Chapter 8

Toinen puolisko kaupunkia oli jo käyty ja kelpaamattomaksi nähty, toinen oli vielä jäljellä. Mutta jo oli päivällisenkin aika sivu siirtynyt, vatsassa jo murteli ja väänteli ja jalat pyrkivät omituisesti seisahtelemaan ja lepopaikkaa hakemaan. Toverini istahti päättäväisesti Esplanaadin penkille.

-- Heitetään jo vähäksi aikaa, minua suoraan sanoen väsyttää ja tympäisee.

-- Niin minuakin, mutta pitäähän se asuntokin saada.

-- Pitäisi se peijakas ... niinhän tämä on kuin kerjuulla kulkua ... raha kourassa pitää huoneen puutteessa tirppoa, ja sen ne ovat sitten näköisetkin, että niistä viitsisi rahaa maksaa. Mennään syömään; minulla on nälkä.

-- Kapakkaanko?

-- Ka, syötävähän se on, lähteehän se vähemmälläkin henki.

Syötiin, ja syötiin kovasti, juotiin kahvit ja pistettiin sikariksi. Mutta silloinpa ei enää tehnytkään mieli katuja kiertelemään, joka ovelle kolkuttamaan ja aina kysymään: onko huonetta, mikä hinta? Kyllästytti jo kysellä, mitä se valon kanssa maksoi ja mitä ilman, kenen sänkyvaatteet piti olla ja pyyheliinat -- kaikki muuten tarpeellisia kapineita, mutta mitäpä niistä, kun ei kumminkaan puhetta edemmäs päästy. Siinä istuttiin, toinen odotti toisensa sanovan, että eikö sitä jo lähdetä, mutta ei virketty mitään. Ja ilta tuli ja yö.

Seuraavana päivänä aamusta alkaen uusi kierros, uudet kysymykset, uudet tutkinnot ja selvitykset, ja siinä juostessa paikasta toiseen parasta valitessa vietiin jo nekin, jotka olivat vähänkään otollisilta maistuneet. Ja kun tuli toinen ilta, kun uupuneina, epätoivon partaalla vihdoin tehtiin hurja päätös, otettiin summassa se, mikä väsyneille lähimmäs osui, silloin tiedettiin, ettei ollut tyttöä tanssiin kävelty valitsemassa, tyttöä hoikinta ja verevintä, vaan että oli juostu täydessä tolkussa -- huoneen haussa.

SILTÄ VÄLILTÄ.

Kun Eetu pienenä poikaressuna tallusteli pihamaalla yksin syrjässä toisten lasten leikeistä taikka rimpuili maantien veräjän alimmilla puolapuilla, niin ilvehtivät ohikulkijat hänelle toisinaan. Kysyivät: »Mikäs on tytöllä nimenä», taikka: »Kenenkä se tämä on poika, vai tyttökö lie?» Mutta Eetu ei puhunut mitään.

Hän seisoi töllistellen kuin puusta pudonneena, seisoi ääneti katsellen alas pitkin pitkää punaista puseroaan, pureskeli peukaloaan ja kaiveli varpaalla hiekkaa. Ilvehtijöille ei puhunut halkaistua sanaa. Vasta jos pitemmälti kiusasivat, hän pirautti kimakan itkun. -- »Mitäs te kiusaatte», lohdutti silloin aina joku, »näkeehän tuon tytöksi koko asennolta ja kaikista tuumistaan.» -- »Ole väkättämättä», väitti toinen, »poika se on sittenkin, ja Eetu-niminen onkin, lautamiehen poika, tiedänhän minä.» -- »Liekö tuo kumpaistakaan», sovitteli kolmas matkaa jatkaen, »eikö lie siltä väliltä.»

