Chapter 12

Ne kysymykset uudistuvat sitten yhä tiheämmin kuta kauvemmas ehdin. Mutta vielä en kerkiä käydä kovin kärsimättömäksi ennenkuin juna puhaltaa kaupungin läpi kulkemaan. Huudetaan Alttoonaa ja sitten Hampuria -- se on yhtä samaa yhtäjaksoista kaupunkia --, ja jo vihdoin pääsen ulos hengittämään puhtaampaa ilmaa.

Kolme tuntia Hampurissa. Miten ne paraiten voisi käyttää? Raitiovaunulla Alsteriin, siitä höyryllä »Huuhkajanpesään», taas takasin ja kaupungin läpi satamaan. Ja nyt jo pitää pistää pikkusen juoksunhilkkaa asemalle, sillä klo on heti 11, juna lähtee. No ei sitä kolerakaupunkia paljo ehtinyt nähdä, vaan aina nimeksi. Hikisenä huokuen saavun perille, näen tavarani, rötkähdän taas istumaan vaunun nurkkaan ajaakseni yötä myöten Kölniin.

Nytkös vasta väkeä on junassa, istutaan ladottuina kuin sillit tynnyrissä. Siitä mahtaa tulla ihana yö. Eikä kuumuus hellitä yöksikään, polttavana huokuu henki ja iho melkein säteilee. Mutta ei auta nurkuminen. Koeta kärsiä, hoen itselleni, ja heittäyn niin rauhalliseksi kuin voin. Ja tunti menee, menee toinenkin, vaan toistaan hitaammin molemmat.

Puolihorroksiin olen vaipuneena ja silmäilen tylsästi tulijoita ja menijöitä eri asemilla. Ihastun joskus, kun joku vieressäni rupee keräilemään tavaroitaan ja hankkiupi nousemaan ensi asemalla pois, -- jääpi mulle ehkä vähän väljemmin tilaa, saan hiukan heittäytyä kenolleni lepäämään. Vaan tuskin hän on ulkona, kun jo toinen, paljo lihavampi ja paksumpi saksalainen työntyy sisälle ja anastaa tuon himoitsemani neliökyynärän. Pettymystä vain pitkin matkaa! Tunnen jo tilani sangen surulliseksi, vaan koetan rohkaista mieltäni.

Taitaa olla alkuaamun aika, kun huudetaan: Bremen! Bremen, Bremen hoen mielessäni, sehän on tuttu nimi, mutta mikä merkkipaikka se nyt oikeastaan on, sitä en saa selville. Järkikin on näet jo tylsynyt ja muisti pettää. Bremen ... joku Bremenin piispa on varmaankin joskus historiallisella ajalla jossakin tehnyt jotakin -- vaan mitä? Kastanut virolaisia taikka tapellut tanskalaisten kanssa -- en muista... Mutta entä ... entä Bremenlinja, niin, sehän on se pahamaineinen linja, josta meidän siirtolaiset usein valittavat, -- vai se paikka tämä nyt on. Konduktööri tulee pilettiäni tarkastamaan, -- monettako kolmatta kertaa jo, en ole laskenut -- ja minä koetan lahjomalla turmella tuota nuorta miestä. Pyydän kauniisti kenenkään kuulematta, että hän antaisi minun pitää penkkini itseäni varten Kölniin saakka -- oikasen hyvin kituvan näkösenä selkäni -- ja työnnän hänelle markan rahan kouraan. Hän ottaa sen ja kuuluukin kohta ulkopuolella riitelevän jollekin vaunuun pyrkijälle, että sinne ei enää ketään sovi. Vaan pyrkijä, joka nähtävästi temput tuntee, nykäsee oven auki, astuu sisälle ja luoden minuun murhaavan katseen -- ikäänkuin syyttäen, että minä olisin tahtonut katkasta hänen matkansa -- istahtaa hän melkein minun sorkilleni. »Eletään sovinnossa», tekisi minun mieleni häneltä rukoilla, »sillä jos tässä vielä riita tulee, niin kovinhan tämä on vaikeaa».

