Chapter 10

Kolmatta vuotta se jo Jehu apteekkarilla oli. Pienestä poikaressusta asti hän oli kasvanut patruuna-vainajan konnulla, ja kun hänet sitten, pariinkymmeniin päästyään, huomattiin toimeliaaksi ja luotettavaksi mieheksi, oli nuori patruuna ottanut hänet kaupunginrengikseen, -- hevosta hoitamaan, katua lakaisemaan ja juoksemaan apteekkiherrojen asioilla. Juho hänen nimensä oikeastaan oli, mutta reviisorit olivat hänet Jehuksi ristineet, hän kun oli koko veitikka tohtorin piikoja riiailemaan.

-- No jo se on täysi Jehu, he hänelle ilveilivät, -- kun kaupungin pulskimpia tyttöjä alkaa kopistella.

-- Mutta eipä paljon mies uskaltanut niihin katsellakaan, kun maalta moukkana tuli! Nyt se vain jo tohtorin silkkihuivi-, juppahame-piikojen kanssa kynkitysten kulkee.

-- Nehän, näetsen, hyvin soveltuvat yhteen: apteekkirenki ja tohtorin piiat, -- molemmat kuuluvat lääketieteeseen.

-- Ja terveydenhoitoon. Heistä sitten potra pari tulee!

-- Mutta minkä se Jehu niistä kolmesta ottaa? Tiinanko? -- Pulskia ovat kaikki.

-- Ottaa kaikki kolme, niin piisaa!

Silleen ilveilivät roviisorit ja muut apteekkiherrat Jehulle, kun tämä milloin kantoi sisälle puita tai vettä tahi muuta apteekissa puuhasi. Jehu se vain myhähteli sanoen: »Jo ne on leikkisiä nuo roviisorit! Mitä minä niistä letsukoista...!»

Mutta kumminkin hän aina sunnuntai-iltoina asteli uljaasti pitkin katuja verkatakissa ja varsianturoissa, talutellen kynkästä milloin mitäkin tohtorin piioista, ja apteekin sivu marssiessaan hän hymyili veitikkamaisesti sille roviisoreista, jonka vuoro oli olla sisässä ja joka yksin ikävissään apteekin ikkunoista katuliikettä katseli.

Eräänä talvipäivänä Jehu astui hyvin miettiväisen näköisenä apteekin varastohuoneeseen, jossa apteekkarikin silloin oli. Heti huomasivat herrat, että miehellä oli jotakin sanottavana, kun niin vakavissa ajatuksissa kulki.

-- No, mikä nyt Jehun sydäntä painaa? Puhu pois, kehoitti muuan.

-- Rukkaset lie poika parka tohtorin piioilta saanut, virkkoi toinen.

-- Eihän toki kaikilta, lohdutti kolmas.

Mutta hämillään ja lakkiaan pyöritellen Jehu kääntyi apteekkarin puoleen:

-- Minä tuota lähdin kysymään ... pistäysin ... että paniskohan se patruuna hyvin pahaksi, jos tuota minä niinkuin kesken vuoden...

Kesken jäi lause.

-- Mikä päähäsi nyt on pistänyt? Pois palveluksestako pyrit? kysyi kummissaan apteekkari.

-- Niinhän minä sitä olen vähän tuumaillut, että jos ei patruuna pahastuisi...

-- Mistä sinä nyt niille tuumille olet tullut? Tuskin toivonetkaan muualla missään saavasi helpompaa työtä, ja mitä palkkaan tulee, niin voisihan sitä vielä lisätäkin, sillä olen sinuun tyytyväinen enkä pidä muuttelemisista.

-- Enhän minä muualle palvelukseen... Itsekseni olen aikonut ruveta elämään.

-- Itseksesi! Yksinäinen, tyhjä mies!

-- Yksinkään en aivan... Tuumat olisi, että jos akan ottaisi. -- Melkeinpä punaisiksi karahtivat Jehun ohimot ja posket. Lakkiinsa hän pää kenossa katseli.