Vaikea olikin tuota Eetusta sen varmempaan päättää enempää luonteesta kuin käytöksestäkään, vaikea vielä sittenkin, kun hän jo vähän varreltaan yleni. Hän ei pelehtinyt toisten ikäistensä poikain parissa vetisillä jokirannoilla, ei siis koskaan sekaan tipahtanut eikä saanut äitimuorilta »kuka-käskeä». Ei hän juosta viiletellyt vauhkona pitkin vainioita, ei tärvellyt kylvöheinää eikä päästänyt isäänsä tukkansa kimppuun. Kärkkäämpikin hän oli keräilemään koreita tilkkuja ja lasin sirpaleita ja olemaan tyttöjen kanssa vieraisilla. Vasta kun housut laitettiin, näki Eetusta, että siinä taitaa ollakin miehen taimi.

Niin, -- Eetu oli lautamiehen poika, ja kummakos siis, jos hänet puuhattiin kaupunkiin kouluun, kun hän siihen ikään pääsi. Siinä talossa oli varaa yksi poika vaikka papiksi asti kouluttaa, ja kun Eetu oli heikko ja hontelo ruumiiltaan ja kun hänestä siis ei näyttänyt paisuvan kuvallista työmiestäkään, niin arveltiin, että joutihan tuo, olihan noita sikiöitä kasvamassa ja toisia tuli. Ja lukemaan hän oli ovela, -- niin ainakin akat arvelivat, kun Eetu kernaammin istuskeli tuvassa jotakin kirjaa tavailemassa kuin lähti toisten ikäistensä tapaan nuotalle yökuntiin taikka talvella havun vetoon.

Ja niin sitä luultiin ensin koulussakin, että siinähän se nyt onkin oikea lukumiehen alku. Läksynsä hän osasi puhtaasti ja oli siivoimpia koko joukossa. Kun toiset välitunnilla telmivät ja huutelivat, Eetu istuskeli sormet korvissa ja käänsi vielä kertaan läpi latinan kappaleen, eikä hän iltapäivälläkään malttanut lähteä lumisille taikka torille linnapallille särkemään kauppaneuvoksen vintin ikkunoita, niinkuin muut. Hän luki. Ja luultiin, että tuossahan se on tiedemiehen alku, siitähän se paisuu nero.

Jo aikaisin toverit tosin alkoivat epäillä hänen tieteellisyyttään ja arvelivat, että Eetun neronkin laita saattoi olla hieman niin ja näin, kuin leppävirtalaisen autuuden. Sillä vaikka hän luki enemmän kuin kaksi muuta yhteensä, niin ei osaaminen sentään ollut samassa suhteessa; ja kun sattui esiin asia, joka ei ollut päivän läksyssä, pyöri Eetulla piankin turpa. Huomasivat sen vihdoin opettajatkin, mutta pitivät vanhaan tapaan häntä kumminkin etevänä, tai arvelivat ainakin, että hän nyt oli, kuten moni muu, -- siltä väliltä.

Eetusta tehtiin ylioppilas, ja elämän ura oli valittava. Vanhukset ja muut toivoivat hänestä pappia, ja mietti hän sitä itsekin: sitenhän pikimmin olisi päässyt leipään käsiksi ja lukuhommista erilleen. Mutta ei se Eetusta oikein vedellyt, ei tyydyttänyt se papin paikka, se oli hänestä liian vaatimatonta, oli vähän liian -- halpaa. Muuhunkaan hänellä ei tosin ollut halua, mutta ei siihenkään. Sitä kesti punnita kauan aikaa, ruvetako papiksi vai muuksiko: sillä välillä nakkeli. Vihdoin Eetu päätti papin arvon liian halvaksi ja rupesi lakimieheksi.

