paavolaa harmittikin ja kaiveli.

Nyt kulki Paavola jo ja mietti tuota yöt ja päivät, epäili ja vainusi, ja kävi siitä koko elämäänsä tyytymättömäksi ja sairaaksi. Hän saattoi noissa hiljaisissa mietteissään ärsyttää mielensä niin kiihkeäksi, että hän kähisi. Aih! kuinka hän toisinaan vihasi tuota salakavalaa miestä!

Jo monesti oli Paavola tuuminut heittää koko kalastuksen pois, vaan ei malttanut eikä voinut. Ja eräänä päivänä päätti hän vielä koettaa viimeistä keinoa.

Hän kävi metsästä valitsemassa itselleen uuden vavan, hoikkasen, notkean pihlajan. Punoi uuden siiman, hienon mutta lujan ja kauppamiehen varastoista hän valitsi itselleen terävimmän, näpeimmän ongen, jossa peräsinkin oli melkein näkymätön, ja siihen hän itse mitä taitavimmin sitoi uuden perhon. Ja uusilla kojeillaan kuupitti hän seuraavana aamuna onkirantaan ja tervehti melkein voitonriemulla Aholaa, joka siellä jo uitti lankaa, vaikkei vielä ollut yhtään kalaa saanut.

Paavola viskasi perhonsa virtaan ja tempasi paikalla harrin törmälle. Ja minuutin perästä jo toisen. Ahola ei ollut vielä saanut yhtään, -- Paavola oli jo varmana, että onnen pyörä vihdoinkin oli käännähtänyt. Mutta samassa veti Aholakin täplikkään tonkosen rannalle, samassa harrinkin ja toisen. Sai Paavolakin kyllä sekaan jonkun tuikkisen, mutta Ahola oli siltä pian voitommalla ja Paavolan mieli oli kohta taas niin ärtynyt, että hänen oli vaikea pysyä paikoillaan. Vaan hän puri hammasta ja uitti kiukkuisena perhoaan.

Niin olivat he seisoneet siinä rinnatusten jo hyvän hetken, kun Ahola taas rupesi ajan ratoksi kertomaan jotakin vanhaa tapausta, jonka hän jo ennenkin oli tarinoinut.

-- Näinikäänhän me oltiin tässä kosken rannalla poikasina pahasina kerran ongella, kun tuosta lepikosta rupesi kuulumaan rapsetta...

-- Sen sinä olet kertonut jo sata kertaa, keskeytti Paavola äkäsellä äänellä.

-- Ompa tainnut jo tulla kerrotuksikin...

Ahola vaikeni osaksi häpeissään, osaksi kummissaan. Olihan niitä ennen samoja juttuja kerrottu useampaankin kertaan ja täydestä olivat menneet. Mikä sen nyt tympäsi? Vaan olkoon.

Ja taas ongittiin ääneti hetkinen.

Yhtäkkiä loiskahti vesi virrassa ja Aholan perhonen painahtui tuossa tuokiossa umpeen. Hän sai kiskoa ja uitella kotvan aikaa, ennenkuin sai väännetyksi parinnaulaisen harrinvonkareen törmälle. Paavola katseli sitä nurkkasilmällä, ei ollut näkevinäänkään, vaan kade kaiveli mieltä; miksei tuokaan saattanut hänen onkeensa tarttua? Vaan hetken kuluttua puljahti hänenkin perhonsa umpeen, siima singahti suoraksi ja kun hän kohotti sitä vedestä, näkyi vielä suurempi harri langan päässä jarruttavan. Hän uitteli sitä niinkuin Aholakin hetkisen varovasti edestakaisin ja koetti sitten sievästi nykästä rannalle. Vaan juuri vesirajassa potkasta läimäytti harri pyrstöllään, irtausi ongesta ja luikahti syvyyteen.

-- Katoppas ruojaa, kun repäsi ikeneensä ja meni, virkkoi Ahola, vaan Paavola ei puhunut mitään, viskasi vain siimansa veteen ja onki päätään kääntämättä. Hän oli kasvoiltaan tyyni, vaan sisässä kuohui sappi ja yritti myötään pulpahtamaan esiin.

Kului hetkinen. Toverin synkkä äänettömyys tuntui Aholasta vähän rasittavalta ja taas rupesi hän verkalleen kertomaan muuatta juttua, tällä kertaa uutta.

-- Vetämistä näkyi olevan tuossa sinun harrissasi. Vaan kerran mulla oli vielä kummempi otus siiman päässä. Seisoin näinikään ja ongin, niin jo perhoseni nielasi lohi, toista kyynärää...

-- Sen sinä valehtelet, etpähän ole sitä ennen muistanut.

-- Ka, ka...

Ahola ei tiennyt mitä vastata. Hän tyhmistyi kokonaan ja vaikeni. Tuollainen näykkimishalu pisti hänelle vihaksi, otsa rypistyi ja leuka rupesi väkättämään. Vasta hetken kuluttua sai hän vastanneeksi:

-- Katsoppas miestä, sydämmellesikö kävi, kun sinulta harri pääsi ja multa ei päässytkään?

Paavola käänsi päänsä kohti; katkerinta vihaa liekitsi hänen syvälle painuneista silmistään ja kalman harmaista kasvoistaan. Hän koetti sopertaa jotain sanaa suustaan, vaan se ei lähtenyt, leuvat olivat kuin kankeiksi hyytyneet. Hurjasti silmäili hän ympärilleen. Siinä kivennykyrällä oli Aholan aukinainen kalakontti, jossa tuo suuri harri vielä potkiskeli. Raivostuneena oikasi hän jalkansa ja potkasta säväytti kontin kiveltä koskeen.