Chapter 5

-- Me näemme aina silloin kauniin kuvan kun näemme kadotetun Jumalan kuvan selvempänä kuvastuvan jonkun ihmisen olemuksessa maan päällä, ja kerran tulemme me, lapseni, Kristuksen tähden ja Hänen kauttansa näkemään sen täydellisenä hänen ihanuutensa kirkkaudessa.

-- Aamen -- kuiskasi Anna hiljaan.

-- Olenko minä väsyttänyt sinua, rakas kummitäti, minä olen levoton sentähden?

-- Et vähintäkään, sitä vastoin tunnen itseni melkein virkeämmäksi, ja minun iloni onkin juuri keventää toisten taakkoja, jos vain suinkin voin.

-- Ah niin, armas kummitätini, toisinaan näyttääkin minusta kuin jos muiden ihmisten murheet sinut aivan maahan painaisivat.

-- Erehdys, erehdys, mutta murheet sikseen, sinä mainitsit juuri vanhasta Biinasta!

-- Niin, se raukka kun on taittanut jalkansa iljanteella.

-- Ja minä olen maannut täällä toimettomana ja aprikoinut mitä voisin tehdä hänen hyväkseen.

-- Äiti kävi häntä tervehtämässä ja hankki erään välskärin jalkaa hoitamaan.

-- Sitä voi Liinalta odottaakin!

-- Niin, ja äiti sanoi, että kummisetä on lähettänyt hänelle puita ja muutakin.

-- Eipä juuri, vähän soppaa on Vappu keittänyt silloin tällöin, mutta nyt johtui mieleeni vuokra. Kenties on se maksamatta ja nyt istuu tuo ani rehellinen naikkonen ja harmittelee sitä, ett'ei hän voi kävellä kuten ennen ja ansaita vuokramaksua. Näetsä, minä en ole tahtonut tarjota hänelle rahoja Vapun tai Josefan kautta, tunnen siksi hyvin vanhan Biinan hienotunteisuuden, aivan toista on jos sinä tahdot käydä hänen luonaan minun puolestani. Katsohan, tässä on seteli, tyttöseni, sano minulta sydämmellisimmät terveiset tuolle kiltille Biinalle.

-- Sen olen tekevä kummitäti, ja minä lähdenkin aivan paikalla, sillä ulkona on vielä valoisa ja minä olen jo useita kertoja aikonut käydä hänen luonaan.

-- Oivallisesti, sydänkäpyseni, hyvästi sitte ja Jumala olkoon kanssasi!

Anna työnsi setelin pieneen sievään kukkaroonsa ja riensi sitä tietään vanhan neidin asuntoa kohti, joka oli muutamassa kaupungin ulkosyrjässä. Se oli pieni hökkeli, kuuluva erään kammantekijän omistamaan taloon, jonka vaimo oli kaikkein ankarampia "heränneitä".

Matammi Kinnula pisti uteliaana huippuisen nenänsä ulos pimeähköstä eteisestä ja kun hän huomasi Annan, ehätti hän kerskuilevilla lauseilla kaikertelemaan sitä, ett'ei rappuset olleet kylliksi puhtaat niin hienoille vieraalle. Anna vakuutti, että ne olivat kyllin hyvät hänelle ja sanoi tulleensa neiti Rosqvistiä tapaamaan.

-- Vai niin, neiti onkin siinä tapauksessa aivan liian aulis; miten ylpeäksi hän tuleekaan kun koko kaupungin hienoin herrasseurue käy häntä katsomassa -- sanoi matammi Kinnula makosasti. -- Niin, kukaan ei tiedä minkä tien kautta saatana, meidän päävihollisemme, koettaa väliin tunkeutua, emme voi koskaan olla varmoja hänen viekkailta hyökkäyksiltään ja pastori sanoo -- --

Anna keskeytti kerrassaan tuon vuolaan sanatulvan avaten lähimmän oven, jonka hän tiesi vievän vanhan neidin kamariin. Huone oli pieni, matala ja rappeoitunut, tiilikakluuni oli savuttunut ja ikkunat vetoisat, ominaisuuksia, jotka matammi Kinnula kuitenkin osasi sotkea huomaamattomiin joka kerta, kuin hänen pieni, kelpo ukkonsa mainitsi, että "vanhan Biinankin huonetta olisi korjailtava."

