Chapter 6

Montellit eivät muuttaneet koskaan kesäksi maalle, Liina rouvalla oli kaupungissa huollettavana suuri taloutensa ja muut hänen kaikkialle ulottuvaan toimeliaisuuteensa kuuluvat hommat; toimetonna maleksiminen jossain huvilassa oli hänen irralliselle luonteelleen kerrassaan mahdottomuus -- vakuutti hän itse. Hänen miehensä viihtyi taasen erinomaisesti rakkaassa konttoorissaan, Anna oli ainoa, joka ikävöi usein maa-ilmaa ja viheriöitä ruohomattoja ja riensi aina silloin Merenlahteen, jossa hänen tuloaan tervehdittiin viikon iloisimpana tapahtumana.

Hänestä oli niin mieluista maata nurmikolla riippukoivujen alla, kädet pään alle työnnettynä, ja huojuilevain oksien lomitse tähytä siniselle taivaalle, tai sitäkin mieluisempaa istua merenrannalla ja kuunnella laineiden soinnukasta loisketta. Toisinaan hän taasen sousi kummiukkoa ahvenmatalikolle tai auttoi kummitätiä tämän asetellessa tukia rakkaille ruusuilleen ja neilikoilleen. Hänestä oli Merenlahti oikea pieni onnela, hän tunsi itsensä niin onnelliseksi siellä.

Eikä Anna ollut ainoa vieras, talon laaja seurustelupiiri vietti nimittäin myöskin täällä aikaansa, hengiten raikasta meri-ilmaa ja nauttien päivänpaistetta, ympäristön vihannuutta sekä kohtelun armautta. Nähtiinpä vielä lähes joka sunnuntai-iltapäivällä tuo pieni, soreapiirteinen Biina neiti huvikävelyllä puutarhassa; -- hänkin tarvitsee hiukan virkistystä aina viikon vaihteessa, sanoi neuvoksetar, ja tuolla laiskalla rautikolla, joka aivan välkkyy hyvinvointia, on kyllin aikaa kyyditä hänet takaisin kaupunkiin illalla. Suutari Sormusen kalvakoita pikkuvunukoita tuotiin niinikään vuorotellen tänne "viheriälle laitumelle", kuten kummiukolla oli tapana sanoa, ja Merenlahden isäntäväen suurimpana riemuna oli osoittaa hyväntahtoisuuttaan ja nähdä ympärillään iloisia kasvoja.

Annasta tuntui tämä kesä useasta syystä onnellisimmalta, mitä hänellä oli ollut vuosikausiin. Hänestä tuntui niin hauskalta, tietäessään ett'ei veljensä tarvinnut nyt, kuten ennen, istua nurpeilla nenin pimeässä konttoorissa, vaan että hän oli kaukana poissa ja voi nauttia kaikkea kaunista, mitä luonto ja taide yhdessä voivat tarjota. Ja hänen kirjeensä sitte, ne olivat alinomaisen riemun lähteenä, eikä Anna olisi voinut koskaan uskoa, että hän lähettäisi niin pitkiä päiväkirja-muistiinpanoja tai että hän edes kirjoittaisi niin hyvin. Kenties asustaakin hänessä taiteilijan sielu, joka ei voinut salpautua konttoorin ahtaitten seinien sisälle ja joka sen vuoksi teki hänet tyytymättömäksi ja rauhattomaksi, vietellen hänet heittäymään halpamaisiin ajanviettoihin, jotka eivät koskaan voineet antaa sitä, mitä hän vaistomaisesti kaipasi.

Kertomukset Dresdenin taulugallerioista, Kölnin tuomiokirkosta tai Florentsin taide-aarteista ja vanhan Rooman kuulusta suuruudesta tuntui ihanalta musiikilta, lempeältä, sydäntä soinnuttavalta; Juholla oli sekä kieli että värit vallassaan. Usein kirjoitti hän myös vanhemmille, mutta miten lyhyitä ja ytimettömiä ne olivatkaan Annan mielestä, paljaita kuivia matkasuuntia, yhtä ja toista tehtaista, joita hän oli nähnyt ja kauppahuoneista, joissa hän oli käynyt.

