Chapter 2

Ja kaupunki itse on yhtä ränstynyt ja yhtä laho. Se leveni kukoistusaikanaan laajalle alueelle, jokainen varattominkin puuhasi ja ponnisti saadakseen oman kamaran, jossa perheineen eläisi, oman talon, oman kodin. Taloja rakennettiin, oli tilaa, ei tarvinnut ahtaalla asua, olisi ollut varaa väkiluvun lisääntyäkin. Vaan sepä ei enää lisääntynyt, melkein päinvastoin lähti solumaan. Ja nyt nuo talot, puolenvuosisadan ikäiset pitkät ja matalat, suurihuoneiset, pieni-ikkunaiset, seistä töröttävät mikä kohallaan, mikä kallellaan, vaalenneina ja harmaantuneina, ajan hampaan syöminä. Toisia on hoidettu, kengitetty ja laudoitettu, toiset seisovat entisellään mustuneine lautakattoineen ja ulospäin pullistuvine seinineen. Useamman talon kadunpuolelta nousevat jyrkät portaat, jotka anastavat suurimman osan katukäytävästä; ennen oli kauppa melkein joka talossa ja monessa on vieläkin, vaikkei monessa kauppaa käydä.

Talo siellä, toinen täällä on autiona, lasit poissa ja laudat sialla ja ovet ovat kiinni naulatut. Toisissa taloissa untelot eläjät viettävät pitkät päivänsä, harvoin poiketen kotiporttia ulommas. Siellä muutamat vaalivat isiltä perittyjä aarteitaan, »leikkaavat kuponkeja» ja antavat rahain maailmalla tehdä tehtävänsä, kasvaa korkoa. Toiset kaihoilevat jo menneitä tai menemäisillään olevia rikkauksiaan ja muistelevat vanhoja onnellisia isien aikoja. Vielä toiset elävät köyhyydessä ja puutteessa, mutta elävät enimmäkseen työttöminä; ei ole liikettä, ei siis myöskään työtä eikä ansiota; he perustavat elämisensä kaupungilta saataviin suuriin eläke- ja apuvaroihin ja kaupunki se heidät todellakin säästövaroistaan suurimmaksi osaksi elättääkin.

Kaupungin pääporvarit ovat vielä isiensä poikia, mutta ovat nyt jo itse vanhoja ja vanhempain veljiensä ovat he jo nähneet laskeutuvan hautaan. He eivät eläissään ole tehneet paljo mitään, elivät vain muinaisen kulta-ajan muistoista ja varoista. Eivätkä he ole opettaneet poikiaankaan tekemään paljo mitään, niistähän piti tulla isäinsä jälkeläisiä, jotka isoisäin tapaan olisivat vain suuria liikemiehiä, laivanomistajia ja kauppiaita. He eivät huomanneet, että heiltä itseltään jo tuo aika oli mennyt ohi, saatikka sitten pojilta. Ei käytetty poikia koulussa -- omassa kylässä ei kouluja paljo ollutkaan eikä kaivattu -- ei annettu heille ammattikasvatusta, ei tehty kykeneviksi paljo mihinkään toimeen elämän vakavalla taipaleella. Ja heistä tulikin useista tyhjäntoimittajia, aineksia kaikkeen muuhun kuin yritteliäisyyteen ja vireyteen. Yleisistä asioista ovat he välinpitämättömät, mielipiteiltään vanhoilliset ja ylimysvaltaiset, tuhman ylpeät ja rahanvaltaiset, muuten hitaat ja hievahtamattomat. Kuolleen pääoman ijäinen leima!

Ja he painavat olennollaan ja esiintymisellään leimansa koko kaupunkiin.

