Chapter 6

* * * * *

Jo vihdoinkin lähdettiin. Vielä poistuessamme pysähdyimme vanhan kirkon raunioiden takana viimeisen kerran nauttimaan ja ihailemaan, kuinka sulavasti ja soinnukkaasti laulajan miehekäs ääni ja kitaran vieno säestys heiketessään väreilivät, kun loppusävel »... ja ihmisille hyvä tahto...» vähitellen nukkui pois rauhaan ja sopusointuun. Kauan se kajahteli korvissamme lempeänä ja tyynnyttävänä, kun kävelimme keskipäivän paahtavassa helteessä rantatietä takaisin Käkisalmen pienen kylän keskustaan.

Iloisessa illanvietossa haihtui meistä kumminkin pian tuo harras vaikutus. Semmoistahan se on nuoren kevyt luonto; pian se haihduttaa ja unohtaa syvimmätkin tunteensa muiden toisarvoisten tieltä. Valssin iloinen ja reipas sävel ja polkan vallaton tahti huuhtoilivat korvistamme ja mielistämme papin messun sulavan soinnun, ja iloisten impien kisoissa häipyi sydämistä tuo hartaus ja juhlallisuus, joka meidät äsken oli tehnyt niin vakaviksi ja miettiväisiksi.

Mutta vielä iltayöllä, kun laivalla ajettiin Kivisalmen rannasta ulos tyynelle ulapalle, kun kaikki taas oli äänetöntä ja rauhallista, silloin seisoimme vielä kerran miettivinä laivan kannella katsellen etäisyyteen, jossa laskeneen päivän rusko kelmeänpunaisena kajastui järven pinnasta, ja silloin palasi taas meidän molempien mieliin messun äsken kuultu sävel. Se soi korvissamme hellämielisenä kehoituksena kaukaisuuden mailta, se kajahti voimakkaana kiitosvirtenä kaikesta siitä kauneudesta ja hyvyydestä, jota me saimme nauttia. Ja kitaran lempeä, kirkas ääni helähteli lumoavana tuhansin vivahduksin, värähteli hienona, etäisenä sointuna...

Laivan kone tykytti täysin voimin, takoi vettä ja potki menemään hyvää vauhtia selälle päin, ja ranta häämötti yhä enemmän ja enemmän utuisena ja epäselvänä yön hämärässä. Ja yhä kaukaisemmaksi, yhä vieraammaksi siirtyi virrenkin sävel mielistämme, yhä heikompana ja epäselvempänä värähteli kitaran lempeä ääni.

VIIDES PÄIVÄ HEINÄKUUTA.

Selällään loikoili Tauno sohvalla ja luki. Jo käänsi hän kirjasta viimeisen sivun esiin, silmäili sitäkin hätäisesti, paiskasi kirjan kiinni ja hyppäsi pystyyn.

-- Se oli valhetta, roskaa koko juttu! Kaikkea sitä painetaan ja ihmisille syötetään.

