Chapter 5

Margy istuskeli niin tyytyväisenä kaivellen hiekkaa vanhalla puulusikalla ja pisti silloin tällöin suunsa täyteen, jotta narskui uusien kirkkaiden hampaiden välissä. Joskus tuli myöskin sulhanen puhelemaan Tildan kanssa, jolloin pieni »liikalainen» jäi kokonaan katsomatta ja vyöryi ja hoiperteli tietä ja oli joutua polkupyörällä ajajain ja muiden kävelijäin jalkoihin, jotka kiireissään eivät huomanneet tuollaista pientä kääryä. Rohkea se oli tuo, pieni viaton olento, eikä ensinkään ujo. Hän ojensi pienen kätensä kenelle hyvänsä ja katseli niin luottavaisesti jokaista vierasta, ettei kukaan voinut olla katsahtamatta häneen ystävällisesti. Hän oli herttasin pieni tyllerö maailmassa ja niin luottavainen, kuin voi ainoastaan tuolla suloisella ijällä olla, jolloin sydän vielä ei aavista, että synti ja pahuus asustavat maan päällä.

Eräänä päivänä kulki hieno, erinomaisen hyvinpuettu herra pitkin puistokäytävää; hän käveli kädet selän takana, hieno kävelykeppi kädessä ja tähysteli pilviä, niin ettei huomannut pientä tyttöstä, joka istui tiepuolessa. Tyttö äännähti kun kulkijan jalka sattui häneen. Herra oli tohtori Lindfält, tytön oma isä. Hän oli kulkenut vaipuneena miettimään kirjoitusta huomispäivän lehteen Ibsenin uusimmasta teoksesta. Hän säikähtyi lapsen äännähtämisestä ja kun huomasi kaatuneen lapsen potkivan pienillä jaloillaan. Hän nosti tytön ylös, joka voimakkaasti ponnisteli päästäkseen jaloilleen jälleen. Tohtori pudisti ruohonsirpaleet hänen pitkistä keltaisista kiharoistaan ja asetti tottumattomasti tuon sopimattoman päähineen suoraan:

-- Sinähän olet kiltti, kun et ruvennut itkemään -- sanoi hän -- kenenkään tyttö sinäkin mahtanet olla?

Lapsi seisoi pieni likainen sormi suussa ja katseli lakkaamatta pelastajaansa, mutta äkkiä kirkastui hänen kasvonsa ja suu sopersi aivan selvään: -- isä! --

Tohtori säpsähti ja katseli tarkempaan likinäköisillä silmillään tyttöstä; nyt hän sen tunsi, sehän oli pieni »liikalainen» kotoa, mutta miten oli hän yksinään, eksyksissä? Hän katseli ympärilleen kaikille puolin, mutta hoitajaa ei näkynyt missään: -- Missä on Tilda? -- hän tunsi itsensä nyt ainakin yhtä avuttomaksi kuin Margy äsken, mutta lapsi pelasti hänet tästä ojentaen sormellaan lähimmäiseen pensasaitaan ja huudahti: -- Tuolla!

Tohtori tarttui heti hänen käteensä, huolimatta että pienet sormet tahrasivat hänen hienot vaaleat hansikkaansa, ja astui päättävästi osoitettuun suuntaan, josta hän tapasikin neiti Tildan istumassa ja virkkaamassa, huomaamatta isäntäänsä ennenkuin tämä ärjäsi hänelle.

Tietysti oli hoitajalla tuhannetkin selitykset, mutta tohtori ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi niitä kuunnellut, vaan varoitti häntä tästä lähtein vartioimaan paremmin tyttöstä; senjälkeen aikoi hän mennä, mutta kääntyi vielä, joko siitä syystä, ettei Tildan vihainen muoto ennustanut hyvää Margy paralle tai ehkä siitä syystä, että tytön rukoileva katse oli vaikuttanut isään, ja tohtori Lindfält otti pientä tyttöään kädestä ja mutisi: Onhan kohta päivällisaika, ja minä menen suoraan kotiin, niin voin sentähden ottaa lapsen mukaani.