Upporikkaat vanhukset kuolevat. Perilliset rientävät hätääntyneinä ja levottomina avaamaan testamentit, nähdäkseen, että eihän isien omaisuus vain lie heistä ohi luistanut mihinkään joutavaan yleishyödylliseen. Ei ole luistanut. Korkeintaan on kaupungille, kotikaupungille, riittänyt lahjoittaa sievoset summat. Kaupunki yhä rikastuu. He pitävät aina velvollisuutenaan, nuo äveriäät vanhukset, lahjoittaa kotikaupungilleen muutamia satojatuhansia kukin, että ihmiset sillä houkutuksella viehtyisivät siellä asumaan ja ettei se kuolisi sukupuuttoon. --

Siinä on meillä nyt yksi uudistumatta jäänyt käsnä, myöhästynyt pirstale edesmenneestä aikakaudesta, vaihtuneiden ainesten mustunut muistomerkki uudessa ympäristössä.

-- Onko se ijäkseen jäävä semmoiseksi? kysymme ehkä toisiltamme tuota tarkastellessamme. Ja meistä tuntuu siltä, kuin tuo lahonnut kauppala itse meille valitellen vastaisi:

-- Laskekaa raitista ilmaa sisälle, laskekaa tervettä verta suoniini!

Oikein, sitä se vain tarvitsee, kyllä luonto sitten tekee tehtävänsä. Mutta huoliiko se itse ilmasta, kykeneekö se puhdistamaan verensä? Sen täytyy uudestasyntyä, saada uudet lihakset ja jäntereet, uudet luut ja ytimetkin, -- tahtooko se niitä itse?

Siihen ei nykynen miespolvi kykene vastaamaan, vaan kentiespä jo nouseva.

1895.

AAMUNEN UNELMA.

Sanotaan, että mielialat vaihtelevat ilmojen mukaan, ja liekö niinkin, vaan vaihtelevat ne vuorokaudenaikojenkin mukaan. Jos tapaa mielensä aiheettomasti alakuloisena ja sairaloisena, jos mietteet kulkevat surunvoittoiseen suuntaan ja mielikuvitus luopi tummahtavia kuvia, silloin tietää niiden mietteiden olevan iltamielen merkkejä, väsyneen, teränsä ja pirteytensä kuluttaneen sielun apeita mielialoja. Niitä ei aamu tunne, tuo terve, selväjärkinen, kirkaskatseinen aamu. Se unhottaa öiset uinailut ja raittiiseen työhön kehottaen hymähtelee se illan pehmeämielisille, kivuloisille tuumille.

Mutta ei aina. Jos mieli joskus -- tapahtuuhan sellaista -- syystä tai syyttä kotvemman ajan on asustanut raskaana, voi sattua, että vielä aamulla levottoman unen nukuttuani herään niihin samaisiin iltaisiin tuuliini ja näen yhä tapahtumat illan riutuvassa valossa. Herään mielipahalla heräämisestäni, ilotta ajatellen alkavaa päivää ja halutta nousta sen töihin puuttumaan. Mielessäni on sama nolostunut välinpitämättömyys kaikkea kohtaan. Minusta on yhdentekevää, nousenko siitä vain makaanko, yhdentekevää, ryhdynkö töihini väkisin ponnistamaan jotakin, josta ei kumminkaan mitään synny, ja joka ei huvita ei hyödytä, ei minua eikä muita, -- vai heitänkö kaikki ja herkeän aatteettomaan, autioon tylsyyteen; se ainakaan ei rasita, jos ei innostakaan. Yhdentekevää ylipäätään koko olemuksenikin ja sen suhteet: mitä, miten ja mitävarten minäkin olen -- ykskaikki.