Kaikki oli kuitenkin erittäin siistiä ja puhdasta tässä varattomassa huoneessa ja Biina neiti istui itse vanhassa narisevassa keinutuolissa, jalat eräälle jakkaralle asetettuna.

-- Hyvää iltaa, tervehti Anna.

-- Iltaa, iltaa, ai, se onkin minun oma, pikkuinen, rakas Anna neitiseni, huusi vanhus lyöden kätensä yhteen; se on todellakin iloista! Hänen pienet silmänsä loistivat ystävällisesti ja hän koetti nousta, mutta Anna pidätti hänet hymyillen.

-- Ei millään muotoa, Biina neiti, istukaa hiljaan, minä noudan tähän tuolin ja istahdan hetkiseksi, niin saamme puhella.

Riemun säde välkähti eukon silmissä: -- Niin, sanoi hän, kukaan ei tiedä miten suurella kaipuulla me odotamme saadaksemme puhua muutamia sanoja, ollessamme näin sisäänsuljettuna yhdessä kohti kuin vangit. En puhu tätä valittaakseni neitille, en ainakaan. Herra on ollut niin hyvä ja lähettänyt minulle niin paljon apua tänä koetuksen aikana. Ensin toimitti neidin äiti, Jumala häntä siunatkoon -- välskärin jalkaani hoitamaan, sitte tuli neuvosmies Hellsbergiltä puita, ne tuli juuri parhaasen aikaan, silloin kun enää vain muutamia sälöjä oli jälellä ja minä olen voinut pitää kamarini lämpöisenä. Ja tuo hyvä ruoka sitten, minä olen elänyt melkein koko ajan yksinomaan neuvoksettaren ja rouva Montellin voimakkailla sopilla. Rouva Blomgrén kävi niinikään eräänä päivänä täällä, tuoden pienen kirjasen "terveellisestä armosta", ja se on hyvä kirja lukea, vaikka olen sen jo ennenkin lukenut moneen kertaan. Neiti Fager tuli myös eilen tänne, mukanaan ryytipussi, jonka neuvoi minun asettamaan jalkani päälle, minä en uskaltanut kuitenkaan sitä tehdä välskärin tähden; älkää hyvä neiti toki puhuko siitä mitään neiti Fagerille: hän tarkoittaa parhainta, mutta loukkaantuu, joll'ei aivan pisteelleen tehdä mitä hän tahtoo. Niin, niin, kaikki ovat olleet niin hyviä minua kohtaan ja pastori on käynyt kolme kertaa minua tervehtämässä; minä en voi ollenkaan sanoa, miten paljon tämä Herran palvelija on minun sieluani vahvistanut. -- Vanhuksen ääni vapisi liikutuksesta.

Anna taputti ystävällisesti hänen työteliästä kättään: -- Onko jalka hyvin kipeä?

-- Ei nykyjään enää, neiti; ensin se oli aika vaikea, mutta nyt saatan minä jo istuskella näin ylhäällä, sanoi välskäri.

-- Se vaatii hyvin paljon kärsivällisyyttä, rakas Biina!

-- Oh, siitä pitää rakas Herra Jeesus kyllä huolta, mutta minua painaa hiukan se, että matammi Kinnula tulee joka päivä tänne ja aihkailee sitä, koska minä tulen jälleen niin kykeneväksi, että jaksan maksaa huoneen vuokran. -- Vanhuksen ääni oli painuksissa ja hän katseli levottomasti ovea kohden.