-- Muistaako hän nyt vihdoinkin, että hänellä on lapsi -- mutisi vihastunut palvelija niin kovaa, että isäntä kuuli selvään sanat ja ne antoivat hänelle paljon ajattelemisen aihetta, kun hän kulki tietään koettaen astua Margyn askelien mukaan.

Kuinka usein olikaan tuo pienokainen jätetty yksikseen niinkuin tänään ja ollut lukemattomille onnettomuuksille alttiina kenenkään sitä aavistamatta. Hän katsoi tuohon hentoon olentoon vieressään, kuinka turvaton on tuollainen pieni kääry, kun ei suojaava käsi ole sen liikkeitä turvaamassa. Häntä suututti epäluotettava palvelija, jota he olivat niin uskoneet, missä oli hänen velvollisuudentuntonsa -- huusi hänen sisässään ääni kovasti, mutta samassa kaikuivat hänen korviinsa nuot pilkalla lausutut sanat: -- Muistaako hän nyt vihdoinkin, että hänellä on lapsi -- ja kovasti häveten täytyi hänen tunnustaa, että vanhempien laiminlyöminen oli ollut huonona esimerkkinä lapsen hoitajalle.

-- Isä -- kuiskasi rukoileva ääni -- isä, Margy ei jaksa. -- Pienokaisparka -- hän nosti pienokaisen käsivarrelleen ja pujotteli syrjäkatuja kotiinsa, vähän häpeissään, että hänet nähtiin näin tavattomassa toimessa.

Vaimolleen ei hän maininnut sanaakaan tästä seikkaillusta, suurimmaksi osaksi siitä syystä, ettei Tilda saisi lisää nuhteita; hän oli tullut melkoisesti lievemmäksi häntä kohtaan huomattuaan oman syyllisyytensä.

Seuraavana päivänä meni Margy taas ulos hoitajansa kanssa ja vielä muinakin päivinä, eikä tohtori käynyt katsomassa täytettiinkö hänen käskynsä; näytti aivan siltä kuin hän olisi välittänyt pienestä tyttösestään yhtä vähän kuin ennenkin, mutta kun hän istui kirjoituspöytänsä ääressä vaipuneena johonkin miellyttävään taidearvosteluun tai nerokkaaseen kirjoitukseen, jotka olivat saattaneet hänen nimensä kuuluisaksi, niin ajatukset kiitivät joskus aivan äkkiä taaksepäin kirkkaaseen puolipäivähetkeen, jolloin hän käveli kotiapäin kullankiharapää rinnoillaan ja pienet pehmeät kätöset luottavasti kiedottuna kaulansa ympäri, ja monet kerrat unohtui hän kuuntelemaan lapsen äänensorinaa eteisestä.

Vähitellen hän alkoi varttoa milloin Margy lähtisi ulos, saadakseen puoliavoimesta ovesta nähdä, miten häntä eteisessä puettiin, ja toisinaan hän tuli uloskin, leikki lapsen kanssa ja kysyi Tildalta tytön vointia j.n.e. sekä miksi hänen piti kulkea noin kummallisessa lakissa, mutta kun kuuli, että se oli aivan muodikasta ja että tohtorinna itse oli sen tilannut, niin hän meni aivan hiljaa takaisin kamariinsa. Muutamia päiviä sen jälkeen ilmestyi hän kuitenkin aivan äkkiarvaamatta Margyn kamariin mukanaan pussillinen appelsiinejä Margylle -- ne ovat niin terveellisiä -- vakuutti hän; senjälkeen tuli hänelle tavaksi pistäytyä tänne väliin ilman makeisiakin, vaan oli aina yhtä tervetullut ja tervehdittiin samalla ihastuksella.

