Chapter 4

Mutta pianpa sen sai kuulla sekä hän että muut, ja jo aikaisin aamulla sen tiesi koko kaupunki. Syitä he eivät oikein tienneet. Heille tosin kerrottiin, että syynä olisi ollut vasikan häntä eli hännätön vasikka, mutta arvelivat kumminkin, että siinä mahtoi olla jokin syvempi salainen pohjemmalla.

Vielä vähemmin siitä tiesivät kaupungin piiat, jotka torilla ja kaivolla seisoivat emäntäinsä harmiksi tuntikausia yhdessä tukussa ja juttelivat tuosta merkillisestä tapauksesta. He eivät tienneet koko asiasta muuta kuin -- hännättömän vasikan. Nuo sanat. Mutta ne samaiset sanat olivatkin sen syksyä kovin kuuluisat ja käytetyt P:n kaupungissa, niitä muistivat nuoret ja vanhat, sillä niistähän johtui suuria mullistuksia kaupungin sisällisissä oloissa.

Samoin näet kuin rehtori ja tohtori olivat riitautuneet, samoin riitautuivat muutkin, naapurukset, nahkuri Niiranen ja viskaali Spets etupäässä; ja vaikka he eivät oikeastaan tienneet, mistä heidän välillään oli ne vihat, niin se kuului asiaan. Heidän talonsa olivat vierekkäin, aita, matala lautalankku vain oli välissä, ja sentähden heidän lapsensa olivatkin ennen aamusta iltaan yhdessä leikkineet vuoroin kumpaisenkin pihamaalla. Mutta nyt nekin tapella natustivat portilla ja kadulla ja haukkuivat toisiaan aidan yli, jotta: hännätön vasikka! Niirasen, nahkurin, pikku Eerokin, nelivuotias kakara, joka ei vielä aidan korkeudelle ylettynyt, hänkin kiipesi tynnyrin päälle, härnäsi sieltä kepakolla viskaalin lapsia ja huusi:

-- Hännätön vasikka, hännätön vasikka!

HIENOA RAKKAUTTA.

He olivat kihloissa, Alfons ja Ines, ja rakastivat toisiaan niin äärettömästi. Ja se rakkaus oli hempeää ja se oli tulista, niin että se sekä uinumaan vaivutti että hehkumaan kuumensi. Se oli puhdasta, pyhää autuutta, ja samalla se oli hekumaa ja nautintoa, ja juuri sen tähden se olikin niin kaunista, että se syrjäistäkin liikutti.

Kesäaika se oli, jäljestä juhannuksen, jolloin pellolla ruis heilimöipi ja heinä pientareella käypi terään, ja oli poutapäivän illansuu. Tuuli oli tyyntynyt ja päivä oli vaipumassa ja kaste laskihe nurmelle. Senkin tähden se rakkaus oli niin kaunista, sillä lepoon vaipui luonto, taivas ja maa oli sopusoinnussa, ja rakkaushan on sopusointu. Se helähtelee syrjäiselle kuulumattomin sävelin, mutta sen äänetön kaiku siroittaa sivuilleenkin tyyneyttä ja sopua.

He istuivat illan yöhön puiston lehvistössä, kahden istuivat Alfons ja Ines, sillä he olivat kihloissa ja rakastivat toisiaan, ja heidän rakkautensa oli puhdasta ja hienoa. Se oli todellakin hienoa, se oli toista kuin tavallinen kankea talonpojan rakkaus. Se ei loistanut ainoastaan silmistä kultareunaisten rillien takaa; iltapäivän hohteessa se kajasti kellonperistä ja kenkäinkin soijista. Eikä se uskonut kultasormuksisten kämmenten puristusta, se sinkoili kaarevista käsivarren liikkeistä ja pulppusi poven kuohunnasta povea vastaan ja huulen painannasta huulta vastaan. -- Se oli sitä oikeata imelää herrasrakkautta.

