Chapter 6

Se hyväksyttiin ja vähän väiteltyään olivat kaikki yhtä innostuneet asiasta kuin Asp, runoilija. Siihen pyörähti kuin taivaasta totitarjotinkin ja ennen illallista oli suunnitelma noin yksityisesti jo harkittu valmiiksi. Tyytyväisyys ja salaperäinen päättäväisyys loisti kaikkien kasvoilla, ja rouvat ihmettelivät, että mitähän kummaa nyt lie tekeillä. Mutta rouville ei puhuttu mitään, -- siitä oli sovittu, koska tiedettiin, että he eivät voi hampaittensa takana säilyttää mitään, -- ja vasta kotona yöllä sai kukin erikseen mieheltään viekotelluksi tiedon tuosta uudesta hankkeesta ja siihen liitetyistä toiveista.

* * * * *

Perustavassa kokouksessa, joka pidettiin lauantai-iltana koululla lukittuin ovien takana, kehitti lehtori Timonen, aatteen keksijä, seikkaperäisesti harkitsemansa suunnitelman. Oli ostettava maakappale lähellä kaupunkia, rakennettava tilava ja tarkoituksen mukainen kanatalo, jolle »Kanala» oli pantava nimeksi. Tähän oli ostettava kanoja, läheltä ja kaukaa, aluksi edes muutamia satoja. Erityisiä hedelmällisiä ja suurimunaisia kanalajeja oli tilattava ulkomailta, ja sieltä myöskin tilattava uudenaikaisia hautomalaitoksia, joissa munat saataisiin pitemmittä mutkitta pojiksi haudotuiksi, ettei emäkanojen tarvitseisi keskeyttää mummistaan hautomista varten...

-- Hitto, kun se on viisaasti ajateltu! huudahti väliin Asp, runoilija. -- Näkyy että tuuma on kypsynyt nerokkaissa aivoissa.

-- Niin, se uusi aika keksii kaikkia, lisäsi vanha latinan opettaja Hemming, keksii munimakoneetkin!

Timonen kehitti suunnitelmaansa kaksi tuntia, ja silloin oli jo koko laitos ollut kuuntelijain päässä niin kauan valmiina, että se siellä alkoi vähitellen sekasin kiehumaan. Hän kertoi, kuinka pitäisi hankkia asiamiehiä ja välittäjiä ja näiden kautta levittää munia ympäri koko maan. Loppuponsi oli, että pitäisi perustaa osakeyhtiö, kahdentoista tuhannen markan pääomalla -- heitä oli 12 miestä, -- laatia säännöt, hakea vahvistus, valita johtokunta, määrätä tirehtöri...

Ah kun siinä yrityksessä sentään olikin paljo puuhaa! Asp, runoilija, ei olisi koskaan uskonut sitä noin mutkalliseksi. Mutta hän oli kumminkin vakuutettu, että kun jaettaisiin työt miesten kesken ja viivyttelemättä ryhdyttäisiin toimiin, niin vaikeudet häipyisivät kuin ... kuin öiset huurut aamuauringon koitteessa.

Niin luulivat muutkin ja siinä samassa jo kirjoitettiin osakkeet. Erimielisyyttä syntyi ainoastaan siitä, kuka tulisi johtokuntaan valituksi, sillä jokainen halusi siihen päästä, vaikka itse kukin vaatimattomuudessaan häntä ehdoitettaessa tahtoi kieltäytyä tuosta kunniatoimesta. Mutta uhraavaisuudesta yhteiseen yritykseen oli kumminkin jokainen taipuvainen siihen rupeamaan, ja vaikeus oli kohta siinä, kuka tulisi siitä syrjäytettäväksi. Lopuksi suoriuduttiin kumminkin siten että yksi -- lehtori Timonen -- pantiin tirehtöriksi, kuusi johtokuntaan, kolme varajäseniksi ja kaksi viimeistä tilintarkastajiksi. Siten oli jokaiselle määrätty hänen paikkansa ja jokaiselle hänen -- palkkansa.