Tilda oli kerrassaan kummastuksissaan tästä, mutta kun hän eräänä päivänä näki tohtorin polvillaan nurkassa »kilttinä vanhana heppana» (kuten Margy selitti) niin ei hänen hämmästyksellään enää ollut rajoja.

Alice rouva, joka oli ollut Pietarissa ostamassa itselleen uudet turkit, kummastui suuresti nähdessään kotiintultuaan Margyn olevan korkealla lasten tuolilla päivällispöydässä ja isänsä tarjoilevan. Isä näytti jotensakin tottuneelta lapsenhoitoon.

-- Näetkös, Alice, minusta tuntui tyhjältä mentyäsi ja minun täytyi saada itselleni pöytätoveri pienestä tyttösestämme -- sanoi hän melkein kuin puolustuksekseen.

Rouva pudisti päätään tyytymättömän näköisenä: -- Minä en ole koskaan voinut kärsiä lapsia pöydässä, ne syövät kuin pienet porsaat.

-- Oh, meidän pieni Margymme käyttäytyy jo kuin ymmärtäväinen neiti -- vakuutti tohtori, joka oli päättänyt kaikin tavoin koettaa estää pienen naapurinsa joutumista takaisin kamariinsa.

Hänen vaimonsa, joka ensikerran kuuli miehensä sanovan vastaan, koetti kaikin tavoin näyttää tyytyväiseltä, vakuutettuna siitä, että Robert nyt kuten ennenkin täyttäisi hänen toivomuksensa. Kuitenkin pysyi tohtori päätöksessään ja tämän jupakan aikana sai talon pieni tytär yhä varmemman aseman isänsä vieressä, johon hän turvautui koko pienen yksinäisen sydämensä lämpimällä myötätuntoisuudella. Hänhän oli janonnut hellyyttä kuin kukka auringonvaloa, ja nyt säihkyi onni hänen iloisilla kasvoillaan päivät päästään. Äiti katseli väliin ihmetellen isää ja tytärtä, jotka iloisina lurittelivat keskenään ja näyttivät niin hyvin viihtyvän yhdessä, hän tunsi sydämessään silloin omituisen tuskallista yksinäisyydentunnetta ja hän vakuutti kärtyisesti, että -- Robert oli aivan liiaksi kiintynyt lapseen.

-- Miksikäs ei hän olisi kiintynyt kauniiseen tyttäreensä -- arveli Kaarinatäti, joka oli käymässä siellä -- etkö näe kuinka kirkkaat silmät Margyllä on ja tuollainen kaunis valkoinen kiharatukka, ja muuten on hän kiltein olento, minkä koskaan olen nähnyt.

-- Minusta on Margy aina ruma -- sanoi Alice rouva äreästi -- hänen silmänsä ovat liian pyöreät ja kehumaasi valkotukkaa pidän minä ehdottomasti pellavaperuukkina. Sano vain mitä sanot, vaan minua tuskastuttaa nähdä kun Robert pilaa tytön ja tahtoo, että koko talon pitää taipua tytön mukaan, pian kai minun punainen kamarinikin muuttuu lapsenkamariksi.

-- Ai ai, Alice, tuo vivahtaa mustasukkaisuuteen, vastasi täti hymyillen -- sinä olet tottunut olemaan kieltämättä ensimmäinen kodissasi ja vallitsemaan miehesi sydäntä, nyt pelkäät kilpailijaa, vaan älä ole huolissasi, kyllä hän rakastaa sinua yhtäpaljon kuin ennenkin, vaikka hän koettaa korvata sen, mitä te molemmat olette laiminlyöneet pienen »riikalaisen» suhteen.

-- Niin, no se on sellaista ruikusta, sanoi tohtorinna tehden ylpeän liikkeen päällään, vaan hänellä oli kyynelet silmissä, ja Kaarina, joka kaikessa hiljaisuudessaan oli tarkka silmäinen, käydessään joka päivä talossa huomasi, miten rouva Alice levottomin silmin katseli miehensä ja lapsensa keskinäistä suhdetta.