Mutta isän ja äidin mielestä olivat nämä kirjeet aivan semmoisia, kuin niiden ollakin piti, he eivät koskaan halunneet tietää mitään enempää, poikansa hyvinvointi ja matkan onnistuminen sai olla sinään. Kenties nurkueli hra Montell kyllä hiljoilleen niiden summien tähden, joita Juho tuhlasi, Liina rouva taasen vaikeni koko asiassa, sillä hänellä ei ollut koskaan tapana sanoa miestänsä vastaan ja senpä vuoksi ei tullutkaan heille koskaan sananvaihtoa eri mielipiteistä, mutta asiaan kuuluvaa olikin, että kaikki meni rouvan mielen mukaan ja hänen tahtonsa suhteen ei ollut juuri mitään tinkimistä. Hän oli tavaton, kerrassaan erinomainen vaimo, vakuuttivat kaikki, neuvoksetar Hellsbergillä oli tapana tähän vielä hymyillen lisätä: -- sekä erittäin viisas ja terävä-älyinen nainen.

Anna oli toisinaan lukenut jonkun kirjeistään äidille, mutta sanoessaan Juhon kerrontaa Rafaelin pyhästä-äidistä "jumalaiseksi puheeksi", ihastellessaan Heidelbergin "pilajuttuja", huomasi hän voivansa enimmän iloita veljensä kirjeistä pitäessään niiden sisällön vain yksityisomaisuutenaan tai puhuessaan niistä Merenlahtelaisten ystäväinsä kanssa.

Toisena ilonaiheena Annalle oli sunnuntaikoulu; joka sunnuntai-iltapäivä riensi hän kevein askelin kouluhuoneelle pienen rakkaan luokkansa luo, jota hän rakasti koko nuoren sydämmensä täydellä kiintymyksellä.

Pastorilla oli tapana olla aina saapuvilla ja alkaa opetus yksinkertaisella rukouksella, joka Annan mielestä oli varsin hyvä. Hän puhui niin ystävällisesti noille pienokaisille ja ymmärsi heitä niin hyvin ja kun hän seisoi siinä kuuntelevain, hienopiirteisten, vaaleakasvoisten lasten keskellä, joiden silmät säteilivät sydämmellistä suostuutumista, oppi Anna entistä paremmin käsittämään ja antamaan arvoa hänen luonteelleen, tuolle samalla kertaa syvän vakavalle ja yksipuolisen uskonnolliselle käsityskannalle, lämpimälle innostukselle ja väsymättömälle uuraudelle kaiken sen eteen, mikä hänen mielestään oli oikeaa ja totta. Milloin oli iltakirkko, tuli hän kouluun vasta loppurukouksen ajaksi, kokosi nuo pienokaiset ympärilleen ja antoi heidän laulaa pieniä hengellisiä veisuja, niinkuin "Herra kaitse pientä laumaamme", "Sinun kunniakses veisaamme" ja "Pyhäkoulua minä rakastan".

Noiden pienten äänet soivat Annan mielestä niin sulavasti ja hän tunsi usein kyynelten kohoovan silmiinsä sitä kuullessaan. Sitte saatteli pastori tavallisesti Annan kotiin ja sai kutsut teelle, jonka hän varsin mielellään otti vastaan, varsinkin kun Anna teki tuon pyynnön. Kävelyillään oli heillä tapana puhella koulusta ja oppilaista, toisinaan pyysi Anna jonkun neuvon tai kertoi jonkun pienen ilmeen noista pienistä, ja se ilahutti häntä erittäin. Siten syntyi heidän välillään luottoisa ja ystävällinen seurustelu Annan aavistamatta vähääkään, minkä merkityksen monet muut, anitenkin tuo nuori pastori itse, antoi tälle yhdessä olostelulle ja millä lämpimällä levottomuudella äiti joka sunnuntai-ilta katseli tätä nuorta paria.

