Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

ILTAPUHTEEKSI I

Kokoelma pieniä kertomuksia

Kirj.

SANTERI IVALO [nimellä Santeri Ingman]

Werner Söderström, Porvoo, 1891.

SISÄLLYS:

Puolukassa Rajoilla Koulutyttö Vanha juttu Ruiskahvi Hännätön vasikka Hienoa rakkautta Tulo kotiin Itkuja Mesenaatti Kunnia olkoon Viides päivä heinäkuuta Sillalla Nuku rauhassa Juopunut Huoneen haussa Siltä väliltä Viimeisessä tingassa Ystäväni ulkolainen Kummituksia Huonemies Vielä siihen mitä rakkautta...! Kuun pimeneminen Matalassa

PUOLUKASSA.

-- Taasko nuo lapset ovat olleet aholla luvatta laukkomassa. Ei niille näy olevan apua, jos ei joskus vitsaa heilauta. Siellä rämpivät päiväkaudet, liottavat vähätkin kenkäpahasensa, repivät vaatteensa ja saavat siellä kylmässä syksysateessa yskät ja muut taudit.

-- Mutta mehän olimme marjassa, äiti.

-- Marjassa te... Sinäkin Mikko marjassa, tuommoinen nassakan tappi, joka tuskin yllät marjaa varresta ottamaan! Mutta sitä pitää juoksennella toisten isompain jäljissä, vaikk'ei matkassa pysyisikään.

-- Pysynpähän. Noin ison ropposellisen olen poiminut.

-- Näytä, -- no kaikkia! Eikö lie rikkoja ja raakasia astian täydeltä. Jos nyt joskus kävisittekin ja toisitte oikeita marjoja, mutta mitäs noista puolukan pahasista on, vaikka niitä kapoittain kantaisitte. -- Niin, nyt värisette vilusta, raukat!

Lapset seisoivat lieden luona ja lämmittelivät kontettuneita käsiään. Siinä tungeskeli pikku Mikkokin pyylevänä ja teerevänä toisten joukossa ja taputteli kiukaan laitaan luonnottoman suuria saappaitaan, joissa vesi sisällä lotisi. Mutta ilo loisti silmästä, ja tyytyväisenä hän piteli kädessään tuohista, jonka hän ihan yksin oli poiminut kukkuroilleen puolukoita. Eikä hänen järjentynkänsä riittänyt mitenkään käsittämään, ettei hänellä siinä olisi todistus miehen työstä. Toiset, vanhemmat, joilla oli paljon suuremmat astiat, mittailivat niitä ja kinailivat, kenellä enin.

Äiti oli olevinaan suutuksissaan, toruili ja tuskaili, mutta sen näki sentään, ettei hän kovinkaan tosissaan ollut vihaisena. Hän vain tahtoi ylläpitää perheessään tarpeellista kuria ja järjestystä ja esiintyi senvuoksi ulkonaisesti ankarana ja taipumattomana, niinkuin tulee kelvollisen kasvattajan. Hyppiessään tuvassa edestakaisin moninaisissa toimissaan hän nuhteli lapsukaisia ja opetti:

-- Ja kenelle te luulette olevan hyötyä noista puolukoistanne? Kuka niitä syöpi muut kuin te itse ja porsaat? Jos te johonkin kykenisitte, niin tarvittaisiin teidän apuanne tässä talossa todempaankin kuin juoksentelemaan pitkin soita ja kankaita.

Mutta vaari, joka istui ikkunan pielessä ja paikkaili nuotan perää, hän otti puolustaakseen pienokaisia.

-- Antaa lasten juosta, hän sanoi, kunhan jotakin ovat tekevinään, parempi se on kuin jos joutilaina kylällä vetelehtisivät ja oppisivat laiskuuteen ja kaikkinaiseen ilkeyteen. Eihän noista vielä pahaisista ole nuotallekaan eikä muuhunkaan vakavampaan, marjassa ovat aivan omiaan.