Hän oli lukenut erään noita »uusia» kertomuksia, joita nyt oli alkanut nousta kuin sieniä sateen jälkeen. -- Paljasta roskaa, kaikki mustia ja sakeita kuin terva. Kaikki yhtä maata! -- Tauno muisteli lyhykäisyydessä, mitä nytkin oli lukenut: Niin, tietysti se oli joku ompelijatar tai muu mamseli, joka oli työssä rikkaassa talossa kaupungissa. Kaunis hän oli, -- no, se on selvää, -- ja nuori, mutta kalvakka ja vähän jo kuihtunut, köykyssä kun istui aina ja ompeli; ja surumielinen, tumma oli hänen katseensa, milloin hän työnsä yli kadulle silmäili. -- Kovaosainen, tietysti semmoinen... Ja sitten talossa oli vanhin poika, nuori herrassöötinki, vahaviiksinen ja sukkelakielinen. Eipähän ilman. -- Ja tyttöpolo katseli väliin herrassöötinkiä, ja herrassöötinki tyttöä, ja toisinaan illoin tämä tuli istumaan ompelukoneen viereen, puhelemaan ja naurattamaan. Ja talvella hän väliin käytti tyttöä ajelemassa kuutamoiltoina, kun milloin muu herrasväki ei ollut kotosalla. Kuinkas muuten? -- Jonkin ajan perästä tyttö joutui pois talosta -- hm --, maalle minne lie hävinnyt, ja herrassöötinki meni rikkaisiin kihloihin ja pääsi sijaistuomariksi, myöskin maalle. Ja siellä eräissä käräjissä oli lapsenmurhajuttu esillä -- kuuluu asiaan! Kun syytetty astui oikeuden eteen, tuomari kalpeni äkisti, horjahti eikä saanut sanaa suustaan; ryyppäsi vettä, valitti kuumuutta ja langetti tuomion -- rikollinen kuritushuoneeseen. -- Niin, tietysti sinne, taikka hulluinhuoneeseen, taikka koskeen syysyönä -- mitenkäpäs muuten? -- Sama vanha roskajuttu, vanha valhe!

Taunoa suututti, hän sylkäisi, viskasi kirjan uunin päälle -- mokoman, veti saappaat jalkaansa ja rupesi laittamaan kuntoon siimoja lähteäkseen päivällisen jälkeen eräitä polakoukkuja laskemaan. Ja hän muisti, että nyt oli viides päivä heinäkuuta, haki esiin Runebergin, luki siitä muutaman runon eikä ajatellut koko äskeistä roskakirjaa. -- Jouti uunille...

-- Soudatko sinä Leppälahdelle asti tänään, kysyi äiti, kun Tauno päivällisen jälkeen kantoi pyydyksiään rantaan.

-- Enpä tiedä. Kyllähän näitä koukkuja sinnekin asti riittäisi, ja hyvät kaislikot siellä on. Miksi niin?

-- Muuten vain ajattelin, että jos sinne joudut, niin voisit samalla viedä Könösen muorille pari kappaa perunoita, -- niitä kun meillä vielä on näin kyllitellen, ja eikö heillä lie puute niistäkin.

-- No miksen, kun joudutatte.

-- Odotapas, virkkoi sisar ikkunasta, minä annan vähän liinaompelusta Iitulle, hän on niin sukkela käsistään tekemään. Kiireenlainen niillä olisi. -- Kiire oli näet sisarella niihin aikoihin, paljon oli ommeltavaa, eikähän niitä kaikkia itse ehtinyt, kun kihloissa oli ja hääpäivä läheni.

-- Vieläkö kiire? Höpsis! Ehtiihän ne häitten jälkeenkin. -- Pikku kiusaa oli Tauno hyvin herkkä tekemään sisarelleen, joka oli sieluaan myöten kiintynyt häätouhuihinsa. -- Tuo, Yrjö, se mytty rantaan, hän virkkoi pikku veljelleen, joka pihalla koiran kanssa pelehti.

-- Ota minut mukaan soutamaan.

-- Ei sinusta ole. -- Oli Yrjö ollut joskus matkassa, mutta ei Tauno hänestä nyt huolinut, haittana se vain olisi ollut.

-- Tulethan iltaselle kotiin, kysyi äiti, perunasäkkiä tuoden.

-- Jos joudun, ja joudunhan minä, kaunispa nyt on sääkin.

Helteistä oli vesilläkin noin keskipäivän aikana, ja Tauno viskasi takin yltään. Mutta herttaista oli, oli keskikesän suloa. Tuskinpa värehtikään järven pinta, vihantina kuvastuivat saarten ja nienten äyräät kirkkaaseen kalvoon. Kirkas ja iloinen oli Taunonkin mieli, ja ääneensä hän lausui eräitä säkeitä »Heinäkuun viidennestä päivästä», kun asettui kaislikon rinteeseen maimakaloja onkimaan.

