Chapter 3

Äänenantaja, jolla kurkku on kirkkain ja ääni kovin, alkaa yksin laulunsa ja toiset yhtyvät siihen toisessa tahdissa, mikä täyteläämmällä äänellä, mikä vain katkonaisesti ynähtäen joka nykäsemällä. Niinkuin verkkaan kulkeva vipukiikku kohoo ääni ja laskeupi -- ylös ja alas -- ja juntta tekee samaa temppua. Päälaulajan ääni kaikuu yhtämittaa ylimpänä. Hän ikäänkuin johtaa jonkinlaista hillittyä, raskasta hartaustanssia, joka säännöllisesti kiihtyy ja talttuu, kiihtyy ja talttuu, herkeämättä. Eikä hänen äänensä väsy eikä nuottinsa sekaannu. -- --

Mutta tässä eräänä aamuna ei Paavon -- päälaulajan -- ääni kulkenut oikein puhtaasti. Se häkelteli kotvasen kurkunpäässä, ennenkuin lähti selvänä soimaan, lähti silloinkin toisinaan tavallista matalammalta sorahtaen, ja sen pohjasävelessä tuntui soivan entistä enemmän alakuloisuutta. Välin se sävel juuri parhaallaan alkaessaan saattoi katketa kokonaan, työkin katkesi tietysti samassa ja koko vauhti ja laulu oli alettava alusta. Siitä tuli pelkkää sekaannusta.

Toverit katselivat kulmainsa alta kummissaan tuota outoa ilmiötä, vaan alkoivat aina keskeytyksen jälkeen nurkumatta vauhdin uudelleen. Mutta köydet soluivat nyt tavallista kankeammin vetorattailla, juntta ei tuntunut olevan entisissä liukkaissa rasvoissaan, se kangerteli ja takerteli. Miehet kiskoivat epätasaisesti, yksi silloin, toinen tällöin, raskasta oli jokaiselle, ei tullut tahtia.

Laulussahan se oli vika, sen huomasivat kaikki, vaikkeivät viitsineet sitä mainita, katsoivat vain kummissaan Paavoa, että mikä sillä nyt on, kun siltä noin katkonaisesti ja häkeltelemällä lähtee ääni. Ei tuota koskaan ennen oltu kuultu. Työ oli kahta raskaampaa, täytyi levätä kesken kaiken ihan alkuaamusta.

Seisottiin piirissä juntan ympärillä, huokastiin ja toisiaan katsottiin. Syrjin toisiin seisoi Paavo köytensä ääressä kasvoiltaan alakuloisena, katseet maahan luotuina. Toiset eivät hennoneet häntä juuri moittiakaan, muuan vanhemmista vain virkahti noinikään leikkisästi:

-- Missähän se Paavo lie menneen yön seudussa nuottinsa pilannut ... niin rämisee ääni juurikuin ei kurkusta lähtisikään.

Paavo oli kotvasen vaiti.

-- Koetetaanhan uudelleen, ehkä se siitä vielä paraneekin, virkahti hän sitten.

Koetettiin uudelleen.

»Hei-juu, junttana poo...»

Ei apua. Pari kertaa se sujahti kutakuinkin, mutta sitten taas lähti laulu katkeilemaan ja kertailemaan ja ääni pärisi pahasti juurikuin itkevän kurkusta. Jo Paavo viskasi äkkiä köyden luotaan ja kuiskahti melkein kuin häpeissään.

-- Laulakaahan muut, ei minusta ole tänä päivänä.

-- Ei näy olevan, ihme, kumma. Mikä miehen masenti? Sairasko olet vai muutko surut painavat?

-- Enpähän sairaskaan, vaan eihän tuota aina... Laulakaahan pois.

-- Vielähän sinä eilen heläytit täydeltä emätiltä, mikä sen nyt tukki. Sinun ääntäsihän tässä on totuttu kuuntelemaan.

-- Vaikka ... tänä päivänä ei sydän laulata.