Siinä makaan, ja katseeni siirtyy sieluttomana verkalleen pitkin seinäpaperien suoria saumoja ikäänkuin etsien jotakin pistettä, joka hetkeksi kiinnittäisi huomion ja keskittäisi ajatukset. Vaan sekään ei löydä mitään, eikä raukeassa sielussani synny yhtään ajatusta, joka virittäisi sen lauenneet kielet. Yksitoikkoista, elotonta, harmajata, -- kaikki! Ja minä ummistan silmäni ja vaivun hervottomana velttoon vetelyyteen, jossa en näe mitään enkä kuule, ja minä tahtoisin samoin sulkea ajatukseni ja tunteeni ja jäädä siihen lepäämään tiedottomana, tajuttomana, tahdottomana, jäädä hievahtamatta siihen, kunnes aika ja uudistusta vaativa luonto hitaasti näivennyttäisi jätteetkin elämän itua ja oleminen hukeneisi täydelliseen olemattomuuteen.

Käsitän kyllä että tuo tilani on sairaloista, vaan -- sekin on yhdentekevää.

Kuulen silloin eteisestä seinän takaa, miten naapurini poika hankkiupi hiihtämään, kalistelee suksia ja sauvoja ja työntyy ulos.

Terotan korvani, kuuntelen. -- Lähtisinkö hiihtämään minäkin? Se ainoa terve ajatus kokoaa äkisti mieleni katkenneet langat ja rasittava painajainen syrjäytyy sen alta. Ulos, väljälle hangelle, jossa on ilma raitista huoatakseni ja tilaa kyllin synkille tuumille!

Vaatteet ylle, pieksut jalkaan, uumoille vyö, -- minä kiirehdin kuin paeten painajastani --, sukset hangelle ja niin ponnistamaan kohti kaupungin laitaa, josta ulapan selkä leviää puhtaana eteeni. Potkin tanakasti ja luistan kohta yksin vapaalla aavikolla. Pakenen tiepaikkoja, vältän toisten aukomia valtalatuja, ja vasta kun yksin olen kuulumattomissa kaupunkirähinän, hiljennän vauhdin ja harppaan harvakseen, pitkillä luikumilla, ja lasken irti mietteet vapaasti vaeltamaan.

Ne vaihtelevat jo vilkkaammin, kepeämmin kimmahtavat laidasta toiseen. Ne sulavat ja pehmenevät samoin kuin ruumiskin. Siihenkin jo virtaa viehkeä lämpö, jäsenet vetreytyvät ja lihakset notkeutuvat, ja selvästi voin tuntea miten sakeoittunut veri lähtee sulavammin ja kuumemmin suonissani kiertelemään ja valamaan eloa hervahtaneisiin jäntereisiin. Lämpösesti huokuu henki ja virkistävästi hivelee viileä viima kasvojen kalvettunutta hipiätä.

Keli on hyvä ja sukseni liukkaat. Tuntuu kuin tiputtaisin edetessäni palottain hartioiltani raskaan kantamuksen jälelleni, niin keveten luistan merellepäin pitkin aamun kiinteätä hankea, ja niin täyteläästi saattavat keuhkoni vetää ilmaa sisimpiin sopukkoihinsa. Painan kohden selällistä saarennystyrää, joka toisia ulompana ja ylempänä siintää, ja kohta jo nousenkin luisua rantatörmää ylängölle.

Vastaani lehahtaa metsiköstä vilvakka henkäys. Aamuseltaan lepää näet vielä kosteahko sumu yli talvenvalkean maan himmentäen kirkkaimman kilon, ja sekeisen taivaan usvoittua hienonen, kylmänharmaja harso. Idästä nousee verkalleen päivä, vakavana, kylmän ja kaukaisen näköisenä, kuin talvinen aurinko ainakin, vaan sen säteet leikkivät vain aamusumun kanssa, viitsimättä tai jaksamatta tosiottosille ruveta.

Puitten lävitse saaren rinteellä eivät ne säteet koetakaan tunkea. Illalla sataneen lumen on yökylmä kangistanut puitten oksille hienoksi huurteeksi. Korkeat, tiheät kuuset seisovat raskaannäköisinä paksummassa kuurassa, vaan hoikkaset koivut kimaltelevat heleässä härmässä. Kallionkielet, kelot ja kannot kattaa korkea, mutta kepeä kerros nuorta lunta. Rinnettä kierrellen nousen verkalleen pohjoisen rannan ylimmälle töyräälle ja seisatun siihen huokumaan. Mieleni kepenee, ikäänkuin sulaisi keväiseltään, ja sydämmen täyttää outo riemu. Sauvoihini nojautuen seison siinä kauan ja silmäni mittailevat ihaellen tuota latvojen lomitse edessäni aukeavaa näköalaa.