-- Marjassa jos olivat tai eivät, yks'kaikki. Jo on tuo vaarikin leikkisä: mitä se luulee merkittävän noilla raakaisilla puolukoilla, joita kantelevat kakarat.

-- Vaikk'ei merkittäisikään, kunhan ovat toimessa ja tottuvat jotakin tekemään. Vielä se koituu heillekin vakavamman työn aika, ja silloin on hyvä, että omasta halustaan ovat lapsuudesta saakka harjaantuneet matkassa olemaan. -- Kerätkää vain, lapset, marjoja, kerätkää paljon. Kauppamiehessä jo kuulutaan ostettavan puolukoitakin, maksetaan parikymmentä penniä kapalta, hyvä on sekin lapsen ansioksi.

-- Maksettaneenko mitään tuommoisista raakain sekaisista, en usko.

-- Miksei, kun perataan, erotetaan rikat pois ja raakaset.

-- Ja silloin ei taida jäädä paljon jäljelle. Ei, vaari kulta, ei taida sekään lyödä leiville.

Vaari ei vastannut mitään, solmi vain äänetönnä nuotan silmukoita. Hänellä nyt kerta oli oma ajatuksensa asiasta, eikä hän viitsinyt siitä ruveta sen enempää kinaamaan. Kestää sitä kinata akkain kanssa, jotka pieksävät suuta saadakseen olla äänessä! Kotvasen kuluttua hän virkkoi kumminkin puoliääneen:

-- On sitä aikoinaan oltu marjahaluisia itse kukin, sinäkin ja muutkin.

-- On oltu, mutta kun syyskylmässä rämmitään muka puolukassa päiväkaudet pitkin kankaita, niin se on jo toista.

Koettamalla oli äiti koettanut saada mieltään ja ääntään pidetyksi vihaisena. Sehän kävisi hänen hallitsijanarvolleen, jos hän kesken heltyisi. Mutta heltynyt hän kumminkin jo oli. Sangen viatonta huviahan tuo nyt sentään oli lapsille ollut, marjassahan nuo raukat olivat olleet olevinaan. Sentähden hän puheensa lopettajaisiksi ja leppyneellä äänellä varoitteli, että vasta pysyisivät kiltteinä ja kuuliaisina eivätkä enää lähtisi juoksentelemaan syysmärkään.

-- Mutta kun siellä on lysti, äiti, marjassa, selitti pikku Mikko, kun näki, että hänkin tässä jo uskaltaa ruveta äännähtelemään.

-- Vai lystikin vielä, -- no lapsen mieli ja lampaan pää! Äiti silitti jo aivan leppyneenä nuorimpansa pyöreätä liinapäätä. -- Saattehan te vastakin puolukkaan mennä kun lupa annetaan ja sää on kaunis...

RAJOILLA.

Kun hän iltapäivällä istuskeli kahden kesken äitinsä kanssa, näperrellen jotakin mutkikasta koruompeletta, suuttui hän aina, kun alettiin puhua hänen tulevaisuudestaan.

-- Mitä siitä nyt huolehtii, enhän minä nyt missään tapauksessa nälkään kuole... Eikähän nyt kaikkien ihmisten tarvitse mennä naimisiin ... äiti elää vielä siinä vanhanaikaisessa uskossa... Ush!... Ei suinkaan sitä nyt tarvitse pelätä, että minusta kerjäläinen tulee...

Mutta itse hän kumminkin aina tietämättään johti puheen sille tolalle, joutui siihen, jos mistä olisi puhuttu.

-- Kerjäläinen, -- Jumala varjelkoon! Onhan sinulla, Anna, siksi varakkaita sukulaisia ... eikähän nyt vielä ole syytä noin ajatella. Mietin vain, miten sinä, lapsi parka, järjestäisit elämäsi, jos minä esimerkiksi nyt heti laskisin vanhan pääni lepoon.

-- Äiti puhuu aina niin traagillisesti. Mitä varten kuvitella turhia, mehän olemme molemmat vielä terveitä ... niin, niin, eihän sinun sairaalloisuutesi toki hengenvaarallista ole, täällä elämme onnellisina hiljaisessa kodissamme... Ja pojistakin tulee virkamiehiä, onhan Edvin jo hyvällä alulla ja Oskarkin...

