Chapter 4

Kun hän iltapäivällä seisoi saarnatuolissa ja katseli seurakuntaa, huomasi hän, kirkon himmeästä valaistuksesta huolimatta, molempain Montellin naisien istuvan penkissään lähellä lehteriä. Hän oli iloinen siitä, ett'ei hän voinut nähdä Annan kasvoja ja hänen kirkkaita sinisiä silmiään, jotka olivat tutkivasti häneen suunnattuina, se nimittäin olisi tehnyt häneen jonkunlaisen vaikutuksen, arveli hän. Mutta jo seuraavana hetkenä tunsi hän sisimmässään soimauksia tämän tunteen tähden. Tuleeko papin, Herran palvelijan, joka seisoo kaikkivoivan Jumalan edessä, heittäytyä ihmisten vaikutusten, heidän kiitoksensa tai moitteensa alaiseksi? Ei, ei millään muotoa! Hän taivutti nöyrästi päänsä palavaan rukoukseen ja kun hän taasen antoi mustista silmistään lähteväin haaveksivain silmäysten harhailla hämärässä kirkossa, oli niissä rukousten alttarilla syttynyt tyyne kimallus.

Muutamia päiviä myöhemmin istui Anna Montell eräänä iltapäivänä vanhain rakasten ystäväinsä luona. Hän oli ottanut käsityön mukaansa ja äsken sytytetty lamppu loi ystävällistä valoaan kodikkaaseen arkihuoneesen. Kummisedän rullatuoli oli työnnetty keskelle valovirtaa ja hän puuhasi juuri parhaillaan kalanuotan kudonnassa, joka oli hänellä ajankulukkeena talvisaikaan ja neuvoksetar istui sohvannurkassa, uurastaen kauniin villaneyleensä pudonnutta silmää etsien. Samalla soitettiin kelloa ja pastori Törne astui sisään ensi käynnilleen.

Talon ystävällinen isäntäväki otti hänet, samoinkuin kaikki muutkin vieraansa, sydämmellisen tervetulleena vastaan ja mielihyvällä tarkasteli pastori ympärilleen, kenties ajatteli hän, miten tuo niin paljon moitittu Hellsbergien koti näyttäysi hänestä näin miellyttävältä. Sitte kiintyi hänen katseensa Annaan ja sievonen pimento hivahti hänen vaaleille kasvoilleen, muistaessaan heidän viimme kohtaustaan. Mutta hän kääntyi reippaasti Annasta ja alkoi puhella neuvoksettaren kanssa.

-- Minä olen täyttänyt teidän toivomuksenne ja käynyt useita kertoja Snyggin lesken luona, aloitti hän. Ja minä toivon, enkä vain toivo, vaan uskallan varmasti uskoakin, että hän on nyt valmis pitkälle matkalleen, joka ei lienekään aivan kaukana.

-- Minä olen teille kiitollinen, herra pastori, vastasi neuvoksetar liikutettuna. Tulvivien kyynelten kesken kertoi Liisa rukka minulle, että teidän lämpimät sananne olivat sulattaneet jääkuoren hänen kovettuneesta sydämmestään.

-- Minä pelkäsin, että hän olisi kokonaan paatunut, sillä sen mukaan, mitä minä olen kuullut, näyttää hänellä aina olleen suuri ylenkatse raamatunselityksiä kohtaan ja näyttää hän kaikin mokomin kaihdelleen niitä -- sanoi pastori.

Neuvoksetar antoi neyleensä hivua syliinsä. -- Minä tahdon sanoa teille, minkä luulen syyksi Liisan raamatunselityskammoon, sanoi hän matalalla ja vakavalla äänellä. Hänen miehensä oli, tai tahtoi ainakin näyttäytyä, hyvin jumalaapelkääväiseltä. Hän juoksi kaikissa kokouksissa ja rukoushetkissä sekä sopivalla että sopimattomalla ajalla, luki, saarnasi ja lauloi, sekä kulki aina jumalan sana huulillaan, mutta kotonaan hän pieksi vaimoaan ja lapsiaan, ollen mitä kelvottomin perheenisä. Pelkäänpä, että hänen suhteensa ovat käyneet toteen sanat: "hän saa palkkansa pilkkaajain joukossa". Hänen onneton vaimonsa ei voinut uskoa oppia, joka ei näyttänyt vaikutustaan elämässä.