-- Onko joukostasi joku kuollut, lapsistasi...?

-- Eikä...! Kun kuoliskaan joku, niin vielähän sen joukon kanssa ehkä toimeen tulisi. Mutta kun syöjäin luku yhä kasvaa ja leivän saanti huononee, niin sitä laumaa et jaksa enää elättää, et jaksa. Pakostakin masennut.

-- Onko eukkosi taas tehnyt lapsen?

-- Kaksoset teki menn' yönä, viisi oli heitä entistä.

Paavo vaikeni ja ummessa pysyi toistenkin suu. Ei leikintekokaan tuntunut nyt olevan paikallaan, eivätkä he osanneet paljoa muutakaan virkkaa. He rupesivat jo ymmärtämään, että Paavon huonoon äänenkulkuun oli ollut aihetta kyllin. Työpalkat olivat kovin pienet, sittenkin kun työtä oli ruvennut paremmin saamaan, ei kannattanut naimattomainkaan miesten paljo rehennellä ja perheelliset miehet, vaikka joukkoa oli vähemmänkin ja vaikka vaimokin aina apuna ansaitsi, jaksoivat tuskin tulla toimeen. Siitä he käsittivät, miten tuo perheen arvaamaton lisääntyminen saattoi tuottaa uusia huolia Paavolle, -- ja he vaikenivat.

Hetken äänettömyyden jälkeen virkahti muuan joukosta ikäänkuin tulkiten yleistä mielialaa:

-- Mikähän se köyhälle aina siunanneekin sitä lapsilaumaa niin runsaasti, -- eipähän rikkaille synny, vaikka olisi varoja useampiakin elättää.

-- Mene tiedä, puhui Paavokin, jolle jo näkyi käyneen tarpeelliseksi purkaa ylen täyttä sydäntään, -- mene hänet, tiedä! Raatelet ja raatelet minkä suinkin vaikkua riittänee ja näppiä nuolten siinä jaksat talven yli pysyä hengissä akkonesi ja kakaroinesi. Tulla tupsahtaa sitten yhtenä yönä kaksi suuta lisää leipää huutamaan -- minkäs teet siinä? Työlläsi et heitä elätä. Tapatko nälkään vai varastatko?

Vankka mies heltyi jo huolitaakan alle. Hän lyyhähti istumaan juntan kylelle ja vesikarpalo kierähti luomen alta karkealle poskelle. Toiset seisoivat ympärillä vakavakatseisina, he tiesivät omasta kokemuksestaan, että tuosta on leikki kaukana. Joku koetti lohdutella, vaikka huonolla menestyksellä.

-- Elähän masennu mies, annahan kun työpalkat taas kohoovat ja eukkosikin pääsee tienailemaan... Ja vielä ne siitä lapsetkin kasvavat ja alkavat isän avuksi ansaita. Ja koettaahan sitä täytyy, niin kauan kuin kynnelle kykenee.

-- Eipähän ilman, mutta ei se tuommoinen lahja laulata...

Sillä välin toiset työtoverit syrjemmässä supattivat keskenään. He tiesivät, että pieninkin lohdutus hädän hetkenä rohkasee mieltä, ja rupesivat keskenään keräämään pikkurahoja Paavolle ensi kiireeseen. Mikä pani viiskolmattapennisen, mikä koko puolenmarkkasen, mikä tipautti vaskilantin, -- ei ollut heilläkään suuria annettavia. Mutta siitä keräysi kumminkin miesjoukossa viismarkkanen ja ylikin. Vaatimattomasti, mutta kumminkin tuloksestaan iloisina tarjosivat he roposensa Paavolle, joka siinä yhä istui jäykkenevin piirtein maahan tähystellen.

-- Otahan tuosta, kerättiin tässä hiukan edes hammasrahoiksi kaksoisillesi. Elähän mitä ujostele, ota pois, ja jos kerran kovin tiukka tulee, niin ehkä saadaan enemmänkin kokoon.

