Chapter 4

-- Lapset, ne ovat minun kenkäni, vanhat tanssikenkäni, jotka minulla oli, ollessani seitsentoista vuotiaana ja ensi kerran aikuisten parissa, muutamissa suurissa sukulaishäissä. Anna ne minulle, Enni. -- Isoäiti tempasi ne käsiinsä ja melkein hyväillen pujotteli kuihtuneet sormensa kellastuneen silkin alle. -- Vanhat rakkaat kengät -- sanoi hän -- ne herättävät koko pitkän sarjan muistoja eloon.

-- Vai niin! -- Enni painoi poskensa isoäidin tuolin selkään ja katsoi rakkaita, kalpeita kasvoja, joissa nyt oli heikko punastus -- seitsentoista vuotias, siitä on, mummo, kauan kun sinä olit niin nuori?

-- On lapseni, viisikymmentä yhdeksän vuotta, se on pitkä aika.

-- Ja sinulla on ollut niin pienet jalat?

-- Niin sanottiin silloin -- hymyili vanhus veitikkamaisesti -- vaan tuskinpa sinullakaan on suuremmat, koetahan.

Nuori tyttö istui pikkutuolille isoäidin vierelle ja koetteli noita kummallisia kenkiä oikein vakavalla todella. Omituista, ne olivat ihan parahiksi, niinkuin tehty tuohon pieneen pehmoiseen jalkaan, joka aivan vapaasti liikkui paksun silkkivaatteen sisässä. Nuo vanhat kengät olivat vielä sievät ja niiden muodossa oli jotakin kokettia, mikä kiinnitti tytön huomion: -- Minä pidän näistä hän sanoi lopuksi.

-- Piti niistä isoisäsikin lapseni -- isoäiti hymyili taas -- isoisä piti paljo näistä kengistä, luulenpa että nämä kaikkein ensiksi kiinnittivät hänen katseensa minuun.

-- Ah isoisä! -- Niin, Enni, niihin aikoihin ei pyöritty tanssissa niinkuin nyt, kulettiin vain hyvin sievästi varpaillaan ja leninkiä kannatettiin sivuilta -- kaikkihan näkivät silloin miten jalkojaan liikuttaa, tanssiko huonosti vai hyvästi. -- Ennin mieli kiintyi, hänellä oli satoja kysymyksiä kielellä, vaan samassa tuli äiti ja kaikki serkut, Juhani ja Eeva ja Sofia ja Otto, ja ruvettiin neuvottelemaan, mikä usein keskeytyi naurunrähäkkään, jota koetettiin sihittämällä hillitä, vaan mikä vain antoi uutta aihetta.

Vaan mitä oli Enni esittävä taulukuvana? Oli jo tehty monia esityksiä, vaan hän ei voinut päättää. Äiti sanoi sitte lopuksi: Minäpä tiedän, mikä isää huvittaa ehkä enin kuin mikään muu. Ennistä tehdään mummon valokuva, mummo tässä kukikkaassa silkkihameessa, tukkaan vain vähän puuteria, että se näyttää vaaleammalta sillä mummollahan oli hyvin vaalea tukka?

-- Niin oli, ja Enni panee minun tanssikenkäni ja helminauhan, jossa on punatimanttilukko, niin on kuva valmis -- sanoi vanhus.

-- Isän mielestä on Enni enemmän kuin me muut mummon näköinen, sanoi Elise, »kaunotar», joksi Juhani serkku aina leikillään sanoi häntä.

Mummo katsoi tutkivasti nuorta tyttöä. -- Isä on ehkä oikeassa, vaan minkä näköinen olin seitsentoista vuotiaana, sen voitte nähdä pienestä kuvasta, joka on isoisän metaljongissa. -- Sen mukaan on Enni laiteltava -- sanoi Elise päättävästi -- vaan nyt meidän itsekunkin pitää ryhtyä työhön osaltaan. Sinä Juhani laitat kehyksen, se ei suinkaan ole suuri vaatimus tulevalle arkkitehdille?