Siinä istuessa ajatukset harhailivat sinne tänne. Viivähtivät hetkisen Könösen Iitussakin. -- Muun työn kesken se tyttö vielä liinaompelusta ehtii näperrellä... Suutari kuuluu isä olleen, mutta nuorena on kuollut, ja köyhänä... -- Kun ei tyttö ole mennyt naimisiin, nätti tyttöhän se on. Kun saisi jonkun nuoren, siivon talonpojan. Saapihan se, nuori tuo onkin vielä. Vähän hienompi hän on muita. Ei se oikein sopiva olisi hänelle tuo Isotalon uusi isäntä, joka siellä kuuluu kulkevan; vanha kettu, käräjäpukari, mikä lie, -- vaikka rikas talo.

Monet kahvit Tauno oli Könösen muorin mökissä kalamatkoillaan juonut, ennen isän kanssa, sitten yksin, ja oli muori sen tautta aina ollut niinkuin pappilan erityisenä suojattina. -- Hoikasta ressusta Iitu oli sillä välin kasvanut korkeaksi, pullevaksi immeksi. Mennä syksynä, kun tyttö kerran saattoi hänet järven poikki, oli Tauno nauratellut ja leikkiä laskenut Iitun kanssa, ja monesti tämä oli sievästi punehtunut... Omituisesti se oli punastunut nytkin, kun hän keväällä Helsingistä tultuaan oli sinne ensi kertaa poikennut. Taisipa tyttö vähän häneen... No -- kun tulee joku siivo talonpoika... Ei hän soisi muuta kuin hyvää Iitulle, hyvä tyttöhän se oli. -- Ka, voudin venehän siinä soutaa; rysiään kokevat. Niin, huomenna ne on kekkerit voudissa, saapi ehkä tanssiakin... Miellyttävä tyttö tuo voudin Helmi, -- vielä tosin kuin ruusu nupussaan...

Silleen ne kiertelivät siinä ajatukset ympäriinsä asiasta toiseen, ja moneen kertaan kiertelivät, ja kirkkaita salakoita nousi sillä välin tiheään ruohikon rinnasta. --

Koukut oli pantu ja Tauno souti rannalle päin. Ihan lahden pohjukkaan asti hän ei viitsinyt kiertää nientä, vaan laski siihen, missä maantie kulkee aivan rantaa, josta oikotietäkin pääsi Könösen mökille. Rantaan saapuessaan Tauno näki jonkun ajavan aika pöläkkää maantietä -- ka, Isontalon isäntähän se oli, -- kylläpä synkän näköisenä ja juuri kuin häpeissään.

Vähän häpeissään se olikin Isontalon Antti. Jos olisi hevonen ymmärtänyt, olisi se saanut kuulla ukon kiukuttelevan:

-- Perhana, vasikannahat...! Kun minä vielä hupsuttelinkin, vanha mies! -- Kuka olisi uskonut tytönnappulaa? Köyhä kuin rotta, mutta näpsäkkä! Peijakas! Eipä olisi uskonut, en minä eikä muut. Onkohan tuolla toinen...? Ja minä jo kehahdin sitä kylässä, että emännän minä siitä Isoontaloon tuon. -- Juutasta! Siitä ne veitikat tietysti narrailemaan rupeavat, ilkeitä niitä kyllä aina on, jotka siten vihojaan purkavat, laulunkin yhtäkaikki tekevät. -- Tuossa pappilankin maisteri. Saa kai sen sekin kuulla, ja muut... Voi sun vietävä! -- Muorikaan ei osaa olla omalle tytölleen sen kovempana, kun tälle vain ei kelpaa isoon taloon emännäksi... Korea tyttö se on. No viisi siitä, kun vain en olisi sitä edeltäpäin tullut maininneeksi... Kun rupesin koko peliin!

Silleen tuskaili isäntä kieseissään ja suomaisi aina hevosta, jotta hittojako se...