Tapahtuipa kerran niinkin, että rouva eräänä päivänä puolispöydässä kumartui Margyyn solmetakseen serviettiä hänelle; --- Enkö minä saa auttaa lasta, Robert?

-- Aivan kernaasti, hyvä ystävä, vaan minä luulen, että Margy on tottunut minuun. -- Ja niin olikin. Aina kuin äiti rupesi auttelemaan häntä, niin tyttö meni isän luo ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten; isässä oli hänen turvansa eikä hän muuta tahtonut.

Tohtori siveli hiljaa hänen kiharansa otsalta, nosti hänet syliinsä.

-- Sinä näytät niin tuntehikkaalta, Robert -- Alicerouva koetti tehdä ivaa, vaan itku oli kurkussa. Minä en tahdo houkutella Margya luotasi, sillä minä näen selvään, että sinä olet mustasukkainen hänestä.

Tohtori ei vastannut mitään, vaan tarttui äänettömänä sanomalehteensä, sillä hän aavisti, että tässä katkeruuden purkauksessa piili kauvan uinailevan äidinrakkauden heräämisen merkki, ja hän tunsi, että kun tämä tunne on herännyt vaimonsa sydämessä, niin hän ihailisi sitte häntä enemmän kuin koskaan.

Tyytyväisenä ja toivehikkaana meni hän sinä iltana lapsenkamariin, sillä Margy oli tottunut siihen, ettei hän nukkunut illoilla ennenkuin isä tuli sanomaan hyvääyötä ja oli kuullut hänen iltarukouksensa.

Margy istui jo vuoteessaan kädet ristissä ja kun tohtori tuli, niin hän rukoili vanhan yksinkertaisen rukouksen, joka tuhansien lasten huulilta on kohonnut korkeuteen:

Mä nostan silmäni taivaaseen Ja sormeni ristiin liitän, O Herra, ystävä lapsien Mä armostas sua kiitää.

Tohtorikin oli pannut kätensä ristiin niinkuin Margy oli häntä opettanut ja tuo maailmanmies, jolle rukous aikoja sitte oli ollut vierasta kieltä, kuunteli nyt hartaasti pienen tyttönsä lurittavaa ääntään.

-- Hyvää yötä Margy, hyvää yötä rakkaani -- Tohtori kumartui suutelemaan tyttöä otsalle -- mutta miten olet niin kuuma? Tilda, onko hänellä kuume, minusta Margy on ollut vähän nolo koko päivän? Oletko kipeä, pikku ystäväni?

-- Pikkusen väsynyt.

-- Noo, nuku sitte ja lepää pienokaiseni, ja herää aamulla virkeänä -- hän silitti hellästi tytön punasta poskea ja meni, vaan kun tyttö oli nukkunut, niin tohtori tuli takaisin ja kuunteli levottomana hänen heikkoa ryintää, joka teki hänen unensa rauhattomaksi. Tilda vakuutti että se oli vain tavallista katarria, ja hänhän ymmärsi tämmöiset asiat. Mutta kuitenkaan tohtori ei voinut olla hiipimättä vielä yölläkin lapsenkamarin oven taa kuuntelemaan. Unissaankin tunsi hän useat kerrat jonkunmoista tuskaa ja kun vihdoin aamupuoleen joku äkkiä avasi oven, niin hän hypähti säikähtyneenä ylös: -- Mikä on, Tilda? -- Margy on kipeänä -- kuiskasi hoitaja -- hänen kurkkunsa korisee ja vinkuu niin kummallisesti. -- Silmänräpäyksessä oli tohtori pukeutunut ja riensi lapsen luo; joka makasi vuoteellaan posket kuumeen punaisina ja kovain yskänkohtauksien aikana kuului kurkusta omituinen hinkuva ääni: -- Mitähän se mahtaa olla, se kuulustaa niin kauhealta?