Anna tunsi itsensä niin iloiseksi, miten onnellisesti sattuikaan kun hänen rakas kummitätinsä juuri huomasi poistaa tämän murheen tuon vanhan yksinäisen harteilta. Hän otti setelin esiin ja pisti sen hänen käteensä: -- Se on rouva Hellsbergiltä, Biina neiti!

-- "Kiitä Herraa, sieluni, äläkä unohda, mitä hyvää hän sinulle tehnyt on", kuiskasi vanha värisevin huulin. -- Voi rakas neiti, kun me kerran oikein perinpohjin käsitämme Jeesuksen armon, niin ei meidän tarvitse huolehtia. Hän on lahjoittanut elämänsä meidän syntisten tähden, kuinka hän voisi unohtaa sen vähän, mitä tarvitsemme maallisen elämämme ylläpitämiseksi.

Ottaessaan jäähyväisiä, tunsi Anna, että tästä lyhyestä käynnistä oli ollut hänelle enemmin hyötyä kuin monista pitkistä hartaushetkistä. Hän avasi äkkiä oven, mutta oli saman tien suistua suin päin talon emännän silmille.

-- Herttainen pikku neiti, minä olin juuri tulossa sisään, kysyäkseni miten rouva Montell ja herran valittu rouva Ringvall voivat? alkoi hän.

Anna vastasi kylmästi ja sanoi pitemmittä mutkitta hyvästi. Matammi Kinnula ei ollut koskaan ollut hänen suosikkinsa ja tällä kertaa oli hänellä jotenkin vahva epäilys siitä, että hänellä juuri oli ollut korva avaimenreijällä ja että juuri tuon saman pelvon tähden Biina neitikin puhui niin matalalla äänellä ja pälysi levottomasti harvaa ovea kohden.

-- Tekopyhyys, sinä viheliäisistä viheliäisin! mutisi Anna itsekseen, rientäen reippaasti pimeän pihan poikki kehnolle kivitetylle kadulle. Hän ei ollut vielä pitkälle kerjennyt, ennenkun huomasi pastori Törnen solevan varren vastaisella puolella.

-- Onko se, voiko se olla neiti Montell? kysyi hän, tullen äkkiä ylitse hänen luokseen.

Hän vastasi ainoastaan hyvää iltaa sanomalla.

-- Nyt on jo melko pimeä ja tämä on syrjäinen kuja, sanoi hän alkaen käydä Annan sivulla.

-- Oo, minä en pelkää koskaan, vakuutti Anna. -- Muuten en ole vielä tullut ajatelleeksikaan, että illat olisivat mitään pimeitä; minä tulen juuri neiti Rosqvistin luota.

-- Vai niin, minä ajattelin myös käydä tänä iltana siellä, vaan käveltyäni siitä ohitse, huomasin jo liian myöhäiseksi. Neiti varmaankin on käynyt kelpo äitinsä asialla?

-- Eipä niin, äiti ei edes tiedä koko käynnistä, minä vein vaan pienen rahalahjan kummitädiltäni neuvoksetar Hellsbergiltä.

-- Todellakin!

-- Se näyttää ihmetyttävän teitä, sanoi nuori tyttö hiukan kiihkeästi. Hän tunsi usein tämmöistä mielentilaa pastori Törneä kohtaan, vaikka se hyvin harvoin puhkesi sanoiksi.

-- Eipä ensinkään, minä olen kyllä kuullut kerrottavan, että hän on hyvä köyhiä kohtaan, vaikk'en minä koskaan ole nähnyt häntä heidän luonaan.

-- Niin, kummitätin on toisinaan hyvin vaikea liikkua hengen ahdistuksensa vuoksi, ja nykyjään on hänen täytynyt sulkeutua useiksi viikoiksi sisään hellittämättömän katarrin vuoksi.