-- Kii-kiitoksia, siunatkoon teitä...

-- Elä siunaile, pitäähän auttaa miestä mäessä ... sattuuhan se tiukka eteen kelle tahansa.

Paavo piteli kauan aikaa lanttiläjää kouransa silmässä, ja hänen katseensa kirkastuivat vähitellen; jäykät piirteet sulivat, ja leppeä hymy laskeusi noille äsken niin murheellisille kasvoille. Olihan tuo lahjakin jo hänelle hyvin arvokas, mutta vielä enemmän lämmitti hänen sydäntään työtoverien hellyys ja sääli, noiden melkein saman kohtalon alaisten, mutta jotka kumminkin olivat auliita vähästään antamaan osan hätääntyneelle. Eihän maailma olekaan pelkästään tyly ja kova, niinkuin hänestä äsken oli tuntunut, hyväin ihmisten avulla siinä ehkä vielä jaksaakin toivoa ja kamppailla...

Hän ei kiitellyt enää, katseli vain vuoroin tovereitaan, vuoroin lanttejaan. Tunki sitten rahat taskuunsa, nousi ylös ja virkahti reippaasti:

-- No miehet, jokohan ruvettaisiin työhön, johan tässä tulikin kotvanen levätyksi. Ehkä se nyt luistaakin liukkaammin.

Kukin tarttui köytensä päähän ja rupesi taas hartiovoimalla painamaan. Köydet liukuivat kepeästi ja raskas juntta kohosi hypähdellen riukuja myöten ylös ja Paavon ääni kaikui ylinnä heleänä ja kirkkaana, kun hän johti junttalaulua:

»Hei-juu, junttana poo. Hei! nostakaa ylös ja laskekaa jo-o-oo!»

Se soi taas entisellään uudelleen ja uudelleen herkeämättä koko rupeaman, nousten ja laskien tasaisessa tahdissa. Ja siinä äänessä saattoi nyt kuulla helähtelevän koko joukon kiitollisuutta ja luottamusta ja rohkeata toivoa, -- jos sitä ymmärsi sillä korvalla kuunnella.

1892.

SÄÄSTÄ!

Keppiinsä varaten, horjuvin, vaivaisin askelin taivalsi vanhus katua ylöspäin. Takki oli hänellä nukkavieru päällään ja siitäkin olivat enimmät napit jo ajan kuluessa kirvonneet pois, niin että hän sai sitä toisella kädellä vatsan kohdalta kiinni pidellä. Toinen jalka laahusti raskaana perässä ja pään kiero asento osotti, että tauti oli häneltä halpaissut ruumiin. Mutta siitä huolimatta koetti hän asennoltaan ja astunnaltaan näyttää arvokkaalta, vieläpä reippaaltakin, ja jos joku vastaantulija joskus ihmeeksi sattui häntä tervehtimään, vastasi hän kohteliaasti, mutta aivan ilman nöyryyttä, niinkuin ainakin oman arvonsa tunteva mies.

Verkalleen hän kulki eteenpäin napsutellen kepillään kivikatuun, pysähtyi joskus minuutin ajaksi levähtämään, mutta näöltään ikäänkuin miettimään jotain äkkiä mieleen johtunutta asiata. Niin hän pysähtyi nytkin, pysähtyi tavallista äkimmin. Seisoi miettivän näköisenä, mutta silmäili kumminkin tarkasti eteensä ja taakseen, näkyisikö jotakin vaarallista näkijää. Ei näy, ei kun muutamia katupoikia. Silloin vanhus liukkaammin siirrähtää katuojaa kohden. Hän on nähnyt siinä jotakin. Hän vilkasee vielä kerran ympärilleen, koukistuu sitten varovasti keppinsä nojassa ottaakseen -- paperossinpuoliskon katuojasta. Mutta vaivaloista on koukistuminen, se käy hyvin hitaasti, selkä on kankea, jäsenet tönköt ... hän on juuri saamaisillaan paperossin hyppysiinsä, kun hän horjahtaa ja kaatuu suulleen kadulle.