Juna huristaa taas eteenpäin ja minä nojaun kuumaan nurkkaani. Ulkona on pilkkosen pimeä, aukinaisesta ikkunasta tulvaa vain ehtimiseen sisälle hehkuvata hiekkaa, joka tunkeupi suuhun ja silmiin. Koettelen kädelläni kasvojani, mutta en enää tunne omaa ihoani, niin paksulti on jo likaa patoutunut joka paikkaan. Siitä istumasta kavahdun toisinaan ikäänkuin unesta. Katson kelloani, olisinko mahdollisesti saanut nukkuneeksi pois jonkun puolentuntisen kärsimysajastani. En, aika ei ole livahtanut rahtuakaan ohitseni, muuten vain olen mahtanut olla jonkun silmänräpäyksen tajuntaa vailla.

Mynster, huudetaan ulkopuolella. Vai Mynster! Osnabryck ja Mynster, ne nimet olen joskus lapsuudessani lukenut rinnakkain ja ne rupeavat nyt soimaan korvissani. Osnabryck ja Mynster takoo junakin ensiksi verkalleen liikkeelle lähtiessään, sitten yhä tiheämmin taputellen mutta aina vuorottain: Osnabr--Mynstr, Osnabr--Mynstr...

Nukuttaa, en voi nukkua. Kadehdin syvästi muuatta herraa, joka on saanut nostaneeksi koipensa vastapäiselle sohvalle toisen herran selän taa. Hän lepää sangen mukavasti. Ehkä voisin minäkin... Ei, siinä istuu minua vastapäätä terävänokkainen rouva, jolla on syli ja ympäristönsä täynnä kaikenmoisia hyntyitä, mahtaisi suuttua julmaksi, jos minä siihen kenkineni pyrkisin.

Vaan tunnit kuluvat kumminkin. Ei ole aika sentään aivan seisahtunut. Aamu valkenee, joku viileämpikin tuulahdus puhaltaa ikkunasta sisälle. Nythän tässä juuri ollaankin Reinvirran ihanilla seuduilla -- vaikkei niistä suinkaan junassa tiedä -- ja saapihan vastaisuudessa kehua kulkeneensa Rheinvirran poikkikin, onhan sekin ajatus jo jonkinlainen lohdutus. Ja parin tunnin perästä ollaan Kölnissä, -- sinne jään päiväksi, jään varmaankin. Saan pestä silmäni puhtaiksi, saan nukkua, ja sittenhän sitä taas mielellään matkustaa. Rohkasen näinikään mieleni ja koetan tyytyä kohtalooni. Päivän valo jo vaikuttaa virkistävästi ja luontokin on hiukan vaihtelevampaa. Ei aikaakaan niin huudetaan Dysseldorfia. Soo, ajattelen mielihyvällä, siitähän ei enää pitäisi olla pitkälti Kölniin, ellei nyt aivan muistini petä.

Tuntui sitä kumminkin vielä matkaa olevan -- taipaleen loppuhan on aina pisin paitsi kyydillä ajaessa, jolloin saattaa hevosta lopulla paremmin kiirehtää. Itse veturikin ja koko juna tuntui vähän väsyneesti laahustavan eteenpäin poikki lukemattomista risteyksistä ja vekseleistä, ennenkuin lopullisesti seisahtui Kölnin asemalle.

Tännekö siis aijon jäädä koko päiväksi, tuumailin itsekseni kantaessani laukkuani odotussaliin. Mutta mitä minä täällä oikeastaan toimitan? Odottelen ja katselen -- pitkäksi voi käydä päivä.

-- Mihin aikaan täältä pikajuna lähtee Pariisiin?

-- Kello 9.

-- Ja mihin aikaan se tulee perille?

-- Kello 6.

-- Entä seuraava?

-- Lähtee kello 2, perillä kello 11.