-- Vai akoittua aiot! huudahtivat herrat melkein yhteen ääneen. -- No kenen sinä niistä kolmesta ... Tiinanko?

-- Täältä se olisi puheissa Kiviniemen puolesta, jos vain patruuna...

-- No koska sinulla niin vakavat aikomukset on, niin enhän minä tahdo estellä, sanoi apteekkari. -- Joko sinä kuinka pian pois pyrit?

-- Niin sitä on arveltu, että ehkä ensi pyhänä kuulutettaisiin, -- tai vastako toisena.

Epäillen Jehu katseli patruunaa kulmain alta. Suoraan ei kehdannut, kun siinä kaikki irvistelivät...

-- Heitähän se nyt toki toiseen! Eihän tässä niin kiirettä liene. Mutta onnea vain toivotan! -- Patruuna hymyili ystävällisesti ja meni toiseen huoneeseen.

Nytkös rupesivat roviisorit utelemaan, oikeinpa hätistelivät Jehua:

-- No sinä Jehu olet, kiusasivat he. -- Tuota päätä vain naimisiin, edeltäpäin mitään virkkamatta!

-- Ja mihin se semmoinen kiire on? Eihän lie vain oravan poika matkassa?

-- Milloin sinä jo Kiviniemessä olet ehtinyt kuupittaa?

-- Enhän minä siellä vielä ..., sai Jehu vastanneeksi. -- Tapani-eno sitä minulle puhui, ja jo se oli sitä Kiviniemessäkin esitellyt, että minut kotivävyksi hankkisi.

-- Ja sikseenkö tohtorin Tiinan heititkin?

-- Uusi lintusipa vasta komea lienee!

-- Mikä nimi?

-- Kuinka vanha?

Niin ne herrat kysymyksillään Jehua hätyyttivät, ettei hän paljoa vastata ehtinyt.

-- Liisa-niminen se... Parisen kymmenissä kuuluu olevan, tokaisi hän kumminkin väliin.

-- Minkä näköinen se on? Tummako vai vaalea?

-- En minä häntä niin tarkoin tiedä.

-- Et tiedä? Tottapa se komea tyttö on.

-- Tottapa se komia... En minä häntä vielä ole nähnyt.

-- Et nähnyt! -- Sekös herroja ihmetytti. -- Et nähnyt morsiantasi! Kuinka sinä sitten saatat häntä tuntea ja rakastaa?

-- Hyväluontoiseksihan nuo tuota hokevat, eikähän siihen mitä rakkautta... Jo ne on leikkisiä nuo herrat! -- Jehu hymyili ja meni ulos, pilaksi kun herrat hänen naimisensa tekivät.

Sitä ne eivät herrat kummastelleet, että Jehu omilleen pyrki. -- Tukalatahan se on toisen orjana olla. Eikä sitäkään, että hän naimisiin aikoi. Tunsivathan he kaikki, kuinka ilottomat usein poikamiehen päivät ovat: ei häntä, hänen töistään päästyänsä, armaan syli odottele, ei lievitä hänen ikäviään eikä huoliaan oman, hellän naisen hempeys, ja kylmäksi jääpi vuoteellakin hänen kylkensä. Mutta sitä ne herrat ihmettelivät, kun ei Jehu sanonut morsiantaan rakastavansa eikä tuntevansakaan.

-- Joko ne ensi pyhänä kuuliaiset pidetään? kysyi viikkoa myöhemmin muudanna aamuna eräs roviisoreista Jehulta, kun tämä tulta apteekin uuniin teki.

-- Ensi pyhänähän ne ..., vastasi Jehu vähän ujostellen.

-- Kai olet jo Kiviniemessä käynyt henttuasi katsomassa.

-- Ei siitä kiviniemeläisten kanssa tolkkua tullutkaan.

-- Vai jo ne hommat ovat lopussa!

-- Miten sinulla sitten ensi sunnuntaina kuuliaiset on?

-- Kuka ne kaupat purki?

Taasen utelivat Jehulta kilvan herrat lääketaikinaa vanutellessaan ja pulloja punnitessaan.