-- Sitä en minä ole ollenkaan tietänyt, vastasi hän kokonaan katuvaisena.

-- Minun kummitätini tapana on koettaa anneissaan suoriutua niin vähällä melulla kuin mahdollista, jatkoi Anna edelleen jotenkin kiihtyneenä, vaan luulenpa, ett'ette te, herra pastori, ole vielä oppinut antamaan oikeata arvoa hänen jalolle ja suuremmoiselle luonteelleen.

-- Sen myönnän kernaasti, vastasi hän melkein nöyrästi. -- Hän on erittäin ystävällinen ja luulenpa hänen olevan toisena äitinä teille, neiti Anna?

-- Se on totta ja hänestä onkin paljon oppimista.

Pastori kumarsi, sitte alkoi hän puhua kaupungissa ilmautuvista erillaisista kristillisen armeliaisuuden lajeista, johtuen vähitellen puhumaan omasta itsestään, vaikutuksestaan ja miten hyvin hän viihtyi täällä.

Hän ei ollut koskaan puhunut Annan kanssa niin paljon, ja tämä olikin varsin ihmeissään, itse arveli hän, että kenties iltahämy oli tehnyt hänen niin rohkeaksi. Kun Anna astui etehiseen, tuli äiti heti vastaan, katsellen häntä jonkunlaisella kysyvällä odotuksella.

-- Sehän oli pastori, joka saattoi sinua kotiin, minä näin teidät isän ikkunasta, sinä luonnollisestikin pyysit häntä meille iltaselle?

-- Sitä en tullut ollenkaan ajatelleeksi, äiti.

-- Rakas Anna, sinä olet liian hajamielinen, nuori tyttö ei saa milloinkaan olla hajamielinen, minua ei ole se vika koskaan vaivannut.

-- Se oli ikävästi, ett'en minä voinut aavistaa sinun toivettasi.

-- Niin on, älkäämme puhuko siitä asiasta pitemmälti, asia on autettavissa ensi kerralla.

* * * * *

Se raskas mieliala, joka oli Montellien kodissa vallinnut, oli haihtunut äkkiä. Juhon iloinen katse sädehti Annalle pöydän toiselta puolelta ja aterian loputtua otti hän leikillään Annaa uumien ympäriltä ja kuiskasi: -- Sinun kummitätisi on oikea hyvä haltijatar, minä saan matkustaa ulkomaille!

Anna aprikoi näitä arvoituksentapaisia sanoja kunnes äiti seuraavana päivänä puhui, että isä vihdoinkin oli suostunut Juhon kauvan rukoustamaan toiveesen päästä maailmaa näkemään. Hän matkustaa vasta ensi viikolla, sanoi äiti, ja luultavasti vaikuttaa häneen tehoovasti jonkunaikainen oleskelu poissa kotoa, kenties hän oppii antamaan sille enemmin arvoa.

Anna ihmetteli yhäkin miksi Juho mainitsi kummitätin nimeä matkansa yhteydessä ja päätti kysyä asiasta häneltä. Neuvoksetar oli jälleen tervehtynyt ennalleen ja oli eräänä puolipäivänä käynyt Montelleja tervehtämässä, vaikka Anna mieliapeoikseen sattui silloin olemaan poikessa.

Kun hän tuli vanhain ystäväinsä luo, katseli kummitäti häntä odottavan kysyvästi.

-- Mitä on minun pienellä kummitytölläni kertomista, kenties joku suuri uutinen?

-- Uutinen tosiaankin Juhon matkasta, mutta te tiedätte sen jo, ja minulla pikemminkin on jotain kysyttävää teiltä.

-- Kysy niin paljon kun haluat, lapseni -- neuvoksetar veti hänet hellästi viereensä istumaan ja katsoi tutkivasti noihin vehmaisiin, nuoriin kasvoihin -- mitä se sitte olisi?