Päätin sittenkin lähteä ensi junalla -- en muistanut enää äsköistä päätöstäni. Mitäs minä täällä päivää viruisin taikka yönajaksi laittasin tuloni tuohon sekavaan, suureen kaupunkiin? Voinhan olla Pariisissa klo 6 tänään -- minä jatkan.

Söin kipeneen, katselin tuomiokirkon -- sehän on jokaisen kulkijan velvollisuus -- ja riensin kohta taas pikajunallani Saksan länsirajaa kohti. »Miksi antausin taas tähän tuliseen pätsiin?» oli jo alussa ainoa ajatukseni, vaan en uskaltanut sitä itselleni myöntää, sillä olinhan itse yksin syypää. Tukala näkyi olevan toisillakin matkustajilla; vaikka olivat kotosin näiltä tulenpalavilta paikoilta. Tämmöistä kuumuutta he eivät koskaan ole tunteneet, kuulen heidän huokaavan toisilleen, ja he koettavat toistensa kilvalla anastaa varjoisimman vaununnurkan haltuunsa. Vaan päivä tuntui paahtavan joka kulmalta ja joka soppeen tunkeutui tuota hienoa, hehkuvata hiekkaa. Ajettiinpa viljapeltojen halki, ajettiinpa tehdaskylien läpi, oltiinpa tunnelissa taikka laaksossa, aina sama juttu. Ulos ei nähnyt paljo mitään, junan ympärystä oli yhtenä sihisevänä pölynä.

Toisinaan juna pysähtyi hetkeksi, ja ne hetket olivat sitäkin tukalammat, kun ei lehahdustakaan tuntunut. Mitä lienevät olleet paikkoja, ei niitä enää kuullut eikä nähnyt. Mikä lie tuokin, johon noin lukuisasti jääpi miestä nuorta ja vanhaa? Jassoo Aachen, vai Aachen! Siitä jo kohta pyörähdetään rajan yli Belgian hiedikoille.

Omituinen kielten sekotus soipi korvissani. Niissä kaikuu pohjimpana vielä tanskalaisten pehmeästi lepertelevä, painoton kieli, joka tuntuu luodulta, ikäänkuin lasten tarvetta varten, niissä sihisevät saksalaisten monet suhuäänet ja peräkkäin ladotut kerakkeet ja nyt jo ranskalaisten lyhyet, töksähtelevät tavut ja epämiellyttävä kurkunperän korina tulee sekottamaan kaikkea selvyyttä. Pidä hänestä sitten huoli mikä lie mitäkin! Jos minun tulee jollekulle pari sanaa sanoa, niin siihen tuppaa jo kolme, neljä eri kieltä sotkemaan sanottavaani ja lopuksi sittenkin tulee suomalainen »perk...»

Puuh! kuinka kuuma! Aurinko nousee yhä korkeammas, se polttaa yhä tulisemmin. Koko väritys luonnossakin on aivan kuin päivän ja hiekkapölyn polttama. Tehtaat -- koko taivalhan Belgian läpi on kuin yhtä tehdasta -- ovat likasenharmajat, vuorenrinteet, kentät ja jokitörmät, jopa vesikin, ovat samankarvaiset ja ihmisissäkin, joita asemilla näkee, on sama likanen väri. Ja jos katson itseäni, olen kiireestä kantapäähän juuri samallainen. Koko Belgian maa näyttää pöläjävän yhtenä tomupilvenä, jota aurinko myötään pitää tulisen kuumana. Istuppa sitten siinä ahtaassa vaununnurkassa ja koeta kärsiä!

Jospa joku taikavoima saisi junan hetkeksi ohjatuksi kulkemaan jäätunnelin kautta! Taikka annappa, että nämä sohvat olisivat kirkasta, kylmää jäätä, ja saisi niillä alasti loikoa! Vaan miksi haaveksin mahdottomia? Saisinko vain jostakin vaikka pienen, peukalon pään kokoisen jäämurusen, jonka tipauttaisin tuohon selän ja paidan väliin, olisin jo hetkeksi onnellinen. Kylmä väräys pääsisi ruumiini läpi. Taikka saisin kostuttaa jo kankeaksi käynyttä kieltäni ja kuivunutta kitalakeani raittiilla vesikulauksella, -- vaan vesikin täällä vain lämmittäisi, jos sitä lämmintäkään saisi. Tuskin missään pysähtyy juna sen verran, että ehtisi vesilasin juoda.