Huolellisesti vältti Anna puhelun johtumasta hengelliselle alalle hänen kanssaan, siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, ajatteli hän, kun heillä kerran oli niin eroavat mielipiteet ja muuten ei hän ajatellut sanottavasti koko kysymystä tänä kesänä. Tosin luki hän aamuin illoin rukouksensa, kävi kirkossa ja tunsi sydämmessään heräävän jonkun verran kiitollisuudentunnetta aina silloin, kun joku Jumalan luomassa luonnossa ilmautuva kauneuden ja suuruuden ilme tuntuvammin esiintyi, mutta muuten oli hänen sielunsa jonkunlaisessa horroksessa, josta hänellä tuskin oli uskallusta valveutua.

Tämän vuoden syyskesä oli erittäin helteinen ja viisaat maaseudulla ennustelivat, että tuo epäterveellinen ilma vielä siittäisi jonkun kulkutaudin.

Eräänä sunnuntaina saapui Anna jotenkin myöhään ja hengästyneenä kouluun, pastori oli jo opetus-istuimella ja näytti Annan mielestä alakuloiselta. Ennen rukousta ennätti hän vain nyökäyttää päätään tervehdykseksi pienokaisilleen, mutta rukousten aikana laski hän hiljaa pienen laumansa, josko kaikki olivat saapuvilla. Ja yksi puuttui, hänen lemmikkinsä ja kaimansa Anna Sormunen. Hän oli juuri kysymäisillään jotain tämän johdosta, kun hän huomasi, että myös tytön isä, tuo kyttyräselkäinen suutari, oli poissa. Laulu loppui juuri ja silloin lausui pastori äkkiä yksinkertaisesti ja suruisesti: -- Teille, rakkaat lapset, tahdon minä ilmoittaa, että Herra Jeesus on tänä aamuna kutsunut pois rakkaan toverinne, pienen Anna Sormusen. Hän seurasi mielellään Herran kutsumusta, sillä hän tiesi, että Hyvä paimen kutsui pientä karitsaansa ijäiseen lepoon luokseen. Rukoilkaamme kallista Vapahtajaamme, että hän kerran yhdistäisi meidät hänen kanssaan valoisassa, ihanassa taivaassaan.

Hetkisen äänettömyys seurasi näitä sanoja, useimmat lapset nyyhkyttivät hiljaan ja Anna tunsi itsensä syvästi liikutetulta, hän ei ollut koko viikon kuluessa nähnyt ainoatakaan Sormusta ja nyt sai hän tämän odottamattoman kuolonsanoman. Hänen sydäntään ahdisti tuska, ajatellessaan tuota pientä, vaaleatukkaista tyttöä, joka viattomilla lapsensilmillään katsoi niin luottavasti häneen ja aina antoi niin viisaita ja järkeviä vastauksia. Hän olisi mielellään kysellyt pastorilta lähemmin kuolontapauksesta, mutta hänen täytyi koota pieni luokkansa ympärilleen, sillä pastori otti Sormusen oppilaat huoltaakseen.

Kun lukeminen oli loppunut ja he, kuten tavallisesti, tulivat yhtenä kadulla, alkoi Anna heti puhua asiasta.

Tuo pienoinen oli ollut sairaana ainoastaan muutamia päiviä -- kertoi pastori; lääkäri oli ollut hänen luonaan, samoin hän, pastori. Tyttö oli ikävöinyt päästä Jeesuksen luo ja ollut varsin kärsiväinen, vaikka tuskat olivatkin kovat.

-- Ah, minun pitää käydä tervehtämässä noita surevia vanhempia, sanoi Anna innokkaasti.

-- Ei, Anna neiti, sitä te ette saa tehdä.

Anna katsoi ihmeissään, kuullessaan tuon päättävän äänen:

-- Miksikä en minä saisi mennä sinne? jatkoi hän; minä tiedän varmaan heidän tulevan iloisiksi minun käyntini johdosta.