Kaunottaren hyväksyvä silmäys on oleva työn palkka -- lausui parantumaton Juhani.

-- Joutavia! -- Ei sanaakaan leikkiä enään -- lausui Elise mahtavimmalla käskyäänellä. -- Otto, sinä menet laittamaan itsellesi peruukin, ymmärrätkö?

-- Ymmärrän herra kapteeni!

-- Peruukin, mikä hänestä sitte on tuleva? kysyi isoäiti.

-- Aksel Oxenstjerna, jota isä niin ihailee. --

-- Vaan jos Otto kuvaisi isoisää?

-- Voi niin, isoisää -- huudahtivat kaikki samalla kertaa -- siitä tulee mainio taulu. -- Kun muut kuvat on näytelty, niin sitte näytetään perhekuvia, isoäiti ja isoisä, se on mainiota!

-- Mummo se aina huomaa parhaite -- huudahti Elise ja painoi poskilleen mummon ryppyiset kädet, sekä suuteli niitä.

Kaikki vakuuttivat, että tulee hauskaa ja mainiota. Enni vain oli vaiti, sillä Otto serkun katse tapaili niinkuin usein teki, hänen katsettaan omituisella tavalla, joka ajoi Ennin poskille punat. -- Oivallista! -- sanoi Ottokin. -- No kaikki on hyvin! -- sanoi Elise. Nyt oli siis kaikki selvillä eikä saanut viivytellä valmistusten kanssa, sillä huomenna jo oli tuo suuri päivä. Nuoret erosivat siis ja äiti lähti taloustoimiinsa; kiltti äiti, joka satojen huoliensakin lomissa ehti iloitsemaan lastensa kanssa, varsinkin kun oli kysymyksessä hämmästyttää isä.

Enni jäi isoäidin kamariin viimeksi ja istui pienellä tuolilla mummon jalkain juuressa riisuen jalastaan nuo vanhat kengät. -- Tässä sinulle nämä, mummo!

-- Kiitos -- vanhus piteli niitä hetken käsissään. -- Voi kun olin onnellinen, kun minulla nämä oli ensi kerran -- sanoi hän -- tuokoot ne onnea sinullekin, lapseni -- tule ottamaan ne huomenna; minä pidän ne täällä siihen saakka ja annan niiden kertoa muutaman vanhan kertomuksen.

Enni meni, ja isoäiti pani kengät vierekkää ikkunalle, jossa ne näyttivät niin nuorekkaan reippailta ja aivan kuin olisivat sanoneet: -- katsele nyt meitä sydämmesi halulla, kyllä ansaitsee. -- Vanhus hymyili, hän näki niin selvästi kauas nuoruuden aikoihin, näki itsensä nuorena, sirona tyttönä, jolla oli vaalea tukka ylöskammattuna, ja ruusukasta silkkiä lenninki pönkkähameella; punatimanttilukkoinen helminauha kaulassa ja jalassa silkkisukat ja ihkauudet kengät, jotka olivat hienon hienot, valkoista atlassia hopeakoruompeleilla.

Hän oli niin mieltynyt niihin, ei elämässään hänestä ollut mitään niin kaunista ollut, jonka lisäksi nämä kengät olivat niin kepeät, että tuntui kuin jalassa ei olisi ollut mitään. Hänen oli pitänyt tanssia salissa kuvastimen edessä vähää ennenkuin he menivät. -- Ensi kertaa oli hän matkassa vanhempiensa kanssa; oli suuret perhejuhlat, sukulaishäät joissa ei muita vieraita ihmisiä ollut kuin sulhasen veli, muuan nuori upseeri jolla oli kaunis sinikeltainen univormu, ja hän oli uljain mies minkä oli nähnyt.