Siinä hän makaa terveemmän kätensä päällä, tukala on päästä ylös. Hän öhkii, koettaa vääntäytyä kyljelleen, koettaa kiiresti nousta... Katupojat rientävät siihen hoilaten, luulevat juopon kaatuneen katuränniin, pilkkaavat, nykkivät takinliepeestä. Vanhus ponnistaa viimeiset voimansa, vääntää käppyrään sairaan ruumiinsa ja pääsee vihdoin polvilleen ja siitä sauvansa nojassa, ankarasti läähättäen ja tutisevin jäsenin, jaloilleen. Mutta hän ei malta henkästä eikä levähtää, -- siihen on jo keräytynyt muitakin utelijaita --, niin nopeasti kuin suinkin voi, kääntyy hän selin ja kävellä köpittää takasin katua alas, poikaparven nauraa rähättäessä. Hänen täytyy pelastaa arvokkuutensa tähteitä niin paljo kuin voi. Luita kolottaa ja ruumista pakottaa, vaan eniten kirvelee mieltä kumminkin se, että se paperossi sittenkin jäi siihen katuojaan. Olisi tehnyt niin turkasesti tupakkaa mieli, mutta ei pitänyt enää jaksaa saada.

Kotiportilleen hän astuu ja pyörähtää siitä sisälle, heittää koko kävelyretkensä sikseen. Pari ylioppilasta, saman talon asukkaita, seisoo siinä portilla naureskellen, -- vanhus arvaa, että hekin ovat nähneet koko hänen onnettomuutensa ja nauravat hänelle, ja kävellä köpittää sen vuoksi silmiään kääntämättä, pää pystössä, ohi. Mutta toinen ylioppilaista tervehtii ystävällisesti vaaria ja tarjoo naurusuisena paperossin. Ukko kääntää päänsä ensiksi vihasesti kohti, harmia liekkivät hänen silmänsä, hän tuntee itsensä syvästi loukatuksi... Mutta paperossilla on vetovoimansa, vihan piirut sulavat vähitellen pois hänen kasvoiltaan ja hiukan katkeransekaisesti hymähdellen ottaa hän tupakan.

-- Tapahtuuhan vahinko vanhalle, mitäs vaari siitä häpee, lohduttelee nuorukainen, repästessään samalla tultakin ukolle ja pistäen itsekin tupakan.

--- Hävettääpähän ja suututtaa, kun vanhaksi pitää elää eikä siltä pääse irti mieliteoistaan, sehän se pistelee, mutta minkäpä sille luonnolleen tekee.

Vanhus asettaupi istumaan tikapuiden nojaan, vetelee siinä maukkaasti henkisavuja. Ylioppilaillakaan ei näytä olevan kiirettä, hekin istahtavat kaadetun ammeen pohjalle tupakoimaan ja tarinoimaan vaarin kanssa.

Hänet he tuntevat jo kuulopuheilta ennestään, ovat kuulleet, että hän on aikoinaan ollut hienokin herra ja nuorena sitäpaitse lahjakas, toivorikas, niinkuin nyt itse tietysti luulevat olevansa. Hänessä oli aikoinaan runolijan vikaakin, he olivat vielä nytkin jossakin vanhassa sanomalehdessä tai albumissa huomanneet hänen nimimerkkinsä ja joku hänen laulunsa oli aikojen kuluessa muuttunut yleiseksi kansanlauluksikin, vaikka siitä hyvin harvat tiesivät. Mutta ukko ei suonutkaan, että kukaan enään hänen valoisampaa entisyyttään muisti, sillä jos joku hänelle siitä mainitsi, tapahtui se vain säälistä, ja se tuntui hänestä sitä katkerammalta. Aika oli rientänyt hänestä ohi, hänen loistokautensa oli ollut lyhyt. Hänkin oli unelmoinut ja haaveksinut suuria, vaan hän ei ollutkaan mennyt paljo unelmoimista pitemmälle ja se olikin hänen turmionsa. Nyt olivat kuluneet kymmenet vuodet jo latoneet unhotusta ja kurjuutta ja kärsimystä kuormittain hänen unelmainsa päälle. Hän oli tahtonut laulaa ja intoilla ja niittää laakereita, vaan hänen laulukautensa oli loppunut pian.