-- Sitä en epäile, neiti, mutta te ette saa millään muotoa -- pikku Annalla oli pahanlaatuinen kurkkumätä ja hänen kaksi siskoaan makaa edelleen samassa taudissa.

-- Miten surullista tuolle tuiretuiselle perheelle, mutta sitä suurempi syy käydä heidän luonaan.

-- Neiti unohtaa kokonaan, että tämä kamala tauti on tarttuvaista!

-- Ah, minä en pelkää vähääkään, huudahti hän.

-- Mutta minä -- onko se sitte teidän tähtenne -- tangerti hän puolitukehtuneella äänellä; me menemme ja kysymme teidän äidiltänne, eikö hänkin ole samaa mieltä minun kanssani.

-- No, jos te ehdottomasti niin tahdotte, vastasi Anna, käyden itsekin kummiinsa, miten hän oli käynyt asiaan käsiksi semmoisella vakavuudella. -- Äiti sitä paitsi ei koskaan peljännyt mitään tartuntaa.

Rouva Montell oli heitä vastaanottamassa ja niin pian kun hän sai kuulla mistä kysymys oli, antausi hän -- Annan suureksi ihmeeksi -- empimättä pastorin puolelle.

Luonnollisestikin se oli parasta, ett'ei Anna mennyt Sormusten luo, hänen oli siitä kiittäminen pastorin ajattelevaisuutta.

-- Mutta sinähän, äiti, et ole koskaan ennen ollut pelkuri, alotti Anna.

-- Varovaisuus ei ole vahingoksi, sanoi Liina rouva tyynesti; se ei ole myöskään Jumalan mieltä vastaan, että suojelemme terveyttämme, erittäinkin toisten ystävällisten esirukousten tähden. Minä menen Sormusten luo sinun edestäsi, tyttöseni.

-- Sinäkö, äiti! Mutta sinähän heittäyt aivan samaan vaaraan?

-- Siitä vaarasta minä en tiedä mitään, minun ikäiseni ihmiset nimittäin eivät ole niin herkkiä tartunnalle ja minulla ei muutenkaan ole taipumusta kaulatauteihin, kun sinä sitä vastoin olit vähällä kuolla kurkunkuristajaan.

-- Ja Anna neiti matkustaa parin viikon ajaksi Merenlahteen, sanoi pastori matalasti, katse tähdättynä rouva Montelliin.

-- Niin, se on kyllä parasta; Hellsbergin kuski ajoi juuri tästä ohitse vanhan Biinan kanssa, me voimme huutaa hänet sisään takaisin palatessaan, joten sinä voit mennä hänen mukanaan vielä tänä iltana.

-- Minä en pidä ollenkaan siitä, että minua pidetään jonain tavarapakettina, sanoi Anna ärtyneenä.

-- Mutta rakas lapsi, sinun pitää oppia ymmärtämään, että se on hyvässä tarkoituksessa, tuumaili äiti.

-- Minä pyydän, rakas Anna neiti, älkää olko pahoillanne, rukousti pastori, näyttäen varsin onnettomalta. Mutta nuori tyttö oli liian kiihottunut vastatakseen mitään, sen vuoksi menikin hän hyvästi sanomatta saliin. Rouva Montell oli kuitenkin vieraansa kanssa hyvän hetkisen, ja tämä läksi talosta paljon iloisempana kuin oli tullut, Liina rouvan silmät niinikään säteilivät sisäistä riemua suudellessaan tytärtään hellästi hyvästiksi.

* * * * *

Liina Montell on oikea ruunu, sanoi kummiukko päivällispöydässä muutama päivä myöhemmin. -- Minä tapasin tänään tohtori Westerin kaupungilla ja hän tuumaili, että jos jokaisessa yhteiskunnassa olisi joitakuita hänen kaltaisiaan naisia, olisi asiat paljon paremmin maailmassa.