-- Kuitenkin oli evankeliumin voide nyt hänelle oikea lääke.

-- Sen käsitän hyvästi. Hän oli jo kauvan kärsinyt syntiensä tähden ja tuntenut sen haavoittavia pistoksia omassatunnossaan, ja juuri siten tuleekin laki -- kun otamme huomioon, miten paljon olemme rikkoneet sen käskyjä vastaan -- meidän kurittajaksemme Kristuksen tykö.

-- Joll'ei se vain saa meitä epäilemään.

-- Laki on hyvä, jos me vain sitä oikein käytämme, sanoi neuvoksetar lempeästi.

-- Se on totta, minäkin olen monta kertaa huomannut lain vasaran tarpeellisuutta vanhan itsekkään sydämmeni pehmittämiseksi, virkkoi kummiukko leikkisään tapaansa.

-- Laki ei voi koskaan luoda eloa.

-- Eipä kyllä, vaan kuten jo äsken sanoin, ajaa meidät elämän lähteelle. Minä ajattelen, että kun Jumala pyhässä sanassaan on antanut meille molemmat, lain ja evankeliumin, on hän tarkoittanut, että niiden pitää myös yhdessä vaikuttaa ihmiselämään. Tässä asiassa on meillä eroavat mielipiteet, minä tiedän sen.

-- Kirkon jäsenillä on monta erillaista ajatussuuntaa, tuumihe nuori pappi varovaisesti.

-- Niinpä onkin, mutta mitä minuun tulee, niin minä en kuulu mihinkään lahkoon tai erityiseen puolueesen, minun kunniani ja suurin onneni on ainoastaan olla Jeesuksen Kristuksen vapaan yhteisen seurakunnan jäsenenä. Nähkääpäs, rakas pastori, me tulemme aina suuremmassa tai pienemmässä määrässä kiinnitetyiksi ihmisellisiin säännöksiin, jos me liitymme johonkin erikoiseen heimouteen, eikä se asia voikaan olla toisin; mutta minun käsitykseni mukaan pitää ihminen olla vapaa, vapaa tämän kauniin sanan oikeassa, laajassa merkityksessä.

Pastori katsahti ylös, Annan silmät säteilivät henkevyyttä ja hän katseli hellästi kummitätiään.

Pastorin täytyi myöntää, että hän ei suinkaan ollut osannut aavistaa näin vakavasisältöistä keskustelua, kuin mille nyt oli jouduttu, eikä neuvoksetarkaan näyttänyt hänestä ollenkaan maailmanlapselta, kenties oli asia kuitenkin niin kuin rouva Blomgrén ja neiti Fager olivat sanoneet, että neuvoksettarella nimittäin oli erikoinen kyky pukeutua hurskaihin korulauseihin, joilla hän helposti petti vieraan todellisen arvonsa suhteen. Pastori ei juuri halunnut olla toisten vaikutuksen alaisena, siksi päättikin hän ruveta nerokkaammin puoltamaan uskonnollisia mielipiteitään. Mutta hänellä ei ollut siihen enää tilaisuutta, neuvoksetar oli jo vaihtanut puheenainetta, kosketellen viimmeisiä uutisia lähetyskentältä, yliopiston jumaluusopillisia oloja y.m., puhellen niin miellyttävästi ja tuorekkaasti, että pastorin piti ottaa osaa keskusteluun eloisalla kiintymyksellä.