Ylioppilaselämään ja sen rientoihin astuessaan oli Eetun tietysti toveripiiri ja puoluekanta valittava. Hän eli siihen aikaan, jolloin jo oli käynyt vanhanaikaiseksi olla suomenmielinen. Mutta eihän nyt taas, herra Jumala, sopinut hänen, kansan lapsen, joka ruotsia tuskin taisi lauseen mongertaa, eihän hänen sopinut ruveta ruotsinmieliseksikään, ja sitä paitsi oli jo vanhanaikaista olla ruotsinmielinenkin. Olihan niitä vielä valitettavasti kumpiakin, ja oli paljonkin, mutta niitä ei enää pidetty järkensä kannalta oikein terveinä, eikä Eetu suinkaan tahtonut joutua siinä suhteessa epäiltävien lukuun. Puolueeseen, kumpaan tahansa, kuulumisesta olisi sitä paitsi ollut kovin paljon vaivaa ja vastusta; olisi aina pitänyt olla valmis puolustamaan mielipiteitään, ja hiidestäkö ne aina otti mielipiteet ja vielä niiden puolustukset. Ja sitten olisi joskus voinut sattua tilaisuus, jolloin olisi ollut hauskempi ja hyödyllisempi kuulua vastakkaiseen puolueeseen eikä siihen, johon jyrkästi oli liittynyt. Ei. Niin tyhmä ei Eetu ollut, sillä joskaan hän ei ollut mikään nero, niin hän oli kumminkin siltä tyhmän ja viisaan väliltä.

Ja pakkoko hänen oli liittyä mihinkään jyrkkään puolueeseen eli jyrkästi suomenmieliseen -- ruotsalaisiin esti luonto häntä yhtymästä, -- kun jo oli olemassa puolue, joka ei ollut toista eikä toista, vaan oli siltä väliltä. Ei Eetu tiennyt, oliko tuo mikään varsinainen puolue, vaan sama se hänelle: paljon niitä oli semmoisia. Ja niihinpä oli turvallinen liittyä, ei tarvinnut ainakaan pelätä joutuvansa puoluekysymyksissä tappiolle, kun saattoi kuulua mihin puolueeseen milloinkin näytti parhaalta. Sitä paitsi vanhimmat ja vaikuttavimmat väsymiinsä saarnailivat tuon välikannan etuja, ja vanhojen neuvoja täytyy aina totella, vaikka ne tympäisisivätkin nuoren mieltä, -- eivätkä ne Eetua toki tympäisseetkään.

Siihen ryhmään päätti Eetu liittyä, ja hän huomasi pian tuumailleensa hyvin järkevästi: ei totta vieköön hän olisi uskonutkaan itseään niin ymmärtäväiseksi. Hän omisti heti saman periaatteen kaikkien muidenkin kysymysten ja liikkeiden suhteen, joista myötään tuli puhetta, kun niitä viime aikoina oli siinnyt kuin sieniä sateella: raittiuskysymyksiä, naisliikkeitä, uskonnon vapausaatteita -- mene tiedä kaikkia! Sen Eetu vain tiesi, ettei hän aikonut olla niiden puolustaja eikä vastustaja, vaan aikoi aina pysytellä kahden äärimmäisen välillä.

Siitä oli ensiksikin se etu, että hänellä nyt todellakin oli jokin periaate. Niitä on näet paljon ihmisiä, joilla ei ole edes sitäkään, vaikka sellaisia täytyy surkutella. Mutta Eetulla oli periaate.

Hänen asemansa vapautti hänet kaikista agitationijuoksuista -- suuri etu ensi ylioppilasvuosina. Eihän sellainen muita yllytä, joka ei itse kuulu mihinkään puolueeseen.

Vielä se suuri etu, että Eetu periaatteeseensa nojaten saattoi sanoa itseään itsenäiseksi. Kun näet joskus sattuu ihmiselämässä sellaisia tilaisuuksia, että kysytään: kuulutko tähän joukkoon, vai toiseenko, niin siihen on vaikea vastata: olen siltä väliltä. Se kuuluisi rumalta. Mutta silloin voipi rykäistä ja sanoa:

-- Niin, hm, minulla on tästä asiasta omat, itsenäiset mielipiteeni.

Ei niistä tarvitse tehdä selkoa, vaikkei niitä olisikaan. Mutta sillä sanalla saa aina kysyjän suun kunnioituksella tukkeutumaan.

Tuon edun Eetu havaitsi kerran muutamassa pienessä pulassa, jommoiseen hän ei olisi arvannut joutuvansakaan. Hän oli silloin jo parin vuoden ylioppilas.