Tauno lepäili hiukan ahteella ja pisti tupakan: olihan sitä vähilleen virsta matkaa mökille, mutta menihän se selässä pussi, ja mytty myös... -- Eikö taas lie Könösessä Isotalokin käynyt; niin oli nyreissään. Vaikka lie rukkaset saanut!

Siitä hän lähti kävelemään nurmikon poikki, polkua pitkin. Puolessa taivalta Könösen muori tuli vastaan.

-- Päivää, muori. Minä olin juuri teille tulossa.

-- Hyvää päivää. Ka kalamatkallako?

-- Niin, ja tässä ... äiti lähetti vähän perunoita muorille.

-- Jumala siunatkoon sitä ruustinnaa, köyhiäkin aina muistelee. Minä olin tästä kylään lähdössä, kehruita viemään, pistäytymään...

Hän yritti takaisin kääntymään.

-- Viekää pois. Minä nakkaan vain nämä teidän mökille.

-- Entäpä jos maisteri joisi kahvit, jos keittämään...

-- Kiitos, -- ei tarvis. Minä en nyt joudakaan tällä kertaa. -- Tässä on sisarelta ompeluksia, veisin, jos Iitu joutaisi...

-- Ka, miksei. Eihän sitä taas nyt niin kiirettä ole hänelläkään. -- Minä sitten tästä kylään pistäyn.

-- Hyvästi vain. Hyvästi.

-- Hyvästi. Tuhannet kiitokset ruustinnalle ja maisterille itselleen, kun nyt rupesitte meidän tautta vaivaa näkemään.

-- Eihän tämä vaivaa ole eikä mitään. Hyvästi.

-- Hyvästi. Muori katseli vielä jälkeensä, että komea mies se oli tuo pappilan nuori maisteri, ja hyvin kunnolliseksi sitä kehutaan...

-- Pois meni muorikin, -- tuumi Tauno kävellessään, -- eikö lie Iitu ihan yksin. No, eihän se mitä, pistäydyn vain ja saatan perille nuo viemiset. Myöhäksihän voipi käydä ennenkuin kotiin ehtii, ja näyttääpä vähän kuin alkaisi pilveillä. Eihän siitä Yrjöstä olisi ollut, jos vielä satamaan rupeaa...

Hiukan säpsähti Iitu ja punastui, kun Tauno astui tupaan. Ei hän ollut nähnyt venettä eikä mitään, kun äkkiä ilmautui siihen tuo tuttu, solakka vartalo. -- Silmät oli hänellä vähän punertavat, oli tainnut hieman itkeä pihauttaa.

Ujostellen hän teki hyvän päivän.

-- Minä tapasin muorin tuossa tiellä. Kotoa lähettivät hänelle vähän perunoita, ja sisareni pani ompelutyötä, jos Iitu joutaisi...

-- Kyllähän, istukaa. Joko siellä pappilassa milloin häät pidetään?

-- Elokuussa ne taitaa tulla.

Ei puhunut kumpainenkaan kotvaan aikaan.

-- Entä milloin täällä häät tulee, kysäisi Tauno.

Taas Iitu punastui ja painui äänetönnä vaatteita katselemaan. Kaunis hän oli tuossa ikkunaa vasten seisoessaan.

-- Täältäkö se Isontalon isäntä äsken ajoi?

-- Kävihän se täällä. -- Ei tiennyt Iitu mihin katsoa.

-- Taitaa hän täältä emännän viedäkin taloonsa. Vai miten?

-- Ei vie.

Niin, rukkasetpahan oli vetänyt ukko.

-- Se on oikein. Nuori pitää olla ja pulska niinkuin oot itsekin, Iitu.

Iitu katsahti äkkiä ylös ja hymyili. Hän muisti, että oli se maisteri ennenkin tuolleen ilveillyt, silloin kun järven yli soudettiin.

-- Joiskohan maisteri kahvia?

-- Ei nyt tällä kertaa, kiitoksia. -- Hän nousi lähteäkseen. -- Toisella kertaa taas. Minulla on pyydykset täällä puolessa.