Neuvoksetar nyökkäsi myöntävästi.

-- Minä luulen, että tohtori tarkoitti äidin käyntiä Sormusten luona, sanoi Anna.

-- Oikein arvattu, lapseni, hän käy siellä useampia kertoja vuorokaudessa, sillä tuo kalpea äiti on aivan menehtyä murheesta ja väsymyksestä, ja estääkseen tartuntaa leviämästä jonkun naapuriukon kautta, joka tarjoisi heille apuaan, hoitaa äitisi mielt'ei yksinään noita sairaita lapsia. Semmoista on jalomielisyys, semmoista on luonteen suuruus!

-- Ah niin, juuri niin tekee äiti aina, vastasi Anna tyttären ylpeydellä. Muistatko kummitäti, kuinka hän muutamia viikkoja takaperin hoiti sitä miesrukkaa, jolla oli tuo kauhea tartunnaisrokko, jonka tähden kaikki häntä kammoksuivat ja joka sitte kuoli meidän taloon!

-- Muistan, muistan varsin hyvin ja myös sen, että tohtori Wester oli varsin ihastunut siihen tarkkuuteen, jota äitisi noudatti kaikissa tartuntaa ehkäisevissä toimenpiteissä. Vaan eipä ilmautunutkaan rokkoa sen enempää koko kaupungissa.

-- Ei, vaan siihen aikaan ei äidillä ollut edes pienintä pelkoa tartunnan meihin johtumisesta, sanoi Anna; sen vuoksi en ymmärräkään hänen nykyistä varovaisuuttaan: pastori Törne kun vain mainitsi sanasen siitä, niin hän oli valmis lähettämään minut paikalla tänne.

-- Minä luulen kuitenkin ymmärtäväni hänen tarkoituksensa, sanoi neuvoksetar hymyillen omaan omituiseen tapaansa.

-- Oliko sinusta sitte niin vaikeaa tulla joksikin aikaa tänne Merenlahteen maanpakoon? kysyi kummiukko piloillaan.

-- Ei suinkaan, mutta minusta tuntui jonkunlaiselta arkamaisuudelta matkustaa mahdollista vaaraa pakoon, minä en juuri tahtoisi olla sotilas, joka jättää vartiopaikkansa.

-- Mutta mepä emme tiedäkään, tokko Jumala on määrännyt juuri Sormusten lasten hoitoa sinun vartiopaikaksesi, rakas kummityttöni. Minä tiedän, että sinä olisit sen tehnyt mielelläsi, mutta me kuljemme toisinaan omia teitämme, vaikka kyllä luulottelemme kulkevamme Jumalan teitä, sanoi neuvoksetar lempeästi.

-- Minun täytyy hyvinkin uskoa se, tuumihe Anna huoahtain.

-- Mene nyt uistimen-soutuun kummiukkosi kanssa, kehoitti neuvoksetar, sitte tarvitsen minä sinun näppäriä sormiasi herneitten riivinnässä, tässä talossa sinun vain ei tarvitse työn puutteessa olla.

Elokuun illat olivat erittäin kauniita ja leyhkeitä ja lumoava kuu teki ne vieläkin ihastuttavimmiksi Annan mielestä. Hän teki pitkiä kävelyjä ja nautti maalla-elosteluaan perin pohjin.

Eräänä iltapäivänä, kun perhe juuri oli kokounut kahvipöydän ympärille hauskaan ulkoeteiseensä, saapui pastori Törne Annan suureksi kummaksi käynnilleen.

-- Minä en ole kolmeen päivään käynyt Sormusten luona, ei pitäisi siis olla mitään pelkoa tartunnan suhteen, sanoi hän heti tervehtimästä päästyään ja katsoi Annaan.

-- Oo, me olemme aika uskalikkoja täällä maalla, arveli kummisetä; istukaa vain alas ja maistakaa kahvia, jota meidän pikku kummityttömme on itse korkean omakätisesti keittänyt.