-- Valtioneuvoksen pieni poika, jota minä hoidin Margya ennen, kuoli kuristustautiin, ja hänellä myös vinkui kurkku tuolla tavoin -- sanoi Tilda vavisten.

-- Pitää heti mennä hakemaan professoria, käykää sanomassa siitä kyökissä -- tohtori vaipui polvilleen Margyn vuoteen ääreen. Vaimonsa nukkui vielä, ja tohtori ajatteli, että hänet pitäisi herättää, vaan jalkansa olivat kuin lamauksissa, ettei hän päässyt lapsen vuoteen äärestä.

Kun professori tuli, niin hän vakuutti todeksi sen mitä oli pelätty, Margy oli saanut kursitustaudin, tuon salaa hiipivän lasten vihollisen, eikä tohtori voinut kieltää, että tila oli vaarallinen.

Alice rouvakin oli herännyt oudoksuen vilkasta liikettä talossa näin varhain aamulla, ja hän soitti saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut. Tohtori meni hänen luo, ja miehensä näöstä voi rouva jo päättää, että Margylle oli tapahtunut jotain.

-- Onko tyttö kipeä vai -- ehkä kuollut?

-- Kipeä on, vaan ei, Jumalan kiitos, kuollut, ja missä on elämää, siinä on myöskin toivoa -- vastasi tohtori.

-- Kuka on nyt hänen luonaan?

-- Kaarinatäti, joka tuli heti alas, kun kuuli tavattoman varhain puhetta Margyn kamarista; niinkuin tiedät, on tädin makuuhuone juuri Margyn kamarin päällä. Pieni Margy raukka, hänellä on vähänväliä ankaroita tuskia, että sydäntä särkee nähdä; jos sinun on vaikea nähdä, niin voit olla varma, että täti kyllä hoitaa häntä hellästi, ja Tilda on myöskin aulis.

Nuori rouva kääntyi vastaamatta sanaakaan, vaan ennenkö tohtori ehti sairashuoneeseen, niin rouvakin oli siellä, ja sanaa lausumatta nousi Kaarinatäti ja jätti äidille paikkansa lapsen ääressä.

Kolme päivää kesti kamala taistelu, jonka aikana oli silloin tällöin joku lieveämpi hetki. Tohtori oli aivan suunniltaan ja epätoivoissaan, jotta hän oli aivan sopimaton sairaanhoitajaksi, vaan sitä väsymättömämpi oli hänen vaimonsa. Tuskin minuutiksikaan hän lähti sairasvuoteen luota ja hän tarkoin täytti professorin määräykset pienen sairaan hoidossa. Hän ei näyttänyt ajattelevan itseään ollenkaan, ei muistanut ruokaa eikä unta, herkeämättä tarkasti pienimpiäkin muutoksia taudin kulussa ja aivan kuin vaistomaisesti näytti hän ymmärtävän, mikä oli milloinkin hyvä lapsen tuskien huojentamiseksi. Äiti tiesi selvään, että pienen Margyn katse, kun se oli tajullaan, etsi isää tahi Kaarinatätiä eikä koskaan ikävöinyt häntä.

Tohtori näki miten sanomaton tuska tunti tunnilta ilmeni aina selvemmin vaimonsa kauniilla muodolla, jolla tähän asti ei ollut näkynyt surua eikä kärsimyksiä, ja miten hänen kyynelettömät silmänsä ilmaisivat tuskaa, jota sanoilla ei kyennyt lausumaan.

Professori oli kolmannen päivän illalla sanonut taudin tekevän käänteen. Isä ja äiti olivat äänettöminä istuneet vuoteen ääressä ja katselleet pientä, rakasta muotoa, joka vähitellen aivan kuin jäykistyi samalla kuin sinisenkuultava kalpeus levisi sille. Hengitys korisi ja näytti olevan vaivaloista ja melkein särkynyt katse ei ollut pitkiin aikoihin kiintynyt kenenkään. Äiti nousi yhtäkkiä ja meni allapäin huoneesta; tohtori katseli hetken hänen jälkeensä ja seurasi sitten häntä. Hän sai kauan etsiä vaimoaan ja löysi lopuksi hänet punasessa huoneessa, jossa ennen näytti niin hauskalle, vaan nyt tuntui kylmälle ja synkälle. Rouva makasi lattialla ja koko ruumiinsa vapisi.