-- Etkö sinä tahtoisi hiukan soitella meille, kiltti Annani? kysyi emäntä lopuksi, kääntyen tuon nuoren tytön puoleen, joka enimmäkseen oli istunut vaiteliaana ja ainoastaan ilmeikkäällä kasvoneleillään näyttänyt, että hän kiintymyksellä oli seurannut keskustelua.

-- Halusta, kummitäti, vastasi tämä ja meni suuren pianinon luo, alkaen ulkomuistista hiljalleen soitella muuatta Beethovenin andantea. Kummiukko oli työntänyt nuotankudonnan syrjään, neuvoksetar istui niinikään taaksepäin kallistauneena sohvassa ja kuunteli ristityin käsin soittoa.

Jos tätä sanotaan maailmalliseksi musiikiksi, ajatteli pastori, on se kuitenkin erinomaisen kiinnittävää ja hartautta herättävää. Soiton vaiettua, istuivat kaikki hetkisen äänettöminä, sitte sanoi neuvoksetar: -- Laula meille myös, lapseni, joku minun rakkaita virsiäni!

Anna soitteli hetkisen jotain etusäveltä, aivan kuin etsien oikeata ääntä ja alkoi sitte täyteläisellä, nuorella äänellään Wennerbergin majesteetillisen sävellyksen tuohon vanhaan, ihanaan psalmiin "Niinkuin peura janoissansa lähtehelle halajaa, niin mun sielun tuskissansa ikävöitsee Jumalaa".

Huoneessa vallitsi hiljaisuus, juhlallinen kuin kirkossa, tuumaili pastori. Rukoilevina ja ikävöivinä kohosivat nuo liikuttavat sävelet ja kerta toisen perästä kiinnittyivät hänen silmänsä nuoreen laulajaan, jonka kainot katseet aivan kuin etsien suuntautuivat kohti korkeutta. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään laulavan niin täydestä sydämmestään, hän tunsi mitä hän lauloi; oliko sitte hänen Jumalaa ikävöimisensä vielä tyydyttämättä, harhailiko tämä nuori olento vielä etsien kuivassa erämaassa, jossa "itku oli hänen juomansa"? Nämä ajatukset liikkuivat pastorissa ja tämän lisäksi muisti hän raamatunselitys-hetkinä usein nähneensä hänen kasvojensa synkistyvän, aivan kuin jonkun sisäisen tuskan vaikutuksesta. Aivan arvoitukselta tuntui hänestä, miten niin iloisella ja varmauskoisella äidillä voi olla tuommoinen umpimielinen, mietiskelevä tyttö.

Lopetettuaan laulunsa, tuli Anna sohvan luo ja neuvoksetar veti hänet hellästi lähemmä itseään. Pastori oli huomaavinaan kyyneleitä hänen kauniissa silmissään.

Miten hiljaista ja kodikasta olikaan täällä lämpimän miellyttävässä huoneessa, tuntui kuin olisi täällä kaikkialla leijaillut sopusoinnun hengetär, joka syntyi näiden molempien puolisojen kesken vallitsevassa yhteensulavuudessa; itse onni mahtoi täällä asustaa. Hänen täytyi ehdottomasti verrata, miten jyrkän vastakkaista kaikki todellisuudessa olikaan siihen verraten, mitä hän oli kuullut heistä. Kenties oli hän liian herkkä ihastumaan, mutta kaikissa tapauksissa oli hän viettänyt harvinaisen hupaisen illan.

Teenjuonnin jälkeen heitti Anna hyvästinsä ja pastorikin nousi lähteäkseen, hän akkiloi sitä, josko hänen velvollisuutensa olisi saattaa häntä kotiin. Mutta tämä tuntui hänestä kovin kummalliselta, hän ei yleensäkään ollut seurustellut naisten kanssa juuri sanottavasti ja nyt tunsi hän aivan häpeevänsä olla kahden Anna Montellin kanssa.

Hän ei tarvinnut kauvan empiä, sillä samalla tuli neuvoksetar ja ilmoitti, että kuski odotti Annaa ulkona. He menivätkin sen vuoksi yhdessä ainoastaan porrasten eteen, siinä nousi Anna ketterästi rekeen, joka alkoi kiidättää häntä pois.