Säännöllisesti koristetun puutarhan siimeikkäässä lehtimajassa he näin lempien viivähtivät, istuivat kauan siinä tuolilla lähekkäin ja toisiinsa nojaten; tuulen olivat jo istuneet lepäämään ja linnut vaikenemaan, ja istuivat vielä punoittamaan läntisen taivaanrannan ja sulkemaan suurten istukaskukkien terälehdet. Eivätkä he paljon puhuneet, ääneti nauttivat onneaan; väliin vain sana pulpahti kuiskeena esiin täyteläästä sydämestä.

-- Oi Alfons, jos näin saisin lempien iäti rinnallasi istua tässä tyynessä lehvistössä, -- juuri näin. Elämä olisi autuutta, taivasta!

-- Sinä olet autuus, ja sinä olet taivas!

Ja taas notkahti rinta rintaa vasten, ja huuli venähti huulta vasten. -- Mutta rusko taivaalla kelmeni, varjot tummenivat ja notkosta nousi kostean viileähkö illanhenki.

Silloin he ihmettelivät, että miksikähän se Mari ei tullutkaan nyt iltaselle kutsumaan, ei ensimmäistä kertaa, sillä ensi kutsuahan heidän ei sopinut totella, kun kihloissa olivat ja rakkauden maailmoissa elivät. Jo olisi ollut aika, mutta ei kuulunut Maria. Sitä he ihmettelivät ja tuumivat taas, että kyllä he mahtaisivat olla onnellisen näköisiäkin, jos nyt joku kulkija sattuisi illan suussa vilahdukselta näkemään heidät vierekkäin istuvina siinä tuuhean lehtimajan piilottavassa siimeksessä. Se kai olisi ihana näky, jos tuosta noin oksien välitse katselisi heitä syrjäinen. Ja silloin taas käsivarret likistyivät tiukemmalle. He olivat onnelliset, he rakastivat toisiaan ja saivat rakastaa, ja heidän rakkautensa oli kaunis, oli hieno. Ja kun lauhkea illan henki heilautti lehteä ja nuokautti heinän vartta ja ohimennen tuoksuttaen kukkasten lemua vienosti pyyhkäisi polttelevia poskia, silloin tuntuivat taas sielu ja ruumis, luonto ja tunne sulautuvan yhteen sopusointuun, yhteen autuuteen, yhteen hekumaan. Sillä rakkaus oli levittänyt siunaustaan kaikkialle, ja se rakkaus oli kaunista, oli hienoa.

Tuo se vain oli kumma, että miksei Mari tullut iltaselle käskemään, ei ensimmäistä kertaa, ja yö jo oli tulossa. Pakostahan heille oli poislähtö, kun kahden olivat ja yö läheni. Poispa he lähtivätkin, hyvästit suutelivat hurmaavalle lehtimajalle ja astelivat hiekoitettua käytävää pitkin kartanoa kohden, verkkaan kävelivät ja seisahtuivat usein päät vastakkain toisiaan silmiin katsomaan: lemmen elävä lieska niistä sinkoili.

Siinä kävellessään he näkivät piikatytön, Marin, seisovan nojautuneena puutarhan aitaa vastaan; hänet oli kyllä nähtävästi lähetetty iltakutsua viemään, mutta hän oli unohtunut taipaleelle lämmintä kättä aidan yli puristamaan. Ja kummako että unohtui, kun Janne työstä palatessaan juuri oli kulkenut siinä aidan kuvetta, huutanut luokseen ja sanonut, että »haepas nyt tyttö ne neljäkymmentä markkaa säästöjäsi, nyt niitä tarvittaisiin, että saisi siemenruista ostaa tynnyrin pari ja kylvää siihen peltotilkkuun mökin rojun liepeelle». Ja tyttö oli juossut luhasta ne neljäkymmentä markkaa, jotka olivat riepuun käärittyinä säästymässä pyhähameen taskussa, lopannut ne Jannen kouraan, ja siihen samaan kouraan se unohtui käsikin hetkeksi viipymään. Tuli siinä näet taasen tuumatuksi, että jos kekriin asti elettäisiin, niin saattaisi silloin jo ehkä mennä yhteen, sillä mökkikään ei ollut enää kuin uunia ja ikkunaa vailla, mutta tiilet olivat kalliita ostaa eikä itsekään polttamaan joudettaisi kiireen työn aikana, ja laseista ei ollut tietoa, mistä nuo säätäneenkin, vaikk'ei monta palasta tarvittaisi. Perunat olivat jo nousseet päälle, mutta ne kaksi koivua, jotka Mari oli keväällä istuttanut siihen ikkunan alle, näyttivät kuivuvan. Kuivukoot, on puuta metsässä, eikäpä tuo kaukana lie.