-- Niin, minä haluaisin mielelläni tietää, minkä vuoksi Juho pitää ulkomaanmatkansa riippuvana jostain hyvän haltijattaren ominaisuudesta sinun puoleltasi, rakas kummitäti?

Neuvoksetar ei näyttänyt juuri odottavan tätä kysymystä, mutta tavalliseen sydämmelliseen tapaansa vastasi hän. -- Minä luulen, että Juho uskoo, eikä kenties aivan syyttä, minun rukousteni vaikuttaneen isääsi tässä asiassa. Minä kuulin juuri sinulta miten halusta hän tahtoisi matkustaa, ja kun ei käy kieltäminen, että minä voin jonkun verran vaikuttaa Montell-serkkuun, niin puhuin minä Juhon puolesta.

-- Voi miten kelpo kummitäti sinä kuitenkin olet, sanoi Anna, suudellen hänen kättään.

-- Mutta mihin minun kummityttöni sitte aikoo matkustaa huvitteleimaan? kysyi neuvoksetar leikkisästi.

-- Minäkö -- ooh, matkustaisinko minäkin -- sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi!

Hänen vanha, hyvä ystävänsä katseli häntä kauvan ja vakavasti, hän ajatteli niitä viittauksia, jotka Liina rouva oli antanut huuliltaan luiskahtaa hänen viimme käynnillään, jotain semmoista toivetta, että Anna kenties pian kääntyy saman hengen lapseksi -- vieläpä joksikin muuksikin, niinkuin hänelle oli selvinnyt pastori Törnen edellisenä päivänä tekemän vierailun johdosta. Nyt hän vielä näki tuon säteilyn Annan silmissä ja melkein tyttömäisen punan nousevan hänen vaaleille poskilleen, milloin kuuli nimeään mainittavan. Sanomattakin selvää oli, että hän rakasti tuota nuorta tyttöä, tietäen myöskin hyvin vanhempain toiveet hänen suhteensa.

Mutta mitä arveli Anna itse asiasta? Hänen katseensa ilme ei muuttunut vähintäkään puhuessaan pastori Törnestä, ei myös voinut huomata pienintäkään punastumisen merkkiä.

Hetkisen perusteellisesti mietittyään tuli neuvoksetar siihen päätökseen, että Anna oli aivan tietämätön mistään lämpimämmistä tunteista, ja hän ihmetteli suuresti, miten tuo nuori pastori ei ollut voinut saada niitä hereille.

Seuraava viikko meni Juhoa matkalle varustaissa. Rouva Montell puuhasi virkeästi, siksi olikin kaikki tuon nuoren miehen äidin-huoliteltaviin kuuluvat matkatarpeet mitä hienoimmassa ja upeimmassa kunnossa, hyvin täytetystä rahapussista sai taasen isä pitää huolen. Se tuntui ukosta raskaalta, sillä hän tiesi, mikä arvo oli noilla kauniilla seteleillä, jotka siirtyivät kassasta pojan pussiin, pojan, joka hyvin vähän tiesi näistä asioista, ja joka tähän asti oli ansainnut niistä tuskin yhtään ainoata omalla työllään. Toisinaan taasen vipuehti hänen mielessään se, että hän oli ollut liian myöntyväinen kun oli kysymys matkasta, mutta mikä oli kerran tehty, se pysyi tehtynä ja kenties olisi Juho palattuaan tyytyväisempi omaan maailmaansa, ja sekin jo korvaisi hyvin matkakustannukset.

Eräänä kauniina, keväisenä sunnuntai-ehtoopäivänä piti pastori Törne raamatunselityksen rouva Ringvallin luona. Tuo vanha rouva oli nyt niin heikko, että hän vietti suurimman osan päivästäkin sinisillä ja valkoisilla verhoilla varustetussa sängyssään, harmaja pää päänalaisella leväten. Hän oli säilyttänyt henkiset voimansa heikkenemättöminä, mutta iho oli käynyt pergamentin kellerväksi ja nuo sammuvat silmät näyttivät Annasta entistä elottomammilta ja ilmeettömämmiltä.