Saatikka sitten syödä. Ravintoa en ole saanut koko päivänä muuta kuin kipeneen Kölnissä aikasin aamulla. Muutamia kirsikoita ostin eräällä asemalla ja ne nyt ilkeimmilleen kulajavat tyhjässä vatsassa junan jyristessä ja heiluessa. Tottahan ruokapaikka jossakin tulee, arvelen itsekseni lohdutuksekseni, vaan puolituntinen menee ja menee tunti ja toinen, eikä sitä tule.

Vaan aika kuluu. Kelloni on jo kaksi, kun ehditään Belgian ja Ranskan rajalle -- ehkäpä tätä perille asti sittenkin kestänee. Vaan juuri siinä tullimiesten kanssa muokatessani tulen katsoneeksi asemakelloa. Se on vasta yksi.

-- Tuo kello kai on väärässä, kysyn asemamieheltä.

-- Ei, oikeassa se on. Ranskan rautateiden aika on Saksan aikaa tuntia jälempänä.

Morjens! Siis yksi tunti, täysi tunti lisää kidutusaikaa. Tämä on halpamaista, tämä on petkutusta! Tämä on matkustajaraukkain tietämättömyyden väärinkäyttämistä. Palata nyt kello yhteen, kun on jo luullut olevansa kello kahdessa, se on kovaa, se on liian kovaa! Vuoroin tekisi mieleni itkemään, vuoroin haukkumaan koko näitä uusia yhteiskuntia.

Vaan minä vaikenen ja istun entistään vielä masentuneempana junavaunun nurkassa. Mitä varten olen antautunutkaan tällaiseen peliin? Mitä varten uhrasin näin nuorella ijällä henkeni turhalle matkustushalulle, jota toisten sydämmettömäin kertomus oli innostuttanut. Sillä nyt olen jo melkein varmana, että Pariisiin asti en enää tätä kuumuutta kestä. Voimat ovat jo loppumaisillaan, sielun toiminta on jo seisahtanut. Raatona minä Pariisiin tulen, jossa tomuset luuni viskattanee johonkin likakuoppaan. Miksi en tyytynyt kotona olemaan; olisin saanut rauhassa loikoa nuoressa nurmessa koivun viileässä siimeksessä ja juoda kirnupiimää taikka istua kivellä raittiin kotikosken partaalla ja onkia harreja. Miks'en pysynyt siellä?

En ole enää pitkiin aikoihin jaksanut seurata mitä paikkoja tässä kuletaan. Muistan kuulleeni, että jotakin paikkaa sanottiin Lyttichiksi ja toista Namuriksi, vaan missä ne sellaiset paikat ovat, sitä ei jaksa järkeni selittää. Vaikka lienenkin jo aivan väärällä tiellä. Ranskan puolella rajaa ottaa juna vielä tiukemman lähdön. Luulisi, että ilmanhenki semmoisessa menossa vilvottaisi, vaan kun se on niin kuumaa, niin se päinvastoin polttaa. Ei kärsi pistää päätään ikkunasta ulos jos semmoiseen voimanponnistukseen enää kykeneisikään.

Kaikki matkustajat ovat niin velton ja väsyneen näköisiä, että sekin vielä masentaa mieltä. Tulevat vaunuun, viskautuvat istumaan ja jäävät siihen kuin märkä riepu, kunnes taas kömpivät ulos. He toki pääsevät välemmin ulos, minun on istuttava paikallani viimeiseen asti.