Niitä jutellessa se Marin käsi oli liian pitkäksi aikaa unohtunut pystyaidan ylitse lepäämään Jannen kouraan, ja ne neljäkymmentä markkaa rievussa olivat siinä välissä. Ja juuri sen tähden saivat Alfons ja Ines suureksi ihmeekseen lähteä kutsumattomina illalliselle.

Mutta kun he ehtivät sille kohdalle, jossa Mari ojensi kättä Jannelle, niin he nykäisivät toisiaan, naurahtivat viekkaasti ja rykäisivät. Kun tyttö heidät silloin huomasi, hän säpsähti äkkiä, heitti Jannen hyvästittä matkoihinsa laputtamaan ja juoksi punoittavana anteeksi pyytämään. Anteeksi hän saikin, sillä rakkaus on jalomielinen. Ines sanoi vain noin puoli leikillä, että ei pidä unohtua toimissaan.

Mari juosta viiletti töihinsä keittiöön, ja sydän läpätti pelosta tuon viipymisen takia. Mutta onnelliset kihlautuneet jatkoivat matkaansa entistä verkemmin, painautuivat kyljikkäin entistä lähemmäs ja kietaisivat käsivarret tiukemmin toistensa ympäri; siten se tuntui yhä lämpimämmältä, yhä hurmaavammalta, yhä autuaammalta. Sillä he rakastivat toisiaan, ja se heidän rakkautensa oli tulista, oli kaunista, oli hienoa.

TULO KOTIIN.

Joskus pitkästä ajasta palaa tuo vanha koti niin selvästi mieleeni. Näen aivan kuin elävin silmin edessäni matalan talon pikkukaupungin laidassa, näen sen edessä epätasaisen kadun, vinon portin ja sen läpi vanhan lasikuistin, josta harmaja vesimaali jo monen kesän sateissa on lionnut hienoksi ja jonka portaat ajan hammas on syönyt kuopille.

Tuosta talosta, jota ennen vanhaan olin tottunut kodikseni kutsumaan, olen jo aikoja vieraantunut, olen kierrellyt maailmaa paikassa jos toisessakin, koteutunut yhteen ja taas vieraantunut ja toiseen puuttunut. En ole osannut vanhaa kotipihaani enää kodikseni kutsua, se on minulle omana enää ainoastaan hiljaisten hetkieni muistoissa. Oikeutta ei ole enää minun kaivata tuota vanhaa kotitaloa eikä ikävöidä sinne.

Ennen se oli rakas minulle, tuo kotitalo. Kaipaus oli mielessä siitä lähtiessä, sinne rauhaiseen piilopaikkaan halusi mieli, kun myrsky kävi maailman merellä ja taistelussa väsyi tarmo, ja ilonhetki oli ollut se, jolloin aina vuoden kuluttua sain palata sinne, joskin ainoastaan niin kuin sotamies lyhyelle lomalle.