Ja jokainen oli tyytyväinen. Iltasta mentiin syömään lehtori Timosen luo, ja siellä purkausi yleinen iloinen mieliala hilpeimmilleen. Runoilija Asp piti innokkaan ja toivoa hehkuvan puheen, jossa hän kuvaili, mikä uusi työala nyt oli levinnyt heidän eteensä, mitä uusia toiveita heille oli ilmaantunut, ja hän lopetti puheensa ehdoittamalla: »eläköön Kanala!» -- johon kaikki yhtyivät, niin että seinät kajahtivat ja ikkunat tärähtivät.

-- Ja sitten, kun kesä tulee ja lumi sulaa, teemme yhteisiä huviretkiä Kanalaamme, joka tietysti rakennetaan luonnonihanaan paikkaan.

-- Tietysti. Ja syömme munia mielin määrin kaikissa muodoissa.

-- Ja kaupungin poroporvarit tulevat meitä piankin kadehtimaan ja oppivat antamaan arvoa meidänkin kyvylle ja yritteliäisyydelle.

Iltaseksi tarjottiin munia ja kananpaistia. Sen oli tarkoitus olla jonkunlaisena vertauksellisena esimakuna siitä, mitä tuleman piti.

* * * * *

Ja talvi kului kevääseen ja johtokunta puuhasi tarmokkaasti. Kohta kohosi Laanilan kankaalle hirsikerros hirsikerroksen päälle ja uusi »Kanala» kiirehti valmistumistaan; kesän tullen saattoi se jo ottaa kattonsa alle siivekkäitä asukkaitaan. Vilkkaassa kirjeenvaihdossa oltiin ulkomaiden kanssa ja ensi avovedellä saapui uteliaisuudella odotettuja hautomalaitoksia ja muita uudenaikaisia kanan munintakoneita.

Yritys läheni toteutumistaan. Kaupunkiin levisi tieto näistä hankkeista ja sanomalehtiin kirjoitettiin, että uusi taloudellinen yritys on paikkakunnalla tekeillä, joka lienee ainoa laatuaan koko Pohjoismaissa. Ja jos sattui, että joku kaupungin liikemiehistä siitä hymyellen mainitsi, niin tiettiin kyllä mistä vaikuttimista se pilkka lähti; se oli kateutta, selvää kateutta.

Mutta nyt piti täydentää tuumat ja koota kanoja laitokseen. Se toimi oli tahallaan lykätty kevätkesään, jolloin lukukauden loputtua asianomaiset itse olisivat tilaisuudessa ryhtymään siihen toimeen. He olivat näet arvelleet varmimmaksi itse matkustella ympäri läänin ostelemassa kanoja laitokseensa, sillä siten luulivat he saavansa taatuinta tavaraa ja huokeimmasta hinnasta, ja, tunnustettakoon sivutarkoituskin, saisivat itse samalla tiellä tehdä hauskan kesämatkan maaseudulle vaihetukseksi kuumasta kaupungista.

Oli sovittu, että lehtori Timonen ja kolleega Terman lähtisivät yhdessä sille retkelle. Edellinen, aatteen alkuunpanijana, oli siihen oikeutettu muitta mutkitta, ja jälkimäisellä oli tarkoitukseen sopivat vanhat vaununrajat, joten hän pääsi sillä perustuksella toiseksi. Vaan kun tämä tahtoi ottaa nuoren rouvansakin matkaan, niin otti Timonenkin vanhansa, ja vielä sitäpaitsi vanhimman poikansa, joka mukavasti saattoi kuskin lavalla istua. -- Liikkeen osakkaat olivat kaikki kokoutuneet Termannin pihalle, kun tuon viishenkisen matkueen piti lähteä tekemään kierrostaan ympäri läänin; ihmeteltiin vaunujen mukavuutta, joihin oli kummannäköinen koju rakennettu takapuolelle -- kanojen kuljettamista varten --, laitettiin eväitä, toivotettiin onnea matkalle.