-- Niin tuota se Tapani-enokin arveli, että kun siellä vielä molemmat vanhukset elävät, -- eikä kuolemastakaan ole tietoa, ja kaksi poikaakin kuuluu olevan, niin sattuisi appiukosta tai muista vielä vastuksensa saamaan. Ja se jo kävi Kiviniemessä peruuttamassa.

-- No siinä minun uneni! Mutta miten nyt kuuliaistesi käypi?

-- Nyt on, näettesen, puheessa ottaa eukko tuolta Olhavan kylästä. Siellä on talo, toista paljon vauraampi, eikä elä enää kuin muori, sekin jo kuolemata tekee. Ei velimiehiä, ei muita. Heti isännäksi pääsee.

-- Se on Jehua! Äsken tytön kihlasi -- hylkäsi -- ja nyt on jo toinen ongessa. Kovin sinä Jehu aloit hätäillä.

-- No se kun niin kerran tuli patruunan kanssa puhutuksi...

-- Entä minkälainen nyt olhavalainen henttusi on? Oletko häntäkään nähnyt?

-- Kävinhän minä siellä menneen yön seudussa. Roteva ihminen ... ja viisissäkolmatta. Työtä julma tekemään, vaikka vähän äkäiseksi haukkuvat.

-- Vai äkäinen! Mutta siitähän sinä Jehu ikuisen ristin saat! Heitä jo ajoissa!

-- Kyllä minä yhden akan hoidan. Jos kovin sydämiköksi rupeaa, niin heilautan köyden päätä. -- Jehu oikaisi suoraksi kookkaan vartensa.

-- Siinä miestä! Jota rakastaa, sitä ruoskia aikoo. -- Vai etkö olhavalaista morsiantasikaan rakasta?

-- Rakast... Pyhyh! Vielä siihen mitä rakkautta tarvitaan! Eihän sitä näin talonpoikaisissa... -- Jehu yritti jo tuskaantumaan, kun ne herrat myötään siitä rakkaudesta jankuttivat. -- Siihen rakkaudet ja muut ..., höpisi hän vielä ulosmennessään.

Ja seuraavana sunnuntaina kuulutettiin pyhään avioliittoon »toimellinen ja siivo renkimies Juho Heiskanen, tästä kaupungista, ja neitsyt, kunniallinen ja siveä talon tytär Kaisa Kokkonen maaseurakunnan Olhavan kylästä».

Kolmen viikon perästä kirkosta palattuaan Jehu korjasi arkkunsa apteekkarin pirtistä, heitti jäähyväiset patruunalle, reviisorille ja piioille ja istahti rekeen morsiamensa viereen, joka sillä välin kadulla hevosta piteli.

-- Ja noin vain ilman rakkautta, mutisi itsekseen se roviisoreista, jonka vuoro sinä pyhänä oli apteekissa olla ja joka yksin ikävissään sieltä ikkunasta heidän lähtöään katseli.

* * * * *

-- Kas Jehu, ja ihka elävänä, huudahti eräs apteekkiherroista, kun turkkipäällinen mies ovesta astui ja laski pullon ja paperin tiskille. -- Oletko sairas, vai eukkosiko?

-- Anoppihan se vielä kuolemantekoaan jatkaa, vastasi Jehu, lunta saappaistaan kolistellen.

Kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun Jehu Olhavaan läksi. Patvinut hän oli hiukan ja muutenkin isännöitynyt. -- Mutta herrat olivat entisellään. Joku vanhempi vain oli poissa, joku uusi sijassa. Muudan oli poskiparran kasvattanut, toiselle, ennen parrattomalle, olivat viikset versoneet.

Herrat kyselivät Jehulta hänen elämäänsä ja vaiheitaan. -- Pian siitä oli eukolta liika korskeus laimistunut... Poika oli heillä jo vuoden ikäinen, toinen tekeillä... Maa oli nyt hyvässä kunnossa, vaikka se Jehun taloon tullessa olikin ollut huononlaisessa hoidossa akkaväen käsissä.