Eräänä aamuna, kun Eetu juuri oli noussut vuoteeltaan, peseytynyt ja asettunut vakavin päätöksin »siviiliään» lukemaan, soitettiin kelloa ja sisään astuu ylioppilas, outo keltanokka. Katsoo paperiinsa, änkyttää:

-- Tekö olette herra Kemppainen?

-- Joo. Istukaa, olkaa hyvä.

-- Kiitoksia. Minulla on täällä suomenmielisten ehdokaslista hoitokomiteaan, pyytäisin nimeänne tähän vaalilippuun.

-- Jaha, jaha, jaha. Ketä siinä on ehdolla ... vai niin. Ja vaali on huomeniltana?

-- Seitsemän aikana.

-- Vai niin, pankaa tupakka, tässä tulitikkuja.

Eetu oli kahdella päällä. Hän oli siihen asti koettanut pysyä erillään noista vaaleista, eikä ollutkaan kukaan vaivannut häntä lipuillaan. Nyt asema oli hiukan kiusallinen, kun oli epäjohdonmukaista ja vaarallista kirjoittaa, paha myöskin olla kirjoittamatta. Vihdoin hän tarttui kynään piirtääkseen nimensä...

Silloin soi kello taaskin, ja sisään astui toinen ylioppilas, outo keltanokka sekin, vähän hienompaa tekoa kuin toinen. Tämä rupesi myöskin vetämään esiin paperia, mutta kun havaitsi toisen siinä jo istumassa, muljautti silmiään, siirteli jalkojaan ja soperti:

-- Onko minulla kunnia puhua herra Kemppaisen kanssa?

-- Juu. Tehkää hyvin, käykää istumaan.

-- Niin, kiitoksia, minulla olisi vain pieni asia -- hän luimisteli pahasti toisen puoleen, -- pyytäisin teitä hyväntahtoisesti kirjoittamaan nimenne tähän keltaiseen vaalilippuun.

-- Jassoo, jaha ... pankaa tupakka. Näyttäkääs ... teillä on ruotsinmielisten lista.

-- Niin on. Ja pyytäisin vielä huomauttaa tuosta kehoituksesta, joka on lippuun liitetty...

-- Hm ... vai niin. -- Ettekö polta? Niin minä en varmasti ..., minä en suoraan sanoen... Niin, minä olen aikonut itse tulla siihen kokoukseen. -- Eetu nousi seisomaan. -- Minulla on, nähkääs, tästä asiasta omat mielipiteeni, minä en äänestä kumpaakaan herrojen listaa. Pyydän huomauttaa, että minä olen itsenäisellä kannalla enkä tahdo enkä aio kallistua puolelle enkä toiselle. -- Niin, hyvästi, hyvästi, minulla on niinkuin sanottu, omat mielipiteeni...

Keltanokat lähtivät peräkkäin pois allapäin ja kääntyivät portilla toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Mutta Eetu istahti taas mukavasti keinutuoliinsa, viskautui selkäkenoon, puhalsi tyytyväisenä kattoa kohden pari sakeata savua ja hoki itsekseen:

-- Jaa, minä olenkin itsenäinen. --

Ei Eetun tarvinnut puolueasemastaan eikä kannastaan suuria haittoja pelätä. Jos joku hurja puoluekiihkoinen joskus vähin veisteli ja pilkkaili, että Eetu muka oli yhtä sileä joka puolelta ja taipuisa kuin hiiren nahka, niin olipa varsin sopivata häntä yli olan silmäillä, silmäillä halveksumisen ja säälin katsein: veistelijä vaikeni.

Mutta vuodet vierivät ja parta kasvoi, Eetu vanheni ja varsi patvi. Hän suoritti tutkintonsa ja osti silkkihatun, mitteli muutaman vuoden ylimääräisenä Helsingin katuja, kävi kumarrusretkillä ja sai viran.