-- Mitkä pyydykset?

-- Kalanpyydykset, hauinkoukut. Vai mitä pyydyksiä sinä luulit? -- Hän naurahti veitikkamaisesti.

Iitu tuli hämilleen ja katsoi alas, että mitenkä hän taasen noin tyhmästi...

Tauno ojensi kättä hyvästiksi. Mutta niin oli nyt sievännäköisenä tyttö tuossa, että eihän sitä miten malttanut olla suutelematta. Eikä Iitukaan osannut paljon vastaan panna, katsahti vain akkunasta, että tuliko se äiti. Ei näkynyt; eikä Iitu tiennyt itsekään, olisiko hän suonut äidin tulevan vai eikö olisi suonut...

* * * * *

Pilveilemään oli ruvennutkin ja tuulemaan. Päivä oli peitossa, ja harvakseen ropisti vesiä taivas. Tumman synkiltä tuntuivat saaret ja rannat, metsä humisi kumeasti, ja rauhatonna aaltoili järvi.

Oli siinä Taunolla kiskomista vastaiseen. Ei hän nyt ensinkään muistanut, että oli viides päivä heinäkuuta, koettaessaan karttaa salmien suista tulevia ristilaineita. Ja ristilaineita kävi hänen omassa povessaankin. -- Tänne jäivät häneltä Leppälahteen koukut, mutta ei tehnyt mieli palata kohta Könösen mökille. Tyttö parka; Taunostako siis hän piti? Rikkaan talon emännyyden oli hän vasta hylännyt, ja mikä tiesi, millaiseksi hänen elämänsä vielä oli muuttuva, mille tielle hän... -- Taunolle muistui mieleen kirja, jonka hän oli aamulla lukenut, ja yleensä nuo kirjat, jotka päättyvät kuritushuoneeseen ja hulluinhuoneeseen. Ja hän ajatteli, että ehkä se ei ollutkaan niin pelkkää valhetta... Paljon niissä on varjoa ja mustaa, eikä niitä ole hauska lukea, mutta sitä on maailmassakin niin paljon ilotonta ja mustaa... Ihminenkin on niin heikko ja kelvoton, eikähän sitä voinut mennä takuuseen mistään, ei itsestään eikä muista. -- Suuttunut olisi Tauno, jos joku päivällä olisi hänelle sanonut, että hänkin voisi noin käyttää väärin toisen herkkyyttä... Hänestä tuo tyttöparka piti, ja jospa Tauno olisi tytöstä pitänyt vielä enemmänkin, kuin nyt, niin eihän hän sille mitään voinut. Siellä se istuu ja ompelee pappilan neuleita ja muistelee häntä...

Vaikealta tuo tuntui Taunosta ajatella. Ja siinä soutaessaan vastaiseen illan yöksi vaihtuessa hän mietti taas yhtä ja toista.

Hän mietti, että päivällä oli ollut niin tyyntä ja kaunista, eikä olisi luullut, että siitä niin äkkiä sade nousisi ja vihurituulet. Ja järven selkä oli ollut niin kirkas, sinervä taivas oli siinä kauniisti kajastanut ja hymyilevät rannat olivat olleet vihantana puitteena. Nyt kuohuili myrskyisenä ulappa, sankan hallava oli pilvekäs taivas, ja rannat haamoittivat mustina ja peloittavina. Ja siksi kai tuntuikin luonto nyt vielä synkemmältä, kun se päivällä oli ollut niin kirkas.

Mutta niinhän se on luontokin, että siinä on paistetta ja varjoja.

Ei ollut edes viides päivä heinäkuuta vielä aivan lopussa, kun Tauno tuli kotiin ja hiipi kamariinsa, hiipi hiljaa kuin pahantekijä töitään pakoon. Kauan hän vielä seisoi siellä yksin ikkunan ääressä ja katsella tuijotti miettivänä ulos myrskyävään luontoon.

SILLALLA.