-- Ja tuokaa nyt paljo pulskia kanoja palatessanne! huusi vielä Asp, runoilija, kun retkeläiset jo olivat vaunuihin sulloutuneet.

-- Kyllä, kyllä...

-- Ja kukkoja myös! huomautti Pekuri, laulun opettaja.

-- Niin, älkää unhottako kukkoja, sillä muuten ei tule mitään kananpojista...

Vaunut lähtivät vitkalleen vierimään pitkin kivistä katua ulos tullin puoleen.

* * * * *

Syystalvella oli kanala jo täydessä kunnossaan, täydessä toimessaan. Rakennus oli suuri ja komea ja se oli tehty kaksikerroksiseksi. Alakerrassa oli huoneet munavarastoja varten, siinä oli hautomakoneet ja kananpoikakopit ja hoitajan asunnot. Vaan yläkerrassa vasta eli talon siivekäs karja, perheittäin sijoitettuna eri pieniin häkkeihin, joita oli kymmenittäin kahdenpuolen käytäviä. Kauvas maantielle kuului sieltä kimeä kiekotus ja herkeämätön kaakatus, joten tietämätönkin jo sanomatta olisi huomannut, että tässä se nyt on se kuuluisa »Kanala», joka on perustettu kasvatustieteilijäin toimesta. Tuo ääni kuulosti muista korvia särkevältä epäsoinnulta, mutta asianomaisille omistajille se kajahti miellyttävänä soittona ja ystävällisenä tervehdyksenä hoidokkaiden puolelta, aina kun he lähenivät suosikkilaitostaan jalan taikka hevosella, yhdessä tai yksitellen.

Ja he tulivat sinne usein, joka päivä, väliin kahdesti. Pitihän heidän valvoa lempilaitostaan, tehdä kokeita, järjestellä uudelleen, huolehtia kaikesta -- ja se vei aikaa ja työtä. Ja huolia oli paljo, uusia arvaamattomia huolia. Nuo uudet hautomalaitoksetkin antoivat alituista pään särkyä. Uusia kanoja saadakseen lisäksi laitokseensa olivat isännät heti päättäneet käyttää hyväkseen ulkomaisia hautomalaitoksiaan. Ne sullottiin osviittojen mukaan munia täyteen ja pidettiin yöt päivät lämpimillä. Kolmen viikon perästä, kun kansi avattaisiin, piti sen alla olla valmis poikue eläviä kananpoikia.

Määräpäivänä kokoontuivat kaikki isännät Kanalaan ollakseen läsnä tuossa juhlallisessa avaamisessa. Rouvat oli otettu mukaan ja lapset.

-- Kuuletteko, arkusta kuuluu selvää piipitystä, väitti Asp, runoilija, jolla oli vilkas mielikuvitus.

-- Eikö totta, ne ovat kananpojan ääniä, täydensi Pekuri, laulunopettaja.

-- Seisokaa tässä ympärillä kun avaan kannen, että otatte vastaan, jos ne lähtevät ulos hyppimään, neuvoi Timonen, tirehtöri.

Henkeä pidätellen odotettiin kannen avaamista. Se narahti, kohosi vitkalleen ylös. Peite nostettiin varovasti syrjälle. Sen alla oli joukko -- kovaksi paistuneita munia.

-- Merkillistä!

-- Olisiko arkku ollut liian täysi?

-- Joku tässä on epäkunnossa. Kenties on ollut liiaksi lämmintä, koska munat ovat paistuneet.

-- Niin, arvatenkin liiaksi.

No, alku aina hankalaa. Piti koettaa uudella yrityksellä: vähemmän munia, heikompi lämmin, aika pidennettiin neljäksi viikoksi. Ja opettajat neuvottelivat sillävälin ja väittelivät oikein tieteen kannalta ja tulivat neljännellä viikolla siihen johtopäätökseen, että nyt arkussa täytyy olla eläviä kananpoikia. Taas kokoonnuttiin, kansi narahti ja kohosi ja sen alta virtasi ummehtunut, mädännyt löyhkä umpinaisesta laatikosta.