Mutta nuo mieliteot olivat ennen kumminkin salaisia. Mieshän sitä mukamas oli olevinaan, kun nuorena ylioppilaana eleli Helsingissä, täysi mies, jolla ei saanut olla mitään hempeitä, naisellisia tunteita semmoisia kuin koti-ikävää tai muuta lapsellista kaipausta. Ei, niitä ei saanut julkisesti olla, eikä saanut niitä tunteita näyttää, jos olisi ollutkin, ei ainakaan niistä toiselle puhua, vaikkapa olisikin joskus ikävänä iltahetkenä mieli niin pehmoiseksi sulanut, että kotikaipuu olisi sen vallannut. Lähtiessä kotoa piti lähteä miehenä, huolettomana ja iloisena, ja kun taas sinne palasi, piti tulla tunteettomana ja kylmänä, niinkuin maailmassa kokenut ja karaistunut, josta oli sama, tulipa tuota tai oli tulematta. Mikäs tämä nyt kun koti? Kotipihalle piti ajaa kuin kievarin pihalle, maksaa rauhallisesti kyytihevonen -- eihän siinä kiirettä ollut, -- oikaista ruumis ja haukotella, kerätä kampsut kärryistä ja sitten verkalleen astua kuistia kohden, jäykästi ja miehevästi.

Ja kun kotiväki, äiti ja sisaret, juoksivat alas pihalle ottamaan vastaan, niin ihan tyynesti sitä piti mennä kohti, paiskata kättä ja maltillisesti selittää, että eihän sitä kuulunut mitään erikoista.

Se oli elämänviisautta tuommoinen hillitseminen, miehevyyttä se oli, kun osasi tukahduttaa kiihkeämmän tunteen. Ei edes itselleen saanut tunnustaa, että mieli olisi heltynyt, kuta enemmän koti läheni, että sydän olisi ilosta hytkähtänyt, kun kärryt kääntyivät sisälle tuosta vinosta portista ja äitimuorin rakas, koukkuun painunut vartalo ilmestyi sisältä keittiön portaille.

Mutta muistuupa mieleeni sentään eräs kotiintulo, jolloin mieli ei pysynytkään noin kylmänä, ei väkisinkään, ja jolloin teeskennelty miehuus suli innokkaan kaipauksen alta.

Oli yö, kesäyö noin vähää ennen juhannusta, kun ajettiin viimeistä taivalta kotikaupunkiin. Yhteen kyytiin olin ajanut rautateillä ja laivoilla, ja nyt oli enää vain toista penikulmaa maantietä kotiin. Yö oli lempeä. Tuores tuoksu levisi nuoresta lehdestä lehvikosta ja terve lemu nousi nurmesta niityillä ja ojanpartailla. Päivä oh laskenut, mutta pimeys ei päässyt voittamaan eikä kylmä saanut valtaa. Vilpoista oli tosin ilma, mutta leppeätä, yökasteesta senverran kosteata, että se ikäänkuin pehmeästi hiveli ihoa ja painoi pölyn maata vasten.

Ajettiin alas mäkeä Vieremän hovin kohdalla, ohi tyynen, matalasaarisen sisäjärven; pellot ja niityt jäivät mäkirinteelle vasemmalle kädelle, kun laskeuduttiin tuuheaan, korkealatvaiseen koivikkoon. Kyytimies nuokkuili puoliunisena, nykki suitsia ja maiskautteli suullaan muka hevosta kiirehtiäkseen; mutta tämä tapa oli hänelle jo niin muuttunut toiseksi luonnoksi, että hevonen hyvin tiesi, mitä se merkitsi, eikä ollut milläänkään, jos ei kiirehtiminen käynyt sen tiukemmaksi; hölkkäili vain omia aikojaan ja vanhaa tasaista tahtiaan. Kärryt notkahtelivat säännöllisesti sileällä maantiellä. Hervotonna heiluilin minä kärryjen tahdissa, katselin tiedottomasti tien vieren maisemaa. Se oli yksitoikkoista, korkeaa koivikkoa; silmä seurasi koivunrunkoja, kantoja, kiviä, aitoja, notkoja ja kukkuloita, seurasi väsyneesti sitä myöten kuin matka kului ja kuva edessä verkalleen vaihteli. Ruumis oli vaipunut puoliunen horrostilaan. Ajatus oli kuin seisahtunut, vain mielikuvitus teki työtä. Se loi esiin kaikenlaisia, kirjavia unikuvia, tauluja liiteli kuin panoraamassa editseni, ajelehti pitkässä, epäselvässä jonossa.