Ja Eetu oli, niinkuin virkamiehen tulee, notkea ylemmilleen ja kopea alemmilleen ja yleisön edessä asianhaarain mukaan. Mutta vanhassa periaatteessaan hän pysyi lujana. Jos kävit kysymässä hänen mielipidettään asiasta mistä tahansa, niin hän puristi kyllä lämmintä kättä ja esitti sinulle sen asian aivan laveasti ja perinpohjaisesti. Mutta tuolla asialla oli aina kaksi puolta, toinen puoli ja toinen puoli, etkä tiennyt Eetun luota lähtiessäsi, kumpi niistä oli oikea, -- ellei oikeus ollut sillä välillä.

Nyt on Eetu nimitetty jäseneksi erääseen korkeaan keskusvirastoon, ja hänen yhteiskunnallinen asemansa on tärkeä ja arvokas. Mutta hän kantaa pystypäisenä kunniakkaasti ja kepeästi tuon arvonsa, ja on syytä otaksua, että hän jaksaa kantaa vielä suurempaakin arvoa.

Ihmiset pitävät häntä erinomaisena ja etevänä, eivätkä suotta, sillä kuinka hän muuten olisi voinut omin voimin kohota semmoiseen asemaan. On ainoastaan joku haaksirikkoinen lapsuudentoveri, joku myrkkymielinen, kateellinen koiransilmä, joka kokemuksiinsa nojaten väittää, että Eetu muka aina on ollut noin ikään »siltä väliltä».

Olkoon. Mutta sitä tietäpä hän on tiennyt kohota korkeammalle kaikkia kadehtivia kilpailijoitaan.

VIIMEISESSÄ TINGASSA.

Eemeli oli parhaita miehiä, mitä tavataan, oli vain hiukan hidas ja huoleton tuumissaan ja toimissaan. Kun hän jotakin sai ruvenneeksi tekemään, niin se luisti kyllä, ja luisti hyvästikin, sillä Eemeli ei ollut mikään tuhma mies, päin vastoin. Mutta ennenkuin hän sai ryhtyneeksi mihinkään, niin -- pane pois, siitä ei tahtonut koskaan tulla alkua. Hän mietti, punnitsi, hidasteli ja vitkasteli niin, että toinen, paljon tyhmempi, mutta vähän sukkelampi aina meni hänen edelleen missä tahansa.

No -- istuskelihan se kyllä Eemeli mielellään kapakoissakin, istuskeli jörönä ja puhumattomana illat pitkät niinkuin aikaa ei olisi ollut olemassakaan, väänteli viiksiään ja hämmenteli lasiaan, välittämättä mitä muut tekivät, tulivatko vai menivät. Mutta ei sekään hänen lukujaan olisi niin suuresti estänyt, sillä moni ylioppilas palveli viinan jumalaa paljoa hurjemmin kuin hän ja valmistui kumminkin. Ja se tietiinkin, että hän luki ja osasi.

Mutta ei saanut menneeksi tentteeraamaan. Kului lukukausi ja kului toinen; nuoremmat ikäluokat kulkivat hänestä ohi, raha-asiat huononivat ja luotto loppui, ja luultiin jo, ettei siitä Eemelin tutkinnosta tulekaan koskaan mitään. Mies vanheni ja jurottui yhä, ja takki kävi nukkavieruksi. Ja arveltiin, että siihen se tentteeraus nyt on jäänyt.

Mutta eipähän jäänyt. Muuanna keväänä, kun toverit jo tuumailivat laittaa pois koko miehen Helsingistä vetelehtimästä, suuttui Eemeli, katseli tulisessa vauhdissa vielä kerran kirjansa läpi, ja meni tenttasi niinkuin tuiskussa. Ei uskonut kukaan, kun hän sanoi, että nyt hän aikoo valmistua, sillä sen hän oli sanonut jo kymmenen kertaa ennen. Mutta siinä ei ollut kuin yksi pyöräys, -- hän oli vain muutamia viikkoja näkymättömissä -- kun jo neljästä aineesta kolme pahinta oli kunnialla suoritettuna.