Pastori käveli hitaasti tietään ja pilkisti useita kertoja ylös tuon äsken jättämänsä vierasvaraisen huoneen kirkkaihin, valastuihin ikkunoihin: kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan, laski hän, ihmetellen miten kauniina nuo etelämaiset kasvit kuvautuivat pitsiverhojen takana lampun valossa. Rikkautta, upeutta, ajatteli hän, -- joutavaa, turhamielistä, sanoivat toiset.

Mikä sitte oli totuus? Pitäisikö hänen luottaa muiden tuomioon? Tuikan selvästi tunsi hän äkkiä, että hänestä joko tulee tämän kodin ystävä tai on hänen mahdollisuuden mukaan välttäminen sitä. Kahden herran palvelijan tavoin horjui hän epävarmana, mutta hän ei ollenkaan ottanut selvää siitä, että kaiken tämän pohjana oli vain kaksi eroavaa puoluetta ja että hän, joskin aivan tietämättään, ei tahtonut pahoittaa hengenheimolaistensa mieltä. Oli tosiaankin jonkunlaiset puolittain näkymättömät kahleet, joista neuvoksetar oli puhunut: hänen tahtonsa, hänen työnsä eivät olleet enää vapaita.

Hän pysyi kuitenkin poissa Hellsbergistä, ja kummiukolla olikin tapana toisinaan lausua ihmettelynsä tämän tähden, mutta neuvoksetar vaikeni, hän tunsi liian hyvin vastapuolueen vaikutusvoiman. Kenties olivat hänen avomielisesti lausutut mielipiteensä nuoren papin omastakin mielestä vastenmielisiä, arveli hän. Mutta hän oli tehnyt sen tarkoituksella, sillä meidän pitää olla selvillä asemastamme toisiin ihmisiin. Kuitenkin huolestutti pastorin laitolla-pysytteleväisyys häntä suuressa määrässä, sillä hänessä oli herännyt melkoinen myötätuntoisuus tätä nuorta miestä kohtaan; yksikään X:ssä olleista nuorista pappismiehistä ei ollut miellyttänyt häntä niin paljon kuin pastori Törne. Hänen vakavuudessaan oli jotain rehtiä, eikä hänen yksipuolisuutensakaan tuntuneet niin vastenmieliseltä tästä terävähenkisestä naisesta.

Joulu oli ollut ja mennyt. Rouva Montell oli tähän aikaan toiminut erittäin reimakasti, hänen tuli varustaa joulujuhlia varten, järjestää ja pitää kokouksia, tuntui milt'ei käsittämättömältä, miten hän kerkesi kaikkiin ja aivanpa Annan piti toisinaan ihmetellä äitinsä tavatonta kerkeäväisyyttä. Hänen parhain puolensa tässä suhteessa oli, ett'ei hän koskaan kadottanut miehuuttaan, kohtasipa sitte vaikeuksia miten paljon tahansa, vaan tuli sen sijaan entistään uperammaksi jonkun esteen kohdattua sekä säilytti aina tyynen, tasaisen luonteensa. Eipä siis kummasteleminen, jos hän yksin sulassa ihmisystävällisessä tarkoituksessa katseli hiukan halveksivalla sääliväisyydellä Rosa Hellsbergin hänen mielestään kovin raukeita yrityksiä hyväntekeväisyyden alalla. Hän unohti kokonaan, että täällä maailmassa voi harjoittaa armeliaisuutta monella tavalla, ja neuvoksetar seurasi tässä suhteessa useimmiten sitä lausetta, joka sanoo: "Älköön vasen kätes' tietäkö, mitä oikea tekee!"