-- Oskar raukka, mikä hänestäkin vielä tullee! Ja Edvin, veloissa kiireeseen asti, ja vielä kihlasi tuon köyhän...

-- No mutta, luuleeko äiti, että minä olen riippuvainen velimiesteni armopaloista...

-- Ei, enhän minä, mutta kun sinä mainitsit...

-- Ja miksen voisi omin nokkinikin tulla toimeen, voinhan kirjoittaa ... ja osaanhan kieliä...

-- Niin, osaathan kylläkin...

Äiti ojensihe lähemmäs lamppua selittelemään solmun paikkaa kutimessaan. Siihen hän katkaisi sanottavansa, sillä hän ei tahtonut sanoa, mitä ajatteli. Ei tahtonut repiä esille sitä vanhaa arkaa paikkaa. Kuinka nöyryyttävää olisikaan hyvän ja ennen rikkaana pidetyn perheen tyttärelle, jos piti kulkea talosta toiseen ja päivällisestä antaa kieli tunti jonkun kaukaisen sukulaisen lapsille ... eli sillä nimellä saada se päivällinen armosta. Kirjoitustyötä hän tiesi Annan jo salaa ottaneen ja iltamyöhillä sitä harjoittelevan -- arvonsa ja säätynsä mukaisiin vaatteisiin oli tyttöparan vaikea saada rahoja, -- mutta hän kirjoitteli vielä yksinäisyydessään, ettei sitä kukaan hänen tuttavistaan huomaisi...

Äiti katsahti kerran toisensa perästä tyttärensä puoleen, joka siinä rauhatonna ja tyytymättömän näköisenä ompeli ompelettaan. Olihan se vielä viehättävän näköinen, hieno hipiä ja pulskan korkeat olkapäät, näppärä käytös ja hyvästä perheestä kotoisin... Eikähän se nyt vielä niin vanhakaan ole, vasta seitsemänkolmatta, eihän se nykyaikaan ole ikä eikä mikään... Hm ... on se jo rajoilla. Mistä se nyt tulee kosija, kun ei ole ennen tullut... Ja tarkemmin kun katselee, niin onhan niissä jo jotakin väsynyttä noissa hienon kalpeissa kasvoissa, silmätkin sen jo ovat ikäänkuin sammumaan ja mietonemaan päin, ja muodoissa näkyy jo selvään tuota kankeutta ja kulmikkuutta, joka aina tulee esille, kun tuorein ja mehevin nuoruus on ohi... On se jo rajoilla ... sen hän tietää itsekin, yhä selvemmin joka päivä...

-- Enkähän minä mikään ikäloppu ole, siitä ei vielä tarvitse huolehtia, alkoi Anna taas hetken kuluttua ja viskautui hermostuneesti tuolilla.

-- Ethän suinkaan, päinvastoin...

-- Ja vaikka olisinkin, niin mikä sitten. Eihän naiminen ole mikään ainoa korkein onnen määrä.

-- Ei olekaan.

-- No, mitä siitä sitten myötään jankuttaa...