Hyvin se oli säännöllistä maisterin elämä. Niin no, tietysti aamupäivät koulussa, ne olivat enemmän kuin säännöllisiä, ne olivat yksitoikkoisia. Mutta illatkin. Tuossa päivällisen syötyään hän puki vanhan nukkavierun palttoonsa ylleen ja katseli silloin aina melkein hämmästyneenä sitä yhtä napin kohtaa, johon ei ihmeeksikään itsekseen ilmestynyt nappia, -- mutta pysyipä tuo reuhka päällä niine nappeineenkin. Pyyhkäisi sitten, ennenkuin päähänsä pani, kämmenellään pari kertaa pörröistä karvalakkiaan ja silmäili vuoria, että pysyisivätkö ne sen takana vielä pumpulit, ja ajatteli, että saisihan se olla vähän siistimpikin lakki. Mutta nuo takajalat ainakin, kalossit, ne pitää ostaa uudet huomispäivänä, -- kun tulisi aikuista. Kepin maisteri pisti jo valmiiksi, koukku vasemmassa kouransilmässä, syvälle taskuunsa, niin että sitä ainoastaan noin vajaan kyynärän verta oli ulkopuolella, -- ja lähti sitten tallustamaan. Käveli kirkon kiviaidan kuvetta pormestarin nurkkaan, siitä viistoon yli kadun pumpun luo, ja niin rantakäytävää pitkin alas sillalle. Olisihan sitä torin poikki suoraankin päässyt, mutta eipä tuota ollut kiirettä.

Niin hän teki syksyllä ja talvella. Siinä sillalla oli niin raikasta ja vilpoista ja rauhallista, että siinä mielikseenkin asteli päästä toiseen ja taas toiseen tuntia pari -- eipä tuota ollut muutakaan tekemistä. Jos kovin kylmästi puhalsi jäinen viima tai lunta pyrytti talvinen taivas, niin hän painoi karvareuhkan syvemmälle korvilleen, nosti pystyyn takkinsa kuluneen samettikauluksen, tukki kädet syvemmälle taskuihin -- ja kiirehti pikkuisen tavallista vitkaista laiskanmarssiaan. Mutta käveli kumminkin. Siellä sillalla oli niin yksinäistä ja rauhallista. Harvoin siellä joku muu kiirehti sillan yli, jonkin kerran leipurin Vendla-neiti, joka juuri sillan korvassa asui, juosta piipotti ohitse ja hymyili ystävällisesti yksin kävelijälle. Kaikki muut kulkijat oikaisivat jäätä pitkin joen poikki, ja nuoriso huvittelihe siellä poikemmalla, luistinradalla, josta väliin vain sillalle asti helähti raikas nauru tai joskus sunnuntai-iltoina vaskitorvien tahdikas soitto. Yksin sai maisteri kävellä, ja tyytyväisenä, makein hymy kasvoillaan hän palasi sieltä pilkkoisen pimeässä samaa tietä kaupunkiin, mutta poikkesi pormestarin nurkasta oikealle, pistäysi seurahuoneella, jossa hiljakseen nauttien, sanomalehti edessään ryypiskeli lämpöistä totia lasillisen, -- harvoin kaksi.

Niin syksyllä ja talvella. Mutta kun kevät tuli ja sulatti rinteet ja laihdutti kinokset, kävi maisteri tyytymättömäksi. Silloin näet kohosi uhkuvesi jäälle ja pakotti jalkamiehet mutkan kautta kulkemaan sillan yli, ja silloin ei maisteri saanut olla yksin. Pilasipa se samainen uhkuvesi luistinradankin ja ajoi nuorukaiset, tytöt ja pojat, toisiaan tapaamaan iltapuhteilla maisterin hiljaisella sillalla, jossa nyt mustanaan alkoi vilistä ihmistä, suurta jos pientäkin. Ja kun myöhemmällä vielä kaupungin rouvatkin rupesivat kävelemään sillä samaisella sillalla, -- niin no, silloin vei hiiteen kerrassaan! Niille nyt tässä olisi pitänyt ruveta nostelemaan lakkia, josta ei tiennyt, milloin sattui tuuli tempaamaan rääsyiset vuorit ja pumpulit, ja paljastamaan siinä kaikkien nähden pään, jonka keskipaikka jo hiuksettomana kaljotti.