Pastori katseli taasen tuota nuorta tyttöä, joka aivan tietämättään punastui, katseli noiden mustien silmiensä käsittämättömällä pilkkeellä. Hän oli verrattoman kaunis, seisoessaan siinä vaaleassa kesäleningissään, jonka vyöhön oli pistettynä muutamia orvokkeja. Pastorista ei hän ollut milloinkaan näyttänyt niin rakastettavalta; toden totta, tuo sininen kirkkaus silmissä, otsan puhtoisuus ja huulten pirteä puna olivat kauniinta, mitä hän ikinä oli nähnyt jonkun naisen luomuksessa.

He istuivat kauvan yhdessä etehisessä haastellen, vaan sitte kutsui vanha Vappu neuvoksetarta luokseen jonkun tärkeän taloudellisen seikan vuoksi ja kummiukko ehdotteli, että Anna lähtisi näyttämään pastorille puutarhaa. Hän oli tänään ollut itse niin paljon liikkeellä ja "hänen itsevaltijaansa", kuten hän nimitti kipeitä jalkojaan, käskivät hänen nyt pysyä hiljalleen.

Anna nouti hattunsa sisäeteisestä, mutta hän ei pannut sitä päähänsä, vaan heilutteli kädessään, kävellen hitaasti vieraansa rinnalla hiekotetulla käytävällä ja aina välistä kiinnittäen hänen hnomiotaan milloin kaksoisneilikkaan, milloin sulkamaiseen tähdykkään tai majesteetilliseen georginiin.

Miten hartaasti toivoikaan pastori, että hän asettaisi päähänsä tuon leveälierisen hatun ja siten varjostaisi hiukan noita kasvoja, joiden katselemisessa hän ei koskaan väsynyt, kasvoja, jotka päivä päivältä kävivät hänelle rakkaammiksi.

Liisteaidan ulkopuolella ulkoni pitkin järven rantaa pieni metsähaka ja kun he olivat tulleet puutarhan päähän, avasi Anna veräjän ja alkoi mennä eteenpäin pitkin pientä polkua läpi viitakon aina alas rantaan asti, mihin hän niin usein muulloinkin kuljeksi kuuntelemassa laineiden salaperästä soittaa. Hän käveli aivan rauhallisena, aavistamatta mitään niistä kuohuvista tunteista, jotka liekehtivät hänen seuralaisensa sydämmessä. Nuoren pastorin tällä käynnillä oli oma erikoinen tarkoituksensa, hän oli päättänyt puhua Annan kanssa, oikein avata hänelle sydämmensä. Heidän ympärillään oli niin hiljaista tässä pienessä lehdikössä, nyt, juuri nyt oli hänen hetkensä tullut, sille he olivat aivan kahden, ainoastaan tuuli, joka hiljalleen puiden latvoissa humisi, voi kuulla mitä sanottiin. Hän tahtoi, hänen täytyy puhua: lämpimät, lempeät ja sydämmelliset sanat tulvivat hänen huulilleen, hänen silmänsä loistivat, poskensa hehkuivat ja äänessä oli niin ihmeen pehmeä sointu.

Anna kuunteli tätä kuin unissaan, hän ei ymmärtänyt hitustakaan. Pastori rakasti häntä ja pyysi häntä vaimokseen; hän koetti käsittää näiden sanojen merkitystä ja havahtui yhdellä hivahduksella vastenmieliseen todellisuuteen.

Tunteittensa ylenmääräisessä kuohussa oli pastori painaltanut Annan käden vasten rintaansa, mutta Anna veti nyt kätensä pois ja pudisti päätään torjuen.

-- Mitä merkitsee tämä, Anna neiti, kysyi hän tuskaisesti -- mitä saan minä uskoa, mitä toivoa?

-- Minä hämmästyin kokonaan, kangersi tuo nuori tyttö; -- minulla ei ollut edes aavistustakaan, että teillä olisi semmoisia tunteita minua kohtaan!