-- Mutta eikö ne herrat lähde meillä käymään, esitteli Jehu. -- Ei tätä ole kuin yhdeksän virstaa; pian minä oriillani teidät sinne nakkaan, ja taas takaisin.

Mielelläänhän ne toki herrat lähtivätkin, kaksi heistä kun oli irti sinä iltapäivänä. -- Kun Jehu oli kaupungissa ostoksensa ostanut, hän ajoi apteekin edustalle, roviisorit istuivat rekeen, ja raikkaassa talvi-ilmassa he ajaa karauttivat leikkiä laskien ulos kaupungista.

Jehun talon uudella puolella, lämpöisessä vierastuvassa he kohta istuivat ja juttelivat. Ropsa emäntä kahvin keittoa puuhasi.

-- Näin vapaa ja onnellinen on nyt elosi, virkkoi roviisoreista toinen. -- Ja me siellä yhä saamme päivät päästään vieraan tiskin takana juoksennella.

-- Miksette ota eukkoa ja rupea kotivävyksi taloon, kuten minä, kysäisi Jehu.

-- Ei se meille näy sopivan, eikä sitä valittuakaan tunnu löytyvän.

-- Mitäpä hänestä niin paljon valitsee. Ottaa porauttaa yht'äkkiä -- siinä se temppu.

-- Niinhän se tuntuisi, mutta...

-- Mutta mitä? Ottaa eukon mistä saapi.

-- Aivan oudon, tuntematta ja rakastamatta häntä. Niinkö?

-- Niin, miksei? -- Niinhän ne meikäläisetkin tekevät.

-- Ja hyvin menestyvät rakkaudettakin?

-- Hyvin. Vielä siihen mitä rakkautta...!

Jehu istui kätkyen laidalla ja hypitti hymysuin käsiensä välissä tervettä poikaansa.

Onnellinen hän oli, ja hän tunsi sen täydelleen.

KUUN PIMENEMINEN.

Pohjoisesta puhalsi jäinen viima, virtasi vihaisena pitkin katua, ja kun se ei seinänvierustoilla päässyt täyteen vauhtiinsa, niin puski torin paikoilla kahta äkäisempänä kiukkuaan ja puri terävästi.

-- Onpa oikein tulipalopakkanen, sanoivat tuttavat tuttavilleen, kun kadulla vastakkain sattuivat ja tavanmukaisesti arvelivat, että piti jotakin lausua.

-- Niinpä puree kuin puukon kärki.

-- Mutta niikseen se olikin hiki mätäkuun kuumuudessa.

-- Sen se nyt kostaa.

Kauaksi he eivät jääneet siihen juttuamaan, eihän sitä mikä semmoisessa säässä. Kohauttivat hartioitaan, joita vilu ahdisti, vetäisivät kaulan lyhyeksi, solauttivatpa leuankin takin kaulustan alle ja jatkoivat kiireistä kulkuaan. Kenellä turkit oli, se koetti kiireesti kohauttaa karvaista kaulusta korvilleen ja painautti sitten taas käsivarret syvemmälle hiain sisään, eikä hänellä siinä ollut hätääkään. Mutta ne, joilla ei ollut turkista haaraa, kärvistelivät kylmissään ohkaisissa päällystakeissa; harppasivat pitkään ja tiheään narisevalla tantereella ja varastivat tuon tuostakin toisella jalalla, kun eivät suorastaan juosta viitsineet. Vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellä he painahuttivat korviaan, mutta nykäisivät pian taas kätensä pois siitä korvallisesta ja pistivät ne takin taskuun niin syvälle kuin suinkin. -- Hevoset nurkissa seisoivat paksussa kuurassa ja arastelivat kuolaimiaan, ja issikkapojat siinä vieressä kävelivät edestakaisin, lopsuttivat jalkojaan vastakkain ja korjasivat usein hevosen lointa samalla lämmitellen käsiään hevon lämpöisessä ihossa. Väliin tarrasivat kiinni toisiinsa ja ponnistelivat hetkisen rakkaassa sylipainissa.