Kotoni näin edessäni, näin sen lapsuuteni ajoilta, joilta yleisen hämärän joukosta aina jokin selvempi tuokiokuva puikahti esiin. Oltiin kotipihalla eräänä hiljaisena aamuhetkenä kesällä. Isävainaja istui avarassa yönutussa portailla ja veteli savuja pitkävartisesta piipusta. Äiti ripusteli pihalla pesuvaatteita nuorille kuivamaan. Jalo-koira makasi päivänpaisteessa nurmikolla, tapaili hampaillaan kiinni kärpäsiä. Kiikkulaudalla seinän varjossa istui sisar ompelemassa ja toruskeli minua, joka avopäin seisoin ja kartulla kolistelin pihalle kaadetun ammeen kylkeen, niin että se kumeasti kajahteli. Äiti tuli, tarttui lempeästi leuan alta kiinni: »Tule pois poika, haetaan hattu päähän», sanoi hän ja lähti taluttamaan...

Hepo herkesi kävelemään, kun nousi vastamaata mäelle. Kyytimies havahtui nykäisemään suitsia ja varomaan, ettei hevonen, joka kiivetessään kierteli maantien syrjästä toiseen, sysäisi kärryjä ojaan. Hetkisen huokasi hevonen kunnaalle päästyään. Sieltä näki laajalti näreikön yli, joka vihantana kasvoi rinteellä ja jonka välisissä notkoissa vaaleampi lehtimetsä näytti iloisilta saarekkeilta. Kukkula nousi kukkulan takaa, kunnes etäisin hämärtyi yhteen yön kelmenevän taivaanrannan kanssa.

Taas soluttiin tasaisemmalle taipaleelle, ja ruumis vaipui jälleen notkumaan kärryn tykytysten tahdissa, ja mielikuvitus lähti taaskin muistojen varastosta kaivamaan esiin uusia kepeitä unikuvia.

Se vei minut kotiin erääksi syysillaksi. Isä oli silloin jo kuollut. Äiti täytteli lattialla matkalaukkuani, latoi sievästi ja sileästi rinnakkain liinavaatteita, kaulustimia ja sukkia pohjalla olevain kirjojen päälle. Pöydälle oli laskettu matkarahat, laskettu tarkoin punniten ja määrän päästä. Minä näin, että äidillä oli kyynel silmässä; hän pyyhki sen pois, mutta toinen valahti sijaan. Aamulla piti pojan lähteä ensi kertaa yksin maailmalle: löytyneekö tuo sieltä koskaan enää vai sinnekö hämmentynee joukkojen sekaan taipaleelle... Äitimuori koetti olla rohkeana, mutta yhä useampi vesihelmi tipahti sinne liinavaatteiden lomaan. Minä olin istuvinani illalliselle, mutta pala ei luistanut kurkusta. Lähdin ulos ja seisoin hetkisen portailla koettaen terästää luontoani, joka uhkasi sulaa niin pehmeäksi...

Jo saavuttiin Tuokslahden myllylle, ja hevonen, joka siinä aina oli tottunut hetkisen huokaamaan, pysähtyi nytkin. Mutta kohta kyytimies repäisi suitsia, arveli, että eiköhän paineta, ruuna, yhteen kyytiin, viileähän sinun on nyt yö helkytelläksesi, välemmin pääset laitumelle lepäämään ja me nukkumaan. Soo, -- nyki menemään.