-- Eikö edes silloin kuin minä en kyennyt salaamaan pelkoani, että te sairastuisitte, rakas Anna?

Hän pudisti kieltävästi päätään -- ei edes silloinkaan.

-- Minä olen rakastanut teitä jo kuukausia, toisti hän hiljaan. -- minun valoisa unelmani on ollut, että te, Anna, jakaisitte minun kanssani minun tulevaisuuteni, ajatukseni, suunnitelmani ja toiveeni. -- Hän katseli Annaa selittämättömällä hellyydellä ja tämä seisoi taasen kuin huumeuksissa, hypistellen suonenvetoisesti muutamia kukkia, joita hän oli tieltä poiminut.

-- Ah, virkkoi hän vihdoinkin, me olemme niin erillaisia, onko teidän koskaan ollut hyvä ollaksenne minun seurassani, pastori Törne?

-- Minä olen ollut onnellinen yksin tietäessäni saavani olla tiedän läheisyydessänne, vastasi hän.

Tuo matala, väräjävä sointu äänessä sanoi selvemmin kuin sanat kuinka syvästi, kuinka tulisesti hän oli rakastunut. Mutta tämä rakkaus ei herättänyt mitään vastakaikua Annan sydämmessä, päin vastoin tunsi hän itsensä erinomaisen jäykäksi ja kylmäksi tätä liikutettua nuorta miestä kohtaan. Mutta hänen vakavuutensa pakotti häntä heti antamaan selväsanaisen vastauksen, tuon ainoan, minkä hän voi antaa.

-- Istukaamme tähän, sanoi hän, laskeutuen muutamalle suurelle rantajyrkänteen kivelle, minä luulen, että minun pitää puhua vilpittömästi teidän kanssanne, luvatkaa ainoastaan kuunnella minua kärsivällisesti.

-- Sen lupaan, vastasi hän vakavasti, mutta hän ei näyttänyt enää iloiselta eikä toivovalta, pikemmin varjosti hänen kasvojaan pimento, joku synkistyttävä heijastus Annan katseessa kuvastuvasta kylmyydestä.

Anna alkoi, kertomalla hänelle lapsuudestaan muutamia lyhyviä piirteitä, jotka selvästi kuvasivat hänen sisäisen silmänsä näkösälle tuon pienen, vaiteliaan, itseensäsuljetun tytön, joka kuunteli salaperäisiä säveleitä mielikuvitteen luodessa hänelle satumaailmoita ihmepuistoineen keskellä sulaa jokapäiväistä elämää. Hänen kotonaan ei kukaan ymmärtänyt häntä eikä hän sen vuoksi voinut kellekään uskoa lapsellisia unelmiaan; hän rakasti hellästi vanhempiaan eikä tahtonut pahoittaa heidän mieltään, siksi antoikin hän vetää itsensä aivan tiedottomasti tuohon hengelliseen joukkueen, johon hänen sukulaisensa kuuluivat.

-- Nähkääs, sanoi hän, minulla ei ole mitään vakuutusta, minä olen seurannut heitä vain välttyäkseni tekemästä heille mieliapeaa, ja olen edelleenkin niin tekevä; mutta heidän vakuutuksensa ei ole minun, minä kuulun heidän uskonheimouteensa vain näön vuoksi. Minä olen raukka, horjuva varjo ja varsin, varsin onneton! Ah, minä luulen, ett'ei kukaan voi käsittää, miten paljon minä olen kärsinyt tuosta pakosta, jolla minun sieluani on vaivattu. Minua on viety noihin alinomaisiin kokouksiin, niin että itse jumalan sanakin on käynyt minusta aivan yhdentekeväksi noiden loppumattomain kääntymishistoriain ja tuon hengellisen laajasanaisen laapotuksen tähden, jolla keskustelut maustetaan. Kaiken sen julistaminen, yksinpä sisäisimmänkin, mikä tapahtuu Jumalan ja sielun välillä, henkisten kokemusten lohkoeleminen pienempiinkin yksityispiirteihinsä, tuntuu minusta selittämättömän kiusalliselta, tuntuu kuin karkea käsi huolettomasti muserrellen käsittelisi armaan suloisesti tuoksuavan kukan lehtiä. Minusta tuntuu tuo minulle tyrkytetty oppi löyhältä ravinnolta, enkä minä voi sitä ottaa vastaan, ja kuitenkin saavuttaa minut rajaton sieluntuska joka kerta, kun ajattelen, että minun rakas äitini ja moni muu hyvä ja rehellinen ihminen on tällä tiellä löytänyt vapautensa ja onnensa. Minä olen tuntenut itseni aivan muserretuksi, ja semmoiseksi tunnen minä itseni tälläkin hetkellä!