Kuinka mielellään olisikaan Anna tämmöisenä valoisana päivänä lähtenyt metsään kävelemään, etsiäkseen sinivuokkoja päivänpaisteisilta mäenrinteiltä. Mutta se ei voinut tulla kysymykseenkään, vaan hänen piti istua isoäidin kamarissa kahdenkertaisten ikkunain ja alaslaskettujen verhojen takana, missä painustava ilma ja menehdyttävä vari teki olon aivan sietämättömäksi. Kansaakin oli kokoontunut melkoisesti, sillä kaikki halusivat nähdä vanhaa Ringvallin rouvaa ja rouva Montellille oli kerrassaan vaikeus saada heille kaikille tiloja. Annasta tuntui tämä kerrassaan suvaitsemattomalta pyhäinpalvelukselta ja tuskan hiki kihoili hänen otsalleen. Kokouneet lauloivat veisun toisensa jälkeen, odotellen pastoria, mutta laulu kuului aivan häkäytetyltä tämmöisessä kuumuudessa.

Vihdoinkin tuli pastori, hän oli käynyt muutaman sairaan luona tämän viimme hetkenä. Hän näyttikin sen vuoksi väsyneeltä ja puhekin oli, kuten luonnollista, tavallista raukeampaa. Ruumiillinen täytyy toisinaan vaikuttaa henkiseen, olkoonpa tuo henkilö sitten vaikka kohta mitä ihastuttavin puhuja, tuumaili Anna. Mutta itse asiassa se oli yhden tekevä: kaikki, mitä hän sanoi, löysi vastakaikunsa kuulijoissa, kunhan he vain olivat vakuutettuja siitä, että papilla oli oikea usko, sai hän puhua miten halusi. He eivät vaivanneet itseään ajattelemalla, pappi teki sen heidän puolestaan, he ottivat aivan yksinkertaisesti vastaan, mitä hän heille antoi, kuin laiskat kuokkavieraat ainakin.

Hänen tämänpäiväinen puheensa oli alituista ennen kuullun märehtimistä, höystettynä uudistetuilla raamatunlauseilla, jotka olivat jokaiselle niin tuttuja, että ne aivan sulasta tottumuksesta sujahtivat ohi korvien.

Anna katseli ympärilleen kokoutuneiden erillaisia kasvojenluomuksia, useat näyttivät niin henkevän hartailta, toiset taasen aivan tylsiltä. Hänen huomionsa kiintyi väkisin tuohon paksuun, rasvaiseen teurastajaan, joka kissansilmineen tirroitti eteensä ja jonka uskottomuudesta pientä kaiskeravartista, etäisessä nurkassa istuvaa vaimoaan kohtaan hän oli kuullut kerrottavan, hän huomasi Pitkän-Kaisan, jonka sanottiin pitävän salakapakkaa ja köyhäin vuokralaistansa ovienreijissä kuuntelevan matamini Kinnulan. Kaikkia näitä kehoitettiin aina vaan uskomaan, vaan ei koskaan panemaan arvoa töitten ansiolle. Ja se oli kyllä oikein, mutta miksi ei hän samalla myös toistellut että "usko ilman töitä on kuollut", usko, joka ei ilmene rakkauden elähyttämässä vaikutuksessa, on sulaa pilkantekoa. Nämä ihmiset voivat mennä täältä jokapäiväisiin toimiinsa samassa mielentilassa ja samoilla taipumuksilla, vakuutettuina siitä, että kun he vain uskovat, niin saavat he elää miten tahtovat.