Mutta silloin Eemeli arveli, että »tpruu»; hänen hidasta luontoaan rupesi vauhti arveluttamaan, hän ei tuntenut itseään tuona kovin toimeliaana miehenä -- hän päätti seisahtua. Ja taas kului kuukausia niin, että ei Eemelin tutkinnosta kuulunut mitään. Ja talon hyyryt jäivät maksamatta, vaatteet jäivät pesettämättä, kengät irvistelivät ja housunlahkeet repaloivat. Kun hän sai jostakin viitosen tai kympin, niin hän maksoi pienimmän velkansa, joi jäännöksen suuhunsa ja makasi sitten taas kotona miettien, mistä saisi tupakkarahat ja millä ilveellä matami saataisiin vähäksi aikaa tyynnytetyksi alituisista kärttämisistään.

Hänellä ei ollut kirjoja lukeakseen tuota neljättä ainetta, eikä saanut aikaiseksi mennä mistään lainaamaan. Kolmas kuukausi kului lopulleen, tenttamina-aika oli menossa sivu.

Silloin hänet nykäisi horrostilasta taas eräs nuori tuttava, joka tarvitsi tutkintotoveriä.

-- Joo, kyllä minä tulen, kun kirjat annat, käyhän vain ilmoittamassa.

-- Ensi viikollako mennään?

-- Milloin tahansa, kyllä minä joudun.

Mutta hän ei joutunutkaan sen nuoren miehen matkaan. Lukenut hän kyllä oli, mutta -- ei ollut frakkipukua enää, se oli kiinnitettynä, eikä hän viitsinyt lähteä lainailemaankaan, ei mielestään ilennyt, tuumasi vain, että kun saisi omansa lunastetuksi, niin...

Istuskeli kotona ja mietti, että kun saisi siksi rahaa jostakin ... mutta ei viitsinyt mennä hakemaankaan, sillä tiesihän tuon jo ennestään, kuinka lujassa se oli, -- ei sitä saisi kumminkaan... Hän oli jo ennestään velkaa joka ikiselle ja koko maailmalle.

Vasta kun se nuori mies tuli kertomaan tutkinnostaan ja tarjosi omasta ehdostaan pukuaan lainaksi, tuumasi Eemeli, että jos sitä menisi... Oli viimeinen määräpäivä juuri täpärimmillään ohi luistamassa.

Pieneksi se nuoren miehen puku kävi hänelle, housut pingoittivat reisiltä kuin makkaran kuoret, ja vanhoista kengistä jäi pari tuumaa varttakin näkymään lahkeitten alta, takki likisti hartiat kokoon, eikä nappiin menemisestä ollut puhettakaan. Mutta kun toinen mies sanoi, että hyvä on, ja kun puhtaan kaulustan vielä kaulastaan lainasi, niin ajatteli Eemelikin, että antaa mennä.

Meni, tentteerasi ja läpäisi.

Kaikki oli ohitse, tutkinto saatu ja hyvä, ei muuta kuin se virallinen julkinen tutkinto jäljellä. Mutta siinä teki vielä viimeisen tingan.

Siihen julkiseen tutkintoon on rahamaksukin, 39 markkaa, joka samassa on suoritettava. Jos et sitä suorita, niin älä otakaan tutkintoa, sen tiesi Eemeli erinomaisen hyvin. Ja hän istui taas kotona ja ihmetteli, että mistähän vain nuokin saanee ... saaneeko mistään...

Ja hän tuli jo vähän levottomaksi, kenties ensi kertaa elämässään. Se olisi joutavata, hän tuumi, jos niitä ei nyt saisi, se olisi jonninjoutavata... Ja hän ponnisti vihoviimein mielensä jännityksiin, keräsi kokoon kaiken päättäväisyytensä ja lähti vielä kerran »vippaamaan.» Kulki ensin tuntikausia ja mietti, että mistähän sitä yrittäisi, kävi jo muutamassa porstuassakin ja palasi takaisin, toisella ovella jo soitti, mutta ei tavannut hakemaansa miestä kotona, ja arveli silloin jo lähteä kotiin, sillä mistäpä sen nyt siihen kiireeseen enää ehti saada semmoisen rahan, parasta lie kun jättää semmoisekseen.