Hän oli sortunut, sortunut pahimmalla ajallaan ja kun hän siitä vihdoin vähän virkosi, oli aika jo rientänyt hänestä ohi, itse oli hän ehtynyt ja kuivunut, hän jäi ijäkseen murtuneeksi voimaksi, joka nyt jo oli henkisesti loppunut, vaikka ruumiissa vielä kyti vaivainen kipinä.

-- Katkerata on elää hengellisesti haudattuna, huokasi hän usein, vaikkei hän muuten suvainnut, että hänen entisyydestään paljo puhuttiin.

Nyt oli hän mielenkiihkosta ja suuttumuksesta kenties vasten tahtoaan vähän avonaisemmalla tuulella ja jutteli siis nuorukaisille vapaammin kohtalostaan ja katsantokannastaan.

-- Ei tuo parane valittamalla eikä nurkumalla, puheli hän, mutta katkeraksi käypi mieli, kun ajattelen minäkin nuoruuttani, jolloin olin teidänlainen keveä ja hilpeä nuorukainen. Ei tarvinnut poimia paperosseja katuojasta, ei hävetä huonouttaan, maailma oli auki joka kulmalta ja tulevaisuus hymyilevänä edessä. Eikä sekään sentään niin kaivele, että sortunut olen, vaan että täytyy elää sortumisensa jälkeen, se on raskasta. Sitä en aikoinani ottanut lukuun, silloin kun ihmiset kykyäni kehuivat ja ylistivät lahjojani... Täytyy elää, vaikkei kykene mihinkään, ei nostamaan sauvaansa laattialta, tuskin kerjäämään leipäpalaa. Ja sittenkin vielä täytyy taistella intohimoja ja mielentekoja vastaan, joita ei voi tyydyttää, ja jotka eivät sammu. Ajatelkaas, minunlaisen tekisi vielä mieli hyökätä elämäntaisteluun, iskeä, voittaa; minä olen yrittänytkin, vaan nyt olen jo vanhuuteeni kiinni kasvanut. Tämä vanhuus on kamala rangaistus. Ukko vaikeni hetkeksi, katseli maahan ikäänkuin häveten liian kiivasta tunteenpurkaustaan. Hän veteli ahnaasti paperossista viimeisiä kuumia loppusavuja, viskasi pätkän luotaan ja kysäsi äkisti nostaen päänsä:

-- Aijotteko te valtion virkamiehiksi?

Nuorukaiset hämmästyivät hiukan ja selittivät, että niinpä on heillä tarkoitus.

-- Se on hyvä teille, jos siksi kerran pääsette. Silloin teille on yhdenlaista, elättekö vanhoiksi vai kuoletteko ajoissa, teille on olemisenne turvattu ja voitte vaikkapa säästäinkin tyydyttää pieniä intohimojanne. Vaan jos työstänne aijotte elää ja hetken voimistanne ja kyvyistänne, niin silloin varokaa vanhuutta. Muistakaa kokeneen ja kärsineen sana, rukoilkaa isämeitänänne myötään ja joka päivä: säästä meiltä vanhuus!