Oivallisen! puolisen jälkeen tanssittiin ja nuori upseeri tuli kumartamaan hänelle pyytäen tanssiin, joka oli menuetti, ja hän oli yhtä ylpeä kuin olisi kuningas tarjonnut hänelle käden. Paljoa ei puheltu, sillä piti tarkoin pitää huolta askeleista ja että kumarruksensa teki kohteliaasti, vaan joka kerta kun hän katsoi ylös, niin näki hän kauniin soturin katseen, ja hänen sydämensä löi kiivaasti tuon katseen vaikutuksesta.

Monet tanssit he sitte yhdessä tanssivat, vaan miten ollakaan, niin muutamassa tanssissa lähti jalasta pieni atlassikenkä. Tietysti neiti punastui ja kalpeni tuosta kauheasta tapauksesta, vaan uljas upseeri lankesi polvilleen, suuteli kenkää -- maailman pienintä ja sievintä kenkää, sanoi hän -- ja pisti sen hyvin nopsasti neidin jalkaan, ennen kuin kukaan osasi edes aavistaakaan, mitä oli tapahtunut. Sitä hetkeä eivät he milloinkaan unohuttaneet.

Kyynel vierähti isoäidin silmästä. Hän otti toisen kengän ja tutki sitä tarkoin. Ei se ollut tämä vaan tuo toinen! Kas siihen oli miehen käsialalla kirjoitettu valkoiselle säämiskänahkaiselle sisäpohjalle: »Sinä pieni naistohveli hallitset usein suurta maailmaa -- mitä sitten pientä maailmaa: miehen sydäntä».

Hän kumartui ja suuteli hellästi pientä hopealankakiehkuraa; siihen juuri oli tuon uljaan upseerinkin huulet painaneet suudelman, tuon rakastetun, josta sitten tuli hänen puolisonsa ja elämän kumppaninsa, jonka kanssa vietti onnellisia vuosia, joskin elämän polku kulki väliin synkkiä laaksojakin myöten. Paljon olivat he kokeneet yhdessä -- oli muistoja »taistelujemme, voittojemme päiviltä», tuolta ajalta, kun isoisä meni sotaan ja isoäiti istui kotona, nuorena puolisona ja äitinä.

Paljon, niin paljon olivat he kokeneet, valoa ja varjoa vaihteli, vaan aina oli valopuoli voitolla, sillä se tuli rakkauden ijäisesti raikkaasta lähteestä.

Vanhuus oli jo aikoja sitte tavannut ja uupuneena elämään oli isoisä mennyt lepoon, vaan täällä istui isoäiti yksinään -- eihän tosin yksinään sillä hänen ympärillään oli hellästi rakastavia lapsia ja lastenlapsia, vaan kuitenkin muistoissaan yksin, joista ei kukaan voinut olla osallinen hänen kanssaan.

-- Rakkaat, rakkaat pienet kengät -- hän hiveli niitä hiljaa kädellään, kiitos kertomuksestanne, nyt tulee teidän kuiskia minulle vähän tulevaisuuttakin. Meidän vanhain elämässä on parasta se, kun saamme elää lasten ja lastenlasten elämässä uudelleen oman elämämme. -- Pienet kengät, tuokaa onnea pienelle Ennilleni, joka on minun elämäni illan kirkkain säde.

* * * * *

Juhlapäivä oli käsissä. Aamulla herätettiin isä laululla ja lahjaksi hän sai kauniin nojatuolin. Sehän oli jotakin erinomaista ja odottamatonta, sanoi päivän sankari, jolla ei ollut vihiäkään muista puuhista. Huviteltiin -- isän kunniaksi -- laulaen ja leikkien niin että juhla juhlalle tuntui. Tuli sitte ilta ja pimeä. Nuoret katosivat toinen toisensa jälkeen ja salissa, jossa nuoret olivat remunneet, syntyi odottamatta hiljaisuus. Ruvettiin jotakin odottamaan, maalaistavan mukaan oli nimittäin sukulaisia ja tuttavia kokoontunut onnittelemaan isäntää, ja kaikki -- paitse päivän sankari -- alkoivat aavistaa että »jotakin oli tekeillä». Vaan »kulissien välissä», joina oli tyttöjen huone ja ruokasali, missä esitysten piti tapahtua, oli rauhaton ja kiire elämä. Kaikki huusivat ja puhelivat toisistaan maskeraadipukujen, värilyhtyjen, töyhtöhattujen, taulukehyksien ja paperikoristusten kirjavassa sekamelskassa.