Äläpäs nyt onnikin, kun miehelään meno, hän koetti lohduttaa itseään, huolia vain ja kärsimyksiä ja orjuutta... Mutta hän ei saanut karkoitetuksi mielestään sitä kuvaa, joka niin kauan ja niin usein oli vallinnut hänen mielessään ja muodostanut hänen tulevaisuutensa tuntemattomasta rakkauden onnesta ja sittemmin yhä selvempänä ja todellisuudenmukaisempana elämän päämaalina. -- Se palasi tuo mielikuva omasta, rauhaisesta ja rakkaasta kodista uudelleen ja yhä uudelleen hänen mieleensä. Ennen tytön unelmissa se koti oli ollut piirteiltään epäselvä, mutta komea ja suuri ja täynnänsä kaikkea maallista ja taivaallista yltäkylläisyyttä... Se oli sekin aikaa! Sittemmin siitä oli vuosi vuodelta joutunut tingittäväksi haavekerros mukavuutta ja autuutta toisensa perään, tuo tulevaisuuden kodin kuva oli hämärästä korkeudestaan laskeutunut askelen toisensa jälkeen alaspäin maaperää kohden, kunnes se vihdoin oli joutunut ihan todellisuuden kylmänkovalle kalliolle. Silloin siinä ei ollut enää jäljellä muuta kuin pieni, sangen pieni ja vaatimaton koti, rajoitettu määrä maallista onnea ja hyvin epäilyksenalaista taivaallista... Mutta sekin olisi nyt ollut sen entisen uhkean ja yltäkylläisen arvoinen, jos se olisi ollut tuossa todellisena edessä... Mutta tuokin vähä, mitä oli jäljellä, tuntui joka hetki ikäänkuin murenevan käsiin ja mielivän jättäytyä jäljelle... Jokohan tuo menisi toteutumattomana sinne, mistä oli tullutkin, unelmana ja haavekuvana kadotettujen joukkoon... Siinä se oli rajoilla... Todellako vanhaksipiiaksi? Ei!

-- Ei, tuo on tuskallista, kun minä rupesinkin sille Akselille tätä mattoa ompelemaan, suuritöinen kuin hyväkin, ihan silmät menee, ja saapiko siitä sitten suurta kiitostakaan.

Hän viskasi ompeluksen syrjään ja oikoi hermostuneesti kokoonkyyristynyttä vartaloaan.

-- Niin, miksi ryhdyitkin, lapseni, noin vaikeaan ja aikaa vievään työhön, olisihan joululahjaksi pienempikin kelvannut... Ja pelkään vain, ettei serkkusi sen arvoa ymmärrä, ja hän on muutenkin käynyt niin omituiseksi viime aikoina ja epäkohteliaaksi sinua kohtaan.

-- Samahan se minulle on, miksi hän on käynyt... Vai luuletko, äiti, että minä millään tarkoituksella tätä ompelen ... hyi, se on halpamaista!

-- No, mutta mitä sinä ajattelet, kuinka sinä noin, Anna, päästät pahan tuulesi ilmoille!

-- Voi, älä suutu, äiti, en tahtonut loukata ... minä olen tänään vähän hermostunut ja ärtynyt... Ja suututtaa, kun kaikki ihmiset aina viittaavat, että minä muka olisin joka miespuolisen vaivainen, jonka kanssa joudun tekemisiin. -- Hän rupesi taas jatkamaan ompelustaan. -- Ja mikä se Akselikin sitten nyt on olevinaan... Kelpasi tuolle ennen minunkin seurani...

-- Muut isommat tuttavuudet, ei välitä enää köyhistä sukulaisista...

Akselikin, kaikkea nyt! kiukuttelihe Anna itsekseen vetäessään hienoa kultalankaa edestakaisin kankaan läpi ja tähystellessään mutkikkaaseen kuosikaavaan. -- Kaikkea! Hänetkin olisin ennen voinut vaikka keriä kerälle, jos olisin tahtonut, mokoman paksupäämoukan, ja nyt tämäkin jo alkaa kartella »vanhaa serkkuaan» ... juuri kuin hänkin luulisi saavansa nuoren ja kauniin... Hänelle nyt en menisikään, ennen olen omillani ... ja mikä on ollakseni...