Oli jo ilta, ja seuraavana aamuna oli julkinen tutkinto määrätty pidettäväksi, siksi olisi rahat pitänyt saada, mutta eipä noita näkynyt saavan...

Eemeli alkoi painua kotiin päin.

Mutta samassa tuli vastaan tuttu mies, joka tervehti, paiskasi oikein kättä. Vaistomaisesti Eemeliltä pääsi silloin kysymys:

-- Onko sulla kolmeakymmentä yhdeksää markkaa?

-- Kolmekymmentä yhdeksää, miksei neljääkymmentä?

-- Sen kun vain tutkintorahoja tarvitsisin.

-- Ja milloin sinulla olisi se tutkinto?

-- Aamulla, yhdentoista aikaan.

-- Eikä rahoja ole?

-- Ei penniäkään.

-- Eikä tiedossa mistään?

-- Mistäpä ne ... jos ei sulla sattune...

Sattuihan sillä, ja oli myös halukas auttamaan, mutta ei mukaan sattunut. Käski Eemelin aamulla käydä hakemassa, niin saisi.

Soo -- noinhan se selviää, niinhän se menee kuin rasvatuilla rattailla. Eemeli käveli kotiin sangen tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan.

Lainahousut tuntuivat aamulla jalkaan vedettäessä hävittömän pieniltä ja takki ahtaalta, ja se valkoinen kaulaliina, jota viime aikoina niin usein oli pitänyt edestakaisin kaulaansa näperrellä, oli jo siivottoman likainen... Nuo asiat vähän mietittivät Eemeliä, kun hän aamulla rupesi pukeutumaan tutkintoa varten, sillä jos nuo yksityisissä tenttaminoissa hät'hätää olivat menetelleetkin, niin taisi olla niin ja näin niissä mennä julkiseen, jossa oli muitakin useita sekä tutkittavia että tutkijoita ja kuuntelijoita. Ne epäilyttivät häntä hyvin, kun hän katseli pitkin säärenvartta alas kenkiin ja käänteli hyppysissään mustanpuhuvata kaulaliinaa.

-- Housuja ei nyt enää ole mikään mahdollisuus saada toisia, hän tuumi ja koetti pingoittaa lahjetta alemmas ... mutta jos ottaisi yhteen otteeseen rahaa koko neljäkymmentä ja ostaisi puhtaan liinan...

Sen hän päätti tehdä ulkonaisen ihmisensä vuoksi, ja saikin koko neljäkymmentä. Mutta kohta hän katui, kun ei ottanut vielä paria markkaa ..., liinaa näet ei saanut minkäänlaista markalla, se maksoi puolentoista...

Ja kun se raha kerta vaille jäi, niin hän meni olutkauppaan juomaan janoonsa seidelin ja miettimään, mitä nyt olisi tehtävä. Aikaa oli vielä vajaa tunti, rahaa oli markkaa vailla määrä...

Harvoin Eemeli mietti elämänsä surkeutta, mutta nyt se astui kovin selvänä hänen eteensä, että tämä elämä todella on surkeata. Hänen siinä istuessaan oluthaarikko edessään tuntui hänestä hetkisen siltä, kuin hän olisi ollut yksi ihmiskunnan marttyyrejä, niitä yhteiskunnan lapsipuolia, jotka vain olivat määrätyt kärsimään ja puutteissa kitkuttamaan elämänsä läpi ja joita toiset onnellisemmat saattoivat pilkata ja häväistä ja polkea ja sortaa minkä verran ilkesivät, joilla ei ollut mitään oikeuksia eikä mitään mahdollisuuksia...

Mutta ainoastaan hetkisen hän niin mietti, siunaaman silmänräpäyksen vain. Aika riensi, hänen täytyi joutua. Taas äskeisen tuttavan luo. Hän ei ollut enää kotona. Siis muualle, toiseen taloon markan hakuun...