-- Kuule, Elise, olenko minä nyt keskiajan ritarin näköinen, mitä? -- Sitä ei ole niin helppo sanoa!

-- Enni, missä on Maria Antoinetten kaulanauha? -- Juhani, sinä, elä polta hänen ylhäisyytensä peruukkia.

-- Sofia, sinä olet niin pelottavan juhlallisen näköinen! -- Sellaista kuului lakkaamatta näyttämön takana ja väliin naurun rähäkkää, ja kaiken yli kuului Elisen ääni, milloin varoittavana, milloin uhkaavana, milloin nauravana, hän oli kaiken ilon sielu. Sillä välin laittoi renki Kalle, nuorten herrain määräysten mukaan, näyttämökoristeita ja sitä hän teki suu auki ja ihmetellen: -- Kun herrasväki oli aivan kuin komentjantteja!

Vihdoin rupesi sekavuus selviämään, ensimmäinen kuvanto järjesteltiin Elisen ankaran komennon mukaan:

-- Vähän oikealle, sillä tavoin -- Juhani, sinä näytät paremmalta kun olet sivuttain, hattu kallelleen, jotta töyhtö näkyy oikein, nyt on kaikki hyvin, nyt saa esirippu nousta. -- Kuvanto oli hyvin onnistunut, kaikki yleensä olivat onnistuneita, sanoi suosiollinen yleisö salissa, ja isä istuen uudessa nojatuolissaan, kunniapaikalla, taputti käsiään kaikin voimin ja huusi: »hyvä, hyvä», niin että seinät raikui. Hänelle oli hyvin kiitollista näytellä, sillä hän piti suuressa arvossa kaikkea, niin historiallisia kuin laatukuvia, ja piti yhtä paljo molemmista.

Ennen viime kuvantoa oli pitkä väliaika; tarjoiltiin teetä ja miesten kesken lausuttiin arvosteluja, varsin viattomia, vaan sulettujen ovien takana laitettiin molempia perhekuvia mitä suurimmalla huolella.

Elise oli pukenut Ennin aivan metaljongissa olevan kuvan mukaan, ei oltu unohdettu yhtä hiuskiehkuraakaan; silkkilenninki oli laitettu nelikulmaisesti avonaiseksi rinnasta, ja Ennin kaulassa oli rubinilukkoinen helminauha. Hän oli todella oikein hurmaava, tuo pieni ilmiö menneiltä ajoilta, kun hän pienissä korkeakantaisissa kengissä astua kipitti ruokasaliin. Vaan kuka se oli, joka tuli häntä vastaan? Ei Otto serkku, ei, vaan sittekin oli se Otto, vaikka häntä ei tahtonut tuntea sinikeltaisessa univormussa, miekka vyöllä ja kaikki niin kuin olla piti; Enni tunsi ainoastaan kauniit silmät, niissä näki hän taas omituisen katseen, kun Otto otti hänen kädestään kiini ja vei hänet näyttämölle sekä sanoi: Pieni rakas isoäiti, sinä olet niin sievä ja noin pienen pienet jalat!

-- Elävä kuvaelma ilman kehyksiä -- kuiskasi Juhani heidän takanaan ja nyökytti päätään Eliselle, sitte huusi hän reippaasti: -- Joutukaa nyt kehyksiin te kuvat menneiltä ajoilta! -- He tottelivat leikillistä kehotusta, vaan Oton silmät olivat vastahakoiset kauan aikaa, ne tahtoivat aina vain kääntyä kaunista puoliskoaan kohden eikä yleisöön.