Illan suussa helpotti viima, mutta eipä lauhtunut ilma. Taivas oli kirkas ja kylmä, pakkanen oli kuiva ja salainen, se uhkasi kerrassaan pitkittä kidutuksitta jäädyttää siihen yhteen paikkaan, jos ken hetkeksikään seisomaan jäi. Vähäksi kävi liike kadulla, issikat vain ajelivat siellä, sen tuhannen kyytiä porauttelivat, ja niistäkin moni ohjasi ennen aikojaan koninsa kotiin.

-- Tuohan se oli vietävää, kun piti sattua moinen sää, ja juuri oli aikomus kävellä tyttöjen kanssa kuun pimenemistä katsomassa. -- Niin tuumaili Eero, kun kahdeksaa käydessä puoli juoksua riensi alas Aleksanterinkatua. -- Olisi tämä nyt kyllä kirkasta säätä, taivas selvä kuin peili ja kuu kuin juusto, mutta eihän ne tytöt varsinkaan hirveä lähteä tämmöiseen ilmaan ulos, eikä täällä kauan tee mieli ilman aikojaan kärvistellä miehisenkään miehen. Hitto kun selkääkin kylmää, ja eivätkö nuo liene korvat jo selvässä jäässä, koska noista ei enää tiedä mitään ... niin on, kuin ei olisikaan koko korvia. Mutta mikäpä niitä osaa koetellakaan vantuttomin käsin. Jokohan pitänee katkaista taival ja pistäytyä johonkin kapakkaan ..., vaan eipä taida viitsiä, painaa häntä yhteen kyytiin, niin tuosta kerralla pääsee.

Eero painoi menemään hyvää vauhtia, ja kun pääsi Heikinkadun puistoon, jossa taas viima vapaasti kävi, juosta hilkkasi hän aina kolmisen askelta yhteen kyytiin, ja niin taas käveli väliin. -- Ihanhan kangisti suunpieliä, ja harvat parranhiuteet ylähuulessa olivat yhtenä tönkkönä jäässä. Mutta tuossahan tuo olisi jo talokin. Kun häntä vähäisen matkaa vielä kärsisi nousta vastamaata Vladimirinkatua, niin pääsisihän sitä lämpimään. Siellä perillä hän ei olisi milläänkään koko pakkasesta, sanoisi vain, jotta raittiinlainen on ilma, muuten selkeä ja kaunis. Vielä hän ne tytöt sieltä ulos puijaisi ja nauraisi sitten, kun viluissaan inuisivat... Mutta jos ne juuttaat eivät sattuisikaan kotiin ja pitäisi taas lähteä yhteen puuhkaan takaisin viiltämään ... paleltuisihan ne jo silmätkin päästä. Se olisi joutavata, jos ei Almakaan... Mutta tottapa ne nyt kotona ovat, olihan sitä jo puhettakin vähän, ja eivätpähän ne kauas ole tarjenneet juosta... Senkin vietävätä se sentään olisi, -- no, lämmitellä pitäisi sitä sittenkin pikkuisen aikaa, -- ja missäpä ne ovat kuin kotona.

Nyt oli hän jo ovella, -- siinähän sitä vielä piti seisoa ja soittaa, helistellä. Ja nyt piika peeteli ei tule avaamaankaan ... painaapa häntä toisen kerran, oikein emäheläyksen... Ka jo, jo tulee toljana, ka, nyt ei löydä avainta...

-- Onko täällä herrasväki kotona?

-- Eivät ole.

No nyt sen päätti. Siinä hän nyt seisoi, ja piika hoppuili ovea sulkeakseen, kun kylmä, raaka ilma vastaan tunki.

-- Missä ne ovat? Eikö ne tulekaan?

-- Vasta lähtivät.

-- Eikä ketään kotona?

-- Ei muita kuin Alma neiti, hänkin vähän sairaana.

Ähäs, jopa kerran nykäisi sittenkin. Alma yksin. -- Liekö pahastikin sairaana. Pistäyn vähän sisälle ... asiatani ajamaan ... lämmittelemään hetkeksi.