Uh, miten hänessä liikkui katkeria ajatuksia, miksi hän ei voinut seurata pastorin puhetta: hän koetti korjata tätä kohtaa, mutta ennenkuin hän huomasikaan, oli hän taasen vaipunut äskeisiin ajatuksiinsa. Hänen katseensa pysähtyi hetkiseksi isoäidin kivettyneennäköiselle haamulle, tarkasteli noita risteyneitä käsiä, jotka olivat niin luiset ja vahamaiset, että hän näytti ihka tunnottomalta ruumiilta. Ja tämä olento oli kuitenkin kerran sykkinyt nuoruuden hehkua ja veri oli kohotellut tuoresta punaansa tuolle nyt tuhkanharmaalle iholle.

Annan vieressä istui hänen äitinsä, leyhytellen lähelle tunkevia kärpäsiä tiehensä. Mikä ääretön vastakohtaisuus olikaan olemassa heidän välillään, ajatteli Anna. Äitiä ei näyttänyt vaivaavan enemmin vari kuin tuo tukehuttava ilmakaan, hän näytti selvästi olevan oikeassa olennossaan. Hänen viisaat silmänsä tähyilivät tarkkaavasti pappia, hän näytti seuraavan puhetta ja käsittävän jok'ainoan sanan, täällä oli siis yksi, joka ymmärsi hänen saarnansa koko tarkoituksen ja joka myös sovitti sen hedelmää kantavaksi jokapäiväiseen elämäänsä. Hänen mieleensä muistui nyt myös tuo köyhä Biina neiti, joka riemuitsi näistä hartaushetkistä ja kertoi miten samanhenkisten sielujen yhtyminen vahvistaa hänen uskoaan. Teurastajan vaimo, tuo pieni rouva Grönqvist, oli myöskin kunniallinen ja nöyrä kristitty, samoin pastorin emännöitsijä, yleisesti arvossa pidetty neiti Gustava Rask, ja hän tunsi hyvin useita, jotka olivat onnellisia ja vapaita. Syvä huokaus kohosi nuoren tytön rinnasta ja kun pastori lausui aamenen, taivutti hän, kuten muutkin, päänsä siunaukseen, mutta mitään rukousta ei noussut hänen ahdistetusta sielustaan, vaan pikemmin puoleksi tiedottomasti huuto: -- "Ah, ah, sua Jumalan, isoan ja janoan!"

Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin levottomaksi ja epävarmaksi, hänkö sitte oli väärässä, hänkö tuomitsi ankarasti? Ah, hän epäili niin suuresti, mutta enimmän kuitenkin itseään. Jos hänen äitinsä ja isoäitinsä sekä muut oikein ajattelevat ihmiset etsivät ja myös löytävät tuon ainoan tarpeellisen juuri omassa suunnassaan, täytyy heidän olla oikeassa ja hän yksin harhailee kuin eksynyt lammas erämaassa, täynnä vavistusta että joku väkevä näkymätön vihollinen hänet musertaa.

Kokous hajosi parhaillaan; hän nousi ylös hitaasti ja meni sitte viereiseen huoneeseen, jonka ikkunan hän avasi. Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja heitti väikehtivät jäähyväisensä puutarhan pieneen koivikkoon, täyteläisenä ja virkistävänä tunkeusi kevät-ilma sisään ja hän hengitti sitä syvin vetein.

-- Minä pelkään, että neiti voi pahoin? kuului pastorin nuortea ääni aivan hänen vieressään.

Anna loi häneen lähes tylsän katseen: -- Siellä sisällä oli niin kuuma!

-- Myös minua vaivasi se suuresti -- sanoi hän -- minä oli yhteen aikaan jo aivan menehtyä sen tähden. Hän pyyhkäsi säipällä kädellään otsaansa.

Hän voi tuntea aivan samaa kuin joku muukin heikko olentoraukka, ajatteli Anna, havahtuen turruksistaan ja kysyen kokonaan ystävällisesti, jos hänen päätään pakotti.