-- Johan minä alussa epäilin näitä uudenaikaisia keksintöjä, väitti Hemming, jonka vanhoillisuutta tuo kutkutti.

Se oli masentavaa. Mikä oli syy tuohon kunnottomuuteen? Oliko kone kelvoton vai vikako käyttäjissä? Sitä mietittiin ja punnittiin, vaan kun kolmaskin yritys meni yhdellä lailla myttyyn, huomattiin yhtiökokouksessa viisaimmaksi ja varmimmaksi turvautua vanhaan munanhauvontakeinoon, joka sitä paitsi oli luonnollisinkin. Kanat saivat itse hautoa munansa ja poikia läksi syntymään.

-- Mutta mitä teemme nyt näillä kalliilla koneilla, jotka nielivät puolet pääomastamme?

-- Ne säilytämme muistomerkkeinä uudenaikaisista aatteista, ehdoitti Hemming ilkeästi nauraen.

* * * * *

Samassa yhtiökokouksessa, jossa tämä tärkeä päätös tehtiin, oli muitakin ikäviä ja huolestuttavia epäkohtia harkittavana. Oli kun luonto ja sallimus tahallaan olisivat liittyneet vaikeuttamaan heidän yrityksiään ja riistämään heiltä toivotun voiton käsistä pois. Kanatkin olivat oppineet pahalle tavalle, ne söivät itse munansa, joita isäntäin olisi pitänyt syödä tai myödä. Eikä niille ollut apua mistään, eipä voinut palkata joka häkin kohdalle vartioita riistämään munat, heti kun ne olivat munitut.

-- Mutta pitää järjestää siten, että kanat eivät voi syödä muniaan, neuvoi Terman, tilintarkastaja.

-- Niin pitäisi, vaan miten?

-- Esimerkiksi pantaisiin kanat munimaan verkkoon, jonka silmukkain läpi muna putoaisi alas höyhenillä täytettyyn laatikkoon; silloin verkko olisi kanan ja munan välissä.

-- Jaa, sitä voisi miettiä.

-- Ei mutta sehän on yksinkertaisin keino, sillä tavallahan me helpoimmin saamme kanat nolatuiksi, kannatti Asp, runoilija, ja oli kohta valmis kuvailemaan, miten tuo temppu kävisi sievästi. -- Muori kyyköttää ja munii siinä täydessä luulossa, että siihen hänelle nyt taas jääpi muna syötäväksi. Vaan kun nousee ja katsoo -- se on poissa, on tipahtanut suoraan laatikkoon; verkon silmukan läpi kana vain nokka vinossa saapi surkeana katsella, että tuossa se olisi, mutta elä koske...

Kumma kun ei johtokunta itsestään ollut huomannut tuota yksinkertaista keinoa! Sehän oli niin luonnollinen, niin varma ja selvä. Ainoa mahdollisuus siinä vain oli, että suostuisikohan kana juuri verkkoon munimaan, eiköhän se mieluummin valitseisi toista, mukavampaa paikkaa. Mutta niin kauas yksityiskohtiin nyt ei tarvinnut syventyä.

Siitä pulmasta suoriuduttiin vähällä, mutta se olikin vähäinen. Huolestuttavin ja uhkaavin seikka koko »Kanala» yhtiölle oli se, etteivät tulot ensinkään vastanneet menoja. Kulunkeja oli tavattomasti, kaikkialle piti vain olla rahaa ja rahaa ja se mitä myödyistä munista saatiin, se oli mitättömän vähäistä, kun suuri osa munia jo meni asianomaisille isännille. Kananpoika-aate oli hautomakoneitten matkassa mennyt myttyyn, niistä ei hyötynyt mitään. Pääoma oli jo aikoja sitten lopussa, velkaa oli jo pitänyt tehdä, mutta ei ollut vähintäkään toivetta, että tulevaisuudessakaan saataisiin suurempia voittoja. Missä lie ollutkin vika, sysissäkö vai sepissä. Laskut olivat epäilemättä oikeat, kulunkiarviot myös, mutta ei ne lyöneet yhteen, ei lähimaillekaan. Tilintarkastajain kertomus oli aivan epätoivoinen.