Ruuna luimisteli kahden puolen oudoksuen tuommoista tavattomuutta ja lähti vihdoin verkalleen, hyvin tyytymättömän näköisenä vetämään edelleen. Kyytimiestä nukutti, hän halusi päästä vuoteelleen, ja minä olin siitä hyvilläni, sillä hyvin haluton olisin nyt ollut katkaisemaan taivalta. Vajaan tunnin matka oli enää kotiin, ja sinne rupesi tekemään mieleni aina enemmän joka lähemmältä virstalta. Paikat kävivät tutummiksi. Tuon kosken alla olin monesti uistinta vetänyt; tuossa niemen takana olimme kerta kesäasuntoa olleet. Tätä väliä olin kulkenut niin monta, monta kertaa kotiini. --

Olisihan siinä voinut syöttää ja maata muutamia tunteja ja sitten aamulla levänneenä miehenä saapua kotiin ihmisten nousuaikana. Niin olin joskus tehnyt, kun yöllä olin tullut. Mutta en nyt: levätä en nyt malttanut ennen kuin kotikaton alla kotoisilla patjoilla.

Tuntui kuin olisin ollut koko tuon pitkän vuoden yhtä mittaa taipaleella, matkalla kotiin päin. Sinne olin nyt juuri saapumaisillani ja halusin ennen uuden päivän koittoa saada loppuun levottoman kiertokulkuelämäni ja alkaa aamuni tyynesti ja rauhallisesti omaisteni keskessä, kodin huojentavassa helmassa.

Ajettiin käyden poikki Liikolan salmen sillan. Järvi oli rasvatyynnä, salakat vain hyppivät kaislikon rinnassa. Hienoinen virta, joka salmessa kävi, kieraisi muutamia pyörteen solmuja sillan yläpuolella, ja alta kuului veden huuhdonta kiviä vastaan. Kun siitä törmälle noustiin, hämärti jo etäällä Rauskunvuoren tumma hongikko, jonka juurella kotikylä oli.

Suon yli jos olisi porrasta myöten suoraan lähtenyt kulkemaan, ei olisi ollut kuin parin virstan pyörähdys kotiin. Nyt oli kierrettävä puolen penikulman mutka. Jos olisi päivä ollut, olisin ehdottomasti lähtenyt oikaisemaan. Olisin ehättänyt lukkarin ruispellon pientareita pitkin, lepikon läpi kasarmin kentälle ja sen yli aitoja kiipeillen hevoshaan poikki ihan kotikadun kulmaan. Siitä olisin takaportin kautta puikahtanut pihaan, tullut sisään huoneisiin kuin uintiretkeltä taikka pieneltä aamukävelyltä. Ja kotona olisivat hämmästyneet, että pilvistäkö se mies siihen pyörähti...

Virstat pitenivät, kuta lähemmäs kotoa tultiin. Tuo virsta ennen kuin Tuhkalaan saavuttiin tuntui varmaankin kahdeksi venyneen; oli se joskus ollut liiankin lyhyt! Hevonen näytti väsyvän loppumatkalla, vai muutenko lie ilkeyksissään heittäytynyt laiskaksi -- minun kiusaukseni. Otin ruoskan ja sivalsin pari kertaa pitkin kylkiä. Vauhti lisääntyi, kyytimies heräsi ja nykäisi hänkin suitsia unisesti. Mutta höyry loppui jo hautuumaan nurkassa, ruuna herkesi taas vanhaan tasaiseen hölkkäjuoksuunsa. Taas vaivuin nuokkumaan kärryn nykäysten mukana, katselin kiviaidan yli vainajien hiljaiseen kalmistoon, josta kuusten keskeltä vilahteli tuttuja hautapatsaita.

Mitähän, jos äitimuori olisi kuollut, tai juuri kuolemaisillaan olisi sairaana... Vanha hän oli ja raihnainen... Ei, mistä tuo musta ajatus nyt tuli. -- Mutta kenties häntä on sääli yöllä häiritä. Häntä vaivaa unen puute, raatsisinko herättää... Ehkäpä nostatankin vain palvelijan, käsken hänen kaikessa hiljaisuudessa valmistaa vuoteeni muita herättämättä. Muori saisi vasta aamulla tietää minun olevan kotona. Silloin hän toruisi, että miksei häntä herätetty, juoksisi varpaillaan ja pölyttelisi minun tomuttuneita matkakampsujani, hakisi esiin säilöstään puhtaita liinavaatteita eikä vihdoin malttaisi olla pilkistämättä hiljaa kuin hiiri oven raosta huoneeseeni sisälle, -- se vanha, herttainen muori...