Loppumatkasta en paljoa tiedä. Korvani kuulivat joskus S:t Quentinia mainittavan, toisella kertaa Compiegneä, vaan se kuului mulle jo ikäänkuin jostain toisesta maailmasta -- aivoni, jotka nähtävästi olivat kiehumatilassa, eivät työskennelleet. Yksi asia mulla vaan oli selvillä: jos nyt hengissä pääsen läpi, en lähde koskaan enää kesällä ajamaan pikajunalla, -- taisin vannoakin sen. Niin jos, -- mutta eikö liekin tämä viimmeinen reissuni. Laskin aina, että puoli tuntia vielä mahdollisesti pysyn koossa, mutta miten sitten käy?

Ranskan kellokin läheni kumminkin, kumma kyllä, kuutta, mutta en vielä uskonut, että minä sen näkisin sinne asti ehtivää. Vaan kun sen jälkeen kuulin jonkun matkustavista mainitsevan, että Eiffeltorni jo häämöittää jossain kaukana, täytyi minun oikein vääntääntyä seisalleni kurkistelemaan sitä, että edes sen ehtisin nähdä elävin silmin. En nähnyt edes sitäkään. Huoaten heittäysin paikalleni. Taloja liiteli ikkunan ohi, palatseja, tehtaita, kaupunkeja. Tuntui aina siltä, että nyt tässä kohta pyörähdetään asemalle. Vaan ei. Sitä tuntui olevan loppumaton määrä tuota tuollaista maailmaa, enkä jaksanut sitä enää katsoakaan, kivistävää päätäni en jaksanut enää pitää pystyssä, se valahti hermottomana rintaa vastaan ja kaikki jäsenet raukesivat. Ka niin, ajattelin, nyt se on lopussa.

Kului aikaa niin muutamia minuutteja. Toiset matkustajat rupesivat keräilemään kokoon tavaroitaan verkosta. Kohotin päätäni: toivo puhalsi taas kytemään sammumaisillaan olevan kipinän. Olisiko mahdollista; että tultaisiin perille? Junaa jarrutettiin, sitä hyppyytettiin kiskolta kiskolle. Ja eikö ole vauhtikin jo heikentynyt? On todellakin. Mutta tämähän käypi niinkuin suurissa romaaneissa: kun surma juuri on iskemäisillään, silloin on apu ääressä. Vaan uskallanko tuohon luottaa vieläkin?

Uskallan. Vauhti loppuu, junankuljettaja levittää oven auki: Paris! Korvani eivät valehtele, en houri enkä uneksi. Se on totta. Aivan olen siis hengissä perillä, ja toivottavasti palaa tajunta ja järkikin vähitellen takasin. Minä olen sen kestänyt.

Hoipertelen tosin kuin 80-vuotias, poteva vanhus asemalle ajuria hakemaan ja saan kyllä kotvan aikaa hakea tomuttuneen ja puolipalaneen muistini komeroista osotettani. Vaan sen löydän kumminkin ja pääsen ajamaan hotelliini.

1893

PARIISITAR.

Arvaanpa minkälainen mielikuva lukijassa syntyy ensiksi kun hän tuon otsakirjoituksen lukee. »Pariisitar», -- siis tuo maailmankaupungin kadun kukka, joka kukkii lokaviemärin partaalla, tuo keveä, huikenteleva olento, tuo kaunis ja vilkas ja tulinen, mutta vaarallinen ja myrkyllinen.

Niin, semmoinenhan se on yleinen kuva pariisittarista, sen karvaisinahan ne enimmäkseen esiintyvät matkustajallekin. Vaan mulle on kumminkin jäänyt mieleeni erään sellaisenkin pariisittaren kuva, joka oli vähän toista maata, luonteeltaan kyllä täysi pariisilainen, mutta ei siltä mikään kadun kukka.