-- Mutta mitkä ovat sitten nuo suuret menot? kysyivät huolestuneina osakkaat. -- Mikä nielee nuo rahat?

Siihenpä ei ollut helppo vastata. Vähän meni sinne ja vähän tänne, laitoksen hoitoon, kanojen ostoon, palkkoihin. Etenkin tuli kanojen ruoka kalliiksi, kun piti suurimmaksi osaksi puhtailla eloilla ruokkia sellainen karja.

-- Eikö voisi siinä kohden menetellä säästävämmin?

-- Eipä juuri, jos ei kanoja ruoki, niin ne eivät muni.

-- Mutta ei pidä eloilla ruokkia, huomautti Terman, joka oli käynyt hyvin rohkeaksi puhumaan, sittenkun hänen äskeinen verkkoaatteensa oli saavuttanut niin yleistä suosiota. -- Olisi keksittävä joku huokeampi ravintoaine.

Kun on monta miettimässä, niin aina joku tuuma keksitään. Tähän keksi keinon vanha latinan opettaja Hemming, joka kuului eläinsuojelusyhdistykseen. Hän ehdotti, että kanoja ruvettaisiin ruokkimaan vanhojen konien lihalla. Vanhoja, tapettavaksi määrättyjä hevoskaakkeja saa ostaa 15 markalla, ja yksi semmoinen riittää koko laitokselle ravinnoksi viikoksi pariksi.

Hukkuva tarttuu heikoimpaankin korteen, ja mielihyvällä omisti »Kanala»-yhtiö tämän ehdotuksen. Tirehtöri sai toimekseen ostaa vanhoja hevoskoneja.

Omituiselta tuntui lehtori Timosesta, kun hän oli ensi konin ostanut, että hänkin oli kerran hevosen omistaja ja saattoi omalla hevosella vaikka lähteä perheineen ajelemaan. Ja hän lähti. Perhe pienimmästä suurimpaan sullottiin vanhaan reslaan, itse istui hän sepipuolelle, ja niin laskettiin kerta kaupungin ympäri, ennenkuin kulku ohjattiin Kanalaan päin. Siellä iskettiin koni ja ruokittiin kanat. Ja perhe sai jalkapatikassa palata takaisin kaupunkiin.

* * * * *

Mutta ei ollut siunausta siitäkään konin lihasta. Kanat söivät sitä kyllä kuin herkkuaan, vaan jälki näkyi munissa. Niihin ei tullut kuorta ensinkään, ei muuta kuin hieno, pehmoinen kalvo, mikä ensi liikuttamalla halkesi. Konin liha piti heittää pois. Näytti yhä enemmän siltä, kuin luonto ja sallima todellakin ihan kiusallaan olisivat liittyneet masentamaan yrittelijäin mieliä ja tekemään tyhjiksi kaikkia heidän aikeitaan ja toiveitaan.

Vaan hepä eivät masentuneet, eivät kiusallakaan. He olivat ryhtyneet yritykseen, ja tahtoivat viedä sen läpi, maksoi mitä maksoi. Aina ovat oppirahat kalliit, aina on alku työlästä. Mutta kun kerran ne vaivat ovat voitetut, kun yritys kerran on päässyt kukoistukseensa, silloin voivat ne, jotka sitkeinä ovat rohjenneet voittaa kovat ajat, tyytyväisinä katsoa taakseen ja nauttia kestävyytensä ansaittuja hedelmiä.