Kummissaan katsoivat ylioppilaat tuota intoilevaa, raihnaista ukkoa, jonka silmät nyt kiiluivat tulena. Vaan tämä jatkoi vieläkin:

-- Minä en sitä älynnyt, ja sitä saan nyt raskaasti maksaa hautaani saakka. Ei sen vuoksi, että nälkää näkisin ja vilua kärsisin. Ei, vaan sen vuoksi, etten ole voinut päästä intohimoistani erilleni, en ole voinut tappaa mielitekojani enkä unelmiani, ja nyt en niitä enää voi tyydyttää. Se se on vanhuudessa niin katkerata, niin kalvavaa, se tekee joka askeleen kahta raskaammaksi ja joka ajatuksen tukalammaksi. -- En luule, että muuttaisin elämän uraani, enkä rupeaisi varovammaksi, jos saisin alkaa elämäni uudelleen alusta, sillä minä sain siitä nauttia niin paljo, paljo enemmän kuin te, jotka purjehditte tyyneitä vesiä. Vaan silloin minä kauhulla ajattelisin vanhuuttani ja miettisin keinoja siitä päästäkseni ja rukoilisin joka päivä tuskalla ja hiellä: säästä, säästä multa vanhuus!

Ukko oli innostuksissaan noussut tikapuilta istumasta ja kiihkoisesti ojenti hän laihat nyrkkinsä eteenpäin tuota melkein huutamalla puhuen. Hän oli nyt kerrankin saanut puhua oikein katkeran sydämmensä pohjasta ja intohimoisesti hän nosti sauvaansa sillä muka lyödäkseen pirstaleiksi vihattavan vanhuutensa. Vaan hän intoili turhaan, sauva hervahti kädestä ja jäsenet laukesivat pingoituksestaan. Hän oli nyt kerran sortunut vanhaksi, ja hänen täytyi kärsiä se rangaistuksensa loppuun asti.

Oudoksuen häntä ylioppilaat katselivat, he eivät voineet täydellisesti ymmärtää mitä hänen mielessään liikkui ja hänen puheensa oli heistä jumalatonta puhetta vanhalta mieheltä. He nousivat sen vuoksi ammeensa päältä sanaa puhumatta lähteäkseen. Vaan vielä tarjosi toinen heistä erojaisiksi vanhukselle tupakan. Tämä mietti hetkisen, ottaisiko vai hylkäisikö, tuntui melkein alentavaiselta ottaa noilta, jotka eivät häntä kumminkaan voineet käsittää. Vaan hän hillitsi uppiniskaisen luontonsa, pisti paperossin taskuunsa säästymään vastaisen halun varalta ja lähti hänkin köpittämään pihan perälle asuntoaan kohden.

1892.

MÄTÄKUUNJUTTU.

Leveä, autio kivikatu näytti melkein höyryävän, niin kuumasti paahteli sydänkesän täydeltä terältään siihen keskipäivän helottava aurinko. Asfalttikäytävä näytti melkein punertavalta säteilevän ja ruutikuivista seinistä heijastava hohde tuntui polttavan kuumasti vielä kappaleen matkan päähän. Puut ja pensaat Esplanaatipuistossa riiputtivat hervottomina alaspäin tomuttuneita, elottomia lehtiään, ja ahnaasti imivät nurmipenkereet sisäänsä vettä, jota joku uninen ruiskuniekka säästäen sirotteli hienona sateena pitkin kenttää.

Liike näytti loppuneelta. Yksi ja toinen väsynyt vaeltaja maleksi velttona pitkin pääkatua, jäsenet hervottomina, pää nuokkuen alaspäin, silmät tylsästi tähdättyinä maata kohden. Pois, pois, katveen puolelle koetti kukin pyrkiä, huoahti kepeämmin kun nurkan taa pääsi ja kiirehti puikahtamaan jonkun viileän portin kautta varjoisiin huoneisiin. Issikkahevoset nukkuivat nurkassa seisallaan ja ajajat koettivat lymyitä kärryn vilttien alle suojellakseen edes päätään paahteelta.

Siinä helteessä astelin yksinäni vetelänä ja haluttonna pois päivällispaikastani, tietämättä oikein minne käveleisin ja minne tekisi mieleni mennä. Mielessänikin tunsin tuota samaa uuvuttavaa ja elotonta poutaa, eikä ajatukseni tavannut ainoatakaan siimeksen sijaa, jossa se olisi viitsinyt kotvemmin viivähtää. Se harhaili sekavana sinne tänne ja katkonaisia, hapraiksi kuivuneita mielikuvia liiteli editseni pysyvämmin tajuntaan tarttumatta.