Näen valkosen aavikon takaa asutut rannat, ihmishyörinän ja elämän vilkkaimman keskustan, tuon levottoman rientoilemisen pesän, jossa kilvoittelu ja kiista herkeämättä kihisee. Vaan tänne etäälle se ranta näyttää ystävälliseltä, sovinnolliselta ja somalta ja lempeämpi kuva painuu siitä nyt sieluuni. En näe siinä pienoismaailmassa nyt sydämmetöntä ankaruutta enkä sortoa, se päinvastoin ajaa mieleeni toivoa ja intoa. Tunnen voimani paisuvan ja tahtoni saavan tarmoa. Näen edessäni taas aavan työalan ja voitettavia voittoja ja uskallukseni enenee. Ja minä ahmin täysin siemauksin tuota uutta tunnetta, tuota intoa, joka virkistää ja kohottaa, ja annan mielikuvitukseni ehonvalloin samoilla etäisyyteen ja muovailla rohkeita luomiaan tuosta vereksestä aineesta. Itse seuraan mukana, vastustelematta ja arvostelematta.

Onhan maailma niin kaunis ja sopuisa, leppoisena ja päiväpaisteisena näen siitä kappaleen edessäni, kappaleen talvista luontoa, kylmää ja karua, mutta kumminkin niin herttaisen ihanata. Miks'en minä siihen suostuisi, miksi iskeyn kiini synkkiin haaveiluihin, onhan elämä mullekin vielä vapaana edessä, koko avara maailma kilvoitellakseni ja voittaakseni. Ja vielähän on sielussani pirteyttä, jäsenissä voimaa ja tahdossani tarmoa. Tuossa edessäni koko kaunis elämä hedelmällisenä ja rikkaana kutsuen: tule ja ota. Miksi en menisi?

Pois mellot kaihot! Välinpitämättömään velttouteen en saa vaipua, en kuolettautua niinkauan kuin elinvoimaa on, en tapata kunis taistelua kestää, -- ei, elämän riehuntaan vain uudella vauhdilla, luottamuksella ja katkeamattomalla tarmolla! Sitten nähtänee...

Jo on mielikuvitukseni luonut eteeni valoisan tulevaisuuden maan, jossa onni hymähtelee vastaani joka kuuraisen kuusen neulasesta ja kimallellen tervehtää koivujen härmän hienoista helpeistä, ja riemua läikkyy pitkin päiväpaisteisen tasangon lukemattomia kiiltäviä kiteitä. Se on kaunis maa, enkä säikähdä siitä, että se on unelmata. Mulla on vielä oikeus ja mahdollisuus päästä sinne isännöimään ja sinne tahdonkin päästä.

Minä nautin olemuksestani. Seison siinä kauan katsellen, en henno eritä siitä kuvasta, siitä loihditusta onnestani, vaan tahdon painaa sen syvemmälle mieleeni. Se on unelma, tiedänhän sen, mutta ei tuommoinen sairaloinen, vesivärinen iltaunelma, jonka synnyttää väsymys ja höltynyt tunne, se on rohkea, elävä ja terve aamu-unelma, joka lietsoo intoa ja elinvoimaa mieleen. Minun ei ole tarvis sitä särkeä, minä voin sen viedä muassani ja säilyttää eheänä ja elävänä.