-- Olkaa valmiina, esirippu ylös.

Katselijat vaikenivat eikä taputettu käsiä, ei huudettu suositusta -- jokainen käänsi katseensa noista kultaisten kehysten sisällä olevista kuvista vanhaan rouvaan, joka nyt istui isän nojatuolissa kädet ristissä ja kyyneleet silmissä, ja oli aivan kuin kukaan ei olisi uskaltanut häiritä hetken juhlallisuutta, kun vanhus katseli omaa nuoruuttaan elävinä kuvina esiin loihdittuna.

Vanhuksen ympärille oli poikansa kietonut hellästi kätensä, ja lapset ja lasten lapset olivat kokoontuneet hänen ympärilleen, silloin kuvat irtausivat kehyksistään; nuori isoisä tarttui nuoren isoäidin käteen ja vei hänet vanhuksen luo, ja silloin puhkesi riemumyrsky, iloinen, myrskyävä onnentoivotusjyminä kauniille kuvannolle ja sydämmellisiä kiitoksia satoi kaikilta tahoilta; vaan koko ajan oli Enni kumarruksissaan isoäidin nojatuolin yli ja näytti siltä kuin hän ei olisi vielä oikein päässyt todellisuuteen.

-- Pieni tyttöseni -- sanoi isä sydämellisesti ja kääri kätensä hänen vartalonsa ympäri -- te olitte säästäneet parhaan viimeiseksi. Kaikki oli kaunista ja hauskaa vaan isoäidin kuva oli kuitenkin minulle mieluisin. -- Hänellä tuli kyyneleet silmiin, hän veti tytön luokseen ja suuteli hänen avonaista otsaansa hellästi: -- minä olen aina sanonut, että Enni muistuttaa isoäitiä, vaan en olisi uskonut, että hän on niin tuon kuvan näköinen, joka on isoäidistä seitsemäntoista vuotiaana.

-- Hän oli aivan kuin oikea kuva -- sanoi muuan vanha setä, ja Enni, luullen olevan kohteliasta, niiasi hänelle kiitokseksi.

-- Jumalan kiitos, ettei hän ole kuva -- kuiskasi Otto isoäidin korvaan -- vaan eloisa, viehättävä tyttö, niin kuin sinä olit, isoäiti, kun isoisä kosi sinua ja sai -- myöntävän vastauksen -- hän onnellinen.

Isoäiti hymyili. -- Tee sinä samoin, Ottokulta -- sanoi isoäiti hymyillen veitikkamaisesti -- jota hymyä Enni ei ollut perinyt, vaan oli jäänyt isoäidin omaiseksi. Nuorten ilo oli rajaton sinä iltana ja isoäiti oli jo aikoja sitte vetäytynyt huoneeseensa, kun viimeiset vieraat sydämellisiä kiitoksia lausuen olivat menneet.

Varhain seuraavana aamuna -- isoäiti oli aina varhain hereillään -- hiipi pieni valkopukuinen olento kamariin ja polvistui hänen sänkynsä ääreen: -- Mummo, mummo, minä olen niin onnellinen -- kuiskasi Enni -- minä, minä -- me tulimme kihloihin eilen, Otto ja minä! Kaikki on kuin kaunista unta, ja minä en ole uskaltanut nukkua koko yönä peläten herääväni. -- Pieni hupakko ja kuitenkin -- isoäiti nousi vuoteessaan ja painoi kauniin pään rintaansa vasten -- ah, lapseni, lapsikultani, onnellisinta maailmassa on rakastaa ja olla rakastettu eikä mikään unelma ole kauniimpi kuin tämä todellisuus. Jumalalle olkoon kiitos tästä siunatusta lahjasta, joka muuttaa itse pimeyden valkeudeksi ja köyhyyden rikkaudeksi. --- Nyt olet, pieni Ennini, saanut kokea, mitä minä tunsin sinä päivänä, jolloin minulla ensi kertaa oli pienet rakkaat, valkoiset kenkäni. -- Niin, rakas mummo, kuulehan -- eilen kuvannon jälkeen unohtui minulla ne kengät jalkaani ja ne minulla oli koko illan -- ja onni tuli.