Viikon verran aikaa olin ollut Seine-virran kaupungissa ja, niinkuin muukalaiset säännöllisesti ovat, niin olin minäkin siellä ensi ajat sekä mykkä että kuuro. Saa sitä olla kieltä vähän osaavinaankin, mutta kun sinne tulee, niin kovin löytää itsensä köykäseksi: ei ymmärrä mitä muut sanovat, ei osaa itse sanoa mitä tahtoisi. Se on mitä kiusallisin asema, johon ihminen voi joutua; hän kävelee siellä kuin äänetön henki elävän elämän keskuudessa, ei osaa puuttua mihinkään, ei osaa ajaa asioitaan, tuntuupa melkein siltä, kuin ei kuuluisi koko ihmiskuntaan. Väleen siinä sentään korva tottuu kuulemaan ja ymmärtämään, vaan ennenkuin kielensä saa sen verran opetetuksi, että se johonkinkaan määriin pystyy ajatuksia tulkitsemaan, niin -- siihen menee aikaa.

Olin vielä tuossa kiusallisessa asemassa: ymmärsin vähän, välttämättömimmät tarpeeni saatoin pyytää ja tarpeellisimmat selvitykset antaa, vaan minkäänlaisesta keskustelusta ei vielä tullut mitään. Ei löytynyt sanoja, kieli ei kääntynyt. Kävelin siten eräänä päivänä yksikseni, kuten tavallisesti. Menin kauvas omasta kaupunginosastani toimittamaan pientä asiaa, jonka matkan varrella olin saanut toimitettavakseni: kirje ja terveisiä oli vietävä eräälle skandinaavialaiselle rouvasihmiselle. Talon löysin, lähetin portinvartijan ylös viemään kirjeen ja korttini ja kysymään, saisinko tulla sisälle tapaamaan haettavaani. Itse odotin alhaalla, kävelin edes takasin portin edustalla. Kävelin kauan, ei tullut mitään vastausta.

Yhtäkkiä lennättäysi portista ulos nuori tyttö, katsoi terävästi pari kertaa ympärilleen ja astui sitten suoraan minua kohden kysästen ranskaksi:

-- Tekö olette se suomalainen herra?

Tyhmistyneenä katselin ensiksi tuota nuorta, pirteää tyttöä, joka noin rohkeasti ja tuttavallisesti tuli minua puhuttelemaan. En saanut heti paikalla itselleni selvitetyksi, miten asianlaita oikeastaan oli, luulin jonkunlaisen erehdyksen tapahtuneen. Tuskin sain vastaukseksi soperretuksi:

-- Minä, neitiseni.

Häneltä pääsi heti helakka nauru, kun hän näki minun hämmästykseni. Ja naurun sekana virtasi sitten pitkä sanatulva, jota ainoastaan äärimmilleen jännittämällä tarkkaavaisuuteni ennätin seurata. -- Niin, hän oli juuri tullut minua tapaamaan eikä ketään muuta. Rouvasihminen, jota hain -- ja joka oli hänen asuntotoverinsa -- ei nyt juuri voinut ottaa minua vastaan, hänellä oli jokin opetustunti, jota hän ei tahtonut keskeyttää. Mutta hän tahtoi kumminkin minua tavata, puolen tunnin perästä olisi hän jo vapaa. Ja he olivat siellä ylhäällä sopineet, että minä sillä välin voisin, jos tahtoisin, seurata tyttöä erääseen nuottikauppaan, johon hänellä oli asiaa...