-- Rakas Alice, jaetaan suru, onhan se meille yhteinen -- ei vastausta -- itke minulle, niin on helpompi. -- Tohtori istui sohvaan ja koetti nostaa vaimonsa päätä ja kun hän siinä katsoi hänen silmiinsä, niin ne olivat kuivat.

-- Robert, puhutaan helvetin tuskista, minä tunnen niitä -- sanoi rouva vapisevin huulin -- sinä olet rakastanut lasta, sinä olet ymmärtänyt voittaa hänen rakkautensa, kun vielä oli siihen tilaisuus -- minä sen laiminlöin -- nyt on myöhäistä. Jumala ottaa hänet pois ja se on oikeutettu rangaistus äidille, joka ei ollut lapsen arvoinen -- hän kätki taas kasvonsa; hiljaisessa huoneessa kuului äkkiä kiireelliset askeleet; tultiin kutsumaan sairashuoneeseen ja vanhemmat riensivät sinne käsikädessä nähdäkseen lapsensa viimeisen särkyneen katseen, vaan vuoteen ääressä istui uskollinen Kaarinatäti ja hymyili lempeästi.

-- Pieni Margymme nukkuu nyt tyyneesti -- sanoi hän -- hengensalpaus on poissa ja taudin käänne on kestetty.

-- Alice, Alice, rakkaamme parantuu! -- huudahti tohtori riemuissaan -- Jumala, jonka olemme unhottaneet onnemme päivinä on kuitenkin antanut armonsa paistaa meille surumme hetkenä ja pelastanut lapsemme -- hänen vaimonsa ei vastannut, vaan polvistui vuoteen ääreen painaen otsansa lapsen kuihtunutta kättä vasten, ja ilokyyneleet virtasivat hänen kalpeita poskiaan pitkin.

-- Minä olen niin kiitollinen Robert siitä, että Margy saa elää -- kuiskasi hän vihdoin -- sano minulle vain, mitä tulee minun tehdä voittaakseni lapsen sydämen?

-- Sinun tulee rakastaa häntä -- sanoi tohtori hiljaa.

-- Ah Robert, minä olen jo kauan häntä rakastanut!

Aamulla heräsi Margy eikä hänellä ollut tuskia, ja katse oli kirkas. Äiti polvistui taas sängyn viereen, isä seisoi jalkapäässä ja Kaarinatäti istui vanhalla paikallaan päänpohjukassa. Lapsen katse liikkui hitaasti ja vakavasti toisesta toiseen, lopuksi pysähtyi äitiin ja aivan kuin äidin kalpeilla kasvoilla rukoileva ilme olisi koskettanut jotakin näkymätöntä, tähän asti äänetöntä kieltä lapsen sydämessä, ojensi hän kätensä äitiä kohden ja sanoi hiljaa: -- Äiti, ota Margy syliisi!

Eikä äitiä tarvinnut kahta kertaa pyytää, äänettömällä hellyydellä painoi hän tyttärensä sydämelleen ja suuteli kiihkoisesti lapsen kasvoja.

Isä katseli hellästi heitä ja Kaarinatäti sanoi hiljaa: Jumalalle kiitos, nyt on pieni »liikalainen» tervetullut uuteen elämään, jonka hän tänä päivänä alkaa.

TULEVAISUUDEN ETEEN.

I.