LIIKALAINEN.

Tohtori Lindfältin koti oli pääkaupungin komeimpia, täynnä kauniita huonekaluja, kalliita taideteoksia ja kaikkea sitä komeutta, jota rikkaus ja hienostunut aisti ajaa kokoon.

Rouva Alice Lindfält noudatti jokaista muodin oikkua niin puvussa kuin kodin kaunistamisessa, sillä hänen mukanaan oli rikkaus taloon tullut ja hänen hienosti sivistynyt, esteettinen miehensä kanteli häntä käsissään, sanottiin heidän seurustelupiirissään, joka oli laaja.

Heidän luonaan tapasi henkilöitä melkeinpä kaikista yhteiskuntapiireistä, aristokraateista, yhteiskuntakermaväestä alkaen. Siellä näki tunnetuimmat ja etevimmät soittotaiteilijat sekä taidemaalareita, näyttelijöitä, paitse tavallista, yksinkertaista väkeä, jotka eivät mitenkään erityisesti olleet mainehikkaita, vaan kaikki viihtyivät hyvin, jonka vaikutti emännän viehättävä iloisuus ja hyvä käytös; sekä isännän henkinen etevyys.

Kun talvi iltoina kokoonnuttiin valoisaan ja kukkain tuoksua lemuavaan asuntoon, jossa talon rouva leijaili ympäriinsä kuin tenhotar taikavalossa, jota purppuranväriset lamput levittivät ympäriinsä, niin unohtui pyry ja pakkanen ulkona, ja myrskyn vingunta nietoksisilla kaduilla suli täällä sävelten sointuun avonaisesta flyygelistä, jonka ääreen istui toinen taiteilija toisen siitä noustua.

-- Täältä ei puutu mitään, hauskuus voidaan saada aivan täydelliseksi -- niin oli tässä kodissa lausuttu jo monet kerrat. Varsin oli hyvä olla tohtorinnan punaisessa huoneessa, jota hän nimitti »uinailusopekseen». Siellä puhelu sujui erinomaisen hyvin istuttaessa kaminin ympärillä, ja oli niin kodikasta ja hauskaa spriikeittiössä kiehuvan kahven hajun levitessä ympäriinsä hyasinttein tuoksun seassa.

Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että mitään ei puuttunut tästä viehättävästä kodista, mutta olipa muuan pieni, ujo maalaisrouva, joka muutamana iltana oli niin rohkea, että uskalsi lausua täällä kaivattavan -- lapsenlurittelua.

Rouva parka! Semmoista suunnatonta tulee lausumaan! Vaan hänhän olikin maalta ja päälle päätteeksi papin rouva. Sitä säkissä on, mitä säkkiin pannaan, minkä hänessäkin miehensä vanhantestamentin aikuisia aatteita.