Tietysti minä tahdoin ja jo sillä välin kuin tyttö vielä jatkoi sanatulvaansa olimme me kääntyneet kadunkulmasta ja vaelsimme ihmistungoksen keskitse leveää bulevardia pitkin. Ihmettelyn sekaisella mielihyvällä katselin koko ajan tuota vieressäni vilkkaasti lepertelevää pikkuolentoa, katselin kuin maanmoukka ainakin pitkään ja äänettömänä. En ollut vieläkään toipunut ensi hämmästyksestäni. Hän oli ilmestynyt kuin pilvistä tuohon eteeni, heti heittäytynyt tuttavaksi ja ruvennut kertomaan minulle aikeistaan ja mieliteoistaan, -- minulle, joka en ollut viikkokausiin ollut tilaisuudessa kuuntelemaan itselleni lausuttua ystävällistä sanaa, joka olin kuin erakko kulkenut äänetönnä ihmistulvan keskessä ja melkein jo ruvennut vihaamaan ihmisiä. Hän oli vielä kuin lapsi, vaikka jo vuosiltaan olikin naisen ikään kerennyt. Suuret, vilkkaat ja myötään liikkuvat silmät, pehmoset punaset posket, jotka hänen puhellessaan olivat yhdessä ainoassa, mutta lakkaamatta vaihtelevassa hymyssä. Ja koko tuo pieni vartalo notkui ja värähteli jokaista äänensointua myöten ja jokaisen tunteenvivahduksen mukaisesti. Elävää elämää näytti olevan jokaisessa sormenpäässä, kengän kärki näytti tanssivan jotain vallatonta tahtia katua vastaan ja toisinaan hän, kuin oikein vilkkaasti selitti jotakin, pyörähti puolitiehen eteeni kadulle solahtaakseen samassa tuokiossa taas rinnalleni. Mutta samalla oli koko hänen olennossaan ja käytöksessään jotakin niin arvokasta, niin maltillista ja itsetietoista, kuin olisi hän koko ajan huomauttanut: _noli me tangere!_

Ja pian oli hän ehtinyt kertoa minulle koko pitkät tarinat itsestään. Hän ei ollut oikeastaan pariisitar, hän oli kotosin Sedanista, vaan oli nyt ollut vuoden Pariisissa soittoa ja laulua harjoittelemassa. Mutta nyt oli se surullinen hetki tullut, jolloin hänen täytyi matkustaa pois Pariisista, huomenna täytyi jo lähteä, nyt juuri, jolloin täällä olisi ollut niin hauska.

--- Mutta miksi täytyi?

Isä on kirjoittanut ja käskenyt tulla kotiin. Ja niin oli nyt vaikea lähteä. Vastikään oli hän opetellut monta uutta kaunista laulua ja nyt täytyi kaikki jättää kesken.

-- Olipa se surullista.

Olin sangen kiitollinen siitä, että hänellä oli niin hyvä sanantulva, sitenhän minä pääsin aivan kuuntelemalla, joskus vain tokasten jonkun sanan sekaan. Mutta pisti se siltä vihaksi toisinaan, kun ei voinut ottaa keskusteluun osaa eikä kysyä mitä olisi tahtonut. Tyttö oli m.m. sanonut, että olipa se ollut Jumalan onni, kun minä juuri tuolla hetkellä olin tullut asiatani ajamaan, sillä muuten ei olisi hänellä ollut ketään, joka nyt olisi joutanut häntä saattamaan kaupungille. (Pariisissa ei näet nuoren, »siistin» tytön katsota voivan päivilläkään yksin kävellä kaduilla, mutta ei näytty seuraajasta kumminkaan hyvin tarkkoja oltavan, koska siksi aivan outo mies kelpasi.) Tähän minun tietysti olisi ollut vastattava, että onni oli ollut yksinomaa minulle suosiollinen, kun hankki minulle näin herttaisen tehtävän. Jo rupesin sitä lausumaan, mietin sanoja, koetin ajatuksissani asettaa niitä peräkkäin, mutta siihen meni niin paljo aikaa, etten enää katsonut voivani sanoakaan sanottavaani. Ja niin kuivi koko kohteliaisuuteni yhteen haikeaan huokaukseen.