Mutta se oli omituista, että aina, kun hän rupesi ajattelemaan sitä omillaan olemista ja elämistä, niin kuvastui tulevaisuus hänen eteensä valottomana, karuna taipaleena, jonka toisesta päästä ei ollut tietoa ja jossa virstanvälit näyttivät autioilta, ikävän pitkiltä ja yksitoikkoisilta. Yhtä iankaikkista näpertelemistä ja nuhertamista, yhtä turhaa keikottelemista ja hassuttelemista vuosi vuodelta pysyäkseen nuorena ja viehättävänä, -- ja säännöllistä vanhenemista ja tylsistymistä. Yhtä väritöntä ja sisällyksetöntä päiväin viettämistä, jommoista jo oli alkanut olla tämä viimeinen aika. Ja minkälaisissa oloissa? Sata markkaa vuotuista korkoa isänperinnöstä, kaksi eläkettä, neljäs kirjoituksista ja viides kielitaidosta, -- elä sillä ja pysy nuorena ja kauniina! -- Ja sitten vanhemmuuttaan rupeaisi uskovaiseksi, pukeutuisi vanhanaikaiseen pukuun, jota sukulaisten lapset pelkäisivät. Ja nuoret rouvat panisivat toimeen arpajaiset »köyhiä säätyläisiä» varten ja toisivat aina hänellekin kymmenmarkkasen tai kaksi...

-- Prrr... Siellä soitti joku eteisen kelloa. Anna hypähti kiireisesti pystyyn, heitti neuleen syrjään, oikaisi vaatteensa ja vetäisi liiviä useita kertoja alaspäin, jotta se rinnoilta olisi täyteläämmän ja pyöreämmän näköinen. Hänellä oli solakka vartalo, leveät lanteet ja kaareva selkä. Ohi mennessään hän viivähti hetkisen kuvastimen edessä, tasoitteli otsalta ja ohimoilta hienosti käheröivää tukkaa ja painahutti kämmenellä poskia, jotta niihin tulisi vähäisenkään väriä. Sen hän teki kaiken silmänräpäyksessä. Sitten hän meni ja avasi.

-- Hyvää iltaa, onko Oskari kotona?

-- En tiedä varmaan, käykää sisälle, minä katson. Ei, ei hän näy olevan huoneessaan, mihin lie mennyt, mutta varmaankin hän kohta tulee.

-- Tuleekohan?

-- Niin luulen varmasti. Käykää tänne sisälle istumaan niin kauaksi, me olimme juuri aikeissa ruveta teetä juomaan. Istukaa, olkaa hyvä.

-- Kiitos...

Se oli vanha tuttu taloon sekin, Oskarin ikäisiä tovereita. Tämän tulo muutti Annan yht'äkkiä kuin taikasauvalla. Synkkämielisestä, elämäänsä väsyneestä naisesta tuli iloinen, sukkelakielinen, keikaileva tyttölapsi. Silmät saivat entisen veitikkamaisen kiiltonsa, kangistuneet piirteet suun ympäriltä tuntuivat sulautuneen hymyyn, ja sirotekoinen jalkaterä pistihe viekkaasti esiin hameen alta ja takoi keveästi lattiata vasten vallatonta tahtiaan. Anna oli tyttönä ollut kaunis ja oli vieläkin, milloin vain pääsi entiselle tyttötuulelleen. Ja hän asettui sille tuulelle -- tuo oli jo tullut hänen tavakseen -- aina kun joutui vierasten, varsinkin nuorten miesten seuraan.

Nämä katselivat häntä, nauroivat hänen kanssaan, viihtyivät hyvin ja vähältä jo lämpesivät, mutta jäähtyivät taas. Hän ei voinut hetkeä kauemmaksi heitä kiinnittää, hän ei voinut jättää syvempää vaikutusta heidän mieliinsä. Tämänkin nuoren miehen hän oli jo monesti valloittanut, mutta aina kadottanut.

-- Minä ompelen tässä joululahjaa serkulleni, Akselille. Säikähdin oikein äsken, kun te tulitte, että jospa onkin hän.

-- Onko hän sitten niin pelättävä?

-- Onhan tuo vähän karhumainen, kömpelö ja juro, muttei sentään juuri peloittava. Tämän työni vuoksi vain pelkäsin...

-- Saapipas hän komean keinutuolinmaton.

-- Pitäähän hänelläkin olla jotakin komeata. On sitten jotakin edes kodikasta hänen vanhanpojan pesässään.

-- Kodikasta kyllä -- ja kenties muutakin.

-- Mitä muuta?

-- Niin, kenties tuo ei olekaan pelkkä joululahja eikä pelkkä serkunlahja.