Emäntä itse hymyili säälivästi, kun kerrottiin hänelle mitä rouva oli sanonut. Serkkunsa Anna, raukka, ei ymmärtänyt paremmin, hän itse vietti enimmän aikansa lastenkamarissa eikä tiennyt siitä, mitä on elää -- elää täydellisesti ja rikkaasti -- niinkuin hän, rouva Alice. Ei ollut mitään huvia, jossa hän ei olisi ollut ensimmäisenä, ei ollut sitä muotiurheilua, jota hän ei olisi kiihkoisella innolla harjoittanut. Tädit pudistivat päätä ja sanoivat, että hän on ylimielinen ja koketti, vaan nuorten mielestä hän oli kadehdittava, ja hänen pukunsa olivat ihastuttavia. Hänen miehensä taas piti häntä naisten ihanteena, eikä mikään voinut kukistaa häntä siltä sijalta, joka hänellä oli miehensä sydämessä; he olivat niin tyytyväisiä toisiinsa kuin mahdollista, ja yleensä pidettiin heitä onnellisimpana pariskuntana maailmassa. Heillä oli varoja rakennuttaa huvila italialaista mallia, joka sai seistä tyhjänä ja vuokraamattomana, kun rouva Alicella pisti päähän ruveta kaipaamaan jonku kylpylaitoksen kesäelämää. Joskus matkustivat he ulkomaille ja kuluttivat muutamia kuukausia Roomassa tahi maailman pääkaupungissa Pariisissa tahi muualla; mikäs heitä esti mistään. Tohtori Lindfält oli antautunut kirjallisiin toimiin, ja hänen vaimoaan ei pidättänyt kotona -- niinkuin lappalaisnaista sadussa taikavoima -- lapsen kapalovyönauha.

Hän oli usein tyttönä lausunut: -- Kun minä menen naimisiin, niin en tahdo lapsia, ne ovat kaikkein proosallisinta ja epäsointuisinta avioliitossa. He olivat olleet naimisissa kuusi vuotta ja näytti siltä kuin rouvan toivo olisi toteutunutkin. Ja heidän onnensa näytti täydelliseltä, ei kukaan kaivannut papin rouvan naurettavaa »lapsenlurittelua», vaan aika toi sen mukanaan.

Se ei ollut mikään ilahduttava asia. Rouva Lindfält oli kärsimätön jo ajatellessaan sitä, niin että hän useampia kuukausia ennen katkeroitti koko ympäristönsä elämän ja sai kärsivällisen Robertinsa melkein vihaamaan tuota viatonta, joka oli syynä tähän perheelliseen ikävyyteen.

Nuori rouva, joka muuten kaikissa satunnaisissakin sairauksissa oli hyvin kärsimätön, piti nykyistä tilaansa kovana kohtalona, mitä mustimpana vääryytenä, joka antoi hänelle aihetta olemaan kiukkuinen kaikille ihmisille. Kaikilta puolin siis tätä tapausta -- pienen kansalaisen ilmaantumista -- jota useimmissa kodeissa ilolla odotetaan, täällä tervehdittiin kylmyydellä ja tyytymättömyydellä.

* * * * *

Salamoi ja jyrisi, kuurosadetta ja rakeita, oikea merkillinen myrskyilma oli sinä päivänä, kun tuo pieni kansalainen, joka ei ollut tervetullut, tuli maailmaan; itse luontokin näytti uhkaavalla tavalla ottavan hänet vastaan, ja pilvet itkivät, että vesi virtana valui, itkivät hänen syntymistään.

Pieni raukka, kukaan ei hellin mielin katsonut häntä. Äiti käänsi päänsä pois -- lapsihan hänelle oli tuottanut ne kärsimykset ja tuskat, joita hänellä juuri oli ollut ja joista hän oli nyt niin väsynyt, että tuntui siltä, ettei enään koskaan tule terveeksi eikä pääse voimiinsa -- mitä elämä sitte on!

Tohtori taas, joka oli tullut häirityksi tyyneessä henkisessä elämässään, loi puoleksi suuttuneen, puoleksi välinpitämättömän katseen tuohon rauhanhäiritsijään, kun se ensikerran hänelle esitettiin. Jos olisi ollut edes poika, vaan tytöntynkä... Hän muuten piti kaikkia pieniä ihmislapsia alhaisempina eläimiä, nämä kun ensi silmänräpäyksessä syntymisen jälkeen itse voivat pitää huolen itsestään. Olisi melkein luullut, että äskensyntynyt jonku salaisen vaiston kautta oli huomannut, miten vastenmielisesti hänet oli otettu vastaan ja sen vuoksi niin vähän kuin mahdollista muistutti olemassa olostaan. Hän oli mitä hiljaisin kapalolapsi, nukkui enimmäkseen ja kun oli hereillään, niin oli ääneti, katseli ympärilleen suurilla sinisillä silmillään, jotka olivat hyvin kysyvännäköiset. Luonnollisesti hänen ristijäisiään ei pidetty mitenkään juhlallisemmin, vaan hyvin hiljaisesti ja yksinkertaisesti. Ne isälle ja äidille eivät merkinneet muuta kuin, että pieni Margy nyt ei ollut maailmassa nimetönnä.