Vielä kerran silmäilen ympärilleni, otan talteen viimeisen vaikutuksen, ja lasken sitten rohkeana alas tasangolle. Hiihdän ulommas, ja kiitollisena katselen etäämmältä vielä selällistä saarennystyrääni, josta sain niin virkistävät vaikutukset lähtiessäni päiväsiin töihini. Katselen sitä myöskin kaipauksella, sillä tiedän, että en milloin tahansa saa sieltä käydä hakemassa nykyistä mielialaani, tällainen ihana aamu-unelma on liian arvokas, ollakseen tilauksen mukaan saatavissa.

Päivä on jo noussut ylemmäs, sulattanut päällimmäisen hankikerroksen ja siinä luistavat nyt sukseni tasasemmin ja vakavammin kuin aamulla, piirtäen jälelleen suoran, varman ladun. Ja niinpä varmemmin ja tasasemmin kulkevat nyt ajatuksenikin suunnaten suoremmin ja päättävämmin yhtä pistettä kohden. Ja mieleni on rauhallinen ja luottamusta täynnä.

Käyn työhöni, kuin pyhäpäivänsä rauhassa viettänyt maamies, joka jo on unhottanut menneenviikkoiset väsymyksensä ja vaivansa, ja nyt menee uusilla voimilla raatamaan, varmasti luottaen töittensä tuloksiin.

1892.

SYYTINKI-VAARI.

Talon nimi oli Yläheikkilä, sen muistan, vaan en muista enää missä kylässä se oli, joku se nyt oli kaukainen sydänmaankylä Pojanmaalla. Saavuimme, matkatoverini ja minä, sinne eräänä helteisenä sunnuntain iltapäivänä, kesällä tässä moniaita vuosia sitten. Oltiin mukamas muinaismuistojen keruumatkalla. Oli kävelty laukut selässä keskipäivän paisteessa jokivartta ylös toisesta kylästä, joten kovin oli vari ja väsymys, kun vihdoinkin päästiin istahtamaan Heikkilän pirtin portaille.

Talon rahvas vietti ettonetta, lepäillen miten makeimmin kukin osasi. Renkimiehet makasivat puolinukuksissa pihanurmella päiväpaisteessa mahallaan, lakit olivat he panneet väärinpäin takaraivolle suojaksi auringonsäteiltä, ja kaikki raajansa olivat he ojentaneet niin mukavan veteliksi kuin mahdollista. Tytöt ja piiat istuivat kylikkäin aitan portailla, punasenkirjavissa puvuissa, väljät valkoiset karttuunihuivit vedettyinä syvään silmille, niin että ahavoittuneita kasvoja ainoastaan kipeneen ruskuaista näkyi solmun yläpuolelta. Pirtissä kuului joku naispuolinen kovalla äänellä lukevan virsikirjaa. Siimeksessä pirtin portailla istui isäntä paitahiasillaan imien piipunnysää ja koettaen meidän kanssa panna vitkasten kysymysten muodossa alulle unista keskustelua.

Törmältä pirtin päätypuolelta kuului tuon tuostaankin naurunrämähdyksiä ja iloista ilvepuhetta. Siellä oli joukko poikaisia ja nuoria miehiä, jotka pitivät lystiä kiusatessaan muuatta vanhaa ryysyihin puettua ukonrähjää, joka kuumasta pirtinnurkastaan oli kömpinyt kauniille joen törmälle istumaan. Pojat keksivät toinen toistaan sukkelamman koiruuden ärsyttääkseen ukkoa tarttumaan tukevaan sauvaansa ja sillä hosasemaan ympärilleen. Silloin olivat pojat tyytyväiset, se oli heistä niin hullunkurisen näköistä.

Taaskin helähti törmältä hilpeä nauru, ja isäntä katsoi syytä olevan meille selitykseksi huomauttaa, että »pojat kuuluvat siellä taas härnäilevän syytinkivaaria, joka on jo vähän hassun hupakko. Ikäloppu rähjä, mutta niin äkänen ja sydämmikkö, että vähältä päälle työntyy jos vähänkään pistellään».

-- Joko on vaari vanhakin? kysäsi toverini jutun jatkoksi.