Se oli senkin vietävätä.

Jo oli maisteri pari päivää poissa koko sillalta, istui ensiksi kotona ja meni aikaisemmin kapakkaan. Mutta siitä ei tullut ihan mitään. Hän oli pahalla tuulella, ei maistunut ruoka eikä tupakka, eikä yöllä saanut unta silmiinsä. Se kun näet kävi epäsäännölliseksi elämä. Hänen täytyi välttämättä kävellä nuo tuntinsa sillalla; hän ei tullut toimeen, ellei tuuli joka päivä noin ikään viileästi heilutellut tuuheata partaa, ja ellei raikas ilman henki päässyt täyttämään keuhkoja ja muita huokosia, ja ellei...

Maisteri ilmestyi taaskin sillalle ja sai takaisin entiset hyvät tuulensa ja huulilleen vanhan makean hymynsä. Tulkoon nyt, hän ajatteli, kun siinä tutussa sillan toisessa päässä pyöräytti takaisin, -- tulkoon heitä nyt vaikka tuhannen tynnyriä rouvia, hän ei vääjää; ja tyttölapsista, kynsipuhkoista, niistä hän viisi.

-- Ai, ai, onko maisterikin täällä tyttöjä katselemassa, ilveili hänelle henkivouti, kun toiselta puolelta asioiltaan palasi ja yhytti maisterin sillalla vastaansa.

-- Niin, tyttöjä, hehe, naurahti maisteri, eli tyttösiä tyllyköitä, niinkuin runoilija sanoo kauniisti ja kuvaavasti, hehe.

-- Jaa, jaa, himonsa ne on hiirelläkin, veisteli toinen ja jatkoi matkaansa nostaen kättä hatun reunaan.

Maisteri ei ennättänyt tehdä sitäkään, kädet kun olivat syvällä taskussa. Hän vain nyökäytti päätään ja käännähti kävelemään samaista tasaista tahtiaan. -- Niinpä niin, tyllyköistä, hän puheli itsekseen, ja nauroi niin, että kyyneleet tirahtivat silmälasien alta, tyllyköistä, niistähän se hän...

Mutta tytöt, kun tulivat vastaan, katselivat häntä kummissaan ja muikeina, että eiköhän tuo heistä välittänyt, koska ei ollut tietääkseenkään. Eihän se. Silloin he rupesivat hänestä pilkkaa laskemaan, nauramaan, tirskumaan, vikittämään.

-- Onkohan se leikkauttanut tuota tukkaansa tällä vuosisadalla?

-- Ei ainakaan partaansa, siinä piikit pörröttävät kuin pystyaidassa seipäät.

-- Ja tuo lakki on varmaankin samalta sataluvulta.

-- Silloinkin kai hän sen on ostanut jostakin muinaiskalujen huutokaupasta.

-- Luulisi sitä jo tarkenevan vähän ohuemmallakin. -- Vai tuoko hänellä kesälläkin lie?

-- Kiinni kai se on kasvanut päähän, koska minä ainakaan en ole koskaan nähnyt sen siitä kohoavan.

-- Ei, mutta kas noita housunlahkeita, kun repaleet venyvät...

-- Hi hi hi hi!

Oli siitä tytöillä lystiä. Mutta kun telegrafisti ja apteekinoppilas siinä juuri tulivat vastaan, niin oikaisivathen he suoriksi ja koettivat asettautua arvokkaaseen, mutta samalla vapaaseen asentoon, ja kumarsivat näitten tervehdykseen tuskin huomattavasti.