Liina rouvalla oli monasti sisäisiä syitä yhtyä heimolaistensa usein sattuviin moitteisiin neuvoksettaren töistä ja toimista, niinkuin esimerkiksi hänen puuhaamistaan kansankonserteista, joiden tarkoituksena oli hankkia työväen luokkaan kuuluvalle nuorisolle huotavaa ja jalostavaa nautintoa sunnuntai-iltoina, samalla kun se oli hänen oman yhteiskuntaluokkansa nuorisolle suotuisana tilaisuutena käyttää aikaansa ja lahjojaan lähimmäistensä hyväksi.

Neiti Fager nimitti sitä "kansan houkuttelemiseksi ainoalta oikealta tieltä" ja rouva Blomgrénillä oli tapana korkea-äänisesti huomauttaa: "karkoitu kauvas laulunmellakoinesi!" Mutta tuo paatunut Hellsbergin rouva kulki yhtä rauhallisena omaa tietään; hän tunsi, että kaunis laulu tai ihana sävelkappale oli myös Jumalan lahja sielun ylentämiseksi, joskus kenties vaikuttavampi kuin köyhähenkinen selitys suuresta, ihanasta jumalan sanasta, jota selittämään jok'ainoa ihmiskieli on liian heikko.

Pastori Törne oli pyhäin aikana käynyt tavallista tiheämmin kutsuilla Montelleissa ja Liina rouva otti hänet vastaan semmoisella äidillisellä hyväntahtoisuudella, että se vaikutti hänen vähemmin käytölliseen luonteesensa mitä tehokkaimmin.

Juholla oli tapana laskea leikkiä siitä, että hänen äitinsä tiesi paremmin kuin pastori itse kuinka monta paria hänellä oli sukkia, joka muuten olikin hyvin todenmukaista. Pastori tarvitsi hänen huolenpitoaan ja luonnollisesti tahtoi hän puoleltaan ajatella hiukan pastorinkin tarpeita.

Eipä aikaakaan oli hän jo talon jokapäiväinen vieras, mutta miten usein hän tapasikaan Annan, näytti heidän keskinen tuttavuus hyvin vähän edistyvän. Pastori tunsi itsensä ujoksi ja saamattomaksi Annan seurassa ja hän taasen puoleltaan kohteli pastoria, äitinsä hienoista, ystävällisistä viittauksista huolimatta, yhä edelleenkin jäykästi. Rouva Montellin hyväntahtoisuudella sitä vastoin ei ollut ollenkaan rajoja ja hän käytti kaikkia mahdollisia tilaisuuksia esitelläkseen pastoria tytölleen mitä häikäisevimmässä valossa; pastori juuri oli hänen ajatuksensa mukaan oikea mies, elävä kristitty sekä pappi hengessä ja totuudessa. Anna katseli kuitenkin näitä kokeita jotenkin kylmästi ja kuta enemmin äitinsä uurasti kehuakseen pastoria, sitä useampia virheitä oli tytär, tuon ihmisluonteelle niin tavallisen vastaansanomishalun vaikutuksesta, huomaavinaan hänessä.

Siispä näkyy niinkin viisas nainen kuin rouva Montell voivan joskus tehdä erehdyksen, joka yhä kauvemmaksi loitontaa tavoittelemansa päämaalin.

Puolueen kesken alettiin kuitenkin jotenkin äänekkäästi kuiskutella, että Annan ja pastori Törnen yhteenmeno olisi mitä sopivin. Akat nyökäyttivät toisilleen vakuuttavasti päitään ja tuumailivat, että juuri semmoista vävyä Liina rouva halusi. Hän kyllä voisi olla apuna nuorelle parille ja järjestää heidän taloutensa hyvään käyntiin. Neiti Fager, joka huomasi, että nämä huhut miellyttivät hänen ystävätärtään, ei suinkaan ollut haluton niitä julkaisemaan, siksipä supistiin ja sipistiinkin asiasta jo aikoja ennemmin kuin asianomaisten päähän edes sentapainen ajatuskaan juolahti. Niinhän se käy toisinaan maailmassa.