-- Mitä vielä ... te erehdytte perin pohjin. Ei, katsokaas, hänestä tulee vanhapoika ja minusta vanhapiika, se on tähdissä niin päätetty. Ja se onkin parasta, minä puolestani olen siihen ajatukseen jo aikoja piintynyt ja mieltynyt. Ihminen on niin riippumaton, niin vapaa ja itsenäinen, kun kulkee omaa tietään...

Hän vilkutti viekkaasti silmiään kulmain alta, keikutti päätään ja naureskeli. Hän oli oikein hurmaava, kaikkea muuta hän näytti olevan kuin vanhanpiian ehdokas. Ja se nuori mies lämpeni taaskin hetkeksi.

-- Lyönpä vetoa, ettette ajattele, mitä puhutte.

-- Lyökääpä! Minähän olenkin jo sitäpaitsi aikoja kulkenut yli rajan. --

Oskaria ei kuulunut, ja vieras lähti. Äiti oli jo uupunut ja käynyt levolle, Anna korjasi ompeleensa pois, söi seisoaltaan voileivän, sammutti tulet ja meni hänkin makuuhuoneeseen.

-- Yli rajan, -- niin, oikeastaanhan hän jo oli ylikin rajan, hän tuumaili itsekseen riisuutuessaan. Sehän näkyi tänäkin iltana, näkyy selvemmin joka päivä. -- Hän haukotteli, katseli väsyneesti ja tylsästi eteensä; avasi sitten valokuva-albuminsa ja silmäili siitä tuttavia entisiltä ajoilta. Oli niitä ollut ihailijoita jos ihailtujakin! Olivat menneet. -- Siinä oli hänen omakin kuvansa kymmenen vuotta sitten: terveet, iloiset kasvot, paksu palmikko niskassa... Silloin sitä olisi pitänyt iskeä, jos olisi ymmärtänyt... -- Huu! Oikeinpa vilusti, piti viskata huivi hartioille yönutun päälle.

Anna kiersi paperiliuskoja hiuksiinsa, kähertääkseen huomiseksi kiharoita otsalle ja ohimoille. Välinpitämättömästi hän sitä teki, melkein vastenmielisesti. Tuota kähertämistä hän nyt oli jatkanut joka ilta monta herran vuotta ... ja mitä varten? --

Lukitusta pöydänlaatikosta hän otti esille kirjoitustyönsä, levitti arkit pöydälle ja alkoi kopioida. Kirjoitti puolen sivua ja heitti kynän pois, nojautui selkäkenoon tuolia vasten. Siinä oli suuri kuvastin hänen kupeellaan seinällä, ja silmät osuivat sattumalta sinne. Hän säpsähti, vetäytyi taapäin. Tuossa kuvastimessa hän oli aivan näkevinään vastaisen kuvansa: laihat, kalpeat kasvot, väsyneet ja jäykistyneet piirteet, himmeät silmät. Kummallisina kuvioina hämärsivät tuossa laimeassa valaistuksessa tukan omituiset lisäkkeet, ja tuo huivi hartioilla, sepä vasta oli kuvaava...

Kylmyys ja kyllästyminen tuntui koko ruumiissa. Tuossa se siis oli hänen tulevaisuutensa! Noin hän siis istuisi yksin yönutussa pöytänsä ääressä kirjoitellen iltamyöhällä kokoon yhtä markkaa, jolla sitten ostaisi kahvinaulan tai ehkä kultalankaa serkun keinutuolinmattoon... Ei enää vailla muuta kuin olisi yömyssy ja paksusankaiset silmälasit!

... Niin, hän oli jo varmaankin käynyt yli rajan, oli varmaankin...

Huih, kun vilusti ja värisytti! Yö olikin niin kamalan kolkko ja kylmä...

KOULUTYTTÖ.