Katselin väsyneesti eteeni, näin etäältä himmentävän autereen lävitse ihmisparin astuvan vastaani. Terotin katseeni, tähystin tunteakseni ja tunsinkin vanhan ylioppilastoverini Ollin, tutkintotoverini, jonka kanssa noihin aikoihin ja myöhemminkin oli oltu hyviä veljiä. Niin, hänhän kuuluu menneen kihloihin, muistin, tuossa siis on toinen puolisko. -- Katselin kasvavalla uteliaisuudella tulijoita ja mielikuvitus poikkesi heti sinne tekemään pikaisia huomioitaan ja arveluitaan.

He kävelivät kynkitysten kuin kihlatut ainakin, kävelivät verkalleen eivätkä näyttäneet puhelevan paljoa, -- no, ei kummakaan siinä helteessä. Olli käveli noin puolta askelta edellä, suorana ja jäykkänä, niinkuin hänen tapansa oli. Tyttö näytti melkein riippuvan hänen käsivarressaan ja hänen silmänsä olivat herkeämättä tähdätyt sivulta sulhon kasvoja kohden ja erinomainen intohimo tuntui hänen katseissaan liekitsevän... Tai uupumustako se lie ollut... Hän ei ollut juuri kauniskaan, -- liian karkealuinen hän oli, vankka alaleuka teki kasvot ankaran ja päättäväisen näköisiksi, ja hieman harmahtava hipiä osoitti, että nuoruuden ensi tuoreus oli paennut. Mutta kumminkin oli hänessä, hänen säteilevissä silmissään, hekkumallisissa huulissaan ja rohkeassa otsassaan jotain vastustamatonta, jotain tempaavaa, -- en tiedä mitä. Vartalo oli sorea, ohkanen kesäpuku katti kauniisti leveät lanteet ja hänen ulkoneva astuntansa oli reipasta ja uhkaavaa.

Olli katseli alaviistoon enkä hänen kasvoissaan huomannut mitään erityisiä vilkkaamman tunteen merkkejä. Näytti melkein kuin hän olisi välttänyt katsoa morsiantaan, olisi karttanut hänen kasvojaan. Piirteet suun ympärillä olivat väsyneen näköiset, puoleksi suljetut silmät melkein unisen sameat ja otsalla oli uupumuksen varjo. -- No, hänkin kai oli väsynyt, olikin ehkä kävellyt kauan siinä raskaassa, tuulettomassa paahteessa, ja se oli todella luontoa lamauttavaa.

Jo tulivat kohdalle, minä tervehdin, nostin hattua morsiamelle, vaikka en ollutkaan koskaan esitetty. Tämä nyökäytti päätään vilkkaasti. Olli huomasi minut vasta juuri ohimennessäni ja tervehti silmillään melkein säikähtäen. Käveli pari askelta, kääntyi ympäri ja virkkoi: »terve, terve», ikäänkuin aikeessa jotain enempää puhua, mutta jatkoi samassa matkaansa.

Minä kävelin nurkkaan asti ja pyörähdin siitä takasin. Tuo nuori pariskunta oli yhenäkin kiinnittänyt hitaat ajatukseni puoleensa, minun täytyi saada sitä vielä hiukan tarkastaa jos takaapäinkään. Seurasin etäämmältä. Olli käveli jäykkänä ja suorana kuin äskenkin, kääntämättä kertaakaan päätään morsiamensa puoleen. Ei niillä näyttänyt olevan paljoa puhumista. Tyttö vetäysi sulhonsa käsivarteen kiinni niin lähelle ja niin kiinteälle, kuin olisi hän tahtonut osottaa sulholleen ja koko maailmalle, ettei mikään voima voi häntä reväistä irti siitä pitimestä, johon hän kerran oli päässyt tarttumaan.