* * * * *

-- Kuinka sinä näytät noin alakuloiselta, rakas kummityttöseni, sanoi neuvoksetar Annalle erään kerran keväällä, tämän astuessa hänen sänkykamariinsa, jonne neuvoksettaren oli pitänyt sulkeutua useiksi viikoiksi itsepäisen katarrin vuoksi.

-- Onko sinulla joitakuita huolia, joita voit uskoa minulle, lapseni?

-- Monia, oikein monia, kummitätiseni, vastasi nuori tyttö huo'asten. -- Siellä kotona on ollut tavattoman ikävää nykyjään, isä on ollut hirveän tyytymätön Juhoon, se on ensi kerta kuin semmoista tapahtuu ja, kuten luulen, ainakin osittain syystä. Juho on, sen pahempi, hyvin tuhlaavainen, hän ei ajattele ollenkaan mitä hän menettää; ja se on väärin, sillä rahat ovat isän eikä hänen. Katsokaahan, eräänä päivänä konttoorissa ollessaan sai isä maksaa suuren joukon kaupungin käsityöläisten antamia laskuja, näyttää kuin olisivat he aivan keskenään sopineet hyökätäkseen kaikki yht'aikaa hänen kimppuunsa, ja siitä kiehittyi sananvaihto hänen ja Juhon kesken.

-- Minä luulen Juhon toivoneen äidin käyvän häntä puoltamaan, mutta äiti on liian kunnokas ryhtyäkseen semmoiseen, varsinkin kuin isällä on alun pitäin oikein, vaikka -- -- -- --

-- Mitä "vaikka", tyttöseni?

-- Voi rakas kummitäti, meidän ei tulisi moittia vanhempiamme ja sitä paitsi niin hyviä ja helliä vanhempia -- virkkoi Anna. -- mutta kuitenkin ovat he minun mielestäni liian kovia Juholle. Kun hän on aina lapsesta pitäin saanut olla vapain valloin, niin onko kumma, jos erehtyy milloin mihinkin hullutukseen -- pohjasävyltään on hän kuitenkin hyvä poika.

-- Minä olen aina ajatellut Juhon luonnepiirteen ilmautuvan parhaiten seuraavassa kummiukon lausunnossa: "hänen on liian vaikea vastata kieltävästi, sen vuoksi onkin hän ylen taipuisa vastaamaan myöntävästi", sanoi neuvoksetar ajatellen. -- Juhon olisi pitänyt saada aina horjumattoman isällisen tahdon suomaa tukea.

-- Samaa luulen minä, ja luulenpa vielä, että vaikka hänen käytöksensä ansaitsisikin vakavia nuhteita, niin ei vanhempain tämänkertainen hämmästyttävä ankaruus ollut paikallaan. Hänen sydämmensä koveni ja sen sijaan, että hän varmasti olisi tuntenut sisäistä katumusta, puolusteli hän nyt itseään varsin uhottelevalla tavalla. Voi rakas kummiäiti, tämä asia on tuntunut minun sydämmelleni niin tavattoman raskaalta!

Neuvoksetar hyväili hellästi hänen vaaleahiuksista päätään, joka oli painautunut alas häntä kohden.

-- Joskus haluaisin minä -- -- -- --

-- Mitä haluaisit, lemmikkini?