Rattaat tuntuivat pyörivän kuin tervassa. Kaupungin luona oli tie ajettu kuopille, ja niitä myöten rämisivät pyörät, kärryt viskelehtivät puolelle ja toiselle. Vihdoin kääntyi tie metsän suojasta ja kaupunki levisi näkyviin -- vanha puoli näet, jonka läpi vielä piti ajaa uudelle puolelle päästäkseen. Hevonen hiljensi hermostuttavasti juoksuaan. Siinä oli muka vähän vastamaata kaupunkiin tultaessa, ja tietysti sen täytyi siinä kävellä niinkuin hyvässäkin mäessä. Ja sitten siellä oli mutkaiset kadut ja kiperät katukivet...

Ei ollut elävän sielua liikkeessä, koko tuo vanha raihnainen kylä tuntui kuolleen lailla lepäävän viattoman vanhurskautensa iankaikkista unta. Siellä ajeli kuin pitkin Pompejin haudoista kaivettuja katuja.

Mutta jo saavuttiin rantakadulle. Aukeni esiin ulappa ja lahden takaa näkyi kaupungin uusi puoli, sen laidasta vilahti toisten rakennusten takaa jo palanen kotitalon matalata kattoa.

Taas heilahti ruoska, ja ruuna lähti hyvää vauhtia kiertämään lahden pohjan kautta omalle puolelle. Laskeuduttiin notkoon, jossa koko kotiranta peittyi näkymättömiin, ja vielä kerran herkesi ruuna käyden nousemaan notkosta. Työläästi se nousi, melkein pysähtelemällä...

Tuossahan se nyt oli se talo. Maali oli vielä entistäänkin vaaleammaksi kulunut, portin pieli oli entistään vinommassa, kuisti näytti entistään harmaammalta. Mutta kukkaset näyttivät ikkunassa ystävällisesti nyökyttävän tervetuliaisiksi ja koko talosta ja pihasta tuntui tuttu lämmin henki lehahtavan vastaani.

Hevonen seisahtui portin eteen, seisahti kuin muuri ja huokui syvästi. Nousin, astuin kankein jäsenin pihalle. Muorin ikkunan edessä oli uutimet; siihen teki mieleni koputtaa, mutta kolkutin kumminkin ensin keittiön ovelle. Ei vastausta. Palvelija nukkui siellä sikeästi kuin ranka.

Jo menin muorin ikkunan alle, kosketin hiljaa ruoskan varrella ikkunan alasyrjään. Heti kuului liikettä, uutimen laitaa raotettiin, ja minuutin ajan kaikki oli ääneti... Odotin... Jo kuului askeleita kuistissa, ovi aukesi ja ulos kurkisti äitimuorin vanha harmahtava pää ja ihastuksesta kiiluvat silmät... Yhdellä hyppäyksellä nousin portaita ylös.

Minä olin kotona...

ITKUJA.

Pohjoiskadun puulaakissa oli elämä koko päivän ollut surullista ja alakuloista, tyystin olivat naurut tyrehtyneet ja ilot näivettyneet. Laulu ei tapansa mukaan kajahtanut, ja pianon kansi pysyi kiinni. Allapäin oli kulkenut itsekukin omissa askareissaan, ja herahtanut oli useamman luomen alta jo kyynelkin noin ikään puoliväkisin ja salavihkaa, ja vaikka niitä oli koetettu pidättääkin, niin kostuneet olivat päivän kuluessa yhä useammat silmät. -- Mikä siinä oli kirjansa ääressä ollut nuokkuvinaan, mikä mitäkin puuhaavinaan, mutta siihen puuhan sekaan oli aina huokaus puhjennut, ja nenäliinaa oli tiheään ollut tarvis.