Sisälle meni Eero, ja suloisesti sieltä lämmin lehahti vastaan; piika jäi ovea sulkemaan ja katseli vähän kieroon tuota väkisin pakkautujaa, jotta tuopa vasta tollo lie. -- Saattoihan se olla hiukan tukkeumisen näköistä, arveli Eerokin takkia riisuessaan, mutta mikäpä siihen ilmaan ... ja kun puhettakin oli ollut, kyllähän Alma tiesi...

Eikä Alma ollutkaan pahasti sairaana, vilustanut vain oli päivällä pikkuisen ja päätä särkenyt, nyt se oli jo melkein ohi. Mutta kumminkin hän oli -- selitti hän Eerolle tervehdysten jälkeen -- päättänyt pysyä huoneessa sen iltaa, kun vielä hiukan hervotti. Hauskaa oli, että Eero sattui siihen juuri tulemaan pakinata pitämään, sillä yksin kun oli, kävi aika pitkäksi, ja hän oli siinä hämärässä ollut jo vähän surullisella tuulella.

-- Ja tästä ikkunasta me näemme kuun pimenemisenkin ihan selvään. Kas kun se nyt onkin kirkas ja täysi, himmentää tähdetkin ympäriltään. Mihin aikaan se alkaakaan pimeneminen?

-- Yhdeksän ja kaksi minuuttia se vasta... Ehkä olette väsynyt ja tahdotte jo aikaisemmin mennä levolle. Älkää minun tähteni valvoko ... pistäydyin vain hetkeksi lämmittelemään.

-- Ei, ei. Olen nukuskellut pitkin päivää, istun mielelläni tässä, nojaan tuohon sohvan nurkkaan. Siihen näkyy kuukin ihan selvästi, akkunan ääressä voisi vetää.

-- Mutta kun on valoa sisällä, niin ei näe hyvästi ulos.

-- Lampun voimme sitten siirtää edemmäs, mutta vielähän ei ole mitään katsottavaa puoleen tuntiin. Käykäähän istumaan.

Siinä he puhelivat hetkisen. Alma kertoi, että heiltä kaikki muut olivat lähteneet syntymäpäiville jonkun sukulaisen luo; mutta kun siellä kai tulisi olemaan isompi seura, niin Alma ei viitsinyt lähteä, vaikka hän olisi juuri jaksanutkin. Myöhäiseen aina vetää isoissa seuroissa, ja ikäväksi niissä käypi. -- Eero sanoi huomanneensa, ettei piika olisi mielellään suonut hänen tulevan sisälle, estellyt oli ja Almaa oikein sairaaksi sanonut, jotta häntä ilman pakkasta olisi hyvin epäilyttänyt koko tulo. -- Tuo oli piian puolelta hyvin luonnollinen heikkous, selitti Alma; pieni anteeksi annettava viekkaus. Hän näet kai oli toivonut isäntäväen poissa ollessa pääsevänsä ulos omien tuttaviensa pariin ja pelkäsi nyt vieraan tullessa, että pitäisi jäädä teetä keittämään. -- Ei millään muotoa Eero sitä tahtonut, että hänen tähtensä palvelijan harvoin sattuva vapaus sitoutuisi, ja naurahdellen he päättivät molemmat, että piika menköön omiin iloihinsa, he eivät välittäisi koko teevedestä.

Puhetta punousi pitemmältäkin. Eero kun oli maalainen ja nuori, niin hän oli hieman ujo ja arka, ja sentähden olivat talon neitoset, pääkaupungin ilmassa kasvatetut, aina toisinaan vähin veistelleet hänen kömpelyyttään, mutta pitivät muuten paljon hänen suorasta luonteestaan. Eikähän se kumma ollut, jos Eerokin hyvin viihtyi tyttösten parissa, Alman varsinkin -- eipä niitä ole Helsingissä ylioppilaalla naistuttavia kovinkaan valita. Hyvinkin se tuntui hauskalta nyt, kun kerran kahden kesken pääsi pakinoimaan, -- mutta samalla tuntui sekaan vähän oudoltakin ja tukalalta.