Aino oli vielä koulutyttö, vaikka olikin jo naiskoulun ylimmällä luokalla, sillä luokalla, jolla hameen helmat jo lasketaan polvia alemmas ja jolla toverielämä, yhteishenki ja pienet naiselliset salaisuudet »siskojen kesken» puhkeavat kauniimpaan kukkaseensa. Vielä koulutyttö, vaikka jo tyttöyden sillä asteella, jolla elämän todellisuuden, sen ihanuuden ja surullisuuden ensi esimaku maistetaan, haaveksitaan rakkautta ja tuumitaan tulevaisuutta, käydään sentimentaalisina istumassa »vapaamuurarin haudalla» ja teetetään toverimerkiksi hopeainen kysymysmerkki, jotta siihenpä elämä vastatkoon... Niin, niin, siitä alkaa jo lapsen leikki olla poissa, vaikka ei elämällä vielä olekaan sitä varmaa suuntaa eikä periaatetta, jota se hakee ja luulee löytävänsä.

Niissä vuosissa oli Aino. Hän käherteli salaa tukkaansa kiharoita otsalle ja ohimoille, että ne tekisivät runollisen vaikutuksen, käveli kadulla vakavana ja arvokkaana, jottei häntä suinkaan luultaisi koulutytöksi ja illoilla hän istui myöhään yönutussa ylhäällä ja luki ajattelevaisena Heinen runoja, viivasi sieltä täältä jonkin säkeen, jossa hänestä oli sattuvasti kuvattu elämän suurta kysymystä, ja mietti syväaatteista ongelmaa kauan, -- kunnes nukahti.

Hän oli näet rakastunut -- tietysti. Rakkaus kuului välttämättä hänen luontoonsa, hänen sukuunsa ja ikäänsä, -- olihan hän yht'aikaa nainen ja lapsi.

Mutta hänessä lapsi vielä voitti naisen. Hän ei voinut rakkauttaan kylliksi salata eikä osannut vielä niitä oikkuja ja temppuja, joita nainen tietää käyttää tunteensa viehättävinä apulaisina. Hän oli vielä luonnostaan naiivi.

Hän oli rakastunut. Hänen sielunsa ihanne oli pitkänsolakka, harteikas, mustaviiksinen mies, kolmannella kymmenellä oleva, lempeäsilmäinen, sukkelakielinen. Akseli hän oli nimeltään, ja hän kävi usein Ainon kodissa, sangen usein, ja oli aina kohtelias ja ystävällinen, puhutteli Ainoa neidiksi ja puristi kättä lämpöisesti, -- niin ainakin Ainosta tuntui.

Joka kerta kun Akseli tuli heille, kävi Aino iloiseksi ja puheliaaksi, nauroi ja ilvehti ja kertoi pitkät jutut koulustaan ja muista kokemuksistaan, ja toiset kuuntelivat ja nauroivat. Akselikin nauroi, nauroi niin miehekkäästi, mutta samalla lempeästi.

Mutta eräänä iltana he jäivät kahden saliin istumaan, ja silloin Ainolla ei ollut mitään puhuttavaa eikä kerrottavaa, Akseli sai yksin olla äänessä. Mutta hän puhuikin kauniisti ja sujuvasti ja katseli niin lämpimästi, ja kun hän sitten kohta lähti, tuntui erityinen hellyys olevan hänen äänessään hänen hyvästellessään ja erityinen kuumuus hänen kämmenessään... Vai olisiko se ollut Ainon omassa kämmenessä?

Sinä iltana Aino istui kauan ylhäällä ja luki Heineä. Mutta kesken sitä lukuaan ratkesi hän itkemään. Itki kiihkeästi, itki kauan, tietämättä mille itki, mutta kun hän vihdoin herkesi, tajusi hän sen, että olikin rakastunut, tajusi sen selvästi ja tunsi...

Hiljaa hän hiipi toiseen huoneeseen, jossa hänen vanhempi ystävättärensä juuri asettautui levolle, hiipi tämän vuoteelle ja puhkesi taaskin itkemään.

-- Mitä itket, lapseni, mikset asetu levolle, miksi itket? 3

Nyyhkytysten keskeltä soperteli Aino:

-- Mi-minä olen ra-kastunut.

-- Sinäkö, Aino, ja keneen ja milloin?