Hiki valui päästä, kun hän astui tutkintoon. Mutta silloin hänellä jo olikin täydet rahat, ja helpotuksen huokauksin hän laski ne asianomaisen sihteerin kouraan.

Ja kun sieltä pääsi, oli Eemeli taas tyynenä ja tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan. Nyt oli taas aikaa laskeutua rauhaan ja suloiseen huolettomuuteen lepäämään noista tavattomista, hänen luonteelleen vieraista ja vaivalloisista ponnistuksista. Nyt oli arvo saatu, nyt meni jo nimi vekselissä...

Eemeli ei ollut enää köyhä eikä surullinen, kaikkein vähimmän hän oli yhteiskunnan lapsipuoli.

YSTÄVÄNI ULKOLAINEN.

Minun ystäväni on nähnyt paljon maailmaa. Hän on kulkenut useimmat Euroopan suurimmat pääkaupungit, matkustanut merkillisimmät paikat ja laajentanut näköpiirinsä, niin että hän nyt pystyy katselemaan kaikkia asioita yleisemmältä, laajemmalta kannalta. Minä en voi muuta kuin ihailla tuota ystäväni suurta etevämmyyttä, ja -- kadehtia sitä.

Minä näet en ole nähnyt maailmaa paljon ensinkään ulkopuolella kotimaan ahtaita nurkkia. Sanon tahallani »paljon ensinkään», vaatimattomuudessani minäkin vähän kerskaillakseni, niinkuin sopii minun ahtaammalta näkökannaltani. Sillä Tukholmassa minäkin olen käynyt, -- pistäytymällä tässä muuanna kesänä. Mutta sielläkään en ehtinyt laajentaa paljon mitään, niin ettei minun pitäisi iletä mainita koko Tukholmassa käyntiäni, -- niin vähäarvoista se oli ystäväni matkojen rinnalla. Mutta mainitsen kumminkin, koska minulla siitä on ollut suurta suoranaista hyötyä -- jäljestäpäin.

Se matkani näet auttaa minua houkuttelemaan ystävältäni hänen arvokkaita ulkomaan kertomuksiaan, joita kuunnellessani minäkin, vaikka vaillinaisesti, hiukan saan laajennetuksi ahdasta näköpiiriäni. Minä voisin melkein vakuuttaa, että siinä on ollut suurin hyötyni koko Tukholman-matkastani, ja minulla on syytä olla iloinen, että sen tulin tehneeksi.

Minä viekoittelen hänet aivan tietämättään juttelemaan näkemiään ja kuulemiaan Pariisista, Berliinistä, Wienistä, milloin mistäkin, ja sitten kun hänet kerta olen saanut alkuun, en muuta kuin äänetönnä kuuntelen, joskus vain pistän väliin jonkin »älä!», »johan nyt!» tai »ohoh!»

Menettelytapani on tämmöinen.

Me kävelimme esimerkiksi Aleksanterinkatua ja katselimme ohimennen puotien lasi-ikkunoista sisälle. Silloin minä niinkuin sivumennen mainitsen:

-- Johan niillä on täälläkin noita suuria laseja. Mutta olivat ne kaksi kertaa suurempia, joita näin Tukholman puotiloissa, siellä käydessäni.

Silloin hän hieman naurahtaa, hymyilee pilkan ja säälin sekaisesti ja alkaa:

-- Mitä lie ollut sielläkin. Mutta kun esimerkiksi Euroopan suurissa pääkaupungeissa näkee laseja, niin ne ovat sentään laseja. Pariisissa esimerkiksi boulevardien varsilla, ja entä Brysselissä...

Hän on päässyt alkuun, ja minä olen tyytyväinen. Saan noin aivan ilmaiseksi ihan uuden käsityksen maailmasta, mitä tulee lasi-ikkunoihin.

Tulee sitten meitä vastaan neitonen nuori ja kaunis, hieno hipiä ja kukkeat kulmat. Minä innostun heti.