Rouvat kulkivat siellä taampana ja päivittelivät tuon elukan, maisterin tökeryyttä ja paatumusta, kun ei edes ymmärtänyt tervehtiä. Mutta sääliäkin sitä miesparkaa piti; hän oli niitä, jotka maailma oli hylyikseen potkaissut ja joiden elämä vuoteen ja kapakan välillä ei suuresti eroa luontokappaleesta. Oli siinä, tiesi muudan, ennen kuulunut olleen miestä monenkin edestä, lahjakas ja toivorikas oli maisteri ollut nuorukaisena, -- tuommoisena nyt vetelehti, sijaisopettajana nakkelehti pikkukaupungista toiseen, pikkukoulusta toiseen. Tämän vuoden täällä, toisen toisessa maan nurkassa. -- Sattumoissahan se on saukon ruoka, myönsi toinen, eikähän sen elämä mahda itsestäänkään olla kovin makeata, mutta kenen on syy, kun mies heittäytyy noin veteläksi ja saamattomaksi, kun ei pidä huolta itsestään edes vähää, -- ei sisäpuolestaan eikä ulkoasustaan.

Maisteri kumminkin olisi ollut tyytyväinen ja hänen mielensä olisi ollut makea, jos vain olisi yksikseen saanut sillallaan astella, jos olisi saanut olla rauhassa tyttärien soppityrskyiltä ja rouvien sääliviltä, halveksivilta katseilta. Ne häntä häiritsivät. -- Niiden rouvien viestiksi hän sitäkin arveli, kun rehtori eräänä päivänä ystävällisesti taputellen häntä olkapäälle tuumasi, että eiköhän olisi aika ottaa esille huopahattu ja lähettää tuo takki räätälille.

-- Kaksi nappia on jo aivan poissa ja kolmaskin tuossa kipperästi riippuu tipahtamaisillaan.

-- Niinpä on kolmaskin, näkyy.

-- Älä pane pahaksesi, veli, ne ovat näet naisväet varsinkin näin pikkukaupungeissa niin turhantarkkoja ja teräväsilmäisiä.

-- Tietääpä sen, naiset, niille jos pitänee mieliksi olla.

-- Eihän niille mieliksi osaa olla kuolevaisista kukaan, mutta niinkuin sinäkin esimerkiksi haluat täällä sillalla usein kävellä...

Maisteri joi sinä iltana kapakassa totia usean lasin. Ne olivat taas pilanneet hänen hyvän tuulensa, karkoittaneet tyytyväisen hymyn hänen karkeatekoisilta kasvoiltaan ja panneet epäjärjestykseen hänen mielensä. -- Hittojako ne oikeastaan hänestä tahtoivat, sekin nyt peeveliä lie, kun ei pitäne saada olla omillaan, kun ei kenenkään nokalle hypi. Niillä on senkin turkasen ilveet ja elkeet -- hänen napeistaan nyt pitävät murhetta, -- pitäkööt omistaan ja kakaroistaan. -- Pääsevät kai hänestä parin viikon perästä. -- Sillalla kun muka kävelee, -- raskii hän heittää ne kävelytkin, jos niikseen tulee, -- maisteri ryyppäsi pitkän ryypyn, tottapa se ei ollut niinkään helppo raskia.

-- Mikäpäs olisi, ettei hän voisi kävellä muualla, pitäkööt siltansa, aivan kai se saman hänelle teki -- melkein saman. Miksei hän voisi esimerkiksi kulkea tietä pitkin tuonne niemelle päin, metsän halki, oli sitä raikasta Jumalan luontoa ja ilmaa sielläkin, ja siellä sitä vasta olikin. No niin, kyllähän se tie oli likaista, vetelää oli näin keväiseen aikaan -- ei ole niinkuin sillalla, -- ja ajajia täytyy syrjätä tiepuoleen -- hänen moisilla kalosseilla, eikähän siellä näe koskaan sitä leipurin mamselliakaan ohi tipsuttavan ... no eipä näe muitakaan, siitä hyvä. Maisteri ryyppäsi lasinsa pohjaan ja teki vielä uutta.