-- Kuka hänet niin tarkoin tiennee, johan se kaiketi kuinka läheltä sataa hiiponee. Tässä tuo on meidän ajan, kohta kymmenkunnan vuotta, tuommosenaan elää kitkuttanut, kauanko lie jo sitä ennen, eikä vain kuole, vaikka jo tuon tuntuisi olevan aika. Siinä vain elää retostaa muiden vastuksena.

-- Ja tokko lie se eläminen enää huviksi itselleenkään.

-- Miksi lie. Meidän ei olisi pakko sitä tässä pitääkään, vento-vierasta äijää, mutta on annettu olla, kun sillä tuntuu niin kova kammo olevan siirtyä tuonne Alaheikkilään, jonne tuo oikeastaan kuuluisi.

Ja isäntä kertoi sitten meille piippuaan imien, että syytinkivaari oli Alaheikkiläisen oma isä, oikein molempain Heikkiläin vanha isäntä, vaikka nyt oli tuommoiseen asemaan joutunut. Hän oli, kun rupesi vanhenemaan, jakanut maansa molempain poikainsa kesken ja tehnyt tingan eläkkeestä kuolinpäiväänsä saakka sillä tavoin, että hän saisi vuoroajoin asua kumpasenkin pojan luona, puolen vuotta Alaheikkilässä, toisen Yläheikkilässä, ja saisi riittävän hoidon, ruuan ja vaatteet. Ja niin oli hän elänytkin muutamia vuosia. Vaan Alaheikkilään tuli hänelle miniäksi pahasisuinen, ilkeä ja raakasuinen emäntä, joka kiusasi vaaria mitä pirullisimmalla tavalla, ei antanut ruokaa kuin kypeneen jätteitä, ei vaatteita, ei huonetta kunnollista, vieläpä löikin vanhusta ja aina marisi kaikille ihmisille, että joutaisi jo kuolla mokoma ikäheitto. Ja poikakaan ei ottanut isäänsä puolustaakseen, ei voinut eikä uskaltanut eukoltaan.

Vaari suivausi siitä niin, että hän kerran myötyriksi muutti pois Alaheikkilästä toisen poikansa luo Yläheikkilään, jossa kohtelu oli parempaa, ja vannoi pyhästi, ettei hän koskaan enää palaisi takaisin. Vaan Yläheikkilästä kuoli isäntä, talo tuli myötäväksi ja uudet asukkaat asettuivat sinne, isännäksi talon nykyinen isäntä. -- Ja kun se niin vastenmieliseltä tuntuu vaarista lähtö sinne ilkeän miniänsä kynsiin, niin tässä tuo on sitten yhtämittaa saanut olla, vaikkei leipää ole aina liiaksi omallekaan väelle, lopetti isäntä jotenkin itseensä tyytyväisen näköisenä.

-- Eikö siitä vaarista talonkaupassa mitään ehtoja tehty?

-- Ei sanaakaan puhuttu. Pakostahan sen olisi tästä lähteä milloin tahansa, kun vain lähetettänee, vaan en ole minäkään viitsinyt... Jos milloin ottaa vaikka piloillaankin puheeksi, että eiköön vaarin olisi jo aika siirtyä tästä Alaheikkilässäkin käymään, niin se panee sen niin pahakseen, että se siitä oikein metelin nostaa, kiroo taivaat ja maat ja sitten kätkeytyy uunille eikä näyttäydy pariin päivään. Vaan nuo pojat häntä aina toisinaan koiruuksillaan huvikseen kiusottelevat, että nyt muka vaari veneeseen ja Alaheikkilään, ja nauravat sitten, kun ukko harmissaan ihan karahkaan tarttuu, vaikkei rähjä kunnolleen enää jaksa pihan yli kävellä.