Se oli ollut semmoista yleistä, hiljaista ja salaista, mutta syvää mielenhaikeutta koko päivän. --

Elsa vain yksin oli ollut siksikin rauhallinen, oli toimittanut kaikki päivän työnsä niinkuin ainakin, eikä ollut itkuun hänen silmänsä taipunut. Hiukan tosin, mutta tuskin nähtävästi oli kelmistynyt hänenkin verevä poskensa, kun hän aamulla oli sen kirjeen kiinni pannut, ja oudon vakava piiru oli ollut suun pielessä, kun hän oli palannut sitä kirjettä viemästä postilaatikkoon. Muuten oli ollut kuin ainakin, se vain, ettei hänenkään mielensä suostunut leikinlaskuun.

Mutta toiset tytöt olivat päätään riiputtaneet alaspäin aivan kuin niskasuonet olisivat venähtäneet, olivat huokailleet, olleet surkeina ja karttaneet toisiaan; ja syystä kyllä, sillä jos Sannin ja Mimmin tuskat olisivat päässeet vastakkain jysähtämään, niin ne eivät enää olisi olleet hillittävissä, siitä olisi syntynyt yleinen itku ja parku ja äänekäs äläkkä.

Hyvin tuo oli ollut joutavan näköistä katsella miehisen miehen. Pojat olivatkin hienoksittain kiroilleet akkaväen tuulia, jotka puhaltavat milloin miltäkin kolkalta ihan ilman syytä ja järkeä. Suututtanut oli ensiksikin se, ettei siitä aiotusta aamukävelystä, -- jota juuri tytöt eilen olivat puuhanneet, -- tuon yleisen surkeuden takia tullutkaan mitään, ja sitten tuo itkun pillitys ja pidätetyt huokaukset olivat tärvänneet heidänkin hyvän tuulensa kokonaan ja tympäisseet kerrassaan -- hyih!

Sitä nuhertamista se oli ollut koko aamupuolen, ja kun päivällinen vihoviimein joutui, kävivät pojat oikein vihaisina paistiin käsiksi. Mutta tytöillepä ei maittanut. Niin ottivat eteensä kuin kärpäselle, eivätkä sitäkään syödä jaksaneet -- ei mitenkään. Kurkkua myöten olivat täyteläisinä itkua ja surkeutta, silmät verestivät ja nenä punoitti ja päätä kivisti. Ensin nousi yksi kesken ruokapöydästä, sitten toinen ja kolmas, ja menivät pois nenäliina suun edessä, ja Elsakin, joka melkein loppuun asti istui, tuijotti totisena yhteen kohti, siihen juuri pöytäliinan mutkaan tähysti koko ajan. -- Ei kukaan uskaltanut virkkaa sanaakaan, ei Aatulta edes lohjennut yhtään tyhmyyttä.

Se oli niin perin surullista.

Itsekseen istuivat pojat syötyään, ikävissään salissa tupakoiden, ja tuumailivat, että senkö vietävä niillä nyt taasen on. Kyllähän Eemeli syitäkin vähän arveli, oli nähnyt illalla jo pahoja oireita, kun Elsa oli tullut kotiin, ja hän tiesi myöskin, kenen matkassa se oli tullut, -- Eklundin, maanmittarin, sen saman, joka ennenkin oli niitten matkassa kulkenut ja ollut tyttöjen puheenaiheena. Ja Yrjö oli kuullut sitä samaista itkun pillitystä jo pitkin yötä seinän takaa.

-- Ettäkö olisi kihloihin mennyt Elsa?

-- Tai antanut rukkaset.

-- Kirjeen se vain kirjoitti tänä aamuna.

-- Ja sekö nyt sitten itkettävää olisi, olipa kummin tahansa!