Hän sai imettäjän, oikein muhkean, jolla oli mnsliinilakki ja pitsireunavyöliina, ja joka oli niin luotettava että tohtorinna, terveeksi tultuaan, voi huoleti palautua entisiin elämäntapoihinsa. Lapsenkamari oli kaukana koridorin päässä, sieltä lapsen huuto ei voinut kuulua sänkykamariin, vielä vähemmin Margyn hiljainen kirinä ruuan puutteessa, kun imettäjä istui pitkään herkullisessa ruokapöydässä tahi puheli jonkun »pulskan pojan» kanssa kyökissä,

Kun oli muutamia kuukausia kulunut ja pieni pullukka alkoi selvitä unisesta olostaan, niin makaili hän tuntikausia ja katseli pieniä käsiään tahi ruusunpunaisia varpaitaan, jotka niin mielellään pyrkivät pois kapalosta. Jo seuraavalla kehitysasteella istui hän pystössä korivaunussaan, hypistellen gummirengasta, jota kuletteli hapuilevin sormin suuhunsa. Syrjäinen kamari oli koko hänen maailmansa, hän ei tiennyt, että oli komeat huoneet ja niissä seuraelämä kulki entisiä raiteitaan ja keskiytyi rakastettavan emännän ympärille. Siellä oli kaikki niin entistään, että kerrassaan unohutettiin pieni vieras, joka oli tullut myrskyilmalla. Kukaan ei siitä kysellyt paitse vanha Kaarinatäti, tohtorinnan isän sisar, jolla oli vähät varat ja sentähden tohtori kutsui häntä usein taloonsa. Hän oli »hyvin ikävä», vaan oli velvollisuus osoittaa hänelle vieraanvaraisuutta, sanoi tohtorinna.

Kaarina täti pistäysi aina talossa käydessään katsomassa tuota »pientä riikalaista», joksi hän mielellään kutsui tuota uutta perheenjäsentä, mutta hän piti omina tietoinaan huomionsa lapsenkamarista, sillä hän tiesi varmaan, etteivät ne tiedot miellyttäisi isäntäväkeä eikä vieraita. Hänellä oli myöskin tapana auringon paistaessa ystävällisesti ehdottaa imettäjälle, joka edelleen hoiti tyttöä, että veisi lapsen auringonpaisteeseen, sillä hän luotti suuresti siihen, että aurinko tuottaisi terveyttä ja väriä noille pienille ihmisolennoille samoinkuin kukkasillekin, ja jos neiti Tilda, joka oli mahtava, sattui olemaan sillä tuulella, niin sai Margy päällensä kävelykapan, jonka hihat olivat ahtaat ja parisilaisen päähineen, joka varjosti nuot uteliaat lapsensilmät. Ja he kulkivat komeimpia katuja; sillä pääasia oli että nähtiin, ja sentähden piti kaiken olla muodikasta ja hienoa, viihtyminen ja mukavuus saivat jäädä toiselle sialle.

Kun Margy kasvoi siksi että pystyi tassuttamaan omilla pienillä jaloillaan, niin talutettiin häntä kädestä jonnekin puistoon, jossa hän sai leikkiä hiekkakäytävällä, samalla kun hoitaja virkkasi pitsiä omiksi varustuksikseen, sillä hänellä nyt oli varmat toiveet saada viettää häänsä vuoden tai parin kuluttua.