-- Rakas Anna, kenties suo Jumala minun lohduttaa sinua, sanoi nuori pappi hellästi.

-- Ei, ei, vastasi hän suruisesti; tosin kyllä minä aluksi toivoin teidän kauttanne pääseväni johonkin varmuuteen, mutta se ei onnistunut minulle. Te kutsutte ainoastaan syntisiä, jotka tuntevat syntiensä painon -- ja minä olen usein aivan tunteeton; te sanotte: "usko ainoastaan" ja -- minä en voi uskoa. Teidän sananne ovat jo aikoja sitte jättäneet minut täysin toivottamaksi, minusta on teidän saarnanne oppia, joka kyllä soi hartaussalin seinissä, mutta joka ei tunkeudu puhdistavana ja vahvistavana elämän hyörinnöihin; on sieluja, jotka keskellä hunajan yltäkylläisyyttä ovat nääntyä suolan puutteesen, ja -- minä olen yksi semmoinen.

Hän kätki päänsä käsiinsä ja koko tuo hento vartalo vapisi liikutuksesta.

Pastori oli hyvin vaalea, hän istui aivan liikkumatonna ja katseli hievahtamatta tuota liikutettua nuorta tyttöä ja kun hän istui, laineiden loiskiessa aivan hänen jalkainsa juuressa, tuntui kuin olisi leveä rotko auvennut hänen ja hänen rakkautensa, hänen unelmoidun onnensa ja valoisain toiveittensa välille.

Anna katsoi ylös ja pyyhkäsi kädellään otsaansa, hän ei itkenyt, mutta hänen silmissään kuvastui liikuttava, tuskainen ilme: -- Minä olen tahtonut sanoa kaiken tämän teille, pastori Törne, sanoi hän hiljaa, olen tahtonut teille näyttää kuinka kaukana me itse asiassa olemme toisistamme ja ilman täydellistä sopusointua elämän syvimmissä kysymyksissä ei voi syntyä mitään onnea, eikö niin?

Pastori ainoastaan taivutti päätään vastaukseksi, ainoatakaan sanaa ei lähtenyt hänen vaaleilta huuliltaan.

-- Minä kiitän teitä sydämmellisesti minulle osoittamastanne luottamuksesta, jatkoi Anna; sekä pappina että ihmisenä pidän minä teitä suuressa arvossa, ainoa mitä tahdon vielä sanoa teille, pastori Törne, edellä sanomaani suuntaan on: puhukaa vähemmin ja toimikaa enemmin! Minä tiedän, että olen haavoittanut teitä syvästi, mutta minä en voinut menetellä toisin jos tahdoin olla rehellinen sekä teille että itselleni. Voitteko antaa minulle anteeksi?

-- Mitä anteeksi antamista olisi minulla sen vuoksi, ett'ette te voi rakastaa minua, vastasi hän suruisesti.

-- Ja myös ne katkerat sanat, jotka tulin lausuneeksi ja joita jo niin kauvan olen mielessäni hautonut?

Pastori puristi ystävällisesti hänen kättään:

-- Teidän puheessanne on hyvin paljon totuutta, vakavuudella ja suoruudella lausuttua totuutta pitää meidän itserakkautemme oppia sulattamaan.