Taas kuului naurunrähäkkää törmältä, ja kun meistä vaarin kohtalo jo hiukan oli käynyt sääliksi, nousimme ja kävelimme lähemmäs. Joku poikaviikareista oli tempassut vaarin päästä vanhan lammasnahkanaapukan ja hiivannut sen törmältä jokeen. Toinen onki sen sieltä kepakon nokkaan ja toi vesilikomärkänä vanhukselle, joka seisoi vihasta vapisevana kärrylavoihin nojaten ja synkän näköisenä heristeli kyhmysauvallaan. Ja kun me astuttiin lähemmäs, keksi yksi nuorista miehistä taas uuden koiruuden vaaria kiusatakseen.

-- Nyt ei auta enää vaari, jo tuli lähtö Alataloon. Ka tässä ovat herrat, kuvernöörin lähettämät, joilla on kirjat taskussa viedä vaarin oikeaan olopaikkaansa. Eikös olekin herroilla semmoiset kirjat...?

Viekkaan näköisenä ja keksinnöstään ylpeänä tuli nuori mies meille hiljaa supattamaan, että sanokaa vainkin olevanne kuvernöörin lähettämiä, niin saadaan nähdä minkälaisen elämän se siitä nostaa.

Vaan vaari katsoi meitä hetkisen tuikeasti, siihen katseeseen näyttivät vuosikymmenien katkerain kärsimysten ja nöyryytysten vihat keskittyneen ja hänen kuihtuneissa kasvoissaan pullistui joka suoni ja pingoittui joka jäntere kauhistuksesta ja kammosta. Harvat, harmajat hapset lepattivat tuulessa ja karkeasänkinen leuka lähti suonenvedontapaisesti värähtämään ja nyrkkiin puristettu koura kohosi ilmaan. Kotvaan aikaan hän ei saanut sanaa suustaan, sitten lähti kirkuva, täräjävä, intohimoinen ääni tunkeutumaan hänen vihan voittamasta rinnastaan ja hän huusi niin että joentakainen törmä kamalasti kaikui:

-- Tappakaa minut rähjän, te sydämmettömät elukat, en jaksa enää itseäni tappaa. Mutta te kirotut konnat ja kyykäärmeen sikiöt, vielä koituu teillekin kauhean koston päivä, koituu varmasti, ja muistakaa silloin minun sanani, te herrat ja pirut ja kuvernöörit te, te... -- Hänen ruumiinsa nytkähti hermostuneesti, rinta korisi ja sulki äänen tien; hän teki vain kädellään kiukkuisen liikkeen. -- Lähden minä, jatkoi hän sitten käheänä, lähden nyt vaikka helvettiin, viekää minut, eipähän mulla lie puolta, mutta hengissä te ette minua Alataloon vie, ette vie... Vielä tekin vanhenette kirotut kakarat...

Horjuvin askelin lähti vaivainen vanhus hoipertelemaan pirttiin päin, kädessä likomärkä lakin reuhka, ainoa mikä hänellä enää oli omaa tässä elämässä. Hän puhua porisi mennessään sekavata sopotusta, ääni oli jo ukolta huutaessa murtunut, eikä hän enää jaksanut riehua. Vaan kauheat olivat ne katseet, joita hän syrjästä meihin heitti.

Me koetettiin selittää minkä osasimme, ettemme me vaarille mitään pahaa tahdo, koetimme vakuuttaa, että saa hän nyt kuolinpäiväänsä tässä talossa elää. Mutta hän ei näyttänyt meitä ymmärtävän, ei kai kuullutkaan, sillä ei rahtuakaan lauhtunut ankara viha hänen kuihtuneilta kasvoiltaan ja synkän kirouksen pudotti hän vielä portailta päällemme horjuessaan pirtin ovesta sisälle.