-- Tänä iltana, Akseli oli täällä, me jäimme kahden ..

-- Ja sinä rakastuit. Puhuiko Akseli sulle mitään?

-- Puhui, paljon, vaikk'en tiedä mitä. Luuletko, Anna, luuletko, että ... että hän voi minusta ... pitää ... tämmöisestä.

-- Lapsi raukka, mistä minä tiedän. Kaiketi hän sinusta pitää, pidämmehän me kaikki, mutta hän on mies ja sinä vasta koulutyttö.

-- Niin, koulutyttö ... niin, hän ei voi minua rakastaa, minä tiedän sen, hän ei voi. Voi minua hullua ... mutta minkä sille teen, minä tunnen sen, minä olen häneen rakastunut...

-- No, se menee ohi, sinä pieni hupakko, rauhoitu vain ja mene nukkumaan kyyneleet silmistäsi. Sinä haaveksit, ystäväni.

-- En. Minä en ole enää mikään lapsi. Minä olen rakastunut, minä sanon sen sulle enkä kenellekään muulle, ja minä vien sen rakkauteni salattuna muassani hautaan. Hän ei voi minua rakastaa -- no, ei pidä hänen myöskään saaman tietää, mitä minä hänen tähtensä kärsin.

-- Kärsit, ystäväni! Mutta kenties hän sinua rakastaakin...

-- Ei, ei...

Murtunein sydämin, tuska mielessään Aino poistui vuoteelleen, itki siinä vielä hetken ja nukkui nyyhkytyksiinsä.

Kun Akseli sen jälkeen heille tuli, ei Aino näyttäynytkään, tai jos näyttäytyi, käveli hän vakavana, surullisena ohi, vastasi jäykkänä tervehdykseen, eikä puheisiin koskaan puuttunut niinkuin ennen. Hän tunsi saaneensa maistaa elämän todellisuuden ensi karvaan palan, mutta hän tahtoi niellä sen alas arvokkaasti ja kestävästi. Hän tahtoi kärsiä yksin, ja kärsiä perin pohjin, sillä tuossa kärsimyksessähän se hänen elämänsä sulouskin oli. Toverit ihmettelivät koulussa hänen muuttumistaan, kuiskailivat yhtä ja toista, huomasivat sitten, mitä tautia hän poti, ja koettivat ystävyydellä ja säälillä saada häntä tunnustuksille. Kauan hän vastusteli, mutta vihdoin se lohkesi, tuska tunki pakostakin esiin, ja hän kertoi vihdoin salaisuutensa parille parhaalle ystävälleen, kertoi kaikki, koko kaihonsa ja pettymyksensä, ja yhdessä sitten itkettiin tämän elämän viheliäisyyttä ja kurjuutta, kurjuutta... Tytön jaloja, syviä, hehkuvia tunteita tuo karkea mies ei voinut käsittää, hän ei ollut niiden arvoinen, hän oli halveksittava raakalainen, mutta kumminkin häntä täytyi rakastaa, täytyi...

Akseli oli salakihloissa Annan, Ainon vanhimman ystävättären ja asuntokumppanin kanssa, vaikkei siitä kukaan tiennyt. Tämä kertoi sulholleen Ainon yöllisen tunnustuksen. Yhdessä he nauroivat sille jutulle.

-- Koulutytön haaveita.

-- Lapsen houreita.

Ja kun Akseli sitten leikillään rupesi Ainoa hyvittelemään, välähti tässä sammunut toivo uudestaan. Hän tahtoi tutkia, oliko siinä toivossa perää, ja samalla hän tahtoi itse näyttäytyä niin hyvässä valossa kuin suinkin. Ja hän rupesi taas iloiseksi, reippaaksi tyttölapseksi.

-- En minä ole koketti, hän puhui kerran, kun he taas salissa kahden istuivat, -- vaikka ehkä siltä näytän.

-- Kuka sitä on sanonut! Te olette naiivi.

-- Tytöt sanovat koulussa, että minä hivutan kämmenselällä poskiani päästäkseni punakaksi, mutta siinä ei ole perää.