Niin arvelivat opettajat rohkeina kevätkokouksessaan ja kirjoittivat uusia osakkeita, lisäsivät pääoman toisenvertaiseksi. Jos joku sen tekikin vastenmielisesti, niin ei hän kehdannut poiskaan vetäytyä, ja arveli, että eipähän toki vahinko kohtaa yksin häntä. Ja aika kului kesän yli uuteen syksyyn.

Yritystä jatkettiin uudella vauhdilla vaan vanhoilla tuloksilla.

Varat häipyivät ja voitto oli huono. Sitä ihmeteltiin ja mietittiin kaikilta mahdollisilta puolilta, tehtiin laskuja, oikaistiin virheitä, muutettiin, säästettiin -- mutta ei. Ei lyönyt yhteen, ei käynyt voitoksi, päinvastoin. Ja siihen koko puuhaan alkoivat isännät vähitellen väsyä.

Muutamat olivat jo aikusemmin kyllästyneet ja vetäyneet syrjemmäs koko laitoksesta, ja toinen toisensa perästä seurasi esimerkkiä. Asp, runoilija, kehoitti kehoittamalla virkatovereitaan jo ajoissa luopumaan koko yrityksestä ja pelastamaan mitä pelastaa voi. Hemming, valkopäinen latinan opettaja, väitti, että toiset olivat häntä, vanhaa miestä, petkuttaneet ja puijanneet häneltä varoja, ja aikoi nostaa haasteen. Pekuri, laulunopettaja, jolla viimeiset osakemaksut vielä olivat maksamatta, vannoi, ettei hän niitä maksa koskaan, kun liikettä noin kelvottomasti on hoidettu. Ja tämä kaikki tuntui lehtori Timosesta ja kolleega Terman'ista, jotka laiminlyöden muut työnsä olivat säästämättä uhranneet vuosikauden aikaa ja voimia ja yksityisiä varojakin tämän yhteisen yrityksen hyväksi, sitäkin katkerammalta, kun he tunnossaan tiesivät omanvoitonpyytämättömästi koittaneensa parastaan ja siitä nyt saivat kiitokseksi solvauksia ja moitteita ja hävittömyyttä. Mutta hekin päättivät erota koko puuhasta.

-- Miksipä me rupeaisimme hikoilemaan tässä toisten koirina haukkumapalkasta!

-- Erotaan pois. Sittenpä nähtänee, kuka hoidon ottaa käsiinsä ja miten liike lähtee luistamaan.

-- Niin, minä ainakaan en enää puutu enkä kajoo koko juttuun.

-- Enkä minäkään, olkoon sillänsä.

Mutta mahdotonta oli sekin, että liike jätettäisiin oman onnensa nojaan ja ettei »Kanalasta» enää kukaan huolta pitäisi. Niin ei voinut monta päivää mennä. Ja kun se huomattiin, huomattiin myös, että »Kanalan» ja »Kanala»-yhtiön kohtalo oli ratkaistu.

Yhtiö hajosi. Se meni konkurssiin ja sen omaisuus oli myötävä huutokaupalla. Vielä kerran lämpeni opettajain sydän tuota lempilaitostaan kohtaan, -- mutta silloin oli jo huutokauppapäivä. He olivat kaikki toisistaan tietämättään saapuneet »Kanalaan» siihen surkeaan tilaisuuteen ja seisoivat nyt noloina pihalla, jossa vasara kalahteli ja kaikui enimmän tarjoovan ääni. He katselivat tuota kartanoa, jonka he olivat pystyttäneet, noita laitoksia, joihin he olivat uhranneet kekseliäisyytensä ja neronsa, ja kyynele tunki pakostakin heidän silmäänsä.

-- Minusta tuntuu siltä, kuin tuo vasaran kalke takoisi minun hellimpiä tunteitani, minun kauniimpia ajatuksiani, lausui lehtori Timonen, joka oli ollut aatteen keksijä ja sen hartain toteuttaja.