Tämä vaarin vihanpurkaus näytti nyt vähän nolostuttaneen talonväetkin, jotka niihin olivat tottuneet, pojat vetäysivät häpeissään takapihalle ja turhaan se samainen nuori mies koetti nauraa ja naurattaa muitakin. Meillä mieli omituisesti masentui. Syyttömiähän me tosin oikeastaan olimme siihen mielen harmiin, jonka olimme tuottaneet kovaonniselle vanhukselle, mutta tuntui se kumminkin siltä, kuin osa hänen sadatuksiaan ja hänen tuskansa oikeutettuja ilmauksia olisi raskaasti langennut meidänkin päälle. Vuosikymmeniä oli vanhus saanut kärsiä pahinta, mitä ihminen kärsiä voi, lastensa kiittämättömyyttä, saanut kalliisti maksaa sen ajattelemattomuutensa, kun isällisessä hyvyydessään liian aikasin luovutti omansa pois ja jättäysi tyhjänä, elämään tylyjen ihmisten armoille, joutuen syömään niukkaa ja katkerata armon leipää elämänsä ehtoolla ventojen pöydältä.

Nyt hän odotti ainoastaan kuolemata, mutta sekin vitkasteli, ikäänkuin kiusallaan kukkuroidakseen hänen kurjuutensa täyttä mittaa. -- --

Ryyppäsimme vielä kulauksen sinukkaa kiposta, nostimme reput selkäämme, sanoimme isännälle kylmät jäähyväiset ja lähdimme laskeutumaan joenvartta alaspäin polkua pitkin. Kun pirtin nurkan taaitse käännyimme, näkyivät pienessä karsinaikkunassa harmajat, ryppyiset kasvot, joissa vielä lepäsi äskeisen kauhun ja katkeruuden leima, ja se katse, joka meihin singahti jäähyväisiksi syvälle vajonneista, punakoista silmistä, oli täynnänsä inhoa ja kirousta.

Vanhus parka! Syyttömiin hän silloin iski vihansa, vaan emme osanneet moittia häntä siitä, hän oli aikojen kuluessa saanut niin paljo syystä kärsiä, ettei hän enää voinut antaa anteeksi kenellekään, jonka hän oli sortajakseen oppinut käsittämään.

1892.

HEI-JUU!

-- -- -- »Hei-juu, hei junttana poo. Hei! nostakaa ylös ja laskekaa jo-o-oo...!»

Juntta nousee ja laskee säännöllisesti, verkalleen, edestakaisin laulun tahdissa. Se on vanhanaikainen käsijuntta, jota köysillä kiskotaan, kiskotaan miesten voimalla, kunnes saadaan tuo jykeä painonmöhkäle hinatuksi aina kappaleen ylös, solahtaakseen taas siitä alas ja jymäyttääkseen raskaan iskun paalun päähän, painaen sitä tuuman verran kerrallaan sakeaan savimaahan. Siinä nykitään ja nykitään, kiskotaan hartiovoimalla herkeämättä ja huokasematta. Juntta nousee ja laskee tasasesti edestakaisin, ja miesten kaikuva, hiukan surunvoittoinen ja ponnistusta kertova laulu säestää katkeamatta tuota yhtämittaista työtä.

»Hei-juu, hei junttana poo. Hei! nostakaa ylös ja laskekaa jo-o-oo!»

Se alkaa venytellen matalasta rintaäänestä, kiihtyy vähitellen joka tahdiltaan, kunnes tuo keskimmäinen »hei» kajahtaa kimakkana, innostavana, ponnistusten keskittyvänä huippuna. Sillä paikalla joka mies pamauttaa nostoköyttä koko ruumiin voimallaan ja raskas juntta kohahtaa, hypähtäen hyvän kappaleen ylös. Ja yhteen painoon kestää sitä vauhtia vielä pari tahtia, kunnes ääni taas heikkenee ja talttuu ja juurikuin rauhottuu lepäämään kohta alkavaa uutta yritystä varten.

Se tahdikas laulu ikäänkuin kokoo miesten voimat yhteisiin pisteisiin ja innostaa joka miestä köytensä päässä painamaan uudelleen ja uudelleen.