Pastorin mustat silmät loistivat entistään enemmin vastatessaan osaaottavalla äänellä: -- Tuhansia kiitoksia, neiti; niin, minun pääni on todellakin kipeä, se vaivaa minua joskus kun olen puhunut pitemmän aikaa, varsinkin semmoisessa tukehuttavassa ilmassa, kuin tuollakin sisässä. Minun pitää nyt joksikin aikaa kieltäytyä raamatunselityksistä sunnuntai-iltapäivin!

-- Todellakin!

-- Niin, ainoastaan saadakseni käyntiin tuon aijotun pyhäkoulun.

-- Pyhäkoulu, miten se ilahuttaa minua! Kummitätini ja minä olemme usein puhelleet semmoisen koulun tarpeellisuudesta.

Pastori näytti hyvin tyytyväiseltä, siinä oli vihdoinkin aine, joka näytti miellyttävän tuota nuorta tyttöä, jotain, joka voi heitä molempia innostaa.

-- Minä luulen, ett'ei oppilaista tule puutetta, sanoi hän säveään tapaansa, mutta sangen vaikeaksi tulee saada opettajavoimia. Suutari Sormunen on luvannut olla minulle apuna.

-- Vai niin, minä luulen, että hän on todellakin jumalaapelkääväinen ihminen, sanoi Anna ajatellen. Hän asuu Hellsbergin kartanossa ja kun minä toisinaan käyn siellä, näen hänen istuvan ikkunan vieressä ja laulavan virsiä niin iloisena, kuin jos hänellä ei olisikaan virheellistä ruumista ja kuutta lasta huollettavana.

-- Rikkaat eivät ole aina onnellisimpia, huomautti pastori. -- Jumala antaa köyhille usein tyytyväisen sydämmen.

Anna nyökäytti päätään: -- Oletteko saanut useampia avuntarjouksia?

-- Kyllä, lastenopettaja Johansson on niinikään luvannut auttaa meitä joskus.

-- Minä en tiedä, josko uskaltaisin -- alkoi Anna, minä pidän niin paljon pienistä lapsista, kenties pastori tahtoisi uskoa minulle jotain pienempiä tehtäviä? -- Hän katsoi pastoria kokonaan rukoilevasti suurine sinisine silmineen.

-- Kuinka voisinkaan teitä oikein kiittää, neiti, vastasi hän hiukan himmeä-ilmeisellä äänellä, -- te teette hyvin, omistaessanne itsenne jo nuorena kristilliselle opetukselle ja Jumala on siunaava teidän vaivanne.

-- Kiitoksia, se on siis päätetty, sanoi hän, ojentaen kätensä pastorille. Tämä puristi sitä kovasti, niin että Anna katsoi häntä hiukan ihmetellen; hän taasen näytti liikutetulta, mutta ei sanonut mitään.

Kun äiti ja Anna illalla menivät kotiin, kysyi Liina rouva: -- Mistä asiasta sinä ja pastori puhelitte niin innokkaasti?

-- Hän kertoi vastaisesta sunnuntaikoulustaan ja minä tarjouduin opettajattareksi.

-- Siinäkö kaikki?

-- Niin äiti, ja minä toivon, ett'ei teille olisi mitään minun lupaustani vastaan?

-- Ei, ei millään muotoa, lapseni, mutta -- hän keskeytti puheensa ja peitetyn odotuksen ilme kuvautui hänen kasvoilleen, ilme, jota Anna ei ollenkaan ymmärtänyt.

* * * * *

Kesä oli jo kappaleen matkaa kulunut. Neuvoksetar Hellsberg asui kauniissa Merenlahti nimisessä huvilassaan aivan meren rannalla. Neuvoksetar askarteli toisinaan aamusta iltaan kukoistavassa puutarhassaan ja kummiukko, joka lämpimänä vuodenaikana voi vankan tammisauvan varassa liikkua jotenkin vapaasti, antautui kaiken kaikkineen mieliurheiluunsa kalastukseen.