Vähitellen rupesi kai tyttö kumminkin käsittämään, että minun harvasanaisuuteeni oli jokin erityinen syy, ja siksi otinkin valaistakseni hänelle tuota merkillisyyttä, selittääkseni, että olinhan ulkomaalainen, joka vasta viikon olin Pariisissa oleskellut ja joka en siis vielä ollut ehtinyt oppia maan kieltä. Tämän lauseen olin jo valitettavasti saanut useita kertoja ennen lausua, joten se jo oli mulla valmiiksi mietittynä, mutta sittenkin hän nauraa kikatti koko ajan kuin olin äänessä. Mahtoi se kuulostaa merkilliseltä. Eikä hän sittenkään näyttänyt minua ymmärtävän. Ranskalaisten itserakkaus on näet suuri: yhtä vähän kuin Jumalaa on muuta kuin yksi, voi kieliäkään olla muuta kuin yksi ja se yksi on ranskankieli. Joka ei osaa ranskaa puhua, eihän se ylipäätään osaa puhua, ja tyttö mahtoi ihmetellä mikä minä, vanha mies, olin, joka en vielä osannut puhua. Hän pyörähti eteeni kadulla, katsoi minua suurilla, hämmästystä kertovilla silmillä ja kysyi:

-- Kuinka on mahdollista tulla toimeen maailmassa, kun ei osaa edes puhua?

-- Niin, vaikeaahan se on, vaikeaa ja tukalaa, mutta minkäpä sille tekee. Ei siihen auta muu kuin yksi keino: koettaa oppia.

Syvästi hän näytti ottavan osaa minun kurjuuteeni, vaan ei hän sentään kauankaan joutanut sitä surkeilemaan. Hän oli kuin tuollainen hupakko koulutyttö, jolla on hyvin vilkas ja vallaton mielikuvitus ja joka alituisesti syöksähtää yhdestä mielenjuohtumasta toiseen. Jos minun olisi ollut oltava hänen seurakumppaninsa pitemmän aikaa, niin olisi hän epäilemättä hankkinut minulle monta huolta ja surua, sillä hänellä oli sen tuhannen ilveet ja elkeet. Milloin hän kävellessään matki jotakin edellä kulkevaa herrasmiestä, milloin hän ääneen hyräili ja samalla sormellaan soitteli päivänvarjostimensa vartta, milloin huiskutti hän nuottisalkkuaan, joka hänellä oli käsivarrellaan; ja sitten yhtäkkiä hän oli säikähtävinään omaa vallattomuuttaan ja heittäytyi kiltiksi lapseksi. Mutta koko ajan oli kumminkin hänen käytöksessään sellaista varmuutta, sellaista suloutta ja makua, että olisi melkein luullut joka tempun, joka askeleen, olleen ennakolta opitun. Pariisitarta kiireestä kantapäähän!

Nuottikaupassa, johon häntä seurasin, pani hän pyörälle sekä myöjät että minun. Kauan valikoittuaan ja juoksutettuaan kauppapalvelijoita otti hän muutamia vihkoja ja selitti sitten, että näitä hän ei aijokaan maksaa. Hän on täältä vuoden ajan ostanut niin paljon nuotteja, että on oikeus ja kohtuus, että hän nyt poislähtiessään saapi nämä ilmaiseksi. Ja sen hän sanoi niin vakavalla äänellä ja värähtelemättömillä kasvoilla, että täytyi uskoa hänen puhuvan aivan täyttä totta. Kauppapalvelija oli ymmällä. Kyllä kai se hänen puolestaan olisi kohtuullista, mutta vaikea hänen oli omin päinsä sitä luvata...

-- Vaan te myönnätte, että mulla on oikeus saada nämä ilmaiseksi, eikö niin?

-- Teiltä, neitiseni, on mahdoton kieltää mitään, vaan, kuten tiedätte, täytyy meidän tehdä tili kaikesta minkä myömme, ja niin ollen...

-- Ja niin ollen -- hyvästi!

Tyttö kääntyi oveen päin muka lähteäkseen. Kauppapalvelija katsoi hätääntyneenä tyttöä, katsoi minuun kerran toisensa perästä ja jopa pyörähti mulla ajatus päässä ja rahat taskussa että jokohan piti minun mennä ja maksaa tuo lasku. Mutta samassa suli vihdoin tytön totinen naama ilkkuvaan nauruun, hän pudotti kouransa silmästä rahan tiskille, lausuen: »no tuossa nyt on, ottakaa».

Sellainen veitikka!