Tyttö olikin kerrassaan miellyttävä, kun noin nojaavassa asennossa lepäili siinä sohvan nurkassa hieman väsyneenä ja hervotonna ja hienoilla hoikkasilla sormillaan hypitteli rannerengasta sylissään. Hitto kun oli sulavan mallinen! Pehmoinen villavaippa kierteli taipuisana solakan vartalon notkelmia ja valahti lanteilta syrjälle; jalka polki pehmoisesti jotakin vallatonta tahtia. Pää oli vähän taapäin vaipuneena, puhuessa vain sujahti sorea kaula suoraksi. Silmät hän piti viekkaasti puoliummessa, niin ettei niistä saanut selvää, mitä ne miettivät; kasvot olivat hiukan kalpeat, mutta sitäpä sirommilta ja valkoisemmilta ne näyttivät.

-- Kerrassaan miellyttävä, tuumi Eero ja jäi joskus kesken sanan äänettömäksi katselemaan. Elävä taideteos. -- Puhe ei tahtonut Eerolta oikein luistaa, mutta ainahan sitä piti koettaa jotakin sanoa, jutella aivan tavallisia asioita, vaikka ne siinä tilaisuudessa tuntuivatkin hyvin tyhjiltä ja tyhmiltä. Tyttö vastasi verkalleen, hienoisella, levollisella äänellä, mutta silmät, ne kun joskus vilahtivat, niin niissäpä vasta oli senkin tuhannen peli ja ilve, niistä tuntui singahtavan tultakin, aivan tyynen kuoren alta.

Eero kävi hajamieliseksi, hänen oli toisinaan melkein paha olla tuota kuvaa katsellessaan. Hän koetti pysytellä vapaana, koetti jutella ja laskea leikkiäkin, koetti toisaallekin katsella, mutta ei saanut silmiään erilleen tuosta tytöstä, siihen vain piti tirkistellä, ja taas katkesi puhe.

-- Mitä joutavia, oliko hän hypnotiseerattu vai mikä ihme... Eero nousi äkkiä, melkein äkäisesti, käveli akkunan luo ja taas takaisin, katsoi kelloaan rauhattomasti useita kertoja peräkkäin ja istahti taasen.

Sama juttu. Silmät olivat kuin naulatut siihen sohvaan.

-- Joko kohta alkaa olla aika kuun pimetä? kysyi Alma, kohahtaen hiukan sohvassa.

-- Ei se vielä ... tai kohta on, viiden minuutin perästä ... tai neljän. -- Eero katseli kelloaan oikein tiukasti!

-- Pitäisi katsoa kuuta kiikarilla. Salin pöydällä se on kaukoputki luullakseni.

-- Istukaa, kyllä minä käyn hakemassa.

-- Löydätteköhän te?

-- Löydän, varmasti.

Mielellään meni Eero toiseen huoneeseen, jos minuutiksikaan, vapautuakseen tuosta omituisesta vetovoimasta, -- mutta mielellään hän taas palasikin. -- Hiljaista oli koko talossa, seinäkello vain kävellä napsutteli tasaista tahtiaan, ja joskus paukahtivat nurkat pakkasessa. Harvoinpa ulkoakaan helähtivät ohiajajan kulkuset tai naukui kitisevä lumi jalkamiehen kadulla kiirehtiessä. Sisällä oli kaikki äänetöntä, ei siellä ollut elävätä henkeä muuta kuin he kahden.

Eero toi kiikarin salista, katseli sillä itse ensin akkunasta ja ojensi sen sitten Almalle.

-- Eipä täältä todellakaan hyvästi näe, kun on valo noin lähellä.

-- Siirränkö lampun tuonne etäämmälle?

-- Niin siirtäkää, pienentäkää liekkiä ja pankaa vielä varjostin eteen.