-- Ja minusta tuntuu, kuin nyt noissa kanaparkain kaakatuksissa olisi jotain valitettavaa, jotain kaihoista ja soimaavaa kaikua, puhui Asp, runoilija, ja pyyhkäsi kyyneleen silmästään.

-- Niin, siinä nyt menee meidän kaunis ja toivorikas yrityksemme ja koko meidän yritteliäisyytemme, lisäsi Terman poispäin kääntyen.

Huutokauppaa jatkettiin koko aamupäivän. Kanat myötiin yksittäin ja kaksittain ja hajausivat kaikkiin ilman tuuliin, hautomakoneet osti eräs kaupungin issikka, aikoen niistä tehdä silppulaatikoita, ja talon osti polkuhinnasta muuan rikas nahkatehtailla säilyttääkseen siinä parkkiaan.

Katkeralla, nöyryytetyllä mielellä palasivat entiset isännät yhdessä kadotetusta laitoksestaan. Paljo he eivät puhuneet, vaan sitä enemmän ajattelivat. Kaupunkiin tultaessa pääsi lehtori Timoselta kumminkin huokaus:

-- Sain minäkin pari tuhatta vaimoni myötäjäisiä, vaan Kanala nieli kaikki!

Sillä hän lausui juuri sen, minkä kaikki syvästi tunsivat.

1891.

HUHUINNIEMI.

Pahat, pelottavat ennustukset eivät olleet toteutuneetkaan, huvimatkapäiväksi oli saatu mitä suloisin, lämpöisin ilma, jommoisen ainoastaan elokuu voi suoda, kun sen kerran tuulien ja sateiden jälestä pistää päähän palkita pitkällisen pahuutensa. Hellettä oli kävelytaipaleella melkein liiaksikin ja kun aamupäivällä saavuttiin salmen rannalle, josta oli soudettava poikki päivän päämaaliin, Huhuinniemeen, huokuivat keuhkot kuumasti ja hiki valui kasvoista. Vaan mieli oli hilpeä ja nauru raikas kaikissa noissa pienissä, kirjavissa ryhmissä, jotka metsäpolkuja kävellen ilmausivat mikä miltäkin pitäjän kulmalta ja tervehtivät toisiaan tällä sovitulla yhtymäpaikalla. Siinä pian kihisi elämää ja liikettä pitkin kivistä rannikkoa, vilisi sekasin vaaleita naispukuja, paitahiasillaan lepääviä isiä ja kepeissä kesäpuseroissa puikkelehtavia poikasia, kaikki iloisia ja innostuneita.

Jo lähtivät ensimmäiset venheet soutamaan tuohon pitäjäläisten vanhastaan suosimaan huvittelupaikkaan, joka korkeana männikkökunnaana kohosi sieltä toisten saarien ja niemien keskestä. Sitä lähtöä katsellen ja venhevuoroa odotellen istuskelin pääjoukosta hiukan syrjemmässä rannalle kaatuneella kelolla hyvän ystäväni rinnalla, jonka suosiollisesta kutsusta minä, satunnainen kesämatkailija, olin joutunut mukaan tälle pitäjäläisten hauskalle huvimatkalle. Tarinoitiin siinä yhtä ja toista ja viitaten kädellään männikköniemeen, johon meidän oli mentävä, kertoi ystäväni:

-- Tuohonkin Huhuinniemeen se yhtyy muuan meidän vanhoista jättiläistaruistamme.

-- Luultavasti on siis jättiläinen tuolta niemestä viskannut jonkun näistä kallioista tälle rannalle, arvailin minä tunnettujen esimerkkien mukaan.