Paikkakunnalle oli tuleva uusi kansakoulun opettajatar, edellinen kun oli hakenut ja saanut paikan syntymäseudullaan; onneksi oli hakijoita tusinoittain, niin että ei ollut niistä puutetta, arveli kunnallislautakunnan esimies, turpea, suuriääninen rusthollari, joka virallisella äänellä johti puhetta kunnan kokouksissa. Hän oli vanhan sukupolven miehiä, joka viimeiseen saakka oli vastustanut kansakoulun perustamista kuntaan. Ja sitten kun koulu päätettiin perustaa, niin »rikas Isolainen», joksi häntä yleisesti kutsuttiin, vastusti johdonmukaisesti kaikkia, mikä kouluun kuului. Niinpä hän aina oli sotakannalla opettajaa ja opettajatarta vastaan, eikä ollut ainoatakaan tilaisuutta, jossa Isolainen ei olisi pannut jyrkkää vastalausettaan kunnankokouksissa näiden esityksiä vastaan.

Entinen opettajatar, neiti Frisk, oli monta kertaa itkenyt ja viettänyt unettomia öitä, sillä hän oli heikko, rasittunut ja hermostunut olento. Opettaja, herra Rautio, oli aivan toista. Hänen voimakkaassa luonteessaan oli jotakin teräskovaa. Hän oli rikkaan talollisen poika, hyvin kasvatettu ja lapsuudesta saakka karaistunut, yksinkertaisiin elämäntapoihin tottunut. Hänessä ei ollut maailmanmiehen hienoutta, vaan kun näki hänen jättiläismäisen vartalonsa, niin ajatteli ehdottomasti nuorta, hyötyisää petäjää, joka on tunkenut juurensa syvälle kankaan kamaraan, kohottaa rohkeasti latvansa korkeuteen valmiina vastustamaan talvimyrskkyjen ryntäyksiä. Hänen muotonsa ei ollut kaunis, vaan siinä rautainen luonne kuvastihe; vaalea sakea tukka valui leveälle otsalle, jossa oli ajattelijan piirteitä. Silmissä oli terävä, viisas katse, joka oli myös sopuisan ja hyväntahtoisen näköinen, ja koko miehen olossa oli jotakin tyyntä ja luottamusta herättävää.

Oppilaansa häntä melkein jumaloivat, vaan kunnan vanhoilliset eivät hänestä pitäneet. Heistä tuolla ahkeralla opettajalla oli niin paljo uusia ajatuksia, uusia puuhia, ja heistä kaikki uusi oli hylättävää. He olivat haudanneet monet monituiset Raution tekemät ehdotukset. Paljon katkeruutta ja penseyttä hän oli osakseen saanut, ja kokenut että se tie, jonka hän oli valinnut, oli okainen. Vaan hän oli vielä nuori ja hänen rohkeutensa oli murtumaton. Hänen luonteessaan oli joku määrä hitaisuutta, josta voi päättää, että sitte kun nuoruuden innostus on laimentunut, niin miehuuden voima oli täydentävä työn. Mikään haaveellinen mielijohde ei ollut häntä saattanut opintielle, vaan sisäinen, lämmin rakkaudentunne siihen kansaan, jonka riveistä hän itse oli. Sen vuoksi eivät ivallisimmatkaan vastustukset voineet häiritä hänen tyyneyttään. Hän tiesi työlääksi saada murretuksi vanhaa, isiltä perittyä katsantokantaa, jollei vain ollut varma uuden paremmuudesta. Mitä suurimmalla tunnollisuudella hän koetti välttää kaikkia törmäyksiä, mitkä olisivat voineet vahingoittaa sitä suurta asiaa, jolle hän oli omistanut kaikki voimansa. Neiti Frisk ei voinut käsittää, miten Rautio voi olla niin tyyni vastustajiaan kohtaan. Hän itse tulistui ja remahti liekkeihin vähimmästäkin hyökkäyksestä, joka tehtiin rakasta koulua vastaan -- hänen keppihevosensa, jonka hän tietämättään vei taisteluun sekä sopivassa että sopimattomassa tilaisuudessa.