Puolihämärä oli nyt huone, kuu vain paistaa loimotti sisälle. Nyt se tyttö vasta oli soman näköinen, kun muodot ja varjot noin melkein sulivat toisiinsa himmeäksi, ärsyttäväksi kuvaksi. -- Eero siirsi tuolinsa akkunan viereen, asettui melkein selin tyttöön. Ja niin he katselivat kauan aikaa ääneti kirkkaalle taivaalle, katselivat, kuinka kuun syrjästä vähitellen lähti kappale kulumaan, aina suurempi ja suurempi, ikäänkuin siitä olisi näkymättömällä taltalla hierretty hienoja viipaleita tai niinkuin jokin happo olisi syönyt ohkaista levyä. -- Olihan se tuo nyt katsottavaakin noin juhlallisessa äänettömyydessä! Eerosta tuo tuppisuisuus oli ihan naurettavaa, mutta mistäpä hän otti siinä keskustelunaiheenkaan, pää tuntui ihan ontelolta, ei sanaakaan löytynyt varastosta. Ruvetako selittämään tieteellisesti, kuinka toinen kiertotähti... Hiiteen kiertotähdet! -- Mutta eipä tahtonut uskaltaa kääntyäkään, silmät eksyvät ja takertuvat taas siihen sohvakuvaan... Mutta näinkin tuo selin on typerätä -- ei...

Eero hypähti taaskin äkkiä, käveli pöydän luo ja asettui äskeiselle paikalleen Alman viereen, joka vielä nojasi entisessä asemassa kiikari silmillä.

-- Onhan tämä kummaa katsottavaa, vajaalaitasta kuuta.

-- Eikö ole sitten?

-- Miksei, varsinkin tämmöisessä juhlallisuudessa...

-- No niin, jutelkaa jotakin.

Tavallinen asiahan se oli, mitä Alma sanoi, mutta minkä tähden nuo silmät taas noinikään suikahtivat. Ja minkä tähden tuo käsivarsi noin kaarevasti koukertui, jättäen varren vaipan alle selvemmin näkyviin, minkä tähden tuo jalka noin vallatonna keinui, ja puolihämäräkö sen kaiken teki noin salamiellyttäväksi ja viekoittelevaksi. Eihän se Alma muuten nyt mikään niin kumma otus ollut... Oliko hän, Eero, hermoheikko, vai miksi hän tuntui nyt noin levottomalta, mikä häntä ärsytti? Ja miksipä ei tyttökään sanaakaan virkkanut, oli kuin kiusoillaan noin vaiti, noin levollinen, noin liikkumaton. Eeroa hervotti, melkein vapisutti. -- Jospa tyttö sanoisi sanankaan, tahi jos itse keksisi jotakin järkevätä...

-- Ei se ole vielä puoleksikaan pimennyt.

-- Ei hetikään. -- Tyttö laski kiikarin syliinsä ja katsoi Eeroa. -- Onko teillä kylmä?

-- Mitä hulluja ... päinvastoin. Miksi niin? -- Hyvinhän täällä on lämmin.

Eeron ääni näet oli värähtänyt. Huomasi hän sen itsekin, ja sitä kai se oli tyttökin tarkoittanut, mutta miksei sanonut... Hm. Noin vain istui levollisena, pää kenossa ja katseli puoleksi suljetuin silmin viistoon Eeron ohi ulos. Sopi se siitä näkemään Eeronkin, mutta ei siitä tiennyt, katsoiko se häntä vai eikö. -- Mutta hurmaava hän oli, kun häntä noinikään kiireesti katsahti yhdellä silmäyksellä koko vartaloa pitkin, ihan lumoava. -- Kummallista! Siitä äskeisestä pakkasessa olosta kai ne vielä Eeron posket paloivat ja korvat kuumensivat ja veri noin kiireesti virtasi. Tuntuipa melkein, että häneltä itsestään voisi käsivarsi oieta tempaamaan tyttöä vyötäreiltä kiinni ja nykäisemään rintaansa vasten. Olisikohan se sittenkin yhtä äänetön ja liikkumaton ja levollinen, ja pää hänen olallaan noinikään kenossa... Ei, siinä ei ollut hyvä istua, taas Eero lähti mittelemään lattiata edestakaisin. -- Poskia poltti ja selkääkin kuumotti, -- tautiko lie ruumiissa.

-- Jopa se alkaa olla kuu niinkuin turkkilaisen vaakuna.