-- Minä haluaisin -- että meidän kotimme olisi hiukan toisenlainen kuin se nyt on, vastasi tuo nuori tyttö vapisevin huulin. -- Älkää tuomitko minua tämän toivoni tähden, kummitäti, minä en voi sille mitään, mutta kun ajattelen Juhoa, tuntuu siltä, että jos koti olisi tarjonnut enemmin hänelle, niin ei hän myös olisi etsinyt kaikkea hauskuuttaan sen ulkopuolelta. Ja minä itse, olenko minä sitte onnellinen? Oi en, en! Hän kätki päänsä käsiinsä: -- Aina lapsuudestani pitäin on aivan kuin joku painajainen vaivannut minua; sinä kyllä arvaat sen, kummitäti. Minä en ymmärtänyt silloin enkä vielä moniin aikoihin myöhempäänkään mikä se oli, mutta nyt minä tiedän, että se oli tuo alituinen ahkeroiminen muodostaa minun ajatuksiani ja katsantokantaani, koko minun sielunelämääni määrättyyn henkiseen suuntaan. Ja minä olen kyllä koettanut oppia ja uskoa samaa kuin vanhempani ja äitini vanhemmat, Jumala tietää, että minä olen koettanut, minä en ole tahtonut eritä omaisistani, mutta usko ei ole mikään läksy, jonka voisimme oppia ulkoa. Minä en voi puhua edes silmänräpäyksen herätyksestä; jos toisin sanoisin, olisin valehtelija.

-- Ah, lapseni, tuo muutos ei voi tapahtua vain ihan itsestään ulkoisista vaikutuksista, se pitää tulla Jumalalta ja alkaa meidän sisimmässä sydämmessämme -- neuvoksettaren lempeä ääni väreili syvää vakavuutta. -- Ne nimittävät itseään "heränneiksi", mutta se on ahdasmielisesti; jokainen, joka tuntee korkeamman tarvetta, henkisen elämän tarvetta, herää sisimmässään ja on siis "herännyt", sitten tulee vähitellen mielen valistus ja pyhittäminen. Mutta minä palaan äskeiseen lausuntoosi kodistasi. Luulenpa tosiaankin sinun olevan täysin oikeassa, minä en voi selittää asiaa niinkuin haluaisin, mutta moniaat sanat arvokkaalta hengelliseltä kirjailijalta professori Vikneriltä ilmaisevat täydellisesti minun ajatukseni.

Hän otti pieneltä sohvan vieressä olevalta pöydältä kirjan, selaili hetkisen lehtiä ja luki sitte:

Totta on, että voi löytyä semmoisiakin koteja, joissa todellakin ollaan jäykkiä ja yksipuolisia, ei sen vuoksi, että Herran Kristuksen tunnustaminen toisi mukanaan semmoista, vaan sen vuoksi, että kristillinen elämä on siellä vielä liian ahtaisiin muotoihin sidottua eikä ole vielä ennättänyt kehittyä todelliseen vapauteensa. Ja kieltämättä on yksipuolinenkin kristillinen elämä kaikissa tapauksissa parempi kuin itsevaltainen synninelämä, sillä kodista, jonka ystäväksi Herra Kristus tulee, ajaa hän ensin synnin pois ja sitte vasta yksipuolisuuden. Mutta itse todellinen hengellinen elämä ei vaadi jäykkyyttä eikä yksipuolisuutta eikä myöskään ehkäise luonnonlahjain kehkiämistä.

-- Eikö tunnu sinustakin kuin nämä sanat olisivat kauttaaltaan lausutut teidän kodistanne? kysyi hän. Se on useimmissa suhteissa hyvä koti, mutta se tahtoo sitoa kristillisyyden liialliseen ahdashenkisyyteen, sallien sen siten polkea luonnonlahjain kasvantaa, jotka kuitenkin ovat nekin taivaallisen Isän armolahjoja.

Anna nyökäytti päätään myöntävästi.

-- Minä en ymmärrä kuitenkaan miten tämä kohta olisi voinut toisinkaan kehittyä, mutta Jumalalla on useita keinoja ja äitisi luonteen perinpohjaisesta kunnokkuudesta ja hyvästä tahdosta olen aivan vakuutettu. Mutta sittekin käsitän minä asian niin, että se, joka teitä juuri kotiin kiinnittäisi, puuttuu. Teidän luonteenne ei pääse sen vuoksi kehittymään luonnollisella tavalla, sekä Juho että sinä, tyttöseni, olette kumpainenkin saaneet rikkaat lahjat, mutta ne eivät pääse kehkiämään täyteen parauteensa; teidän nuoruuden-hehkunne tukehutetaan ahtaitten tekorajain sisällä. Mutta miehen seurauksista välinpitämättömämpi luonne on uskaliaasti kahleensa murtanut. Liina raukka, se päivä, jona hän huomaa kaiken tämän totuuden, tulee varmaankin hänen elämänsä raskaimmaksi.