Teaatterin nurkkaan he pysähtyivät hetkeksi, näyttivät neuvottelevan minuutin ajan ja jatkoivat sitten taas entiselleen matkaansa puiston poikki viistoon ylöspäin.

Puistossa teaatterin alla näin raidan siimeksessä joutilaan istuimen, poikkesin sinne lepäämään. En viitsinyt kotiini taivaltaa, tunnin, parin perästä kun taas oli työpaikkaan lähtö. Nojausin mukavasti selkäkenoon, sytytin paperossin. Ajatus viipyi yhä vielä nuorten kihlattujen parissa.

Ollia en ollut tavannut pariin kuukauteen, en sittenkuin keväillä kuulin hänen kihloihin menneen. Enkä tuota ihmetellytkään. Onhan se vanha juttu, että kihloihin menneet toverit aina säännöllisesti häviävät tuttavain piiristä kuin umpeen sukeltaneina, eivätkä ilmesty sinne takaisin, ennenkuin oltuaan jonkun aikaa onnellisina aviomiehinä, -- taikka kihlausten purettua. Mutta Olli oli minusta melkein karttanut entisiä tovereitaan. Miksi? Eikö hän olisi tuntenut itseään aivan varmaksi, vai olisikohan hän niin perin syvälle pikeytynyt tyttöönsä...?

Tätä en tuntenut lähemmin. Helsingin lapsia hän oli, sen tiesin, vaan vanhemmat eivät mahtaneet enää elää, koska hän kuului yksikseen asuvan ja elävän, -- ansaitsi toimeentulonsa palvellen jossain pankissa tai konttorissa. Muutamia vuosia sitten oli usein iltamissa ja kaduilla mielihyvällä katseltu hänen reipasta käyntiään ja rohkeata käytöstään ja joku tuttava oli kehunut jossain naamiohuveissa viettäneensä hänen seurassaan hauskan illan -- samppanjalasin ääressä. Olin hänet aivan unhottanut, kun kuulin hänen joutuneen Ollin kanssa kihloihin.

Eikähän siinä kihlautumisessa mitään ihmettä ollut. Olli oli vasta saanut sievosen viran, oli nuori mies, ei pahasti veloissakaan, -- mikäs oli hänen mennessä kihloihin ja naimisiin, kun tapasi sopivan toispuolisen, ja tottapa se nyt on onnensa tavannut. En olisi sitä huomannut syvemmin ajatellakaan, ellei minusta tuossa välissä olisi ollut jotain outoa, omituista. Miksi näytti Olli niin nololta, tyttö taas niin kiihkeältä? -- siinä tuntui olevan jotain luonnotonta, -- vai olisinko ihan erehtynyt huomioissani? Arvatenkin, mitäpä johtopäätöksiä voisikaan tehdä ihmisten ulkomuodosta kadulla kerran näkemällä, -- nuo mietelmäni olivat epäilemättä uuvuttavan helteen synnyttämiä sairaita mielikuvia.

Niitä mietiskellen ja puoliuneen vaipumaisillani istuskelin lehtipuiden siimeksessä, kun kuulin askeleita takaapäin ja näin Ollin astuvan editseni käytävätä pitkin, astuvan yksin ja nyt kiireisin askelin.

-- Olli!

-- Ka, siinäkö istut, terve. Sinua juuri lähdin tapaamaan, arvelin Kappeliin menneesi.

-- Istuhan alas siihen rinnalleni. Ja tuossa käpälä: onnea uusille tuumillesi! Mihin jätit toispuoliskosi?

-- Meni asioilleen, saattelin häntä. -- Niin, tuota, siitä onkin jo pitkänlainen aika kuin me tavattiin. Olen ollut tästä maallakin vähän ja töitäkin on ollut paljonlaisesti.

-- Niin, ja lemmenpauloissa mies sitäpaitse kiinni kuin solmussa, -- kyllä käsitän.