Herra Rautio antoi virkatoverilleen täyden kunnioituksen hänen tiukan ja kiivaan harrastuksensa takia, vaikka se useasti tuottikin heille kaikenlaisia ikävyyksiä eikä suinkaan parantanut sitä asiaa, jota neiti Frisk niin kiihkoisesti puolusti. Kaipuun tunteilla oli Rautio kuitenkin sanonut hänelle hyvästit. Neiti Frisk oli kaikissa tapauksissa ollut rehellinen ja uskollinen toveri, ja kuka sen tiesi, millainen hänen jälkeläisensä on.

Olot Honkalassa olivat hyvin riitaiset. Pitäjä oli jakautunut puolueihin, toinen koulun puolesta, toinen sitä vastaan; oli puolueettomia, velttoon välinpitämättömyyteen vaipuneita, jotka mieluummin antoivat maailman elää, miten halusi.

Muutamat herrasmiehet -- nuoremmat tilanomistajat -- esiintyivät tosin koulun puolustajina, missä se tuli kysymykseen, vaan koulunjohtokunnassa istui vain talonpoikia, ja vanhat, rikkaat maanviljelijät eivät välittäneet sen vertaa kansanvalistuksesta, jotta olisivat halunneet kiertävää opettajaakaan alamaistensa lapsille, piintyneitä kun olivat vanhaan ennakkoluuloon, että koulu kasvattaa rahvaan lapsista herroja ja neitejä.

Niin olivat asiat Honkalassa, joka oli hyvästi toimeentuleva pitäjä sisämaassa, mistä oli useampien tuntien matka lähimmälle rautatienasemalle ja höyrylaivaliikettä tunnettiin ainoastaan nimeksi. Rovasti oli vanha ja sängyn omana halvauksen alainen; apulaisenaan oli vasta papiksi päässyt nuori, ujo mies, joka koetti perehtyä oloonsa. Kappalainen oli ratkaisevasti vanhoillisten puolella ja näytti katselevan karsaasti Rautiota, jolla oli niin valtava vaikutus oppilaisiinsa.

Opettaja sitävastoin esiintyi hyvin maltillisesti papistoa koskevissa kysymyksissä, kun hän jo lapsuudestaan oli oppinut kunnioittamaan pappeja. Hänen kotiseudullaan olikin onneksi ollut sielunpaimen, joka innokkaasti edisti seurakuntansa edistystä maallisissakin asioissa. Hänen kanssaan oli Rautiolla ollut monet kerrat pitkät keskustelut koulukysymyksistä, ja tuon nuoren miehen hiljaisena tulevaisuuden toiveena oli saada kerran opettajana vaikuttaa kotiseudullaan. Toistaiseksi koetti hän nyt vaikuttaa vointinsa mukaan nykyisen paikkansa hyödyksi ja tyyneesti murtaa ennakkoluulojen sulkuja siellä.

Seisoessaan höyläpenkkinsä ääressä -- hän näet oli hyvin kätevä -- sahaamassa tai höyläämässä, ja siinä pienien, ohkaisten höylälastujen sihistessä hänen ympärilleen, ajatuksensa kiitivät lapsuutensa kotiin Kalliossa, jossa äiti asui ja oli hyötyisän ja varakkaan Rautjärven tilan isäntänä ja emäntänä. Tila oli kulkenut perintönä isältä pojalle jo monet polvet. Kaikki olivat he olleet rehellisiä, toimekkaita talonpoikia, jotka viisaasti viljelivät maatansa. Heille oli uskottu erityisiä pitäjän luottamusvirkoja, joita olivat huolellisesti ja kelvollisesti hoitaneet. Kaarlo oli ensimmäinen, joka rikkoi vanhat tavat antautumalla lukutielle. Tämä tapahtui osaksi pojan omasta jo varhain syntyneestä lukuhalusta, osaksi isänsä kehoituksesta, jolla ei ollut koskaan mitään taipumusta ollut maanviljelykseen, ja oli heikko ja kivuloinen.