Annan silmistä herui hiljalleen kyyneleitä.

-- Onko Juho puhellut sinun kanssasi tuttavallisemmin? kysyi neuvoksetar hetkisen äänettömyyden jälkeen.

-- Ei, me tapaamme toisemme ainoastaan ruoka-aikoina, ja silloin ei hän puhu ainoatakaan sanaa ja lähtee heti syömästä päästyään tiehensä. Minä en ymmärrä, mitä tästä lopulta sukeutuneekaan, parasta olisi jos Juho saisi matkustaa ulkomaille, niinkuin hän jo kauvan on halunnut, saamatta kuitenkaan isän suostumusta. Vanhempaini kanssa en myöskään ole saanut puhua mitään asiasta, ja tänään, isän kadottua konttooriinsa ja äidin lähdettyä isoäidin luo, pujahdin minä tänne, saadakseni keventää ylen täyteistä sydäntäni.

Neuvoksetar muhoili: -- Se oli hyvin tehty, lapsueni, kun saamme purkaa sydämmemme; tunnemme todellakin huojennusta. Mutta kerroppa minulle nyt miten isoäitisi voi!

-- Äiti luulee hänen viimme aikoina tulleen huomattavasti heikommaksi.

-- Niin, minustakin hän näytti melkeän huonolta käydessäni viimmeksi hänen luonaan, sanoi neuvoksetar. Ringvallin täti raukka, aina kun minä tulen hänen luotaan, tunnen itseni niin ahdistetulta. Se on kummallista miten ihmiset muuttavat uskonnon, joka pitäisi olla sulaa valoa ja vapautta, synkäksi ja ahtaaksi vankilaksi. Kenties on aivan asiaan kuuluvata, että eri luonteet käsittävät asian eri tavalla, mutta nähdessäni täti Ringvallin synkkää, itseään kiduttavaa ankaruutta, tulen ehdottomasti verranneeksi häntä omaan rakkaaseen äitiini. Ah, sinun olisi pitänyt nähdä hänet, lapseni; hän oli parhain, jaloin nainen, mitä konsaan olen nähnyt, koeteltu kuin valajan kulta, mutta kuitenkin niin iloinen ja riemuitseva kauniissa, rikashenkisessä uskossaan Jumalan rajattomaan armeliaisuuteen Kristuksessa. En ole milloinkaan nähnyt elävämpää, elämässään rakkautta uhkuvampaa uskoa, en koskaan ketään, joka olisi sydämmellisemmin kammonnut syntiä, mutta kuitenkin ottanut syntisiä vastaan. Hän ei kuulunut koskaan mihinkään puolueesen, hän oli aina ulkopuolella -- haluanpa mieluummin sanoa korkeammalla heidän pikkumaisia rajoittelujaan ja ahdasmielisiä tuomioitaan. Milloinkaan en kuullut hänen myöskään jyrkästi tuomitsevan niitä, jotka eivät käsittäneet Vapahtajan armoa yhtä täydellisesti kuin hän -- ollen iloinen, raitisuskoinen, elävä kristitty aina kuolinpäiväänsä saakka, oli hänelle siinä kyllin, että Kristuksen armo etsii ja saavuttaa jokaisen. Semmoisia vastakohtia voimme löytää kristillismielisten ihmisten keskuudessa. Minusta näytti äitini syväkäs hymyily saarnalta, sillä hänestä voin todellakin sanoa, että hän "eli Jeesuksessa". Neuvoksetar vaikeni, pyyhkäisten muutamia kyyneleitä kirkkaista, ruskeista silmistään.

-- Kiitoksia, kummitäti, sanoi Anna; sinä arimoit minulle kauniin kuvan.