-- Ei, tässä on sentään pieni muunnos. Kerrotaan, että tuolla toisella järvellä, pari penikulmaa täältä, paikassa, joka vieläkin on nimeltään Kajavansalmi, ennenmuinoin asui kalastusta harjoittava jättiläinen, joka myöskin tällä järvellä kulki kalassa. Mutta kerran oli hänelle tapahtunut erehdys, hän luuli että verkot olivat täällä, mutta hänen tyttärensä olikin edellisenä päivänä vienyt ne kotijärvelle. Harmistuneena huusi silloin jättiläinen tuolta niemeltä tyttärelleen, että tämä toisi hänelle verkot ja tuota pikaa tyttö harppasikin kankaan poikki. Siitä on vielä sananlaskukin olemassa, että »kun hukka huusi Huhuinniemessä niin ääni kajahti Kajavansalmelle».

-- Kadehdittava emätti!

-- Niin, -- si fabula vera, lisäsi ystäväni, lähtien solumaan rannalle päin, jossa jo meillekin näytti venheissä rupeavan tilaa aukiamaan.

-- Sehän ei lienekään kansantarujen merkitys, virkahdin minä. -- Jos olisin jonkinlainen keräilijä, niin kirjoittaisinpa kiitollisuudella satusi muistikirjaani, vaan nyt en viitsi. --

Saavuttiin Huhuinniemeen, kahvipannut pistettiin tulelle ja emännät rupesivat purkamaan esiin eväskorien tukevaa sisältöä. Muu yleisö hajausi pienissä parvissa pitkin niemen korkeaa kuvetta ja sen lepposiin siimeksiin, poikaparvi juoksi uimaan, tyttöparvi souti lahteen poimimaan lumpeen kukkasia, joku erityinen pari kumpaakin sukupuolta vain löysi toisensa näreikössä -- sattumalta, kun olivat lähteneet katselemaan, olisiko sateen jälestä löydettävissä sieniä. Vanhemmat miehet heittäysivät pitkäkseen tarinoimaan parin vankan männyn varjoon ja siihen ryhmään lyöttäysin aluksi minäkin.

Osuin istahtamaan pitäjän reippaan nimismiehen rinnalle, joka siinä makasi ryntäillään ja puhalteli savupilviä piipunnysästään. Hän tuli arvatenkin ajatelleeksi, että minä olin ensi kertaa tällä merkkipaikalla ja varmana, että minua huvittaisi kuulla kertomus niemen nimen synnystä rupesi hän, kääntyen selin toisiin ja laskien äänensä ainoastaan minun kuultavaksi, kertomaan:

-- Huhuinniemi, tämä niemi tässä, tämä kuuluu saaneen nimensä muutamasta Hukkas-Pekasta eli Pekka Hukasta, joka ennenvanhaan kuuluu tältä selältä nuottaa vetäneen. Paljo siitä kuuluu aikaa olevan, vaan paljo siitä saapi ollakin, sillä nyt ei nuotan veto tästä järvestä enää paljoa maksa, mutta ennen kuuluu lähteneen kalaa kovasti; -- laskeneetkin ovat sitten tämän järven ja muuten pyytäneet puhtaaksi. Milloin lie elänyt koko Hukkas-Pekka -- tokko tuon nimeä enää kirjoistakaan löytyisi, on voinut elää kokonaan niihin aikoihin, jolloin täällä vielä oli aivan järjestymättömät olot. Mutta kova ääni sillä miehellä ainakin on ollut. Yhtenä syyssä se oli täällä nuotalla, vaan jo peijakkaat olivatkin unehtuneet jouhikkaat... Tiedättekö te mitkä ovat jouhikkaat?

-- Jouhitöppöset vai?

-- Ei, vaan rukkaset. Olen minäkin kuullut, että ne Karjalan puolessa käyttävät jouhisia töppösiäkin, kun talvella ovat jään alta nuottaa vetämässä, sanonevatko niitäkin jouhikkaiksi, vaan nämä olivat jouhiset rukkaset. Ne ovatkin mainiot kapineet, vaikka jääkylmästä syksysestä vedestä nuotan nostaa, jolloin muuten karastutkin kädet pilalle paleltuvat, niin niissä se on lämpönen kuin taikinaa tarpoessa...

-- Vai jouhikkaat oli unehtuneet kotiin?